Musta kääpiö - 01

  
  MUSTA KÄÄPIÖ
  Kirj.
  Walter Scott
  Suomentanut J. Krohn
  
  
  
  Otava, Helsinki, 1912.
  
  
  I LUKU
  
   Vai kelpaa yksin Hearne metsämies?
   _Windsorin iloiset rouvat_.
  Eräällä hyvin syrjäisellä seudulla etelä-Skotlannissa, missä raja käy
  korkeiden, kolkkojen vuorten kukkuloita myöten erottaen Skotlannin
  sisarkuningaskunnastansa Englannista, kulki nuori mies kotiinsa päin
  metsäkauriinmetsästyksestä. Hän oli Halbert eli Hobbie Elliot, varakas
  maanvuokraaja,[1] joka kehui polveutuvansa rajamaiden sekä historiassa
  että lauluissa kuuluisasta, vanhasta Preakintowerin Martin Elliotista.
  Metsäkauriita, joita muinoin oli niin lukuisasti noilla autioilla
  erämailla, oli nykyään enää vain muutamia harvoja laumoja jäljellä ja
  ne piileskelivät syrjäisimmissä paikoissa, mihin oli vaikeinta päästä,
  joten niiden pyynti oli nyt yhtä vaivalloista kuin epävarmaakin
  työtä. Oli sentään vielä joukko nuorukaisia, jotka olivat kovin
  innostuneita tähän metsästykseen sen tuottamista vaivoista ja vaaroista
  välittämättä. Miekka oli jo näillä rajamailla saanut levätä tupessaan
  toista sataa vuotta, aina siitä saakka kun Jaakko I oli rauhallisella
  tavalla yhdistänyt Skotlannin ja Englannin kruunut ja tullut siten
  ensimmäiseksi Ison-Britannian kuninkaaksi. Yhtä kaikki oli näillä
  rajaseuduilla vielä paljon jälkiä menneisyydestä; asukkaat, joiden
  rauhallisia askareita edellisen vuosisadan sisällissodat olivat
  useampaan otteeseen keskeyttäneet, eivät vielä olleet oikein tottuneet
  säännöllisiin elinkeinoihin; lammastenhoito ei ollut vielä tullut
  varsin yleiseksi; seudun mäet ja laaksot olivat pääasiallisesti karjan
  laitumena. Mökkinsä ympärillä maanvuokraaja tavallisesti viljeli ohraa
  sekä kauraa[2] juuri sen verran, että riitti leiväksi perheelle, ja
  tämä huolimattomasti ja taidottomasti harjoitettu peltotyö jätti sangen
  paljon vapaa-aikaa talonpojalle sekä hänen rengeilleen. Joutoaikoinaan
  nuoret miehet tavallisesti kävivät metsästämässä tai kalastamassa, ja
  seikkailunhalu, joka muinoin näillä samoilla seuduilla oli innostanut
  asukkaita partio- ja rosvoretkiin, ilmeni yhä vieläkin tällaisena
  urheiluintona.
  Tänä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa, odottivat tulisimmat seudun
  nuorukaiset pikemmin toivoen kuin peläten tilaisuutta päästä sotaisten
  esi-isiensä esimerkkiä seuraamaan, sillä nuori sukupolvi kuunteli vielä
  hartaasti kertomuksia näistä sankaritöistä. Skotlannissa säädetty
  turvalaki oli Englannissa herättänyt pelkoa, koska se näytti
  tarkoittavan Britannian molempien kuningaskuntien erottamista
  kuningatar Annan, nykyisen hallitsijan, kuoltua. Godolphin, Englannin
  silloinen pääministeri huomasi, ettei uhkaavaa sisällissodan vaaraa
  voitu välttää millään muulla keinolla, kuin sulattamalla molemmat
  valtakunnat täydellisesti yhteen. Kuinka tämmöinen liitto saatiin
  toimeen ja kuinka vähässä määrin sen hyödylliset seuraukset tänä
  alkuaikana näyttäytyivät, käy selvästi ilmi sen ajan historiasta.
  Riittää kun sanomme, että koko Skotlanti oli vimmoissaan niistä
  ehdoista, joilla maan oma parlamentti oli hävittänyt maan
  itsenäisyyden. Tämä yleinen vimmastus oli synnyttänyt hyvin omituisia
  liittoja ja hurjia tuumia. Cameronilaiaten[3] piti tarttua aseisiin
  kohottaakseen valtaan Stuart-suvun, jota he tähän asti olivat vihanneet
  pahimpana vainoojanansa; ja sen ajan valtiovehkeilyihin ottivat osaa,
  omituista kyllä, sekä paavilaiset, piispalaiset että presbyteriläiset
  nousten yksissä tuumin salaliittoon Englannin hallitusta vastaan,
  kaikki sen yhteisen tunteen kiihottamina, että heidän kotimaallensa oli
  tapahtunut vääryys. Koko maa oli kuohuksissa, ja koska Skotlannin kansa
  oli harjaantunut käyttämään sota-aseita, niin oltiin jokseenkin hyvin
  varustettuja sotaan ja odotettiin vain julkista mielenosoitusta jonkun
  korkean aatelisherran puolelta, jotta heti voitaisiin nousta
  ilmikapinaan. Tänä valtiollisen rauhattomuuden aikana meidän tarinamme
  alkaa.
  Se jylhä vuoriseutu, missä Hobbie Elliot oli saalistaan haeskellut, oli
  jo kaukana hänen takanaan, ja hän oli jo astunut hyvän matkaa
  kotiinpäin, kun yö oli hänet saavuttamaisillaan. Tottunutta
  metsämiestämme ei tämä sinänsä huolestuttanut, sillä hän olisi osannut
  silmät ummessakin kulkea missä paikassa hyvänsä ympäristön kankailla.
  Mutta pimeä yllätti hänet juuri paikassa, mikä seudun vanhojen
  tarinoiden mukaan oli erittäin pahassa huudossa, muka yliluonnollisten
  olentojen tyyssija. Tämmöisiä tarinoita oli Hobbie pienestä piimäsuusta
  pitäen hyvin hartaasti kuunnellut. Ei missään muussa osassa Skotlantia
  niitä ollut niin runsaasti kuin täällä hänen kotiseudullaan, eikä
  kenenkään muun ihmisen pää ollut niin täynnä noita tärisyttäviä juttuja
  kuin Heugh-footin Hobbien. Tämän liikanimen oli urhomme saanut
  erotukseksi lukemattomista muista Ellioteista, jotka olivat myös
  kastetut Halberteiksi. Hänen ei siis ollut yhtään vaikea johdattaa
  mieleensä kaikkia niitä kauheita tapauksia, jotka olivat tapahtuneet
  tällä avaralla kankaalla, missä hän nyt astui. Päinvastoin ne
  tunkeutuivat hänen mieleensä itsestäänkin niin voimakkaasti, että häntä
  rupesi jo hiukan peloittamaan.
  Tätä synkännäköistä, autiota nummea nimitettiin Mucklestane-Mooriksi
  (Ison kiven kankaaksi). Se oli saanut nimensä isosta, hakkaamattomasta
  harmaakivipatsaasta, jonka paksu, raskas huippu kohosi kummulla,
  keskellä kangasta, -- lieneekö se sitten ollut jonkun sillä kohtaa
  lepäävän sankarin hautakivi vai jonkin verisen kahakan muistomerkki.
  Miten se alkuaan oli siihen tullut, se oli kuitenkin jo muistoista
  haihtunut. Kansantaru, joka yhtä usein keksii valheita kuin säilyttää
  totuutta, oli antanut sille oman selityksensä, joka nyt selvästi johtui
  Hobbien mieleen. Patsaan ympärillä maa oli täynnä hajalleen heitettyjä
  tai oikeammin ryhmittäin ladottuja lohkareita, jotka olivat samaa
  kivilajia kuin patsaskin. Näitä lohkareita oli muotonsa vuoksi, ja kun
  ne lepäsivät hajallaan kankaalla, sanottu Mucklestane-Moorin "harmaiksi
  hanhiksi." Kansantarun mukaan näiden kivien nimet ja ulkomuoto
  johtuivat erään kuuluisan ja hyvin peloittavan noita-akan kuolemasta.
  Tällä velholla, joka loihti uuhet ja lehmät saamaan keskosia ja joka
  toimitti kaikenlaista pahaa, mistä hänen kaltaisiaan olentoja
  aina syytetään, oli muka tapana pitää tässä paikassa pitoja
  noitasisarustensa kanssa. Yhä vieläkin näytettiin nurmikossa olevia
  ympyrän muotoisia kohtia, joilla ei kasvanut heinänkortta eikä
  kanervanvartta: niistä oli muka nurmikko kärventynyt, kun noita-akkojen
  helvetilliset pitoveljet olivat niillä tulisine kavioineen riehuneet.
  Velhon kerrotaan eräänä päivänä kulkeneen tämän kankaan poikki ajaen
  edellään hanhiparvea, josta hän toivoi saavansa kalliin hinnan
  lähikylän markkinoilla: se on näet vanha, tietty asia, että paha henki,
  vaikka se niin anteliaasti suokin voimaa pahantekemiseen, kuitenkin on
  siksi itara, että antaa liittolaistensa kitua halvimmassa työssä
  henkipahan elättämiseksi. Päivä oli jo kulunut aika pitkälle, sentähden
  -- jos mieli saada hanhista hyvä hinta -- akan olisi pitänyt ehtiä
  markkinoille kaikkein ensimmäisenä. Mutta hanhet, jotka siihen asti
  olivat kulkeneet siivosti ja hyvässä järjestyksessä, alkoivat nyt,
  tultuansa tälle avaralle kankaalle, missä oli vähän väliä suopaikkoja
  sekä vesilätäköitä, hajota joka suunnalle, pyrkien kylpemään veteen,
  mikä oli heidän mielielementtinsä. Eukko vimmastui hanhien
  itsepintaisuudesta, millä nämä tekivät tyhjäksi kaikki hänen
  kokoilemisyrityksensä. Hän unohti myös pahan hengen kanssa sopimansa
  nimenomaisen ehdon: että tämän oli määrätyn ajan kuluessa täytettävä
  kaikki hänen käskynsä, ja kirosi: "Jospa minä, piru vieköön, en
  hanhineni pääsisi enää tältä paikalta liikahtamaan!" Tuskinpa nuo sanat
  olivat päässeet hänen suustaan, kun sekä akka että hänen vastahakoiset
  hanhensa kiviksi muuttuivat, sillä piru, jota hän palveli, piti
  ankarasti kiinni sopimuksesta ja oli valmis käyttämään jokaista
  tilaisuutta, jolloin hän, täyttämällä liittolaisensa käskyt
  sananmukaisesti, saattoi saada velhon ruumiin ja sielun kynsiinsä.
  Huomatessaan ja tuntiessaan äkkiä tapahtuvan muutoksen, huusi akka
  petolliselle ystävälleen: "Sinä kavala petturi! Kauan aikaa sinä jo
  lupailit minulle harmaata hametta, ja nyt minä saankin semmoisen iäksi
  päiväksi!" Todisteeksi siitä, että akat ja hanhet olivat ennen vanhaan
  suurempia kuin nykyään, vedottiin usein tähän kookkaaseen patsaaseen ja
  näihin hajallaan oleviin suuriin kiviin. Varsinkin jos joku, jolla oli
  se lohduton mielipide, että kaikki tässä maailmassa huononemistaan
  huononee, tahtoi menneitä aikoja ylistää.
  Kaikki tämän tarun eri seikat johtuivat nyt Hobbien mieleen, kun hän
  kulki pitkin Mucklestane-Moorin kangasta. Hän muisti myös, että kaikki
  ihmiset olivat ylläkerrotun tapauksen jälkeen karttaneet tätä paikkaa
  ainakin yön aikana, koska täällä muka menninkäiset, kummitukset sekä
  muut haltiat, velhon muinaiset pitokumppanit, oleskelivat ja pitivät
  kokouksiansa ikäänkuin yhä vielä käyden kivettynyttä emäntäänsä
  tervehtimässä. Hobbie, joka oli luonteeltaan rohkea, koetti kuitenkin
  uljaasti taistella tuota yltyvää pelontunnetta vastaan. Hän kutsui
  lähemmäksi molemmat suuret metsäkoiransa, ainaiset pyyntikumppaninsa,
  jotka eivät koskaan pelänneet "paholaista eikä piruakaan", niinkuin
  hänellä itsellään oli tapana sanoa. Hän tarkasteli myös pyssynsä
  sankkiruutia ja rupesi viheltämään sotaista "Jock of the Side" nimistä
  laulua, samoin kuin kenraali sodassa pärisyttää rumpua rohkaistakseen
  miestensä lannistunutta mieltä.
  Ollessaan tässä mielentilassa hän ilahtui suuresti, kun takaa kuului
  ystävällinen ääni, joka kysyi, tahtoiko hän saada matkakumppanin.
  Hobbie hiljensi kulkuaan, ja pian hänet saavutti tuttu nuori mies,
  tässä syrjäisessä seudussa jokseenkin varakkaana pidetty herrasmies,
  joka myös oli ollut metsästämässä. Nuori Earnscliff, Earnscliffin
  kartanon herra, oli vastikään tullut täysi-ikäiseksi ja saanut
  haltuunsa perintötilan, joka kuitenkin oli vähän rappiolle joutunut sen
  vuoksi, että suku oli ottanut osaa aikaisempiin rauhattomuuksiin.
  Earnscliffin sukua pidettiin tällä maan kulmalla yleisesti suuressa
  arvossa, ja luultavasti oli tämä nuori herrakin pitävä kunniassa tämän
  hyvän nimen, sillä hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja oli
  luonteenlaadultaan kelpo mies.
  "Oho, Earnscliff", huudahti Hobbie, "olenpa iloinen aina kun tapaan
  teidät, hyvä herra. Kumppani on hyvä olemassa tämmöisellä lakealla
  kankaalla -- näin kauhean synkällä, rämeisellä paikalla. -- Missä te
  olette käynyt metsällä?"
  "Carla vuorella, Hobbie", vastasi Earnscliff, myös tervehtien
  puolestaan. "Mutta eihän vain meidän koiriemme välille nouse tora, vai
  mitä arvelet?"
  "Eipä minun koiristani ole pelkoa!" sanoi Hobbie, "tuskinhan ne pysyvät
  jaloillansakaan. Koira vieköön! Metsäkauriit ovat luullakseni lähteneet
  täältä karkuun joka ikinen! Kävin Ingerfellfootilla asti, ja saakeli
  soikoon, jos Hobbien silmät ovat nähneet ainoatakaan sarvea, paitsi
  kolmea ruskeata emäkaurista, jotka eivät päästäneet minua kertaakaan
  ampumamatkan päähän, vaikka kiersin toista virstaa päästäkseni heitä
  muka vastatuulessa lähelle! Enpä siitä niin kovin huolisikaan, jollen
  tarvitsisi hiukan metsänriistaa vanhaa mummoani varten. Se akka istua
  nököttää nurkassansa ja kerskailee aina niistä menneen ajan
  pyssymestareista ja saaliinsaajista -- ovatpa ne, koira vieköön
  tappaneet jok'ainoan sorkan koko maasta, niinpä luulen!"
  "Mutta Hobbie, minä ammuin toki lihavan metsäkauriin pukin, jonka
  lähetin tänä aamuna kotiin; sinä saat siitä puolet vanhaa mummoasi
  varten."
  "Suur' kiitos, Patrick-herra! Te olettekin tunnettu koko seudulla hyvän
  sydämenne tähden. Paisti ilahduttaa meidän vanhan muorin sydäntä,
  etenkin, kun hän saa kuulla lahjan olevan teiltä -- ja kaikkein
  enimmän, jos itse tahtoisitte tulla meille siitä osaa ottamaan.
  Oudoltapa teistä mahtaakin tuntua ypöyksin vanhassa tornissanne, kun
  perheenne oleskelee ikävässä Edinburghissa. Mitähän kummaa tekemistä
  ihmisillä voi olla tuommoisissa rivittäin seisovissa, liuskakivillä
  katetuissa kivitaloissa, kun voisivat asua täällä omilla kauniilla
  nurmikkomäillään!"
  "Äitini täytyi oleskella Edinburghissa näin monta vuotta minun ja
  sisareni koulunkäynnin vuoksi", vastasi Earnscliff, "mutta minä lupaan
  sinulle, että koetan nyt täällä korvata siellä hukkaanmenneen ajan."
  "Voisittehan te laittaa vanhan torninne hiukan hienommaksi", virkkoi
  Hobbie, "ja elää hyvässä sovussa ja naapuriystävyydessä sukunne
  vanhojen ystävien kanssa, niinkuin Earnscliffin herrat ainakin. Minä
  voin sanoa teille, että äitini -- mummoni, aioin sanoa, sillä äitini
  kuoleman jälkeen me nimitämme vanhaa muoria milloin miksikin -- niin
  samapa se -- hän näet kehuu olevansa sukua teille, eikä aivan kannon
  takaa."
  "Se on aivan oikein, Hobbie, ja minä tulen hyvin mielelläni huomenna
  Heugh-footiin päivälliselle."
  "Kas niin, se on oikein! Olemmehan me toki vanhoja naapureita, vaikka
  emme olisikaan sukulaisia -- ja minun mummoni on aina hartaasti
  halunnut nähdä teitä -- hän puhuu aina teidän isästänne, joka
  surmattiin kauan aikaa sitten."
  "Hiljaa, hiljaa, Hobbie! -- ei sanaakaan siitä -- se juttu olisi
  mieluummin unohdettava."
  "Enpä tiedä -- jos se olisi tapahtunut meikäläisten kesken, niin kyllä
  me pitäisimme sen hyvässä muistissa monta monituistakin päivää, kunnes
  se olisi saatu korvatuksi ja kostetuksi -- mutta itsehän te parhaiten
  tietänette mikä teille sopii, -- te herrat. -- Minä kuulin vain, että
  Ellieslaw ystävä pisti teidän isänne kuoliaaksi, kun teidän isänne
  ensin oli sivaltanut miekan hänen kädestään."
  "Hyi, hyi, Hobbie, tuon hullun kahakan olivat viini ja valtiolliset
  erimielisyydet sytyttäneet -- monta miekkaa siinä paljastettiin -- on
  mahdotonta sanoa, kuka sen kuolinhaavan pisti."
  "Kaikissa tapauksissa oli vanha Ellieslaw kumminkin siinä teossa
  apulaisena ja liittolaisena; ja olenpa varma, että jos teidän tekisi
  mielenne kostaa se hänelle, niin ei suinkaan kukaan teitä moittisi,
  sillä hänen kynsiensä alla on teidän isänne verta. -- Sitäpaitsi
  silloisista asianomaisista ei ole enää elossa ketään muuta, jolle voisi
  kostaa. Hän on piispalainen ja Jaakko kuninkaan puoluelainen vielä
  kaupan päälliseksi. -- Voinpa sanoa teille, että ihmiset täällä
  odottavat jotain selvitystä teidän välillänne."
  "Hyi häpeä, Hobbie!" vastasi nuori herra. "Sinäkö, joka olet olevinasi
  jumalinen, kiihoitat ystävääsi rikkomaan lakia ja kostamaan oman käden
  oikeudella, vieläpä teet sen tämmöisessä rämeisessä paikassa, täällä,
  jossa voi olla Jumala ties minkälaisia olentoja puhettamme
  kuuntelemassa!"
  "Hiljaa, hiljaa!" virkkoi Hobbie, vetäytyen lähemmäksi kumppaniaan,
  "enpä niitä nyt ollenkaan muistanut. -- Mutta voinpa hiukan arvata,
  hyvä herra, mikä teidän kättänne pidättää. Me tiedämme kaikki, ettei
  teiltä puutu uskallusta, vaan että sievän tyttösen, neiti Isabella
  Veren, harmaa silmäpari saa teidät näin maltilliseksi."
  "Minä vakuutan sinulle, Hobbie", sanoi hänen kumppaninsa jokseenkin
  suuttuneena, "minä vakuutan, että olet aivan väärässä. On häijyä, että
  tämmöisiä ajattelet, vieläpä puhut ilmi. Minä en salli kenenkään
  sekaantua asioihini, niin että antaisin mainita nimeäni jonkun nuoren
  neidon nimen yhteydessä."
  "Hohoh, hohoh!" sanoi Elliot, "enkö sanonut, ettei ainoastaan taulan
  puute tee teitä näin hiljaiseksi! No, no, enhän minä tahtonut loukata.
  Mutta yhdestä seikasta voisitte kuitenkin sallia ystävän huomauttaa
  teille. Vanhalla Ellieslaw'n herralla on suonissaan tuota muinaista
  sortajan verta paljon enemmän kuin teillä. Hän ei, uskokaa pois, tiedä
  mitään näistä uudenaikaisista rauhan ja siveyden ajatuksista. Hän pitää
  enemmän vanhan kansan hyökkäyksistä ja ryöstelemisistä, ja hänellä on
  takanaan hyvä joukko uljaita poikia, jotka ovat rohkeita ja vallattomia
  kuin nuoret varsat. Mistä hän saanee siihen tarpeelliset kolikot, sitä
  ei kukaan tiedä. Siellä eletään herroiksi ja paljon leveämmin kuin
  maakartanon tulot sallisivat; mutta oli miten oli, kyllä hän elämänsä
  maksaa. Katsokaa, jos maassa syntyy levottomuutta, niin kyllä hän
  ensimmäisenä nousee -- hänellä on tuo vanha riita teidän sukunne kanssa
  hyvässä muistissa. Pelkäänpä pahoin, että silloin hänen mielensä tekee
  käydä käsiksi Earnscliffin vanhaan torniin."
  "Olkoon niin, Hobbie", vastasi nuori herra, "jos hänen mieleensä nousee
  tuo paha halu, niin kyllä minä koetan pitää puoliani vanhassa tornissa
  häntä vastaan samoin kuin minua paremmat miehet ovat kauan aikaa sitten
  siinä pitäneet puoliaan parempiakin miehiä vastaan."
  "Se on oikein -- se on oikein -- nuo sanat olivat viimeinkin miehen
  puhetta", huusi uljas talonpoika; "ja jos näin todellakin kävisi, niin
  pankaa vain palvelijanne soittamaan tornin isoa kelloa. Silloin minä ja
  molemmat veikkoni ja Stenhousen pikku Davie, riennämme heti, ennen kuin
  pyssynpii kerkiää napsahtaa, teille apuun mukanamme kaikki se voima,
  minkä saamme kokoon."
  "Kiitoksia paljon, Hobbie", vastasi Earnscliff, "mutta toivonpa
  sentään, ettei täällä meidän aikanamme enää synny tämmöistä luonnotonta
  ja epäkristillistä sotaa."
  "Hyi, herra, hyi!" pisti Elliot väliin, "eihän se olisi muuta kuin
  pieni sisällissota, jonka sekä taivas että maa antaisivat kyllä
  anteeksi tämmöisessä erämaassa kuin tämä. Se olisi juuri seudun sekä
  seutulaisten luonnetta myöten, -- emme me täällä aina voi rauhassa
  nahjustella niinkuin Lontoon porvarit -- ei meillä ole niin paljon
  tekemistä kuin heillä. Se on aivan mahdotonta, se!"
  "Kuules, Hobbie", virkkoi nuori herra, "sinä, joka niin lujasti uskot
  yliluonnollisiin olentoihin, otat minun mielestäni taivaan nimen
  suuhusi täällä jokseenkin uhkarohkeasti, muistamatta missä paikassa me
  kuljemme."
  "Mitä minä huolin Mucklestane-Moorista enemmän kuin tekään,
  Earnscliff?" tiuskaisi Elliot vähän närkästyneenä. "Onhan se totta että
  ihmiset kertovat tässä paikassa jonkinlaisten linnunpelättimien ja
  pitkänokkaisten eläinten kuljeksivan, mutta mitä minä niistä huolin?
  Minulla on puhdas omatunto eikä minua voida vetää edesvastuuseenkaan
  juuri muusta kuin ehkä jostakin liiasta sanasta tyttöjen seurassa
  tahi markkinatappelusta, eikä tuommoisista joutavista maksa vaivaa
  puhua. Olenpa minä, vaikka itse kehun, yhtä siivo poika ja yhtä
  rauhallinen --"
  "Entäs se reikä, jonka löit Dick Turnbullin päähän ja Wintonin Willie,
  jolle laskit panoksen vasten silmiä?" muistutti matkakumppani.
  "Vaiti, Earnscliff, oikeinhan teillä on kaikkien ihmisten kepposet
  kirjassanne! -- Paranihan Dickin pää jälleen, ja me aiomme ratkaista
  riitamme tappelemalla Jeddartissa pääsiäisenä, joten se asia on
  ikäänkuin suosiossa ja sovinnossa päätetty. Ja Willien kanssa ollaan
  jälleen hyvät ystävykset -- poika parka -- eihän siihen sattunutkaan
  kuin pari kolme haulia. Minä sallisin kenen hyvänsä kelpo ryypystä
  tehdä saman. Mutta Willie on alamaan[4] sukua, mies rukka, ja pelästyi
  pahasti. -- Ja mitä kummituksiin tulee, niin jos meille sattuisi joku
  vastaan tässä samassa paikassa --"
  "Mikä ei ole mahdotonta", keskeytti nuori Earnscliff, "koska tuossa
  teidän vanha noita-akkanne jo seisookin."
  "Minä sanon", jatkoi Elliot närkästyneenä tästä muistutuksesta, "minä
  sanon, että jos se vanha ämmä itse nyt kohoaisi maasta eteemme tässä
  paikassa, niin en minä enempää... Mutta Jumala varjelkoon, Earnscliff,
  mikähän tuo tuossa lienee?"
  
  
  II LUKU
  
   "Keri musta, sä kulkija kankaitten,
   Sano kohta mi sun nimes on?" --
   "Mies kankahan musta oon, alhainen,
   Asun alla mä kanervikon."
   _John Leyden_.
  Näky, joka niin oli säikähdyttänyt nuorta talonpoikaa kesken hänen
  uljasta kerskailuaan, hämmästytti myös hetkeksi hänen kumppaniaan,
  vaikka tämä oli vähemmän taikauskoinen. Kuu, joka heidän keskustelunsa
  aikana oli noussut, "kahlaili pilvissä", seudun puheenpartta
  käyttääksemme, ja valoi vain hämärää, vähän väliä pimentyvää valoa.
  Tämmöinen valon heijastus, joka sattui tuohon suureen, harmaakiviseen
  patsaaseen, jota he juuri lähenivät, loihti heidän eteensä ihmisen
  näköisen, vaikka aivan kääpiömäisen haamun, joka hitaasti liikkui
  hajallaan olevien suurten, harmaitten kivien välissä. Se ei näyttänyt
  kulkevan niiden ohi, vaan siirtyi vain hitaasti ja epäröiden paikasta
  paikkaan, niinkuin se, joka kuljeskelee surullisia muistoja
  herättävässä paikassa. Tavan takaa tuo olento mutisi epäselvästi. Tämä
  kaikki soveltui niin hyvin kaikkiin tavallisiin kummitustaruihin, että
  Elliot hiukset pystyssä äkkiä seisahtui ja kuiskasi kumppaninsa
  korvaan: "Se on vanha Alice itse! Laskenko panoksen häntä kohti Jumalan
  nimeen!"
  "Älä, Herran tähden, älä!" varoitti kumppani painaen alas pyssyn, jolla
  toinen jo tähtäsi. "Se on varmaan joku mielipuoli ihmisparka!"
  "Mielipuolipa te itse lienette, kun aiotte mennä tuota lähelle!"
  virkkoi Elliot tempaisten kumppaniaan, kun tämä yritti lähteä. "Kyllä
  me vielä kerkiämme lukea jonkin rukouksen (jospa semmoinen nyt vain
  muistuisi mieleen) ennenkuin se ennättää tänne -- -- -- Jumalan kiitos,
  eipä sillä näytäkään olevan kovin kiire!" jatkoi hän rohkaisten
  mieltään, kun hän näki kumppaninsa aivan pelottomana, ja kun ei
  kummitus myöskään näyttänyt pitävän heistä suurta lukua. "Astua
  tassutteleehan se aivan kuin kana kuuman liesiraudan päällä. Kuulkaas,
  Earnscliff" (sen hän lisäsi hiljaisella äänellä), "kierretään tuolta
  ympäri, ikäänkuin metsäkaurista pyydettäessä pyrkisimme tuulen alle --
  eihän suo tuossa upotakaan syvemmälle kuin polvea myöten, ja parempi
  vetelä tie kuin kummitus kumppanina."
  Mutta Earnscliff, välittämättä kumppaninsa varoituksista ja
  nykäyksistä, kulki suoraan samaa polkua myöten, jota he tähän asti
  olivat astuneet, ja saapui pian ihmeellisen olennon lähelle.
  Tuo olento, joka lähemmäksi tultaessa näytti pikemmin vain kutistuvan
  kuin suurenevan, ei ollut kooltaan täyttä neljääkään jalkaa pitkä, ja
  ulkomuodoltaan, sen verran kuin sitä tuossa hämärässä valossa saattoi
  erottaa, se näytti melkein yhtä leveältä kuin pitkältäkin, tai
  paremminkin pallon muotoiselta, sillä silminnähtävästi se oli jollakin
  tavalla viallinen. Nuori herra huikkasi kahdesti tälle ihmeellisen
  näköiselle olennolle, saamatta sanaakaan vastaukseksi. Hän huusi vielä
  kolmannenkin kerran huolimatta siitä, että hänen kumppaninsa koetti
  selittää hänelle, että heidän olisi parasta jatkaa matkaa eikä sen
  enempää häiritä näin eriskummallista ja yliluonnollista haamua.
  Kolmanteen kysymykseen: "Kuka olet? Mitä täällä teet näin yön aikana?"
  vastasi vihdoin ääni, jonka kimakka, ilkeä, pahalta sointuva kiljahdus
  sai Elliotin harppaamaan kaksi askelta taaksepäin ja hämmästytti myös
  Earnscliffiä: "Menkää tiehenne älkääkä kysykö mitään niiltä, jotka
  eivät teiltä mitään kysy!"
  "Mitä teet täällä niin kaukana ihmis-asunnoista? Oletko eksynyt tieltä?
  Tahdotko tulla kotiini ('Jumala varjelkoon!' pääsi vasten tahtoakin
  Elliotin suusta), niin saat yösijan?"
  "Mieluummin viettäisin yöni yksin Tarras-joen syvyyksissä!" kuiskasi
  taas Hobbie.
  "Menkää tiehenne!" käski haamu, jonka ilkeä ääni suuttumuksesta vinkui
  vielä ilkeämmin. "En minä teitä tienoppaiksi tarvitse -- en minä
  yösijojanne kaipaa -- viisi vuotta sitten oli pääni viimeksi ihmiskaton
  alla, ja toivonpa että se silloin oli vihoviimeinen kerta!"
  "Hän on hullu", virkkoi Earnscliff.
  "Hän on aivan samannäköinen kuin vanha Humphrey Ettercap, läkkiseppä,
  joka hukkui näihin rämeihin noin viisi vuotta takaperin", vastasi hänen
  taikauskoinen kumppaninsa. "Mutta ei Humphrey sentään ollut näin
  kauhean paksu ja palleroinen."
  "Menkää tiehenne!" käski olento, jota he niin uteliaasti tutkistelivat.
  "Teidän hengityksenne myrkyttää koko ilman ympärilläni -- teidän
  äänenne raatelevat korviani aivan kuin pistäisitte terävällä
  naskalilla!"
  "Herra Jumala varjelkoon!" kuiskasi Hobbie. "Kuinka kuolleet voivat
  olla näin pahanilkisiä meitä eläviä kohtaan! -- Mahtaapa tämänkin
  miehen sielu olla häijynlaisessa paikassa!"
  "Tule veikkonen", sanoi Earnscliff, "sinua näyttää painavan raskas
  murhe; lähimmäisenrakkaushan vaatii, ettemme jätä sinua tänne yksin."
  "Lähimmäisenrakkaus!" huusi haamu ilkeästi nauraen, "mistähän sinä tuon
  korean iskusanan keksit! -- tuon ansan teeriä varten -- tuon tavallisen
  verhon, johon ihmisille aiotut ansat kätketään -- tuon syötin, minkä
  sisässä väijyy väkärauta -- hullu raukka, joka sen nielee, saa kyllä
  pian tuntea, että se on kymmenen vertaa terävämpi kuin kaikki
  ongenkoukut, joilla te herkutteluhalussanne viettelette eläviä
  surmaan!"
  "Kuules, ystävä", virkkoi taas Earnscliff, "sinä et itse käsitä missä
  tilassa olet -- sinä kuolet tähän erämaahan, jollemme me
  sääliväisyydestä vie sinua väkisinkin kanssamme."
  "Minä en siihen työhön suinkaan pane jalkaani enkä sormiani", sanoi
  Hobbie, "käyköön tuo kummitus omia teitänsä, Jumalan nimeen!"
  "Minun vereni tahratkoon oman pääni, jos tähän kuolen", sanoi haamu; ja
  huomattuansa, että Earnscliff aikoi käydä häneen kiinni, hän lisäsi:
  "Ja sinun veresi tahratkoon sinun oman pääsi, jos minun vaatteitteni
  helmoihinkin kosket ja niihin ihmissaastaisuutesi tartutat!"
  Kuu kajasti hetken kirkkaammin hänen näin puhuessaan, ja Earnscliff
  huomasi haamun kädessä olevan jonkin aseen, joka kylmässä kuutamossa
  välkähteli aivan kuin pitkän puukon terä taikka pistoolin piippu.
  Hullutusta olisi ollut, jos olisi yrittänyt tehdä väkivaltaa tuolle
  olennolle, jolla oli ase kädessään ja joka vielä lisäksi puhui näin
  vimmastuneena, varsinkin koska kumppanista ei ilmeisesti olisi ollut
  apua; sillä Hobbie oli jättänyt hänet yksin suorittamaan asiaansa
  kummituksen kanssa niin hyvin kuin taisi, ja astunut jo muutamia
  askeleita edemmäksi kotitietä myöten. Earnscliff kääntyi senvuoksi myös
  poispäin ja läksi kumppaninsa perästä. Kerran hän kuitenkin vielä
  katsahti tuohon hulluun mieheen, joka kohdattuaan ihmisiä oli ikäänkuin
  kiihtynyt pahimpaan vimmaan ja hyppeli hurjalla tavalla ison
  kivipatsaan ympärillä, päästäen kurkustansa niin kauheita huutoja ja
  kirouksia, että ne kajahtivat kauas pitkin avaraa autiota kangasta.
  Molemmat metsämiehet kulkivat jonkin aikaa ääneti, kunnes tuo ilkeä
  kirkuminen oli jäänyt kuulumattomiin, vaikka ääni seurasikin heitä
  vielä jokseenkin pitkän matkan päähän Mucklestane-Moorin kivipatsaasta.
  Kumpikin mietiskeli itsekseen näkemäänsä. Vihdoin Elliot huudahti:
  "Kylläpä tahtoisin varmasti väittää, että tuo kummitus, jos se kummitus
  lie ollut, on sekä tehnyt että myös kokenut paljon pahaa lihassa
  ollessaan, koska hän tällä tavalla riehuu ja pauhaa kuolemansa
  jälkeen."
  "Minusta hän näyttää olevan ihmisvihasta aivan hullu", virkkoi
  Earnscliff jatkaen omaa ajatusjuoksuaan.
  "Vai ette te luulekaan häntä ruumiittomaksi henkiolennoksi?" kysyi
  Hobbie kumppaniltaan.
  "Minäkö? En millään muotoa."
  "No, olenpa minäkin osaksi sitä mieltä, että hän saattoi olla elävä, --
  vaan, Jumala ties, en minä sentään mielelläni tahtoisi nähdä mitään,
  mikä olisi enemmän kummituksen näköinen."
  "Oli miten oli", sanoi Earnscliff, "niin tahdon huomenna ratsastaa
  paikalle ja ottaa selkoa, mitä tuosta onnettomasta raukasta on tullut."
  "Keskellä valoisaa päivääkö?" kysyi talonpoika. "No, Jumalan nimeen,
  sittenhän minäkin tulen kanssanne. Mutta tässä me olemme nyt kolmea
  mailia lähempänä Heugh-footia kuin teidän kotianne -- eikö olisi
  parasta että tulisitte kotiin kanssani, ja että minä lähettäisin rengin
  hevosella saattamaan sanaa teidän väellenne, että te olette meillä,
  vaikka luullakseni teillä ei kukaan muu taida odottaa teitä kuin
  palvelijat ja kissa."
  "Tapahtukoon sinun tahtosi sitten, Hobbie veikkoseni", sanoi nuori
  herra, "ja koska en mielelläni soisi, että palvelijat olisivat
  huolissaan minun, puolestani, enkä myös, että kissimirri jäisi
  illallistansa vaille minun poissaoloni tähden, olisin sinulle hyvin
  kiitollinen, jos lähettäisit renkipojan viemään sanaa niinkuin
  lupasit."
  "Kas niin, se oli ystävällisesti tehty, se täytyy tunnustaa. Te tulette
  todellakin meidän luoksemme Heugh-footiin? Hyvinpä siitä meidän väki
  ilahtuu, kun saa nähdä teidät, hyvin ne ilahtuvat!"
  Sovittuaan tämän asian he kulkivat rivakasti kappaleen matkaa
  eteenpäin, kunnes heidän saavuttuaan jyrkän harjun kukkulalle Elliot