Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 1

  
  OPIKSI JA HUVIKSI
  Lukemisia Suomen perheille
  
  Toimittanut
  Yrjö Koskinen
  
  Helsingissä,
  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
  1863.
  
  Imprimatnr: _L. Heimbürger_.
  
  SISÄLLYS:
  Talvi-satama luoteisessa Jäämeressä
  Pumpuli
  Viipurin pamaus
  Suomalaiset Delawaren siirtokunnassa Pohjois-Amerikassa
  
  
  TALVI-SATAMA LUOTEISESSA JÄÄMERESSÄ.
  Kertomus kuinka Englannin laivat Hekla ja Griper viettivät talvensa
  Melville-saaren tykönä v. 1819-1820; ynnä silmäilys edellisiin ja
  jälkeisiin luoteis-retkiin.
  
  Jos Englannin rikkaus, sen mahtavuus merellä, sen avara valta kaikissa
  maan-pallon osissa ovat asioita, joita täytyy ihmetellen katsella, niin
  ei ole unohtamista, että kaiken tämän loiston perustuksena on joku
  omituinen kestävyys kansallisessa luonteessa, joku jäykkyys ja
  vakavuus, joka ei koskaan heitä kesken tehtäviänsä. Tämä
  suuttumattomuus näkyy sekä Englantilaisten historiassa että heidän
  yksityisessä elämässäänkin; mutta olletikkin ovat nykyisen vuosisadan
  löytö-matkat luoteisessa Jäämeressä antaneet todistuksen, että
  Englantilaisen rohkeus voipi, Englantilaisen taidon ja sivistyksen
  avulla, voittaa kovimmatkin vaarat ja vastukset, mitkä tylyin luonto
  saattaa tarjota. Se on todellaki ylevä tunto, joka sydämmeen ryhtyy,
  nähdessämme kuinka ihminen voipi ei ainoastaan toimeen tulla vaan
  myöskin nauttia elämän iloa siinä, missä melkein kaikki muu elävyys
  pakenee tuiman kylmän alta. Semmoisen esimerkin tarjoo Heklan ja
  Griperin talvi-majoitus lopulla vuotta 1819 ja alussa v. 1820, josta
  tässä aion antaa kertomuksen. Mutta lukija epäilemättä kaipaisi asian
  oikeata käsitystä, ellen ensiksi tekisi lyhyen katsahduksen edellisiin
  löytö-matkoihin samoilla seuduilla ja samassa tarkoituksessa. Otetaan
  siis tässä ensin silmäiltäväksi näiden matkustusten alku ja tarkoitus.
  
  1. Luoteis-retket ennen v. 1819.
  Jo lopulla 15:ttä vuosisataa, kun Kolumbus oli löytänyt Länsi-Intian ja
  Vasko-di-Gama onnellisesti oli Afrikan ympäri tehnyt ensimäisen
  vesimatkan Itä-Intiaan, syntyi Englannissa halu keksiä joku kentiesi
  vieläkin lyhyempi tie niille kaakkoisen Aasian seuduille, joiden
  kalliit kryydit jo aikaa olivat olleet tärkeitä kauppa-tavaroita.
  Semmoista tietä toivottiin löytyvän joko koillisessa pitkin Euroopan ja
  Aasian pohjoisrantoja, taikka luoteessa Grönlannin länsipuolella,
  taikka vihdoin itse pohjois-navan poikki, purjehtimalla ensin täyttä
  pohjaa ja sitten täyttä etelää. Tämmöiselle löytömatkalle lähetti v.
  1496 Englannin kuningas Henrikki VII erään Venetialaisen, nimeltä Juha
  Kabot, joka viidellä laivalla purjehti luoteesen ja luultavasti tuli
  Hudson'in-salmelle saakka. Toinen yritys tehtiin Henrikki VIII:nnen
  hallitessa, mutta kävi onnettomasti. 25 vuotta myöhemmin eli vuonna
  1553 tehtiin kolmas yritys, joka ei myöskään ollut varsin onnellinen,
  mutta kuitenkin yhdessä kohden oli meren-kululle suureksi hyödyksi.
  Kaksi tämän retken laivoista joutuivat talveksi Lapinmaan rannalle,
  missä koko väki nääntyi viluun; mutta kolmas, jonka komentaja oli
  kapteini Chancelor, oli onnellisesti päässyt Vienan-mereen, josta se
  seuraavana kesänä palasi Englantiin. Sillä tavoin oli Venäjänmaahan
  löytty uusi kauppatie, joka seuraavalla vuosisadalla, kun Tsaarien
  valta kokonansa oli suljettu pois Itämerestä, havaittiin kyllä
  tarpeelliseksi. Vienanmerestä Englantilaiset yhä yrittivät itään päin,
  ja Tapani Burrough löysi v. 1556 Vaigats-salmen sekä Novaja-Semlian
  kaakkois-nokan. Mutta pian havaittiin, ett'ei tällä tiellä ollut
  Kiinaan ja Intiaan pääsemistä. Mitä löytöjä sittemmin on tehty pitkin
  Aasian pohjoisrannikkoa, se melkein kaikki on luettava Venäläisten
  ansioksi. Englantilaiset sitä vastoin kääntyivät luoteesen ja löysivät
  nyt perätysten ne salmet ja selät, jotka kantavat Frobisher'in,
  Davis'in, Hudson'in ja Baffin'in nimet.[1] Frobisher'in matkat
  tapahtuivat vv. 1576 ja seurr., Davis'in v. 1585. Erittäin ansaitsee
  Hudson'in surullinen kohtalo mainitsemista. Hän oli ensimäisellä
  matkallansa v. 1607 yrittänyt purjehtia pitkin Grönlannin itäistä
  puolta, toivoen että pohjoisempana löytyisi kulkuväylä länteen päin,
  mutta 81 l/2° levulla täytyi hänen kääntyä takaisin jäiden tähden.
  Seuraavalla matkalla hän kulki salmen läpi lahteen, jotka molemmat
  kantavat hänen nimensä, ja seurasi Labrador'in länsi-rannikkoa etelään.
  Tässä hänen täytyi hakea talvi-satamaa, mutta laiva-väki näyttää
  kärsineen oudosta ilma-alasta paljon vaivaa ja rasitusta sekä tästä
  käyneen ynseäksi. Talvi kuitenkin kului ja laiva oli jo lähtenyt
  satamastaan, kun Kesäkuun 21 p. väki nousi kinastukseen, otti
  komentajan ja hänen poikansa kiinni ja heitti ne veneesen oman onnen
  nojaan. Laivan salvomies, joka oli pitänyt isäntänsä puolta, vaati
  päästä hänen onnenkumpanikseen, ja lisäksi pakoitettiin kuusi sairasta
  rupeamaan samaan liittoon. Kaikki nämä näin jätetyt miehet ovat
  kadonneet tietämättömiin. Kinastuksen päämies sai sitten surmansa
  tappelussa Eskimojen kanssa. Muut pääsivät vihdoin nälästyneinä ja
  viheliäisinä takaisin Englantiin. -- Muutamia vuosia myöhemmin
  tapahtuivat Baffin'in matkat. V. 1616 hän kulki Davis-salmen läpi ja
  rannusti koko lahden, joka on saanut hänen nimensä. Pohjasessa hän
  keksi Smith-salmen ja luoteessa Lankaster-salmen, mutta jälkimäisessä
  häntä kohtasi jääsalpa ja hän palasi tältä luoteisväylän oikeasta
  oven-suusta sillä luulolla, että Lankaster-salmi oli ainoastaan
  umpiperä. Kaksi vuosisataa jätettiin asia sen luulon nojaan; sillä
  kaikki luoteiset löytömatkat, mitkä sillä välin tehtiin, kulkivat
  Hudsonin lahden pohjoiselle puolelle.
  Voimme heittää nämä kaksi vuosisataa siksensä. Luoteis-väylän asia tuli
  ainoastaan aika-ajottain kysymykseen ja matkustukset niillä seuduin
  eivät mainittavasti lisänneet maantieteen alaa. Mutta kapteini
  Knight'in matka v. 1719 on kuitenkin mainittava onnettoman
  loppunsa tähden. Hän komenti rekatti-laivan ja muun aluksen, mitkä
  Hudsonin-lahden Seura, joka käyttää turkisten kaupan näillä seuduilla,
  oli matkalle lähettänyt. Laivat menivät Southampton-saaren ja
  mannermaan välitse pohjaseen, ja kun ei isoon aikaan kuulunut niistä
  mitään, luultiin niiden jo päässeen Tyveneen mereen asti. Asian laita
  ei ollut niin onnellinen. Vähitellen löydettiin laivan-kaluja pienestä
  Marmorisaaresta ja vihdoin v. 1748 keksittiin eräästä lahdelmasta itse
  laivat hajonneina veden alla. Eskimot tiesivät jutella, että ne pahoin
  vialloisessa tilassa olivat lahdelmaan tulleet. Väestön lukumäärä oli
  alussa ollut 70 miestä, ja Eskimoilta olivat tuolloin tällöin saaneet
  elatus-aineita, joista he maksoivat kaikenlaisilla rautavaluilla, mitkä
  heidän seppänsä alituisesti oli takomassa. Kuitenkin oli jo ensimäisen
  talven kuluessa 50 heistä kuollut. Kun toisen talven perästä Eskimot
  taas kävivät heitä katsomassa, oli ainoastaan kaksi miestä enää
  hengissä. Näiden raukkain oli tapa usein kiivetä erään kallion
  kukkulalle, tarkastaen kaakon puolelle, ikäänkuin apua odottaen; kuin
  ei mitään näkynyt, istuivat itkemään. Vihdoin toinen heistä kuoli, ja
  toinen, joka koetti peittää toverinsa maan poveen, kaatui nääntyneenä
  puolitekoiseen hautaan ja heitti henkensä hänkin. -- Saman vuosisadan
  kuluessa Venäläiset tutkivat Kamtshatkan vedet; Beering ja Tshirikov
  löysivät Aleutien saariston, ja edellinen keksi sen salmen, joka
  eroittaa Uuden maailman Vanhasta ja nyt nimitetään Beeringin-salmeksi.
  Tällä tiellä yritti Englannin mainio kapteini Cook, kolmannella
  matkallansa v. 1776, hakea kulku-väylän Amerikan ympäri, mutta palasi
  sillä tiedolla, että 70:nteen levu-asteesen saakka ei löytynyt pääsöä
  itään päin. Tästä yritykset pysähtyivät koko neljäksi-kymmeneksi
  vuodeksi. Mutta v. 1815 tapahtui, että Venäjän luutnantti Kotzebue
  kulki Itämerestä Beeringin salmelle, ja vaikk'ei hänen matkansa
  tuottanut mitään mainittavaa uutta, se kuitenkin viritti
  Englantilaisissa halun lähtemään uusille kokeille. Tämä halu eneni, kun
  kuului, että se ääretön jäiden paljous, joka kauan aikaa oli ollut
  kiintyneenä Grönlannin itäiseen rannikkoon, nyt oli lohjennut ja
  kulkenut eteläiseen valtamereen. Niinpä kaikki Islannin lahdet ja
  vuomat olivat vv. 1816 ja 1817 tulleet täyteensä jäitä, jotka
  Grönlannista sinne ajeltuivat, ja eteläisillä vesillä niin kaukana kuin
  40° levulla tavattiin suuria jää-tantereita ja vuoria, jotka usein
  moneksi päiväksi estivät laivain kulkua Yhdys-vallan ja Englannin
  välillä. Että nämä jäät tulivat Grönlannin rannoilta, ja että pohjan
  vedet sillä tavoin olivat auenneet, todistivat vielä varmemmin
  valaskalan-pyytäjät. Näin asian ollessa päätettiin v. 1818 lähettää
  liikkeelle kaksi retki-kuntaa, toinen luoteesen, toinen pohjoisnapaa
  kohden. Jälkimäinen, jonka johtajat olivat Buchan ja Franklin, palasi
  tyhjin toimin, koska yksi laivoista oli jäistä saanut loukkauksen. Sitä
  vastoin Juha Ross ja Parry, jotka lähtivät Baffin'in lahteen, etenivät
  hyvän matkaa Lankaster-salmeen, kunnes Ross luuli näkevänsä salmen
  pohjassa vuori-selänneen, joka estäisi edemmäs pääsemistä. Hän ei
  purjehtinut lähemmäksi, tutkimaan josko näkemänsä oli todellista vuoria
  vai ainoastaan ilmassa kangastusta, semmoista usein nähdään kylmän
  ilma-alan vesillä, vaan kääntyi laivoinensa takaisin ja tuli kotia.
  Useat Ross'in kumppaneista olivat kuitenkin vakuutetut, että
  Lankaster-salmi oli avoin väylä. Seuraavana vuonna lähetettiin Parry ja
  Liddon ottamaan asiasta selkoa, ja heidänpä matkavaiheista seuraa tässä
  laveampi kertomus.
  
  2. Heklan ja Griperin luoteis-retki vv. 1819, 1820.
  Toukokuun 11 p. 1819 lähtivät laivat Hekla ja Griper, komentajana
  luutnanti W. C. Parry, Englannista matkalle, ja tulivat Kesäk. 28 p.
  Davis'in salmelle. Tavallisesti tässä alkavat ne vaivat ja vastukset,
  jotka ovat luoteis-retkille omituisia. Niinkuin kartastakin näemme, on
  Baffin'in lahti jokseenkin avara meri, mutta joka talvi se yltä-ylitse
  menee vahtoaan jäähän, joka taas keväällä tuulen ja päiväpaisteen
  käsissä rikkuu neljän-, viiden-kymmenen kyynäräisiin teloihin ja
  kulkee yhdessä tukussa etelään. Tämä jäiden paljous, joka nimitetään
  _keski-jäiksi_ (middle ice) ja _valta-tukuksi_ (main pack),
  ulottuu pitkänä salpana pohjasesta etelään ja estää siis poikki-pääsön
  idästä länteen. Kolmella eri tiellä saatetaan tämmöisessä tilassa
  yrittää Baffin'in lahden länsi-puolelle, joko kiertämällä tukun
  pohjoispäätä, taikka kulkemalla eteläisen pään ympäri, taikkapa
  tunkeumalla jäiden poikki suoraan jos mahdollista. Mutta joskus
  tapahtuu, että kaikki nämä tiet ovat suljetut. Ainakin ne ovat vaaraa
  ja vastusta täynnä. Nuo suunnattoman suuret jää-telat ja tantereet
  ovat alituisessa liikkeessä, tuulen ja meren-virran ajamina;
  milloin survaavat toisiansa moniäänisellä jytinällä, milloin eriälle
  jättäen välillensä pitkiä tanhuita sulaa vettä, taikka törmäävät
  hirmuisella voimalla yhteen, ajaen jää-kappaleet päällitysten kahden-,
  kolmen-kymmenen jalan korkuisiksi kummuiksi. Laiva, joka joutuu näiden
  törmääjäin väliin, saattaa helposti särkyä niinkuin pähkinän kuori,
  taikka nostetaan kokonansa vedestä jäiden päälle.
  Mutta Baffin'in lahti synnyttää jää-vuoriakin, jotka samoin kuin
  jää-tukut uivat tästä ulos Atlantin valtamereen usein hyvinkin suuressa
  paljoudessa. Nämä hirmuisen isot uiskentelevaiset lohkareet ovat
  kuitenkin vallan toisenlaista syntyperää kuin tantereet ja telat,
  eivätkä ole suolaista ainetta niinkuin viime-mainitut. Ne ovat alkunsa
  saaneet rantamaiden laaksoloissa, jotka tässä kylmässä ilma-alassa ovat
  ikuisen jään ja lumen vallassa. Laaksot enimmästi viettävät merelle
  päin, ja kun jäätä ja lunta yhäti karttuu ylisellä puolella, niin
  jäätikkö hiljaksensa sujuu alas-päin, kunnes aallot sen lohkaisevat
  rannasta irti. Näin päästyänsä valtoimeksi osoittaa jää-vuori usein
  kummallisia muotoja. Kun niitä isompi joukko ko'ossa on, näyttävät
  kaukaa katsoen niinkuin vuorinen maakunta. Toisinaan ovat linnojen tai
  kirkkojen näköisiä, varustetut torneilla, huipuilla ja kaarevoilla
  porteilla. Niiden väri on kauniisti vihertävää, vivahtaen siniin, mutta
  kaukaa katsoen luulisit niiden olevan valkoista marmoria, kaikki
  merenkulkijat puhuvat yhdellä äänellä niiden monen-karvaisesta värien
  loisteesta, joka vaihtelee erilaatuisten ilmain mukaan. Niiden suuruus
  on usein hämmästyttäväinen, ja koska veden-päällinen osa on ainoastaan
  seitsemännes koko kappaleesta, niin saapi tavallisesti lukea, että
  syvyyden mitta vedenpinnasta on kolme vertaa korkeuden suhteen. Ross
  näki Baffin'in lahdessa useita, jotka olivat pohjaan tarttuneet
  puolen-kolmatta sadan sylen syvyydellä. Niitä tavataan usein ääretön
  joukko, noin neljä, viisi sataa yhdessä, ja etelämmäksi tullessaan
  levittävätkin kylmää ja sumua avaralle alalle, usein penikulman määrät
  ympärillensä. Päivä-paisteen vaikutuksesta jäätikkö aina alkaa pehmitä
  ja sulaa, ja puhdas suolaton vesi juoksee koskena vuoren kupeista alas;
  silloin usein kyllä tapahtuu että laivat tämmöisestä lähteestä
  täyttävät juoma-varansa. Mutta muitakin syitä löytyy, jotka toisinaan
  käskevät laivojen lähestyä jäävuorten luokse. Silloin pyrkivät ne
  suojaan jonkun tuiman vihurin alta, milloin taas tukkujäiden tulvasta
  päästäkseen, koska jäävuori laajuutensa ja syvyytensä tähden aina
  kulkee hitaammin, kuin telat ja tantereet. Mutta tämä lähestyminen ei
  ole varsin vaaraton; suuria veden-alaisia jää-kappaleita saattaa
  lohjeta ja nousta veden pintaan, rikkoen laivan pohjaa; veden alla
  saattaa löytyä joku terävä kärki, joka puhkaisee laivan kuvetta; se
  väkevä virta, joka tavallisesti kulkee jää-vuoren sivulla, saattaa
  viskata aluksen tätä jäistä muuria vastaan, ja koska jää-vuori useinkin
  täpärästi viippuu vedessä, se helposti vierii ylös-alaisin ja voipi
  musertaa lähestyneen laivan.
  Matkalaisemme Heklassa ja Griper'issä kulkivat kuitenkin
  erinomaisetta vastuksetta Baffin'in lahden läpi ja tulivat Elok. 1 p.
  Lankaster-salmelle. Kaksi päivää myöhemmin nousi kiihkeä itäinen tuuli,
  joka kuljetti heidät nopeasti salmea myöden tuntemattomia seutuja
  kohden. Avoin vesi oli edessä, ei jäätä eikä maata esteenä. Koko väestö
  oli äänettömässä odotuksessa, upsierit ja miehet joukottain mastojen
  nenissä, joissa istuivat uuteliaasti tarkastamassa, mitä milloinkin
  näkö-alaan ilmaantui. Näin kulkivat useita kymmeniä peninkulmia länteen
  päin, jättäen salmen varsille joukon lahtia ja aukkoja, joita eivät
  malttaneet tarkemmin tutkia, vaan ainoastaan nimillä varustivat. Heidän
  kulku-väylänsä, joka keskimäärin oli levyydeltä noin kahdeksan
  peninkulmaa (50 Englannin penink.),[2] alkoi vielä enemmän aueta, ja
  pohjasesta sekä lännestä hyökkyvä maininki ynnä meren mahtava humina
  herätti toivon, että juuri pohjoinen valta-meri nyt oli edessä.
  Mutta edempänä kohtasi yhtämittainen jakso jäitä, joka pian muuttui
  vahvaksi tukuksi väylän poikki. Pitkin jään parrasta kuohui tuima
  tyrsky ja laivain täytyi väistyä, ett'eivät joutuisi karsinaan jäiden
  väliin. Koko taivaskin länttä kohden hohti kirkkaasti yhtämittaista
  jään-loistetta, josta voitiin arvata, että jää-tukku kävi peninkulman
  määriä edemmäs kuin näkö-ala ulottuikaan. Etelää kohden kuitenkin oli
  sula, ja taivas osoitti mustaa veden-kuvastusta. Parry siis toivoi
  löytävänsä sieltä puolen jotakin pääsö-paikkaa ja purjehti nyt etelään
  siihen avaraan salmeen, jonka nimitti Prinssi-Regentin-salmeksi. Mutta
  jonkun peninkulman perästä oli siinäkin jää-salpa vastassa, eikä ollut
  muuta neuvoa kuin palata entiselle asemalle, odottamaan milloinka jäät
  aukenisi länteen päin. Sinne tultua havaittiin jää-tukku yhtä tiviiksi
  kuin ennenkin ja jään-loiste taivaalla oli yhäti kirkas. Jonkun päivän
  perästä osasivat kuitenkin avata itselleen kaidan tien lähellä salmen
  pohjoista rantaa. Nyt tuli aika tuuli, lumiräntäisen sateen kanssa, ja
  Elok. 21 p. oli jää tykkönään kadonnut koko merestä, niin että tuskin
  oli mahdollinen tuntea samaksi vedeksi, joka vielä niin äskettäin oli
  ollut jäillä peitetty niin kauas kuin silmä kantoi. Parry nostatti
  kaikki purjeet länteen mennäkseen ja nimitti kulkeissaan saaret, niemet
  ja lahdet kahden puolen. Purjehdus ei ollut varsin vapaa vaikeuksista.
  Magneettisen navan läheisyys teki kompassin kovin epä-suuntaiseksi, ja
  paksut sumut estivät ottamasta taivaalta viittausta. Ainoastaan maan ja
  jään mukaan koettivat ohjata matkansa yhtäläiseen suuntaan. Monituisten
  vastusten kautta tultiin vihdoin isolle saarelle, jonka nimittivät
  _Melville-saareksi_, ja kulkien eteenpäin hiljaksensa, tulivat
  Syysk. 4 p. eräälle paikalle, josta Parry lausuu: "Meidän oli ilo
  saavuttaa puolipäivä-piiri 110° länsipuolella Greenwichiä,[3]
  ollessamme pohjoisella levulla 74° 44' 20", jolla tavoin Hänen
  Majesteettinsa laivat minun komentoni alla tulivat ansaitsemaan sen
  palkinnon, viisi tuhatta puntaa, joka Parlamentti-päätöksen nojassa
  ja Kuninkaan käskyllä neuvoskunnassa oli luvattu niille Hänen
  Majesteettinsa alamaisille, jotka onnistuisivat etenemään niin kauas
  länteen päin, Pohjoisen napapiirin sisällä.
  Pari päivää vielä kuljettiin eteen päin, kunnes taas jäitä kohtasi,
  joiden häviämistä turhaan odotettiin kaksi viikkokautta. Mutta noin
  Syysk. 20 p. eneni kylmä niin, että sulakin vesi alkoi ottaa
  jää-peitteen ja ainoastaan tuulen ja aaltojen voima esti meren-pinnan
  hyytymästä yhteen jaksoon. Ainoan tunnin tyven olisi siis voinut
  jäädyttää laivat kiini keskelle merta ja saattaa ne vaarallisimpaan
  tilaan. Oli siis täytymys palata Melville-saareen ja siellä valita
  talvi-majaksi joku niistä kahdesta satamasta, joita sivu-mennessä oli
  keksitty saaren kaakkoisella puolella. Tämä paluu-matka oli jo hyvin
  vaivaloinen jäätymisen tähden; mutta 24 p. tultiin läntisen sataman
  edustalle, joka löyttiin kaikin puolin turvalliseksi majoituspaikaksi.
  Se tapa, miten meri jäähän menee, on vähän omituinen ja ansaitsee
  erittäin mainita. Kun jäädyttäväinen tuuli käy meren yli, eivät laineet
  anna jään asettua, vaan vesi hyytyy ensin hohkaiseksi suhjuksi eli
  hyhmäksi, joka vähittäin hillitsee aaltojen kuohun ja sillä tavoin
  päästää jäätymisen alkuun. Nyt syntyy jalan-mittaisia ympyriäisiä
  hileitä, jotka muodoltansa ovat melkein kuin jonkun jättiläis-kalan
  suomukset. Nämät hileet, jotka merimiesten puheessa kutsutaan
  pannukakoiksi, liittyvät pakkasen karttuessa toisiinsa ja tekevät
  suunnattomia jää-tantereita, joiden vahvuus talven kuluessa karttuu
  karttumistansa.
  Laivain tullessa, oli satama jo jäähän mennyt ja tarpeelliseksi tuli
  avata noin kolmen uuden-virstan pitkä tie jäiden läpi. Tämä tapahtui
  seuraavalla tavalla. Kaksi suuntaista viivaa merkitettiin niin suurella
  välillä, kuin isomman laivan leveys vaati. Kumpaakin viivaa myöden
  leikattiin halkeama, jonka aliseen päähän oli ripustettu paino, mutta
  ylinen puoli käytettiin köydellä, minkä kolmijalkainen haaru kannatti.
  Samalla tapaa leikattiin viivojen välinen jää poikki ja kappaleisin, ja
  irroitetut lohkareet uitettiin ulos avennosta. Tätä viimeistä tehtävää
  varten keksivät merimiehet omituisen tempun, pystyttäen veneen purjeita
  lohkareiden päälle ja näin antaen tuulenkin olla työssä avullisna.
  Kuitenkin oli tämä osa työstä kyllä vaivaloinen, koska uutta jäätä
  yhäti syntyi avatussa urassa, varsinkin sen suulla, missä se ennen
  päivän laskua oli karttunut niin vahvaksi, että tarvittiin jommoinenkin
  työ sitä rikkoessa. Illan tultua laivat kuljetettiin uran koko pituutta
  ylös, ja seuraavana päivänä jatkettiin työ entiseen tapaan. Mutta nyt,
  kun eilinen avento jo oli ennättänyt yön kuluessa jäätyä umpeen, ei
  ollut enää tilaisuutta uittamaan lohkareet ulos; ne siis, sitä myöden
  kuin saatiin irti, upotettiin kiintonaisen jää-peiton alle. Tällä
  lailla puuhattiin puolen neljättä päivää, kunnes laivat olivat
  määrätyillä asemillaan ja väki kolmella hartaalla hurra-huudolla
  tervehtivät sitä paikkaa, jossa oli viettäminen vähintäin yhdeksän
  pitkää kuukautta. Laivat seisoivat viiden sylen syvyisessä
  vedessä, ankkuri-köyden mitta rannasta. Lahdelle annettiin nimi
  "_Talvi-satama_" (Winter Harbour), ja saariston, minkä läpi oli
  kuljettu, nimittivät matkalaisemme Pohjois-Georgian-saariksi,
  hallitsijansa Yrjö kuninkaan muistoksi ja kunniaksi.
  Heidän oli syy iloita, että näin aikanansa olivat asettuneet
  turvalliseen Talvi-satamaansa; sillä Lokak. 4 p. nousi ankara
  etelätuuli, joka voimallisesti ajoi jää-tukun mereltä rantaa kohden,
  missä nuorempi jää rajusti musertui. Jos Hekla ja Griper vielä olisivat
  seisoneet ulkopuolella satamaa, olisi niille tosiaan ollut viimeinen
  hätä tarjona; mutta sataman suojassa eivät tunteneet puuskasta
  mitään. Niitä aljettiin nyt täydellä toimella varustaa pitkälliseen
  talvi-oloon. Ensimäinen toimi oli rakentaa katos laivan-kannen yli
  odotettavan kylmän varaksi. Mastojen nenät nostettiin alas, --
  ainoastaan Heklan keski-masto jätettiin sillensä; aliset purje-raa'at
  kiinnitettiin pitkin-päin katoksen kannattimiksi, ja koko tämä kotelus
  päällystettiin sittemmin kankaalla. Sen-jälkeinen mure oli saada
  huoneet ja makuu-siat kuivina ja lämpiminä pysymään. Havaittin,
  näet, että ilman kylmyys, joka jo oli karttunut melkoiseen määrään
  (20 asteen paikoille), jähdytti vedeksi kaikki höyryt, mitkä nousivat
  keittoastioista tai väen hengityksestäkin, niin että laivan ansaat ja
  seinät yhtenään pysyivät märkinä. Tätä asiaa auttamaan asetettiin se
  iso valin-raudalla ympäröitty kivi-uuni, jossa leivät kypsytettiin,
  alisen laivan-kannen kesku-paikoille ja savu-torvi pantiin käymään
  pitkin alisen kannen koko pituutta. Lisäksi valmistettiin eri
  lämmitys-kone väen asuntoa varten. Tämä oli rautainen kolo eli kumoon
  kääntynyt ilma-astia, varustettu kolmella torvella, jotka olivat kukin
  kahden tuuman paksut ja ylempänä yhtyivät toiseen umpinaiseen metalli
  astiaan, mistä taas kuparinen uunin-torvi kulki pitkin alista kantta.
  Kun nyt vähäinenkin valkea viritettiin ilma-astian alla, päästettiin
  savu eri torven kautta ulos, mutta lämminnyt ilma kulki ilma-astiasta
  torvien kautta ja levisi sillä tavoin laiva-väen asuntoon asti.
  Muutoinkin valvottiin väen puhtautta ja terveyttä tarkimmalla tavalla,
  ja elatuksen suhteen tehtiin muutamia tarpeellisia määräyksiä.
  Jokapäiväisestä leipä-määrästä vähennettiin kolmas osa: naula Donkin'in
  säilytettyä lihaa ja kortteli hyyteeksi kiehunutta soppaa, kullekkin
  miehelle viikkoonsa, palkitsi naulan suolaista naudan-lihaa, joka
  tavallisesti meriväelle annetaan; lisäksi jaettiin joku määrä olutta ja
  viiniä. Olut valmistettiin maltaista ja humaloista, mutta keittäessä
  nousi kylmällä ilmalla niin sakea kaasu, että täytyi luopua koko
  oluen-panemisesta. Tuo merenkulkijain omituinen kiusa, keripukki,
  koetettiin estää varjelus-lääkkeillä, joita määrä-ajoilla annettiin
  sisään. Niinpä jaettiin tuon-tuostakin hapanta kaalia ja sallatia niin
  paljon ätikän kanssa kuin voitiin nauttia, mutta joka päivä piti sen
  ohessa väen tulla kokoon ja yhden upsierin läsnä-ollessa niellä
  sitroni-nestettä sokurin kanssa. Että upsierin siinä täytyi saapuvilla
  olla, saattaa monelle kuulua oudolta; mutta Parry muistuttaa, kuinka
  paljon merimiehet ovat lapsien kaltaisia kaikessa, mikä koskee heidän
  tarpeisinsa ja terveyteensä. Muutoin oli yksi seikka erittäin
  merkittävä elatus-aineiden suhteen: upsiereille ei sallittu vähintäkään
  etua yhteisen väen rinnalla, ei ruokien lajissa eikä niiden määrässä,
  ja tästä seurasi sekä väessä tytyväisyyttä että varoissa säästöä.
  Samatekkuin elatus-varojen suhteen pidettiin poltto-aineistakin tarkka
  vaari, eikä lämmitetty enemmän kuin terveydelle oli välttämättömän
  tarpeellista. Sillä tavoin saatiin laivojen sysivarat kestämään talven
  mittaan; sillä ne turpeet ja sammaleet, mitkä rannasta olisi saatu,
  olivat märkyytensä tähden kelvottomat käyttää.
  Suurella tarkkuudella myöskin pidettiin huolta väen vaatteuksesta.
  Hyödyllistä olisi ollut tuuletella miesten sänky-vaatteet kannen päällä
  kumminkin kerta viikkoonsa; mutta tämä havaittiin mahdottomaksi, sillä
  jos ikinä joku vaate tuotiin kannen päälle, se pian tuli yhtä kylmäksi
  kuin ilmakin. Kun nyt vaate vietiin takaisin lämpimämpään paikkaan,
  asettuivat höyryt kohta sen päälle muuttuen vedeksi, josta se kastui
  liko-märäksi. Kuivuuden ja puhtauden välille oli siis valta niin
  tasoitettava, että terveydelle miten mahdollista vähin haitta syntyisi.
  Kuinka tarkalla huolella koetettiin pysyttää miehet hyvässä terveydessä
  ja hyvällä mielellä, ymmärrämme paraiten seuraavasta komentaja Parry'n
  kertomasta: "Siinä työttömyyden ja joutilaisuuden tilassa, jossa nyt
  oltiin ja joka arvattavasti oli kestävä suurimman osan vuotta, olin
  halullinen keksimään jotakin huvitusta miehille, tämän pitkän ja ikävän
  aian kulutteeksi. Ehdottelin siis upsiereille panna tuolloin tällöin
  näytelmän toimeen Heklassa, koska semmoinen keino voisi pysyttää
  iloista mieltä voimissa. Molempain laivain upsierit suostuivat
  mieluisasti ehdotukseeni, ja kun Luutnantti Beechey oli oikeassa
  järjestyksessä valittu teaterin-johtajaksi, määrättiin ensimäinen
  näytös Marrask. 5 päiväksi ja synnytti laivain väestössä suurta
  ihastusta. Näissä huvituksissa otin mielelläni itsekin osani,
  vakuutettuna että iloinen esimerkki ja kaikki toimi, mikä voisi
  herättää lystiä ja hilpeyttä, kuului varsinaisesti minun virkani
  velvollisunksiin siinä omituisessa tilassa, jossa nyt olimme". --
  Tuskin tarvitsee mainita, että nämä näytökset luonnistuivat kaikkein
  mieliin; miehet usein nauroivat pakahtuakseen, arvattavasti paljonkin
  siitä syystä, kun näkivät upsierinsa niin kummallisissa tehtävissä.
  Näytökset uudistettiin joka toinen viikko ja odotettin aina suurella
  ihastuksella. "Myöskin teaterin varustus", sanoo Parry, "ja sen
  hajottaminen, johon tarvittiin joukko miehiä pariksi päivää ennen ja
  jälkeen jokaisen näytöksen, oli erinomaisen hyödyllinen asia, koska
  tavalliset laivatyöt eivät läheskään antaneet kylläksi tekemistä; ja
  minä pelkäsin työnpuutetta niinkuin pahimpia haittoja, mitä meille
  tapahtua voisi". Muutamaan aikaan oli pelkäämistä, että kylmän ankaruus
  tekisi lopun näille huvituksille; mutta semmoinen oli upsierien into ja
  miesten mieliteko, että vaikka teaterissa joskus oli 17° ja 18° kylmää,
  näytelmä kuitenkin pantiin käymään niinkuin tavallisesti. Ja kun
  laiva-kirjaston vähäiset näytelmä-varat olivat kulutetut, tehtiin uusia
  alkuperäisiä kappaleita.
  Toinen ajan-viete, jonka upsierit huviksensa panivat toimeen, oli
  viikko-lehti, nimeltä: "North Georgian Gazette and Winter Chronicle;"
  (Pohjois-Georgian sanomat ja Talvi-kronikka). Kapteini Sabine rupesi
  toimittajaksi ja muut molempain laivain upsierit lupasivat lähetyksiä.
  Luonnollisesti lehti tuli ulos ainoastaan käsikirjoituksena, mutta
  sittemmin kun oli onnellisesti palattu kotimaahan, painettiin kaikki
  numerot yhteen kirjaan. Se haitta, mikä olisi voinut syntyä tämmöisestä
  sanomalehdestä keskinäisen suosion ja sovinnon suhteen, kartettiin
  täydellisesti kirjoittajain hellä-tuntoisuudella, ja selvä etu oli
  toimittamisen vaivasta, joka kulutti monta ikävää hetkeä ja käänsi
  mielet pois synkistä ajatuksista, jommoisia joskus tahtoi tunkeuda
  rohkeimman miehen päälle.
  Mutta huvitusten tähden ei unohdettu tieteen vaatimuksia. Kapteini
  Sabine'n johdolla asetettiin observatorio soveliaalle paikalle, noin
  700 kyynärää laivoista länttä kohden. Siihen rakennettiin huone lähelle
  rantaa kelloja ja muita tiede-aseita varten. Seinät tehtiin
  kahdenkertaisesta plankku-liitoksesta, jonka väli täytettiin
  sammaleilla, niin että huone voitiin kylmimmälläkin ilmalla pitää
  lämpimänä yhden ainoan uunin avulla.
  Joku aika asettumisen jälkeen Talvi-satamaan, näkyi peuroja ja
  metsäkanoja, ja muutamat niistä ammuttiinkin; mutta ennen Lokakuun
  loppua nämä ja enimmät muut eläimet muuttivat pois saaresta, niin että
  ainoastaan sudet ja ketut jäivät laivoille seuraksi, kunnes vihdoin
  nämäkin eläimet kylmimmällä talvis-aialla katosivat tykkönään.
  Lokak. 1 p. nähtiin iso jää-karhu, joka ajoi kapteini Sabine'n
  palvelijaa takaa. Sitä tervehdittiin useilla luodeilla, mutta ei osattu
  kuoliaaksi ampua. Myöhemmin ei sitä eikä muuta karhua nähty koko
  talvis-aikana. Lokak. 10 p. oli nähty metsänriistaa laivojen
  lähisyydessä, ja joukko miehiä lähetettiin niitä ajamaan. Myöhään
  illalla palattiin saaliin kanssa, mutta yksi Griper'in miehistä
  kaivattiin. Vaikka yö oli pimeä, löyttiin hän kuitenkin, juuri kun
  näännyksissä oli langennut jyrkästä kinoksesta alas ja alkoi uupua
  siihen tylsään hermottomuuteen, joka, jos se vallan saapi, aina tuottaa