Monte-Criston kreivi - 01

  
  MONTE-CRISTON KREIVI
  Kirj.
  Alexandre Dumas
  
  Suomentanut Jalmari Finne
  
  Alexandre Dumas vanhemman ranskankielinen alkuperäisteos
  Le comte de Monte-Cristo ilmestyi v. 1844-45
  
  Otava, Helsinki, 1914.
  
  
  
  SISÄLLYS:
   1. Marseille -- Tulo
   2. Isä ja poika
   3. Katalonialaiset
   4. Salaliitto
   5. Kihlajaiskemut
   6. Prokuraattorin sijainen
   7. Kuulustelu
   8. Ifin linna
   9. Kihlajaispäivän ilta
   10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa
   11. Korsikalainen ihmissusi
   12. Isä ja poika
   13. Satapäiväinen keisarikunta
   14. Raivoisa vanki ja hullu vanki
   15. Numero 34 ja numero 27
   16. Italialainen tiedemies
   17. Apotin huone
   18. Aarre
   19. Kolmas taudinkohtaus
   20. Ifin linnan hautausmaa
   21. Tiboulenin saari
   22. Salakuljettajat
   23. Monte-Criston saari
   24. Lumouksen vallassa
   25. Tuntematon
   26. Gardin sillan majatalo
   27. Kertomus
   28. Vankilan luettelot
   29. Morrelin kauppahuone
   30. Syyskuun viides päivä
   31. Italia -- Merenkulkija Sindbad
   32. Herääminen
   33. Roomalaisia rosvoja
   34. Odottamaton kohtaaminen
   35. La Mazzolata
   36. Rooman karnevaali
   37. San Sebastianon katakombit
   38. Sovittu tapaaminen
   39. Pöytätoverit
   40. Aamiainen
   41. Esittely
   42. Bertuccio
   43. Talo Auteuilissa
   44. Vendetta
   45. Verisade
   46. Rajaton luotto
   47. Harmaat hevoset
   48. Ideologiaa
   49. Haydée
   50. Morrelin perhe
   51. Pyramus ja Tisbe
   52. Myrkkyoppi
   53. Robert Paholainen
   54. Kurssinoteerauksia
   55. Majuri Cavalcanti
   56. Andrea Cavalcanti
   57. Aitaus
   58. Herra Noirtier de Villefort
   59. Testamentti
   60. Lennätin
   61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä
   62. Kummitukset
   63. Päivälliset
   64. Kerjäläinen
   65. Perheriita
   66. Avioliittoaikeita
   67. Kuninkaallisen prokuraattorin työhuone
   68. Kesätanssiaiset
   69. Tutkimuksia
   70. Tanssiaiset
   71. Leipää ja suolaa
   72. Markiisitar Saint-Méran
   73. Lupaus
   74. Villefort'in perhehauta
   75. Pöytäkirja
   76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet
   77. Haydée
   78. Janinasta kirjoitetaan...
   79. Mehuvesi
   80. Syytös
   81. Toimensa jättänyt leipuri
   82. Murtovarkaus
   83. Jumalan käsi
   84. Beauchamp
   85. Matka
   86. Tuomio
   87. Taisteluhaaste
   88. Solvaus
   89. Yö
   90. Taistelupaikalla
   91. Äiti ja poika
   92. Itsemurha
   93. Valentine
   94. Tunnustus
   95. Isä ja tytär
   96. Avioliittosopimus
   97. Matkalla Belgiaan
   98. "Kellon ja Pullon" majatalo
   99. Laki
   100. Haamu
   101. Myrkyttäjä
   102. Valentine
   103. Maximilien
   104. Danglars'in nimikirjoitus
   105. Père-Lachaisen hautausmaa
   106. Jako
   107. Leijonanluola
   108. Tuomari
   109. Tuomioistuin
   110. Syytöskirjelmä
   111. Sovitus
   112. Lähtö
   113. Menneisyys
   114. Peppino
   115. Luigi Vampan ruokalista
   116. Anteeksianto
   117. Lokakuun viides päivä
   Viiteselitykset.
  
  
  1. Marseille -- Tulo
  
  Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi
  merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan
  Smyrnasta, Triestistä ja Napolista.
  Tavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi
  ja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.
  Tavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin
  linnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus
  Marseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli
  rakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli
  erään marseillelaisen laivanvarustajan oma.
  Alus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus
  on muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin,
  sivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja
  mesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti,
  että uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja
  kyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta
  purjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus
  oli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli
  täydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina
  laskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä,
  joka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta
  suusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies,
  joka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin
  määräykset.
  Väkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen
  katsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan
  hyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti
  sen Réserven lahdelman kohdalla.
  Nähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies
  paikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.
  Hän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä,
  solakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui
  rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on
  lapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.
  -- Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies. -- Mitä on
  tapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?
  -- Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies, -- suuri
  onnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme
  kunnon kapteenimme Leclèren.
  -- Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.
  -- Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, -- ja olette varmasti
  tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka...
  -- Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti
  tyyntyneenä. -- Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?
  -- Hän on kuollut.
  -- Pudonnutko mereen?
  -- Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.
  Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:
  -- Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. -- Valmiina laskemaan
  ankkurit!
  Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka
  olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset
  rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas
  jalustouveihin.
  Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi
  käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.
  -- Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä
  jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.
  -- Hyvä Jumala, aivan odottamattomalla tavalla. Keskusteltuaan kauan
  sataman komendantin kanssa kapteeni Leclère lähti Napolista hyvin
  kiihtyneenä. Vuorokauden päästä tuli kuume. Kolme päivää myöhemmin
  hän oli kuollut... Panimme tavalliset hautajaiset toimeen, ja hän
  lepää, kauniisti purjeeseen kiedottuna, kolmenkymmenenkuuden naulan
  painoinen kuula pään puolessa ja toinen samanlainen jalkopäässä,
  El Giglio -saaren kohdalla. Me tuomme hänen vaimolleen hänen
  kunniamerkkinsä ja miekkansa. Kannatti todellakin, jatkoi nuori mies
  alakuloisesti hymyillen, -- sotia kymmenen vuotta englantilaisia
  vastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan.
  -- Niin, minkä sille voi, herra Edmond, vastasi laivanisäntä, joka
  näytti yhä enemmän rauhoittuvan, -- olemmehan kaikki kuolevaisia, ja
  täytyyhän vanhojen tehdä tilaa nuoremmille, sillä eihän heillä muuten
  olisi mahdollisuutta edistyä virassa. Ja koska vakuutatte lastin
  olevan...
  -- Hyvässä kunnossa, herra Morrel, sen voin taata. Tämä matka tuottaa
  teille voittoa vähintään kaksikymmentäviisituhatta frangia.
  Kuljettiin juuri pyöreän tornin ohitse.
  -- Valmiina laskemaan kaikki purjeet! huusi nuori merimies. -- Pitäkää
  kiirettä!
  Käsky pantiin täytäntöön melkein yhtä täsmällisesti kuin sotalaivassa.
  -- Purjeet alas!
  Kaikki purjeet laskeutuivat, ja laiva kulki tuskin huomattavasti
  eteenpäin, liikkuen enää vain vanhan vauhdin vaikutuksesta.
  -- Ja nyt, jos tahdotte nousta laivaan, herra Morrel, sanoi Dantès
  huomatessaan laivanisännän levottomuuden, -- niin tässä on
  tilinpitäjänne, Danglars, joka parhaillaan tulee kajuutasta ja voi
  antaa teille kaikki toivomanne tiedot. Mitä minuun tulee, täytyy minun
  valvoa ankkuroimista ja valmistaa alus suruasuun.
  Laivanisäntää ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tarttui Dantèsin
  heittämään köyteen ja nokkelasti kuin parhain merimies kapusi laivan
  kuperaan kylkeen lyötyjä tikapuita myöten kannelle. Dantès palasi
  peränpitäjän luo paikalleen jättäen puheenvuoron sille miehelle, jota
  oli nimittänyt Danglars'iksi ja joka asteli laivan isäntää kohden.
  Tämä henkilö oli noin kaksikymmentäviisi- tai -kuusivuotias, jokseenkin
  synkän näköinen, esimiestensä edessä mateleva ja alaisiaan kohtaan
  töykeä. Paitsi sitä, että hän oli tilinpitäjä, jota virkamiestä
  merimiehet eivät katsele suopein silmin, eivät merimiehet hänestä
  yleensäkään pitäneet, jota vastoin kaikki rakastivat Dantèsia.
  -- No, herra Morrel, sanoi Danglars, -- tiedätte jo, mikä onnettomuus
  meitä on kohdannut. Tiedättehän?
  -- Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!
  -- Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä,
  niin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen
  kuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.
  -- Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi
  sopivaa ankkuroimispaikkaa, -- mutta minun mielestäni ei tarvitse olla
  niin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin
  tuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee
  tehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa
  keneltäkään.
  -- Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti
  vihan liekki, -- niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin.
  Tuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä
  neuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää
  viipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.
  -- Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä, -- niin se
  oli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän
  hukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut
  kysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.
  -- Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon
  teidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin
  vain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.
  -- Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen, --
  tulkaahan tänne.
  -- Anteeksi, sanoi Dantès, -- heti kohta tulen.
  Sitten kääntyen laivaväen puoleen:
  -- Ankkuri alas! hän huusi.
  Heti ankkuri putosi, ja ketjut valuivat kalisten alas. Vaikka luotsi
  olikin saapuvilla, pysyi Dantès paikallaan siksi, kunnes tämä kaikki
  oli tapahtunut; sitten hän huusi:
  -- Laskekaa viiri ja lippu puolitankoon ja pankaa airot ristiin!
  -- Katsokaahan, sanoi Danglars, -- hän luulee toden totta jo olevansa
  kapteeni.
  -- Niin hän onkin, vastasi laivanisäntä.
  -- Niin, ei puutu muuta kuin teidän ja liiketoverinne allekirjoitus,
  herra Morrel.
  -- Miksikä emme antaisi hänelle tuota paikkaa? sanoi laivanisäntä. --
  Hän on nuori, sen tiedän kyllä, mutta hän näyttää rakastavan ammattiaan
  ja olevan siihen sangen perehtynyt.
  Pilvi nousi Danglars'in otsalle.
  -- Anteeksi, herra Morrel, sanoi Dantès lähestyessään. -- Nyt, kun
  laiva on ankkurissa, olen valmis palvelemaan teitä. Huusittehan äsken
  minua?
  Danglars astui askelen taaksepäin.
  -- Tahdoin kysyä teiltä, miksi pysähdyitte Elban saaren luo?
  -- Sitä en tiedä. Täytin kapteeni Leclèrin viimeisen määräyksen, hän
  kun kuollessaan antoi minulle käärön vietäväksi marsalkka Bertrandille.
  -- Tapasitteko siis hänet, Edmond?
  -- Tapasin.
  -- Marsalkanko?
  -- Niin.
  Morrel katsahti ympärilleen ja vei Dantèsin syrjään.
  -- Ja kuinka keisari voi? kysyi hän kiihkeästi.
  -- Hyvin, sen mukaan mitä omin silmin saatoin huomata.
  -- Näitte siis keisarinkin?
  -- Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.
  -- Ja puhuitteko hänen kanssaan?
  -- Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.
  -- Ja mitä hän sanoi?
  -- Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen,
  missä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se
  olisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut
  ostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen
  omistivat Morrel & poika. "Ahaa", sanoi hän, "tunnen hänet. Morrelit
  ovat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli
  samassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa."
  -- Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti. -- Se on
  Policar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès,
  kertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon
  vanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen
  Dantèsia ystävällisesti olalle, -- teitte oikein noudattaessanne
  kapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos
  tiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille
  koitua ikävyyksiä.
  -- Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès. --
  Enhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista,
  jota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi,
  sanoi Dantès, -- tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat.
  Sallittehan minun poistua?
  -- Menkää, menkää, rakas Dantès.
  Nuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.
  -- No, sanoi hän, -- hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi
  hän laski maihin Porto-Ferrajon luona?
  -- Aivan tyydyttävästi, herra Danglars.
  -- Sitä parempi, vastasi tämä, -- sillä ikäväähän on nähdä toverin
  rikkovan velvollisuutensa.
  -- Dantès teki velvollisuutensa, vastasi laivanisäntä, -- eikä siinä
  ole mitään muistuttamista. Kapteeni Leclère oli käskenyt hänen poiketa.
  -- Mitä tulee kapteeni Leclèreen, niin eikö hän ole jättänyt teille
  erästä hänen kirjettään?
  -- Kuka?
  -- Dantès.
  -- Minulle, ei! Oliko hänellä sellainen?
  -- Minä luulen, että paitsi kääröä kapteeni jätti hänelle kirjeen.
  -- Mistä kääröstä te puhutte, Danglars?
  -- Siitä, jonka Dantès jätti Porto-Ferrajoon.
  -- Kuinka te tiedätte, että hänellä oli käärö vietävänä
  Porte-Ferrajoon?
  Danglars punastui.
  -- Kuljin kapteenin raollaan olevan oven ohitse ja näin hänen jättävän
  käärön ja kirjeen Dantèsille.
  -- Hän ei ole maininnut siitä mitään, sanoi laivanisäntä, -- mutta jos
  hänellä sellainen on, niin hän antaa sen minulle.
  Danglars mietti hetkisen.
  -- Pyydän teitä, herra Morrel, olemaan puhumatta tästä Dantèsille
  mitään, sanoi hän. -- Olen varmaankin erehtynyt.
  Samassa nuori mies palasi; Danglars siirtyi loitommalle.
  -- No, rakas Dantès, oletteko vapaa? kysyi laivanisäntä.
  -- Olen.
  -- Eipä se kestänyt kauan.
  -- Ei, annoin tullimiehille luettelon tavaroistamme, ja mitä miehistöön
  tulee, jätin luettelon sille henkilölle, joka lähetettiin alukseen
  samalla kuin luotsikin.
  -- Teillä ei siis ole mitään enää täällä tehtävää?
  Dantès vilkaisi nopeasti ympärilleen.
  -- Ei, kaikki on kunnossa, sanoi hän.
  -- Voitte siis tulla syömään päivällistä meidän kanssamme?
  -- Anteeksi, herra Morrel, anteeksi, mutta minun pitää ensiksi käydä
  isäni luona. Kiitän osoittamastanne kunniasta.
  -- Se on oikein, se on oikein, Dantès. Tiedän kyllä, että olette hyvä
  poika.
  -- Ja ... kysyi Dantès hetkisen arkailtuaan, -- oletteko kuullut, että
  isäni voi kai hyvin?
  -- Luullakseni voi, rakas Edmond, vaikkakaan en ole häntä nähnyt.
  -- Niin, hän pysyttelee omassa pikku huoneessaan.
  -- Se ainakin todistaa, että poissa ollessanne ei häneltä ole puuttunut
  mitään.
  Dantès hymyili.
  -- Isäni on ylpeä, ja jos häneltä olisikin puuttunut jotakin, niin hän
  ei olisi pyytänyt keneltäkään muulta kuin Jumalalta.
  -- No, tämän käyntinne jälkeen odotamme teitä.
  -- Anteeksi vielä, herra Morrel, mutta tämän käynnin jälkeen on minun
  tehtävä toinen, joka on yhtä rakas.
  -- Sehän on totta, Dantès; unohdin, että Catalansissa on eräs, joka
  odottaa teitä yhtä kärsimättömästi kuin isänne. Kaunis Mercedes.
  Dantès hymyili.
  -- Ahaa, sanoi laivanisäntä, -- en enää kummastele, miksi hän on
  kolmasti käynyt kysymässä uutisia Pharaonista. Teitä, Dantès, voi toden
  teolla onnitella, kun teillä on niin kaunis rakastajatar!
  -- Hän ei ole rakastajattareni, sanoi nuori mies vakavasti. -- Hän on
  morsiameni.
  -- Toisinaan se on sama asia, sanoi laivanisäntä nauraen.
  -- Ei meille, vastasi Dantès.
  -- No niin, rakas Edmond, jatkoi laivanisäntä, -- en enää pidätä teitä.
  Olette hoitanut siksi hyvin minun asioitani, että annan teille niin
  paljon lomaa kuin tahdotte hoitaaksenne omianne. Tarvitsetteko rahaa?
  -- En. Minulla on koko matkapalkkani tallella, kolmen kuukauden palkka.
  -- Olette säästäväinen poika, Edmond.
  -- Muistakaahan, että minulla on köyhä isä, herra Morrel.
  -- Niin, niin, tiedänhän, että olette hyvä poika. Rientäkää siis
  katsomaan isäänne. Minullakin on poika, ja olisin hyvin vihainen, jos
  joku estäisi häntä kolmen kuukauden matkan jälkeen tulemasta minua
  tervehtimään.
  -- Siis sallitte minun mennä? sanoi nuori mies kumartaen.
  -- Sallin, ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa.
  -- Ei.
  -- Eikö kapteeni Leclère kuollessaan jättänyt teille kirjettä minulle
  tuotavaksi?
  -- Hän ei olisi jaksanut kirjoittaa. Mutta nyt muistan, että minun
  täytyy pyytää teiltä kahden viikon lomaa.
  -- Mennäksenne naimisiin?
  -- Ensiksikin sen vuoksi; ja sitten mennäkseni Pariisiin.
  -- Hyvä, hyvä, ottakaa niin paljon lomaa kuin tarvitsette, Dantès.
  Laivan purkaminen kestää ainakin kuusi viikkoa, emmekä lähde merille
  ennen kuin kolmen kuukauden päästä... Mutta kolmen kuukauden päästä
  teidän täytyy olla täällä. Pharaon, sanoi laivanisäntä taputtaen nuorta
  miestä olalle, -- ei voi lähteä ilman kapteeniaan.
  -- Ilman kapteeniaan! huudahti Dantès ilosta välkkyvin silmin. --
  Ajatelkaahan, mitä sanotte, tehän täytätte hartaimmat toivomukseni.
  Onko tarkoituksenne nimittää minut Pharaonin kapteeniksi?
  -- Jos olisin yksin määräämässä, niin ojentaisin käteni teille,
  rakas Dantès, ja sanoisin: "Asia on päätetty"; mutta minulla on
  liikekumppani, ja muistattehan italialaisen sananlaskun: _Che a
  compagne, a padrone_.[1] Mutta puoliksi ainakin on asia päätetty, sillä
  kahdesta äänestä olette saanut toisen. Mitä tulee toisen hankkimiseen,
  niin luottakaa siinä suhteessa minuun, teen parhaani.
  -- Oh, herra Morrel, sanoi nuori mies tarttuen kyynelsilmin
  laivanisännän molempiin käsiin. -- Herra Morrel, minä kiitän teitä
  isäni ja Mercedeksen puolesta.
  -- Hyvä on, hyvä on, Edmond, taivaassa on Jumala, joka valvoo kunnon
  miesten etuja. Menkää isäänne tapaamaan, menkää Mercedestä tapaamaan ja
  tulkaa sitten luokseni.
  -- Saanko ensin soutaa teidät maihin?
  -- Ei, kiitos. Jään päättämään tilit Danglars'in kanssa. Oletteko
  matkanne kuluessa ollut häneen tyytyväinen?
  -- Riippuu siitä, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitatte. Jos tarkoitatte
  toverina, niin en ole, sillä hän luullakseni ei ole pitänyt minusta sen
  päivän jälkeen, jolloin tyhmyydessäni kehotin erään riidan johdosta
  häntä laskemaan maihin Monte-Criston saaren luo ja siellä selvittämään
  asiamme. Tein tyhmästi ehdottaessani sellaista, ja hänellä oli täysi
  oikeus kieltäytyä siitä. Jos kysytte samaa hänestä tilinpitäjänä, niin
  ei minulla siinä suhteessa ole mitään moitittavaa, ja olette varmaankin
  tyytyväinen siihen tapaan, jolla hän on hoitanut tehtävänsä.
  -- Mutta katsokaahan, Dantès, jatkoi laivanisäntä, -- jos olisitte
  Pharaonin kapteeni, niin pitäisittekö Danglars'in mielellänne
  toimessaan?
  -- Kapteenina tai perämiehenä, herra Morrel, vastasi Dantès, --
  kunnioitan aina sitä miestä, joka nauttii esimiesteni luottamusta.
  -- Huomaan teidät joka suhteessa kunnon mieheksi. En enää pidätä teitä.
  Menkää, sillä näen teidän seisovan aivan kuin tulisilla hiilillä.
  -- Pääsen siis lomalle? kysyi Dantès.
  -- Johan sen sanoin.
  -- Saanko ottaa veneenne?
  -- Saatte.
  -- Näkemiin asti, herra Morrel, ja tuhannet kiitokset.
  -- Näkemiin asti, rakas Edmond, ja onnea matkalle.
  Nuori merimies hyppäsi veneeseen, istui perätuhdolle ja käski soutamaan
  Cannebièrelle. Kaksi merimiestä tarttui heti airoihin, ja vene kiiti
  niin nopeasti kuin oli mahdollista satojen muiden veneiden lomassa
  pitkin kaduntapaista kaitaa solaa, joka kahden laivarivin välitse vie
  sataman suulta Orleansin rantakadulle.
  Laivanvarustaja katseli hymyillen hänen jälkeensä, kunnes näki hänen
  nousevan maihin, hyppäävän rantalaiturille ja katoavan siihen kirjavaan
  joukkoon, joka aamusta kello viidestä iltaan kello yhdeksään asti
  täyttää kuuluisan Cannebière-kadun. Tuosta kadusta nykyajan
  merenkulkijat ovat niin ylpeitä, että he sanovat hyvin vakavasti ja
  aivan erikoisella äänenpainolla: Jos Pariisilla olisi Cannebière, niin
  Pariisi olisi pieni Marseille.
  Kääntyessään laivanisäntä näki takanaan Danglars'in, joka näköjään
  odotti hänen määräyksiään, mutta oikeastaan seurasi hänkin katseellaan
  nuorta merimiestä.
  Mutta suuri oli ero näissä molemmissa katseissa.
  
  
  2. Isä ja poika
  
  Jättäkäämme Danglars vihan hengettären yllyttämänä kuiskailemaan
  laivanisännän korvaan kaikenlaisia ilkeämielisiä otaksumisia ja
  seuratkaamme Dantèsia, joka kuljettuaan Cannebièren toiseen päähän
  kääntyy Noailles-kadulle, astuu pieneen taloon Meilhan-puistokäytävän
  vasemmalle puolelle, rientää pimeitä portaita viidenteen kerrokseen ja
  pidellen toisella kädellä portaitten kaidepuusta, toisella hilliten
  sydämensä kiivasta sykintää, pysähtyy raollaan olevan oven eteen, josta
  näkee pienen huoneen perälle asti. Tässä huoneessa asuu Dantèsin isä.
  Tieto Pharaonin tulosta ei vielä ollut ennättänyt vanhuksen luo.
  Tämä seisoi parhaillaan tuolilla ja hoiteli vapisevin käsin
  kapusiinihernettä, joka yhdessä metsäköynnöksen kanssa kierteli
  rautalankaa pitkin hänen ikkunaansa.
  Äkkiä hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja tuttu ääni
  hänen takanaan huusi:
  -- Isä, rakas isä!
  Vanhus huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän
  syliin vapisten ja aivan kalpeana.
  -- Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. -- Oletko
  sairas?
  -- En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut
  sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta ...
  oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!
  -- Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo
  ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän
  minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja
  me tulemme onnellisiksi.
  -- Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. -- Mutta mitenkä
  me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi
  minulle.
  -- Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen
  saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten
  olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia
  surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra
  Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni?
  Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta!
  Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.
  -- Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, -- se on onni.
  -- Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan
  palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte
  kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä... Mutta mikä
  teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?
  -- Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.
  Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.
  -- Mitä tämä on? sanoi nuori mies. -- Lasillinen viiniä, isä; se
  virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?
  -- Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen
  pidättää poikaansa.
  -- Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?
  Hän avasi pari kolme kaappia.
  -- Tarpeetonta, sanoi vanhus, -- viini on loppunut.
  -- Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen
  vuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin. -- Mitä, onko
  viini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?
  -- En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.
  -- Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä, -- jätinhän
  teille kaksisataa frangia lähtiessäni kolme kuukautta sitten matkalle.
  -- Niin, niin, Edmond, se on kyllä totta. Mutta olit unohtanut pienen
  velan naapurillesi Caderousselle. Hän muistutti siitä minua ja sanoi,
  että ellen minä sitä maksa, hän menee perimään sen herra Morrelilta.
  Ymmärräthän, että minä silloin, peläten siitä tulevan sinulle
  ikävyyksiä...
  -- Mutta, huudahti Dantès, -- minähän olin Caderousselle
  sataneljäkymmentä frangia velkaa.
  -- Niin olit, sopersi vanhus.
  -- Ja te maksoitte ne teille jättämistäni kahdestasadasta frangista?
  Vanhus nyökkäsi.
  -- Joten olette elänyt kolme kuukautta kuudellakymmenellä frangilla!
  mutisi nuori mies.
  -- Tiedäthän, että minä tarvitsen niin vähän, sanoi vanhus.
  -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, antakaa minulle anteeksi! huudahti Edmond
  ja heittäytyi polvilleen vanhuksen eteen.
  -- Mitä vielä, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinä olet täällä, ja kaikki
  on unohdettu, kaikkihan on hyvin.
  -- Niin, minä olen täällä, edessäni kaunis tulevaisuus ja hiukan rahaa
  taskussani. Tuossa, isä, sanoi hän, -- ottakaa, ottakaa ja lähettäkää
  heti joku ostamaan ruokaa.
  Hän tyhjensi pöydälle taskunsa, jossa oli toistakymmentä kultarahaa,
  viisi tai kuusi viiden frangin rahaa ja joukko pientä rahaa.
  Vanhan Dantèsin kasvot kirkastuivat.
  -- Kenenkä nämä ovat? sanoi hän.
  -- Minun tietysti ... sinun ...! meidän...! Ota, osta ruokaa, ole
  onnellinen, älä hätäile, huomenna saadaan lisää.
  -- Älä hätäile, älä hätäile, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinun luvallasi
  käytän rahoja säästäväisesti. Jos ostaisin liian paljon yhdellä kertaa,
  luultaisiin, että minun oli pakko odottaa sinun paluutasi voidakseni
  ostaa jotakin.
  -- Tee niin kuin tahdot. Mutta ennen kaikkea ota itsellesi
  palvelijatar. En tahdo, että sinä olet yksin. Olen kätkenyt
  tullimiehiltä kahvia ja erinomaista tupakkaa laivan ruumaan, huomenna
  ne saat. Mutta vaiti, joku tulee!
  -- Se on varmaankin Caderousse, joka on kuullut sinun tulevan ja saapuu
  toivottamaan onnea paluusi johdosta.
  -- Hyvä, siinäkin yksi, jonka huulet sanovat toista kuin sydän
  ajattelee, mutisi Edmond. -- Mutta hän on naapuri, joka aikoinaan on
  tehnyt meille palveluksia, olkoon hän tervetullut.
  Samassa ilmestyi ovelle Caderoussen musta ja parrakas pää. Hän oli noin
  kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäinen. Hänen kädessään oli
  kankaankappale, jonka hän, räätäli, aikoi muuttaa takin etukappaleeksi.
  -- Kas, sinähän olet palannut, Edmond, sanoi hän ja veti suunsa leveään
  hymyyn paljastaen norsunluunvalkoiset hampaansa.
  -- Niin kuin näette, naapuri Caderousse, ja valmiina palvelemaan teitä
  kaikin tavoin, vastasi Dantès, salaten huonosti kylmäkiskoisuutensa.
  -- Kiitos, kiitos. Kaikeksi onneksi en tarvitse mitään, vaan
  päinvastoin toisinaan muut tarvitsevat minua. (Dantès liikahti.) En
  tarkoita sinua. Olen lainannut sinulle rahaa, sinä olet maksanut sen
  takaisin. Sellainen on tavallista hyvien naapurusten kesken, ja me
  olemme kuitit.