Mugbyn risteys - 10

Süzlärneñ gomumi sanı 3715
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1879
25.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
35.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
40.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
pienessä kamarissa, joka oli puodin takana.
-- Jos rakastat Mattia enemmän, -- sanoin, -- niin sano minulle vain
yksi sana, enkä enää koskaan tee sinulle kiusaa. Hän ansaitseekin
rakkautesi paremmin kuin minä. Minä olen epäluuloinen ja vaativainen;
hän on luottavainen ja uhrautuvainen kuin nainen. Puhu, Gianetta!
Jätänkö sinulle jäähyväiset iäksi, iäksi päiviksi, vai kirjoitanko
kotiin, äidilleni Englantiin, ja pyydän että hän rukoilisi Jumalan
siunausta sille, joka on luvannut tulla vaimokseni.
-- Te olette hyvä ystävänne puhemies, -- vastasi hän ylpeästi. --
Matteon pitäisi olla hyvin kiitollinen teille. Te olette tehnyt enemmän
kuin mitä hän ikänä on tehnyt teidän puolestanne.
-- Antakaa minulle vastaus, Jumalan tähden, -- huusin minä, -- sallikaa
minun mennä!
-- Menkää tai viipykää miten tahdotte, Signor Inglese (herra
Englantilainen) -- vastasi hän. Enhän minä teitä pidätä.
-- Käskettekö minun lähteä?
-- Beata Madre (Autuas Neitsyt), en suinkaan!
-- Tahdotteko tulla vaimokseni, jos jään?
Hän purskahti suureen nauruun -- iloiseen, pilkalliseen, sulosoivaan
nauruun, joka helähti kuin hopeakello.
-- Liian paljon te vaadittekin!
-- Ei mitään muuta, kuin mitä te näinä viimeksi kuluneina viitenä,
kuutena kuukautena olette antanut minulle syytä toivoa!
-- Aivan samoin Matteokin puhuu. Aika ikäviä olette kumpainenkin!
-- Voi Gianetta! -- sanoin innokkaasti, -- ole toki vain hetken aikaa
vakava! Minä olen tosin sivistymätön mies, sitä en kiellä -- en millään
tavalla kyllin hyvä tai taitava teille kelvatakseni -- mutta minä
rakastan teitä kaikesta sydämestäni, eikä keisarikaan voisi tehdä
enempää.
-- Siitä olen sangen iloinen, -- vastasi hän, -- enkä soisikaan että
vähemmän rakastaisitte minua.
-- Sitten ette suinkaan tahdo saattaa minua onnettomaksi! Tahdotteko
luvata minulle?
-- En lupaa mitään, -- sanoi hän, uudestaan purskahtaen nauruun; --
paitsi sen etten mene naimiseen Matteon kanssa!
Paitsi sen ettei menisi naimiseen Matteon kanssa! Ainoasti sen! Ei
yhtään toivoa herättävää sanaa minulle itselleni. Ei mitään muuta kuin
että hän hylkäsi ystäväni. Siitä sain, jos voin, ottaa itselleni
lohdutusta ja itsekästä iloa ja jonkunlaista halpaa rauhallisuutta. Ja
niinpä minä, häpeäkseni sen tunnustan, teinkin. Minä tartuin kiinni
tuohon turhaan toivoon ja, hullu kuin olin, annoin hänen taas päästä
ilman selvää vastausta. Siitä päivin en enää yrittänytkään hillitä
mieltäni, vaan riensin umpisilmin eteenpäin -- turmiota kohti.
Lopulla minun ja Matin väli niin paheni, että julkiriita näkyi olevan
lähellä. Me kartimme toinen toistamme, tuskin vaihdoimme kymmenkunnan
sanaa päivässä, ja luovuimme kaikista vanhoista tavoistamme. Siihen
aikaan -- minua kauhistuttaa sitä muistellessani -- oli monta hetkeä,
jolloin tunsin vihaa häntä kohtaan.
Näin kului vielä neljä, viisi viikkoa, jolla ajalla juopa meidän
välillämme yhä syveni ja leveni päivä päivältä. Helmikuu tuli, ja
helmikuun kanssa karnevaali.[1] Genovassa, niin sanottiin, se sinä
vuonna oli tavattoman ikävä; ja niinpä se taisi todella olla. Sillä
paitsi siellä-täällä pääkatujen varrella ikkunasta riippuvia lippuja ja
juhlapukuisia naisia, ei näkynyt mitään muuta ilon merkkiä. Toisena
karnevaalipäivänä, muistaakseni, palasin illan hämärässä Genovaan,
oltuani koko päivän junassa. Asemahuoneen etehisessä tapasin Matti
Pricen. Hän astui luokseni ja laski kätensä minun käsivarrelleni.
[Footnote 1: Katolisissa maissa tavallinen laskiaisilo.]
-- Sinä tulet myöhään, -- sanoi hän. -- Minä olen jo melkein tunnin ajan
odotellut sinua. Syömmekös illallisen yhdessä tänään?
Herkkätunteinen kuin olen, heräsi minussa heti entiset paremmat tunteeni
kuullessani tämän ystävyyden osoituksen.
-- Oikein mielelläni, Matti, -- vastasin; -- menemmekö Gozzolin
ravintolaan?
-- Ei, ei, -- sanoi hän kiireesti. -- Johonkuhun rauhallisempaan
paikkaan -- johonkuhun paikkaan missä voimme keskenämme puhella. Minulla
on jotakin sanomista sinulle.
Nyt huomasin, että hän näytti kalpealta ja levottomalta ja ahdistava
pelon tunne rupesi minuakin painamaan. Me päätimme mennä Piscatoreen,
pieneen, syrjäiseen ravintolaan, likelle vanhaa sataman laituria. Siellä
istuimme syömään siivottomassa, tupakan hajuisessa tuvassa, missä
tavallisesti vieraili vain merimiehiä. Matti tuskin söi
ruuanpalaistakaan; mutta, kohta käskettyään pullon Sisilian viiniä, hän
joi ahkerasti.
-- No, Matti, -- sanoin, kun viimeinen ruokalaji tuotiin pöytään, --
mitä kuuluu?
-- Pahaa.
-- Sen kyllä arvasin näöstäsi.
-- Pahaa minulle -- ja pahaa sinullekin. Gianetta --
-- Mitä Gianetasta?
Hänen sormensa pyyhkivät huulia, ikäänkuin kuumetaudin väänteissä.
-- Gianetta on petturi -- pahempi kuin petturi, -- sanoi hän käheällä
äänellä. -- Hän pitää rehellisen miehen sydäntä yhtä halvassa arvossa
kuin kukkasta, minkä hän pistää tukkaansa -- pitää sitä päivän ja sitten
hylkää iäksi päiviksi. Hän on kavalasti pettänyt meitä kumpaistakin.
-- Millä tavalla? Herran nimessä, puhu!
-- Pahimmalla tavalla, millä nainen voi pettää niitä, jotka häntä
rakastavat. Hän on myönyt itsensä markiisi Loredanolle.
Veri valahti palavana virtana aivoihini ja kasvoihini. Saatoin tuskin
nähdä eteeni, enkä uskaltanut yrittääkään puhumaan.
-- Minä näin hänen menevän tuomiokirkolle päin, -- jatkoi hän,
hätäisesti puhellen. -- Se oli noin kolme tuntia sitten. Hän menee
ripille, arvelin, ja jäin jäljelle ja seurasin vain kaukaa. Mutta
kirkkoon astuttuansa hän meni suoraan tuota miestä kohti, joka siellä
odotteli. Muistathan vanhaa miestä, joka noin kuukausi tai kaksi sitten
yhtämittaa kävi puodissa. No, kun näin, kuinka hartaasti he puhelivat
keskenään, seisoessaan saarnastuolin alla, selin kirkkoon, niin minä
astuin suuttumuksen vimmassa suoraan heitä kohti. Minä aioin sanoa tai
tehdä jotakin; en tiedä itsekään mitä. Kumminkin arvelin kaapata
Gianettaa käsivarresta ja viedä hänet kotiin. Mutta kun olin tullut
muutamien askelien päähän heistä, niin että vain paksu patsas oli
välillämme, niin seisahduin. He eivät voineet nähdä minua enkä minä
heitä; mutta kuulin aivan selvään heidän puhettansa ja -- minä
kuuntelin.
-- No, mitä kuulit?
-- Sovittelun häpeällisestä kaupasta -- toisella puolella kauneutta,
toisella kultaa. Niin ja niin monta tuhatta frangia vuodessa; maakartano
likellä Neapelia -- hyi! minua inhottaa sitä kertoessani.
Ja väristellen hän kaasi itselleen vielä lasillisen viiniä, ja joi sen
yhdellä kulauksella.
-- Sen kuultuani, -- sanoi hän, -- en yrittänytkään viedä häntä pois.
Koko kauppa tehtiin niin kylmäverisesti, niin tarkoin punnituilla
tarkoituksilla, niin hävyttömästi, etten tuntenut sydämessäni muuta
neuvoa kuin riistää tyttö mielestäni ja jättää hänet onnensa nojaan.
Minä hiivin ulos tuomiokirkosta ja kävelin pitkän aikaa merenrannalla,
saadakseni ajatuksiani selviämään. Sitten muistin sinut, Benu, ja
ajatellessani, kuinka tuo luuska oli tullut väliimme ja eroittanut
meidät, vimmastutti mieltäni. Sitten menin asemahuoneelle odottamaan
sinua. En voinut olla sinulle tätä kaikkea kertomatta ja -- ja sitten
arvelin että ehkä voisimme yhdessä palata takaisin Englantiin.
-- Markiisi Loredano!
Se oli ainoa, minkä sain sanotuksi; ainoa, mitä voin ajatella. Minä olin
aivankuin kivettynyt.
-- Vielä on yksi asia, minkä voin lisätä, -- jatkoi hän vastahakoisesti,
-- vain todistaakseni, mikä kavala petturi tuo nainen oli. Meillä --
meillä piti olla häät ensi kuussa.
-- _Meillä?_ Kellä? Mitä tarkoitat?
-- Minä tarkoitan, että me olisimme menneet naimisiin, Gianetta ja minä.
Äkillinen vimman, ylenkatseen ja uskomattomuuden myrsky riehahti
sydämessäni, kun sen kuulin; se näkyi saattaneen minut aivan
järjettömäksi.
-- _Sinä!_ -- huusin. -- Gianettako olisi mennyt naimisiin sinun
kanssasi! Sitä en usko!
-- Soisinpa etten olisi uskonut sitä itsekään, -- sanoi hän, katsoen
ylös ikäänkuin hämmästyen minun vimmaani. -- Mutta hän lupasi tulla
vaimokseni, ja minä uskoin silloin hänen puhuvan totta.
-- Minullepa hän muutamia viikkoja sitten vakuutti, ettei hän menisi
milloinkaan sinun kanssasi naimisiin.
Hänen poskensa punastuivat, hänen otsansa synkistyi; mutta vastatessansa
hänen äänensä oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin.
-- Vai niin! -- sanoi hän. -- Se on vain yksi petos lisäksi. Minulle hän
sanoi hylänneensä kosimisesi; siitä syystä me pidimme kihlauksemme
salassa.
-- Puhu täyttä totta, Matti Price, -- sanoin minä, melkein mielipuolena
luulevaisuudesta. -- Tunnusta, että jok'ainoa sanasi on valhetta!
Tunnusta, että olet Gianetalta saanut rukkaset ja että pelkäät minulle
ehkä onnistuvan paremmin kuin sinulle. Ja niin ehkä onnistuneekin --
ehkä onnistuneekin viimein!
-- Oletko hullu! -- huusi hän. -- Mitä tarkoitat?
-- Sitä, että arvelen juttusi paljaaksi juoneksi, jolla tahtoisit saada
minut pois tieltä Englantiin. En usko sanaakaan todeksi koko
tarinastasi. Sinä olet valehtelija, ja minä vihaan sinua.
Hän nousi istualta, laski toisen kätensä tuolin selkänojalle ja katsoi
minua ankarasti silmiin.
-- Jos et olis Benjamin Hardy, -- sanoi hän lujalla äänellä, -- niin
eipä sinun raatoosi jäisi paljon henkeä!
Tuskin olivat ne sanat päässeet hänen suustaan, niin karkasin hänen
kimppuunsa. En ole koskaan voinut selvään muistaa mitä sitten tapahtui.
Kirous -- kolahdus -- taistelu -- silmittömän vimman hetki -- parahdus
-- monta ääntä sekaisin -- outoja kasvoja ympärillä. Sitten näin Matin
makaavan avuksi rientäneen miehen käsivarrella. Itse seisoin vapisevana,
hämmästyneenä. Puukko putosi kädestäni. Verta näkyi lattialla, verta
kädessäni, verta Matin paidassa. Ja sitten kuulin nuo kauhistuttavat
sanat:
-- Voi, Ben, sinä olet murhannut minut!
Eipä hän kuollut kuitenkaan silloin ja siellä. Hän vietiin lähimpään
sairashuoneesen ja makasi muutamia viikkoja elon ja kuolon vaiheella.
Hänen tilansa sanottiin olevan vaikean ja vaarallisen. Puukko oli
iskenyt juuri kaulaluun alapuolelle ja sattunut keuhkoihin. Hän ei
voinut puhua eikä kääntyä, tuskin oikein henkeäkään vetää. Ei hän
jaksanut itse nostaa päätäänkään, jos juoda tahtoi. Minä istuin hänen
vieressään yöt, päivät, koko sen surullisen ajan. Minä luovuin virastani
rautatiellä; minä muutin pois asunnostamme Vicolo-Balbo kadun varrelta;
minä koetin unohtaa, että Gianetta Coneglia nimistä naista olikaan
olemassa. Minä elin ainoastaan Matin tähden; ja hän, luullakseni,
pikemmin minun kuin oman itsensä tähden koetti pysyä hengissä. Näinä
katkerina, hiljaisina tuskan ja katumuksen hetkinä, jolloin ei kukaan
muu paitsi minä, saanut tuoda hänelle juomista tai kohentaa hänen
päänalaistansa, palasi vanha ystävyytemme vielä uskollisempana,
lujempana kuin mitä se olikaan ollut. Hän antoi minulle anteeksi
täydesti ja vapaaehtoisesti, Ja kiitollisuuteni osoitukseksi olisin minä
mielelläni antanut henkeni.
Viimeinkin tuli kirkas kevätaamu, jona hän haavasta parantuneena, vaan
vielä heikkona kuin lapsi, astui horjuvin askelin ulos sairashuoneen
portista, nojauten minun käsivarteeni. Hän ei ollut aivan terve eikä,
sen kauhistuksekseni ja tuskakseni kuulin, voinut koskaan tullakaan
terveeksi. Hyvällä hoidolla hän saattoi elää muutamia vuosia; mutta
keuhkot olivat auttamattomasti vialla, eikä hänestä ikänä voinut tulla
aivan tervettä, täysivoimaista miestä. Nämät sanat sanoi sairashuoneen
ylilääkäri minulle salaa, kun sanoin jäähyväiset; hän neuvoi, että
veisin Matin vielä lämpimämpään ilmanalaan.
Minä vein hänet pieneen Rocca nimiseen merikaupunkiin, noin viisi
peninkulmaa etelään päin Genovasta, syrjäiseen, suojaiseen paikkaan
Rivierarannikolle, missä meri hohti taivastakin sinisempänä, ja missä
rantakallioilla viheriöitsi eriskummallisia kuumien maiden kasveja:
kaktuksia, aloeita sekä Egyptin palmuja. Siellä asetuimme asumaan erään
käsityöläisen taloon, ja Matti, niinkuin hän itse sanoi, »ryhtyi
täydellä vakavuudella toipumistoimiin». Mutta valitettavasti sitä tointa
ei mikään voinut edistää. Päivän toisensa jälkeen hän meni meren
rannalle ja istui siellä tuntikausia, hengittäen meri-ilmaa ja katsellen
meren selällä ohikulkevia purjeita. Pian hän ei jaksanut astua
kauemmaksi kuin puutarhaan talon edustalle. Jonkun ajan kuluttua hänen
täytyi viettää päivänsä vuoteella avonaisen ikkunan ääressä,
kärsivällisesti odottaen loppua. Voi, loppua! siihen sitä nyt jo oli
tultu! Hän riutui nopeasti, lakastui kesäkukkien lakastuessa, ja tiesi
aivan hyvin niittäjän jo olevan tulossa. Hän ei yrittänytkään enää muuta
kuin helpoittaa minun omantuntoni tuskia ja valmistaa minua siihen,
minkä täytyi tapahtua.
-- En tahtoisi elää kauemmin, vaikka saisinkin, -- sanoi hän eräänä
kesäiltana, maatessaan vuoteellaan ja katsoen tähtiin. -- Jos tällä
hetkellä saisin valita, niin lähtisin täältä. Mutta soisin Gianettan
saavan tietää, että olen antanut hänelle anteeksi.
-- Kyllä hän saa sen tietää, -- vakuutin, vavisten äkkiä päästä
jalkoihin asti.
Hän puristi kättäni.
-- Ja kirjoitatko isälleni?
-- Kirjoitan.
Minä olin vetäytynyt hiukan syrjään, ettei hän näkisi kyyneleitä, jotka
virtailivat pitkin poskiani. Mutta hän kohosi käsivartensa nojaan ja
katsoi ympärilleen.
-- Älä pelästy, Ben, -- kuiskasi hän, laski sitten taas uupuneena päänsä
tyynylle -- ja kuoli.
* * * * *
Semmoinen oli loppu. Sillä tavalla kaikki loppui, mikä minulle elämässä
oli rakasta. Minä hautasin hänet sinne, missä vieras meri loiskii
vierasta rantaa vastaan. Minä seisoin haudan ääressä, kunnes pappi ja
muu saattoväki oli lähtenyt. Minä katsoin kuinka hauta täytettiin,
kunnes se oli turpeilla peitetty ja haudankaivaja tallannut pinnan
kovaksi. Silloin, silloin vasta tunsin, että olin kadottanut hänet
iäksi, ystävän, jota olin rakastanut ja vihannut, ja jonka olin
murhannut. Silloin, silloin vasta näin, ettei minulla enää olisi rauhaa,
ei iloa, eikä toivoa. Siitä hetkestä sydämeni kovettui ja elämä tuntui
minusta olevan täynnä kirousta. Kaikki minua inhotti, yö yhtä paljon
kuin päivä, meri yhtä paljon kuin maa, työ yhtä paljon kuin lepo, ruoka
yhtä paljon kuin uni. Minä olin saman kirouksen alainen kuin Kain, eikä
sen paino yhtään helpoittanut, vaikka veljeni oli antanut minulle
anteeksi. Rauha maassa oli minulta kadonnut, ja hyvä tahto ihmisiä
kohtaan oli myös kuollut sydämessäni. Muutamia ihmisiä omantunnon vaiva
tekee leppeiksi; minua se vain paadutti. Minä rupesin vihaamaan kaikkia
ihmisiä, ja kaikista enimmin vihasin sitä naista, joka oli tunkeutunut
väliimme ja hävittänyt meidän molempien onnen.
Matti oli pyytänyt, että menisin Gianetan luokse ilmoittamaan, että hän
oli antanut anteeksi. Mielemmin olisin tosin mennyt Genovan satamaan,
ottanut jonkun kaleeriorjan villalakin ja luotikahleen ja käynyt hänen
sijaansa raskaimpaan työhön; mutta kuitenkin tein kaikki mitä voin,
täyttääkseni hänen käskyään. Minä menin Genovaan, yksinäni ja jalkaisin.
Minä menin Genovaan, aikoen sanoa tytölle: »Gianetta Coneglia, hän antoi
teille anteeksi, mutta Jumala ei anna!» Mutta en löytänytkään häntä.
Heidän pienessä puodissaan oli jo toinen kaupitsemassa. Naapurit eivät
tietäneet muuta kuin että äiti ja tytär äkkiä olivat lähteneet
kaupungista, ja että Gianetta kuului olevan markiisi Loredanon suojassa.
Minä tiedustelin sieltä, täältä. Minä kuulin heidän muuttaneen
Neapeliin. Levotonna ja välinpitämättömänä rupesin konemieheksi
ranskalaiseen höyrylaivaan ja läksin jäljestä. Mutta, tultuani komealle
maakartanolle, joka nyt oli Gianetan omana, sain kuulla hänen lähteneen
sieltä kymmenen päivää varhemmin ja matkustaneen Pariisiin, missä
markiisi oli Molempien Sisiliain lähettiläänä. Sentähden antauduin taas
höyrylaivan palvelukseen, tulin sillä lailla Marseilleen ja kuljin
sieltä osaksi jokea, osaksi rautatietä myöten Pariisiin. Siellä sitten
päivä päivältä kuljeksin kaduilla sekä puistoissa, väijyelin lähettilään
portilla, seurasin hänen vaunujansa, jopa viimein, monen viikon
kuluttua, sain selvän Gianetan asunnosta. Minä kirjoitin hänelle ja
pyysin päästä hänen puheilleen; mutta hän ajatti minut palvelijoillaan
pois oveltansa, ja kirjeeni viskattiin minulle vasten silmiä. Silloin
huusin ylös hänen ikkunoihinsa, anteeksiantamuksen sijasta kauheimmat
kiroukset, mitä minun kielelleni sattui. Sen tehtyäni pudistin Pariisin
tomut jaloistani ja rupesin vaeltamaan sinne-tänne maita, manteria
myöten. Mutta ne ovat kaikki asioita, joista en huoli nyt laveammin
kertoa.
Seuraavat seitsemän, kahdeksan elinvuottani kuluivat sangen
levottomalla, vaihtelevalla tavalla. Synkkänä ja rauhatonna antauduin
palvelukseen milloin täällä, milloin tuolla, miten sattui, ryhtyen
milloin mihinkin työhön, palkasta välittämättä, kun vain työtä oli
runsaasti ja alituisesti vaihtelua. Ensiksi tulin ylikonemestariksi
ranskalaiseen laivaan, joka kulki Marseillen ja Konstantinopelin väliä.
Tässä kaupungissa muutin erääsen Itävallan Lloydin höyryalukseen, ja
kuljin jonkun aikaa Konstantinopelin, Aleksandrian, Jaffan ja muiden
Itämaan kaupunkien välillä. Sitten sain konesepän paikan uudella
erämaisella Aleksandrian--Suezin radalla. Sitten menin Itä-Indiaan
ottaen osaa rautatierakennuksiin. Siellä viivyin kauan aikaa; se on:
minä viivyin siellä melkein kaksi vuotta, joka minulle oli sangen pitkä
aika. Enkä olisi niinkään pian sieltä lähtenyt, jollei sota silloin
juuri olisi syttynyt Venäjää vastaan. Sinne minun teki mieleni, sillä
vaarat ja vaivat olivat minulle yhtä mieleiset kuin muille ihmisille
turvallisuus ja helppo elämä. Ja mitä hengen vaaraan tuli, niin tahdoin
mielemmin kadottaa kuin säilyttää henkeni. Sentähden palasin Englantiin
ja menin Portsmouthiin, missä hyvien todistuskirjojeni avulla kohta sain
semmoisen paikan kuin halusin. Minä sain mennä Krimin niemelle
konemestarina muutamassa kruunun laivassa.
Koko sota-ajan palvelin tällä lailla laivastossa; sen loputtua rupesin
jälleen maailmaa vaeltamaan, iloiten vapaudestani. Nyt menin ensin
Canadaan. Oltuani siellä rautatien rakennustyössä lähellä rajaa, muutin
pian Yhdysvaltoihin; kuljeksin niissä pohjoisesta etelään; kävin
Kalliovuortenkin takana; koetin kuukauden tai pari oloja kultamaalla.
Mutta sitten heräsi minussa äkillinen, kivistävä, käsittämätön halu
päästä jälleen näkemään ystäväni yksinäistä hautaa, kaukana Italian
rannikolla. Vielä kerran kääntyi siis vaellukseni Europpaan päin.
Pieni hauta parka! Tullessani olit rikkaruohojen peitossa, risti oli
kaatumaisillaan, nimi melkein näkymättömäksi kulunut. Näytti aivan siltä
kuin ei kukaan olisi häntä rakastanut, ei kukaan muistanut häntä.
Kävinpä myös siinä talossa, missä yhdessä olimme asuneet. Sama väki
siinä vielä asui; he tervehtivät minua ystävällisesti tervetulleeksi.
Heidän luonansa viivyin muutamia viikkoja. Tällä ajalla istutin puita ja
kukkia haudalle, ja asetin siihen valkean marmoriristin. Tämä oli
minulle ensimäinen rauhan aika, saatettuani hänet tuohon levolle.
Lähtiessäni jälleen taistelemaan maailman matkakontti selässäni, päätin
itsekseni palata tänne, jos Jumala sallisi, kun ikäpäivieni loppu
lähestyisi, jotta saisin haudassa levätä ystäväni vieressä.
Nyt ei enää mieleni, niinkuin ennen, palanut kaukaisille maille; minä
tahdoin pysyä likellä Matin hautaa. Sentähden en mennyt tästä edemmäksi
kuin Mantovaan, missä palvelin veturinkuljettajana tämän kaupungin ja
Venezian välisellä rautatiellä, joka juuri silloin oli valmistunut.
Vaikka alkuansa olin koneseppä, arvelin silloin kuitenkin hauskemmaksi
elättää itseäni veturin kuljetuksella. Ajon virkistävä vaikutus,
voimantunne ohjatessani veturia, ilman vastaan tuleva viima, tulen
rätinä, seutujen ohi lentäminen, ne olivat minusta huvittavia. Varsinkin
kuljetin mielelläni yöllä pikajunaa. Mitä pahempi ilma, sitä paremmin se
sopi minun synkkään mielialaani. Sillä sydämeni oli yhtä kova, jos ei
kovempi, kuin siihen asti; vierivät vuodet eivät olleet sitä vähääkään
pehmittäneet. Ne olivat vain vahvistaneet mustimpia, katkerimpia
tunteita sydämessäni.
Minä pysyin uskollisesti Mantovan rautatien palveluksessa; seitsemän
kuukautta olin jo lakkaamatta ollut siinä työssä, kun se tapaus sattui,
josta nyt aion kertoa.
Oli maaliskuu. Ilma oli muutamia päiviä ollut paha, joka yö myrskyinen.
Brentajoen sillan kohdalla oli tulva vienyt noin seitsemänkymmenen
kyynärän verran meidän rautatietämme. Junien täytyi nyt pysähtyä erääsen
paikkaan Padovan ja Brentajoen sillan välillä, ja matkustajat
kampsuineen kuljetettiin kaikenlaisilla hevosrattailla, mutkikkaita
maanteitä myöten, lähimpään pysäyspaikkaan juovan toiselle puolelle,
mistä toinen juna vei heidät eteenpäin. Tämä tietysti tuotti suurta
häiriötä ja ikävyyttä, kaikki aikataulumme joutuivat sekaisin ja yleisön
täytyi alistua kaikenlaisiin epämukavuuksiin. Sillä välin oli kokonainen
armeija rautatien työmiehiä lähetetty paikalle, ja ne työskentelivät
yötä päivää, korjaten vahinkoa. Minun piti tällä välin kuljettaa kaksi
läpikulkevaa junaa päivässä. Aamusella varhain läksin Mantovasta
Veneziaan ja palasin iltapuolella takaisin Mantovaan. Se oli jokseenkin
runsas päivätyö; noin 190 peninkulmaa ajettavana, jota kesti 10--11
tuntia. En siis tullut kovin iloiseksi, kun kolmantena tai neljäntenä
päivänä mainitun tapaturman jälkeen minulle ilmoitettiin että illalla
piti vielä kuljettaa ylimääräinen juna Veneziaan. Tämä ylimääräinen
juna, jossa oli vain veturi, yksi matkustaja- ja yksi tavaravaunu, oli
lähtevä Mantovasta kello 11. Padovassa matkustajien tuli lähteä junasta
ja postivaunuissa jatkaa matkaa Brentajoen sillalle. Siellä toinen
veturi, matkustaja- ja tavaravaunu oli valmiina lähtemään. Minun piti
saattaa heitä perille asti.
-- Corpo di Bacco! (italialainen kirous), -- sanoi rautatiesihteeri,
joka antoi minulle käskyn, -- älkää näyttäkö noin synkältä, mies. Kyllä
siitä hyvät juomarahat lähtee. Tiedättekö ketä lähdette viemään?
-- En tiedä.
-- Ettekö tosiaankaan. Ruhtinas Loredanoa, Neapelin lähettilästä.
-- Loredanoako! -- änkytin vastaukseksi. -- Mikä Loredano? Olihan
markiisi --
-- Oikein. Hän oli markiisi vielä muutamia vuosia takaperin; mutta nyt
on hän kohonnut ruhtinaaksi.
-- Hän taitaa jo olla sangen vanha mies?
-- Vanhako? On kyllä! Mutta mitä se haittaa? Onpa hän terve, iloinen ja
pulska kuin ainakin. Oletteko ennen nähnyt häntä?
-- Olen, -- vastasin, kääntäen pois kasvoni, -- olen minä nähnyt hänet
-- monta vuotta sitten.
-- Oletteko kuullut hänen naimisestaan?
Minä pudistin päätäni.
Sihteeri purskahti nauruun, hieroi käsiään ja nosti olkapäitään. --
Kummallinen asia se on, -- sanoi hän. -- Siitä oli kauhean paljon
juttuja aikanansa. Hän oli nainut jalkavaimonsa -- aivan tavallisen
halvan tytön -- genovalaisen -- hyvin kauniin. Mutta tietysti ei häntä
oteta vastaan mihinkään seuroihin. Eikä kukaan käy hänen luonaan
vieraana.
-- Nainutko hänet! -- huusin. -- Se on mahdotonta!
-- Vaan totta, sen vakuutan.
Minä nostin käteni otsalle. Tuntui siltä kuin olisin saanut kolahduksen.
-- Onko rouvakin -- onko rouvakin mukana?
-- On kyllä -- hän on aina ruhtinaan mukana -- hän ei päästä häntä
milloinkaan pois näkyvistään. Saattepa nähdä häntä -- la bella duchessa!
(kaunista ruhtinaan rouvaa).
Näin sanoen hän taas purskahti nauruun, hieroi käsiään, ja sitten hän
meni takaisin virkahuoneesensa.
Päivä kului, tuskin muistan kuinka se kului, paitsi että koko sydämeni
oli raivon ja katkeruuden myrskyssä. Kello 7.25 illalla oli tavallinen
päivätyöni tehty; kello puolivälissä yksitoista olin taas asemalla. Olin
jo tarkastanut veturia, käskenyt koneenlämmittäjän sytyttää tulta,
varustanut öljyä voiteeksi koneesen, sanalla sanoen kaikki oli
valmistettu. Silloin, kun juuri vertasin kelloani asemakelloon, tarttui
joku käsivarteeni ja ääni kuiskasi korvaani:
-- Oletteko te veturinkuljettaja, joka lähtee tätä ylimääräistä junaa
viemään?
Puhujaa en ollut ikänä ennen nähnyt. Hän oli pieni, mustanverinen mies,
paksu kaulavaate kaulassa, siniset silmälasit, musta, tuuhea parta,
hattu silmillä.
-- Te olette köyhä mies, arvaan minä, -- sanoi hän kuiskaten
kiireisellä, kiihkeällä äänellä -- ja, niinkuin kaikki köyhät, ette
suinkaan panisi pahaksi, jos teillä olisi enemmän rahaa. Tahtoisitteko
ansaita parituhatta florinia?
-- Millä keinolla?
-- Hst! Pysähtyyhän juna Padovassa ja jatkatte sitte eteenpäin Brentan
sillalle.
Minä nyökäytin päätäni.
-- Mitä jos ette niin tekisikään! Mitä jos pysähdyspaikassa ette
lakkauttaisikaan höyryä, vaan hyppäisitte pois veturista ja antaisitte
junan juosta edelleen!
-- Mahdotonta! Siitä paikasta on tulva vienyt seitsemänkymmenen kyynärän
verran rautatietä, ja --
-- Vaiti! Sen tiedän. Pelastakaa vain itsenne ja antakaa junan mennä. Se
olisi vain tapaturma.
Ruumiini tuntui vuoroin jääkylmältä, vuoroin tulikuumalta. Minua
vapisutti. Sydämeni rupesi kovasti sykkimään ja henkeäni ahdisti.
-- Miksi minua näin kiusaatte? -- sanoin änkyttäen.
-- Italian tähden, -- kuiskasi hän, -- vapauden tähden. Kyllä tiedän,
että olette muukalainen; mutta voittehan kuitenkin olla meidän
ystävämme. Tämä Loredano on maansa pahimpia vihollisia. Kas tässä
kaksituhatta florinia.
Minä työnsin kiivaasti pois hänen kätensä.
-- Ei -- ei, -- sanoin. -- Ei mitään verirahaa. Jos sen teen, niin en
tee sitä rahan, enkä Italiankaan tähden. Minä teen sen koston tähden.
-- Koston tähden! -- kertoi hän.
Samassa annettiin käsky tuoda veturi asemasillalle. Sanaakaan lisäämättä
hyppäsin ylös veturiin. Kun sieltä katsahdin alas samalle paikalle, oli
outo mies poissa.
Minä näin heidän asettuvan paikoillensa -- ruhtinaan ja hänen rouvansa
sekä sihteerin, kotipapin, lakeijan ja palvelian. Minä näin
asemapäällikön kumartaen saattavan heitä vaunuun ja seisovan avopäin
oven edessä. Heidän kasvojaan en voinut eroittaa; asemasillalla oli
liian pimeä ja koneen tulen valo liian häikäisevä. Mutta tunsinpa
kuitenkin Gianetan kookkaan vartalon sekä hänen päänsä asennon. Minä
luulen, että olisin hänet tuntenut, vaikka ei olisikaan minulle sanottu
kuka hän oli. Sitten konduktöörin pilli vihelsi ja asemapäällikkö teki
viimeisen kumarruksensa. Minä päästin höyryn koneesen, ja me läksimme.
Vereni kiehui. En enää vapissut, enkä epäillyt. Minusta tuntui kuin
kaikki hermoni olisivat olleet rautaa, ja joka veren pisara täynnä
kostotuumia. Gianetta oli nyt käsissäni; hän oli saava rangaistuksensa.
Hänen piti kuolla -- hänen, jonka tähden olin tahrannut sieluni paraan
ystäväni verellä. Kaikessa rikkauden ja kauneuden yltäkylläisyydessään
oli hän nyt kuoleman oma, eikä mikään ihmisvoima voinut pelastaa häntä!
Pysäyspaikka toisensa perästä lensi sivuitse. Minä panin enemmän höyryä
liikkeelle. Minä käskin koneenlämmittäjän mättää vahvasti hiiliä ja
lietsoa ne ilmituleen. Olisin tahtonut ajaa kilpaa tuulen kanssa, jos
olisin voinut. Yhä joutuisammin, joutuisammin -- aidat ja puut, sillat
ja pysäyspaikat välähtelivät ohitse -- kylät katosivat samassa kuin
olivat tulleet näkyviin -- lennätinlangat hyppelivät ylös ja alas ja
kietoutuivat yhteen -- niin kauheaa vauhtia kävi kulkuni. Yhä
joutuisammin, joutuisammin, vaikka koneenlämmittäjä jo alkoi näyttää
kalpealta pelosta, eikä olisi tahtonut enää lisätä polttoainetta
tulisijaan. Yhä joutuisammin, joutuisammin, kunnes tuuli kovana viimana
puhalsi kasvoihimme ja esti meitä hengittämästä.
En aikonutkaan itseäni pelastaa. Minä aioin mennä surmaan muiden muassa.
Hulluna kuin olin -- minä uskon aivan lujasti, että silloin olin
kerrassaan hulluna -- tunsin kuitenkin sydämessäni vähän sääliä vanhaa
miestä ja hänen seuralaisiaan kohtaan. Mielelläni olisin myös, jos
mahdollista, pelastanut miesparan vieressäni. Mutta me kuljimme
semmoista vauhtia, että kaikki pelastus oli mahdotonta.
Vicenza jäi taaksemme -- me olimme siitä vain vilahdukselta valoa
nähneet. Pojana lensi sivuitse. Padovassa, johon nyt vain oli
puolentoista peninkulman matka, matkustajieni piti astua ulos. Minä näin
koneenlämmittäjän katsovan minua moittivasti. Minä näin hänen huulensa
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Mugbyn risteys - 11
  • Büleklär
  • Mugbyn risteys - 01
    Süzlärneñ gomumi sanı 3612
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1886
    23.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 02
    Süzlärneñ gomumi sanı 3835
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1723
    26.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 03
    Süzlärneñ gomumi sanı 3774
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1776
    27.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    42.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 04
    Süzlärneñ gomumi sanı 3820
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1837
    26.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    42.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 05
    Süzlärneñ gomumi sanı 3815
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1792
    26.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 06
    Süzlärneñ gomumi sanı 3818
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1874
    26.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 07
    Süzlärneñ gomumi sanı 3761
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1820
    26.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 08
    Süzlärneñ gomumi sanı 3681
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1745
    25.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 09
    Süzlärneñ gomumi sanı 3653
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1954
    23.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 10
    Süzlärneñ gomumi sanı 3715
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1879
    25.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mugbyn risteys - 11
    Süzlärneñ gomumi sanı 204
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 164
    46.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    53.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    56.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.