Muistatko—? Kukkia Keväiseltä Niityltä - 1

  
  MUISTATKO--?
  Kukkia keväiseltä niityltä
  
  Juhani Aho
  
  
  Kun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuin
  yhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylös
  korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,
  kirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollut
  menettänyt sinua vielä _silloin_, kun olit hengähtänyt viimeisen
  hengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevan
  ainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitä
  umpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskin
  turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaen
  ja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja
  olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessä
  elettyä yhdessä häviten.
  Mutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi:
   "Ja ruumis, se maatunut maassa,
   nyt katoovaisuutensa muuttaa
   ja taivaassa sielunsa kanssa
   on alkava eloa uutta,
   oi onnea, ihanuutta!"
  niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,
  ystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuin
  tempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinut
  virtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan ääni
  oli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä,
  voitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämään
  niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidän
  uskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintani
  täytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin
  tahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta
  sinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuin
  enkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaan
  koivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäisevään
  autereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sen
  tapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuun
  enää koskaan yhtyä.
  Tiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas ja
  tapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemme
  oli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisi
  tapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis
  pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka
  tahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonut
  edes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkä
  itsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, etten
  minä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti.
  Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneet
  eivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olin
  jäänyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme
  eläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä
  yksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen
  tyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli
  minustakin, kuin olisikin se vain _siitä_ riippunut. Niin pian kuin
  uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niin
  elämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vain
  mennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäen
  jotain ja sitten seuraten.
  Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka
  tunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En
  voinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu
  lapsuuteni usko?
  Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen
  toiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli?
  Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani?
  Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi
  miten kävi--mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme
  yhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,
  kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä
  yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä,
  oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mitä minä täällä enää teen? On
  mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi ...
  lähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan
  erossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä
  sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse
  tahdo jouduttaa.
  Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missä olit, elitpä tai olit
  kuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä _tahdon_ olla
  yhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani
  hautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä
  kiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin
  täytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta
  kuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija.
  Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin
  rauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään
  muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja
  päädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja
  surivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut
  myötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka
  kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta
  tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa
  ehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin
  juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että
  olit ainakin _ollut_ täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä
  lähtenyt.
  Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo
  heinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin
  ei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin
  määräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:
  Tähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on
  suistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi
  kenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.
  Järvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin
  johonkin, johon jäin.
  
  
  Olen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen.
  Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni.
  On kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla
  hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinäkin olet
  poissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen,
  näyt--hyvä haltija--panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat
  liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.
  Tiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen
  tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo
  tulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat
  pois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina,
  nyt kaikki tukee ja nostaa.
  Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä!
  Tiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen!
  Muistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme
  kaikesta--omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen
  valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset
  näyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva
  pöly leijaili kaiken yllä--kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt
  olevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä
  lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä
  tappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa
  karuksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole
  toivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä
  ainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme
  eikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi
  henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava
  kasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on
  vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta
  huolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen
  sisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry
  kattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna?
  Nämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa
  vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja
  aatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat
  saaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä,
  eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi
  hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan
  muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa
  se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy."
  Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen
  enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin
  siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin
  kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän
  taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa,
  joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.
  Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti
  tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.
  Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu
  liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen
  yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtäkkiä
  levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn
  elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen
  liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enkä ainoatakaan
  onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin
  ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.
  Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten.
  Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot
  syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen
  vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja
  lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli
  kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja
  turvallisena kuin päivällä.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat
  elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne
  ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja
  kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,
  tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja
  tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siitä ensi kerran
  ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan
  sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit
  itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot
  ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään
  ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tämä
  talommekin, josta en ikinä lähde--sanoinhan jo: minä jään tänne enkä
  koskaan lähde.
  Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä
  tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä
  tiedä, missä on _heidän_ elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.
  Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä.
  Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä
  rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta,
  kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin
  laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen
  toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.
  Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle
  kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen
  kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien,
  joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On,
  on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.
  Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti
  kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja
  yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla,
  tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän
  kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen
  tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt--ei, tulkoot kaikki, koko
  maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt
  yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni
  onnet.
  Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja
  voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee
  rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi
  lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto
  hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei
  tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja
  kärsimyksiäni!
  Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin
  sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja
  minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta
  taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin
  niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät
  myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä
  tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.
  Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä
  tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,
  ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon
  humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon
  palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette,
  niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa
  hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin
  kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin
  säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin
  islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että
  ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä
  itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.
  Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota,
  johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte
  sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan
  meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden
  ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä
  sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme
  sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun,
  jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja
  tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut
  ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki
  vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi
  muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta
  itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria--ei mitään
  anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sinä teit
  niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä
  kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja
  sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien
  veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen
  mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut--ehkä oli se verissäsi perintönä
  joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon
  kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen,
  vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin
  minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys,
  jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen
  vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit,
  ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,
  sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän
  mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.
  Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen
  aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen
  ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta
  noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja
  tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin
  maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu
  tuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän
  teki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän
  pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle.
  Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.
  Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton
  heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa
  kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää
  siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut.
  En tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän--: kuinka. Lähden muistojen
  taipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!
  
  
  Muistatko--ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan
  minulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana
  elämäni aikaisimmassakin onnessa.
  Se oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin,
  että mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden
  kiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein,
  että lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista
  onnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta
  molempain kuitenkin kukkia.
  Ja mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt
  minulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että
  sinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään,
  olisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän
  tosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee
  kuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin.
  Että vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle
  sanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet,
  liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka
  minäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole
  erikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat
  toistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja
  näyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten
  käsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on
  satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme
  toisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään
  edeltä määrätty?
  Varmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan,
  ennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla
  tai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen
  pihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan
  nähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan
  ikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta
  ikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä,
  kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet
  nytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet
  täällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin?
  Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella
  muistojani niiltä ajoilta? Eivät ne tuomatta tule. Joku niitä sieltä
  kukkasniityltä poimituttaa ja tänne kannattaa. Ne tulevat sieltä kuin
  ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisän oven takana,
  juhlapukuisina, valmiina häntä laululla herättämään hänen
  syntymäpäivänään, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa
  niitä minulle. Niitä ojennetaan minulle pitkin päivää kaikkialla, missä
  vain liikun. En tiedä, mitkä niistä ennen toisia ottaisin vastaan, ne
  ovat minusta yhtä kauniita kaikki. Kun tulen tänne työhuoneeseeni, joka
  oli myöskin isäni työhuone, on niitä pöytä ja ikkunat ja uuninreunat
  kukkuranaan. Ei riitä maljakoita mihin niitä panna. Sinäkö panet heidät
  tuomaan niitä tänne, tähän huoneeseen, joka on niin täynnä sinua, ensin
  aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni
  toteutumista? Täällä sinua ikävöin, tänne sinua odotin, tietämättä
  silloin vielä sinusta mitään. Tämä oli häähuoneemme, tämä työhuoneeni,
  tänne sinä tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista
  käsivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet
  askeleet eteisessä ja käden haparoivan lukkoa. Minä järjestelin joitakin
  talous- ja tilikirjojani, sinä kudoit jotain lämmintä ja pienokaiset
  kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin
  pitkin. Varhaisimpia muistojani on, että minäkin aikoinani kisasin siinä
  samassa vuoteessa. Täällä me lopuksi yhdessä itkimme poikiamme, kun
  heidät meiltä vietiin--mutta ei _siitä_ nyt sanaakaan, sillä tämä ei ole
  siitä. Ikkunastahan näkyvät koivukäytävä ja vainiot ja kirkko ja silta ja
  virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsäiset vaarat: yhteisen onnemme
  elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.
  Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta _nyt_ näyttää.
  En tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan.
  Seison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset
  sen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat
  täydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen
  sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan
  puihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.
  Milloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa,
  saari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on
  peitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan
  sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä,
  kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se,
  mikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu,
  sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt
  pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi
  muistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään
  on niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?
  
  
  Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei
  ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään
  puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja
  selittämätön. Se oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en
  kuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä--
  ehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään
  olisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja
  ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet
  olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva
  hiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain
  ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni
  jumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan.
  Lapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla
  aina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa
  lepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän
  tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa.
  Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa
  varsa, ynähtää ja on vasikka.
  Ei ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu
  tietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin
  joku senaikuinen tällainen _yksityinen_ yö: nukun pitkät ajat niin
  sikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen
  sisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä:
  uskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa;
  osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selässä. On joskus pieni
  painajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Herää
  ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat
  pienet kultapöytänsä ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa
  hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, herää
  pahimmoilleen. Se on suru, ei sentään suurimpia, sillä toivoo, yhä
  unessa, että toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siellä,
  pidä huoli, että lapset eivät herää, ennenkuin saavat syödyksi luumunsa
  kerman kera.
   * * * * *
  Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielä ole tarvis. Olen
  puolihereillä, mutta tahdon säilyttää unen silmissäni enkä avaa niitä.
  Kuuluu hiljaista liikettä ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapäistä
  ja asettaa pääni tyynylle ja vetää peitettä jalkojeni päälle. Äiti se on,
  tunnen hänen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken
  päästä silmiäni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja äiti istuu sen ääressä ja
  parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikä. Heti kun nousen,
  menen mäkeen. Mutta nyt ei ole vielä aika nousta, sillä ikkuna on musta.
  Äiti sanoo: "Tuti vielä." Nukun taas ja kun herään, on iso päivä ja
  ikkunasta näkyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinällä
  vastapäätä vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkä kaitainen
  varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama
  varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitä kaksi, toinen
  toisaalta niinkuin kaksi ihmistä vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen
  ja seisovat siinä keskellä seinää; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En
  tiedä, mitä ne ovat, enkä kysy. Tuolilla vuoteen vieressä on uusi kelkka
  ja ne minun kintaani. Minä pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitä
  sinä päivänä sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yö ja
  semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.
  On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen pääsisin heti kosketukseen
  myöskin kaiken sen onnen kanssa, mitä minulla on elämässäni yleensä ollut
  sinun kanssasi. Niinkuin siellä olisi pohjallinen koko elämäni langan
  kultaisen kerän. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää,
  sanovat, eikä kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se
  olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikään ollut
  valekultaa. Lapselle kaikki kiiltää ja lapselle kaikki on kultaa,
  kuvittelunsa kultaa. Ja eikö elämä yleensä ole kuvitellen elettyä,
  silloin kun se on kauneimmin eletty, sitä kauniimmin kuta kuvitellummin?
  Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myös taivas.
  
  
  Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinä ei alussa ollut muuta kuin
  pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessä, ja puutarha ja pienet pellot
  ja tie rantaan ja toinen metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen
  ulkometsään. Kaikki, mikä tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa
  maailmassa. Yhteyttä sen kanssa ylläpiti vain se, mikä sieltä näkyi ja
  mitä sieltä kuului. Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät