Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 07

Süzlärneñ gomumi sanı 3496
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1959
23.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
33.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
39.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
vuoteen jättiläishartioillaan köyhiä pyhiinvaeltajia yli virran.
Mutta kun toisinaan ei päiväkausiin ilmestynyt ketään ylitse
autettavia ja Mies istui yksinään virran äyräällä, tuijottaen
laineisiin, jotka kaukaa tullen vierivät toiseen kaukaisuuteen,
hiipi jälleen hänen sydämeensä raskas kaiho ja ikävä kaukaiseen
syntymämaahansa, jossa hänen varhaisin kotinsa oli ollut samanlaisen
virran äyräällä. Mutta uskollisena pysyi hän nytkin kutsumiselleen ja
odotti vielä kerran saavansa nähdä herran, jota hän palveli.
Eräänä päivänä ilmestyi sitten rannalle hänen edellinen herransa,
paholainen, ja alkoi pilkata hänen nykyistä tointansa.
"Kuinka sinä palvelet olentoa, jota et ole koskaan nähnyt ja joka
ei kertaakaan saavu luoksesi maksamaan sinulle palkkaasi", puhui
se. "Toistahan sinun oli minun palveluksessani, jolloin sinulla oli
tilaisuus saada kultaa ja mainetta niin paljon kuin halusit."
"Nykyiseltä herraltani saan minä palkan kuoltuani", vastasi Mies, "ja
sitäpaitsi hentoisin minä palvella häntä ilman palkkaakin, koska hän
on maailman voimallisin ruhtinas."
"Voimallisin ruhtinasko sellainen, jota ei koskaan eikä missään näe?"
jatkoi paholainen. "Minä uskon, ettei häntä niin ollen ole lainkaan
olemassa, vaan kaikki tyyni on tuon hupsun erakon aivoissa syntynyttä
houretta."
"Kyllä hän on olemassa, sillä minä olen nähnyt sinun itsesi
kalpenevan jo hänen pelkän kuvansa edessä", vastasi Mies vakaisesti.
Tämän kuultuaan suuttui paholainen hirveästi ja lähti kirouksia
syytäen hänen luotaan.
Mutta kohta hänen mentyään ilmestyi rannalle vähäinen lapsi, joka
tahtoi päästä toiselle rannalle. Hellävaroen asetti Mies hänet
olkapäälleen ja lähti sauvallaan itseään tukien kahlaamaan virran
yli. Mutta joka askeleella lisääntyi lapsen paino ja keskivirralle
ehdittyään painui Mies kumaraan hänen allaan. Kuta lähemmäs
toista rantaa hän pääsi, sitä raskaammaksi kävi lapsukainen hänen
hartioillaan. Lähelle vedenpintaa painuneena ponnisteli hän
läähättäen eteenpäin ja kerran luuli hän jo vaipuvansa virran
vuolteisiin. Viimeiset voimansa ponnistaen pääsi hän vihdoin lopen
uupuneena rannalle.
"Mikä ihmeellinen paino sinussa, lapsukainen, on, kun kokonaan
uuvutit minut, jättiläisen?" huoahti hän taakkansa rannalle laskien.
Silloin lausui lapsi hämmästyneelle saattajalleen:
"Miksi ihmettelet minun painoani, sillä maailman syntitaakka lepää
minun hartioillani. Minä olen se, jota sinä nämä vuodet olet niin
uskollisesti palvellut."
Samassa muuttui lapsi täysikasvuiseksi mieheksi, jonka käsissä ja
jaloissa oli naulanreiät sekä kylessä avoin haava.
"Ja tästä lähin", jatkoi Kristus, "ei sinua enää pidä kutsuttaman
Mieheksi, vaan sinun nimesi olkoon Kristoforos, se on niin paljon
kuin Kristuksen kantaja."
Ja siunaten ojensi hän kätensä polvistuneen Kristoforoksen yli sekä
häipyi näkyvistä.
Mutta suuri onni ja autuus täyttivät Kristoforoksen sydämen ja
entistä suuremmalla uskollisuudella ja hartaudella palveli hän sen
jälkeen herraansa ja laajalle levisi maine hänen hurskaudestaan.
Niihin aikoihin hallitsi siinä maakunnassa jumalaton maaherra nimeltä
Dagnus. Hän alkoi kadehtia Kristoforosta, jonka nuhteettomuutta
kaikki ylistivät, ja tekosyytösten nojalla otatti hän hänet kiinni
sekä sulki tyrmään. Saadakseen hänet suistetuksi siveyden tieltä,
lähetti hän vankihuoneeseen toinen toistaan kauniimpia neitoja
viettelemään Kristoforosta. Mutta vanki ei horjunut, vaan käännytti
sen sijaan hurskaudellaan viettelijänsäkin totiseen Kristuksen
tuntemiseen.
Tästä kiihtyi Dagnuksen viha entistä suurempaan vimmaan. Hän
ruoskitti Kristoforosta hehkuvilla rautaraipoilla ja istutti hänet
tuliseksi kuumennettuun rautatuoliin, mutta mikään ei saanut hänen
uskoaan horjumaan. Päinvastoin kääntyivät hänen piinaajansa toinen
toisensa jälkeen, päästäkseen osallisiksi samasta uskosta.
Silloin tuotatti Dagnus Kristoforoksen huvilinnansa puistoon, jossa
hän piti juhlaa jumalattomain vierastensa kanssa, aikoen häntä
rääkätä kaikkien näiden läsnäollessa. Kristoforos sidottiin puuhun
ja Dagnus käski taitavimman jousimiehensä nuolilla naulita vangin
jäsen jäseneltä puuhun. Mutta Kristoforoksen rinnalla seisoi muille
näkymätönnä pyhä äiti ja ensimäinen nuoli, jonka jousimies ampui,
kilpistyi vankia vahingoittamatta takaisin ja puhkasi Dagnukselta
silmän. Tämän nähdessään tarjosi Kristoforos päänsä, että hänen
verellään parannettaisiin maaherran silmä. Hänet mestattiin ja kohta
kun hänen verellään siveltiin puhjennutta silmää, parani se ennalleen.
Niin kärsi ensimäinen kristitty suomalainen marttyyrikuoleman. Hänet
otettiin pyhimysten joukkoon ja varsinkin merimiehet ja sepät pitävät
häntä suojelijanaan ja esirukoilijanaan.
Hetken vaiti oltuaan lopetti isä Petrus kertomuksensa näin:
Nyt on Pyhä Kristoforos veistokuvan muodossa palannut takaisin
synnyinmaahansa ja nähdessään, että tännekin on jo pystytetty
Kristuksen kirkkoja, kirkasti hymy kuvapatsaan kasvoja.


Kohtalon kourissa

Heikin messuksi v. 1351 saapui Turkuun muun muassa eräs
hollantilainen laiva. Kohta kun se oli asettunut Aurajokeen, kuoli
muuan laivamiehistä, joka tulomatkalla oli sairastunut. Laivuri
salasi hänen kuolemansa ja heitätti ruumiin yöllä virtaan. Mutta
seuraavana päivänä kohosi se pinnalle ja kellui joella kaikkien
nähtävänä. Se oli pahasti turvonnut ja se oli täynnä paiseita ja
mustia pilkkuja.
Samana päivänä sairastui eräs porvarinrenki, joka isäntänsä puolesta
oli ollut hakemassa tavaroita hollantilaisesta laivasta. Hän sai
ankaroita ylenannatuskohtauksia, kainaloihin ja polviin nousi
kipeitä paisumia ja kaikkialle ihoon ilmestyi samanlaisia mustia
pilkkuja kuin joessa nähdyllä ruumiilla. Parin päivän kuluttua hän
kuoli, mutta sitä ennen oli naapuritalossa ilmestynyt samanlaisia
taudinoireita.
Musta surma oli siis saapunut Suomeen ja ihmiset valtasi hätä ja
kauhistus.
Siitä oli jo paljon aikaisemmin saapunut viestejä Suomeen.
Sillä vuosia sitten se oli tullut Aasiasta Etelä-Europaan ja
sanansaattajinaan maanjäristykset ja katovuodet oli se kulkenut
maasta maahan, siirtyen hiljalleen mutta varmasti pohjoista kohti.
Viimeisinä vuosina se oli raivonnut Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa.
Kolmella neljänneksellä olivat ihmiset vähentyneet kaikissa
maissa missä se oli vieraillut, ja kokonaisia pitäjiä kerrottiin
Ruotsissakin tulleen autioiksi, niin että kirkkojen kynnysten edessä
rehottivat jo pajupensaat.
Ja nyt tuo hirveä vieras oli vuorostaan saapunut Suomeen!
* * * * *
Tähän aikaan oli Pyhän Olavin luostarissa Turussa saarnaajaveli
nimeltä Tuomas, Hän oli ollut aina hiljainen ja itseensäsulkeutunut
mies. Kun ulkomailta oli saapunut viestejä suurista vitsauksista,
oli hän pukeutunut karvapaitaan, alkanut paastota ja ruoskia itseään
sekä julistaa viimeisen ajan tulemista. Tätä hän oli tehnyt jo
vuosikausia, antaen tukkansa ja partansa kasvaa pitkäksi ja muuttuen
alituisesta paastoamisesta laihaksi kuin luuranko. Toiset pitivät
häntä heikkomielisenä, mutta toiset hurskaana Jumalan miehenä.
Kun toinen mustan surman uhri oli kuollut ja säikähtynyt
markkinakansa varustausi kiiruusti hajaantumaan tästä kovanonnen
kaupungista, ilmestyi Tuomas Luostarimäen korkeimmalle kukkulalle ja
kädet kaupungin yli ojennettuna huusi:
"Neljäs sinetti on avattu ja katso, hiirenkarvainen orhi on lähtenyt
maata kiertämään, ja joka sen päällä istuu, sen nimi on kuolema, ja
helvetti noudattaa häntä ja hänelle on annettu voima tappaa neljättä
osaa maan päältä. Sillä se suuri hänen vihansa päivä on tullut ja
kuka voi pysyä!"
Kauhistuneina löivät ihmiset rintoihinsa, ja toisten kiiruhtaessa
pois kaupungista, riensivät toiset kirkkoon, jossa Pyhän Henrikin
luut oli asetettu kansan suudeltavaksi ja jossa itse piispa suoritti
esirukouksia.
Mutta Tuomas jätti tämän jälkeen luostarin ja lähti maakuntaan
julistamaan viimeisen, ajan saapumista. Mustaan dominikaanikaapuun
verhottuna kulki tuo pörröinen, luurangoksi laihtunut munkki,
jonka sisään painuneet silmät hehkuivat kuin hiilet, mustan surman
edelläkävijänä kylästä kylään, saarnaten noiden ilmestyskirjan
sanojen johdosta ja kehottaen ihmisiä pikaiseen katumukseen ja
parannukseen. Ja kaikkialla valtasi ihmiset suuri hätä ja joukottain
riensivät he pappien luokse tunnustamaan syntejään sekä kantoivat
uhrikynttilöitä Pyhälle Henrikille, Pyhälle Uotille ja Eerikille.
Toiset tekivät suuria uhri- ja pyhiinvaelluslupauksia, toiset
turvautuivat samalla kertaa sekä pyhimyksiin että vanhoihin esi-isäin
taikoihin ja muutamat pakenivat perheineen erämaihin, jättäen talonsa
autioiksi.
* * * * *
Dominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri
lopettanut iltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa,
sillä muita kuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa
tavallisesti ollut. Taivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta
leimahteli monipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin
ja riensi nopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän
kynttilän ja perhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona
puhkesi valtavan jyrinän säestämä rankkasade.
Mutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta
ja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa. Kynttilä valaisi
siistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine uudinsänkyineen,
astiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine ristiinnaulitunkuvineen.
Herra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias mies, joka eli
onnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa kanssa.
Hänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista oli
vaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä
molemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä
olisi outo luullut sisaruksiksi -- seikka, jonka ihmiset sanoivat
todistavan heidän avioliittonsa onnellisuutta.
"Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!" sanoi vaimo ja teki
ristinmerkin.
"Onkin ollut koko kesän niin tukala helle", huomautti siihen
kirkkoherra. "Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene
kovin pahasti lakoon."
"Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut
peräkkäin kaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat
sateet viljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on,
eihän sinua vain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse
hakemaan?" keskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas
kolkutus.
Kirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä
saarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka
vettä valuva tukka ulottui harteille.
Se oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.
"Pax tecum, frater!" tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin
toivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.
Tultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti
hetken ääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi
purskahtamaan itkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten
viittasi munkki luisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi
kirkkoherralta:
"Onko tuo sinun vaimosi?"
Hämilleen joutuen nyökkäsi herra Henrik myöntävästi, minkä jälkeen
munkki osotti sormellaan lapsia ja kysyi:
"Ja nuo sinun lapsiasi?"
Herra Henrik teki jälleen myöntävän eleen, minkä jälkeen munkki
ojensi kätensä ylös ja äänensä korottaen lausui:
"Voi sinua, sinä Belialin pappi, joka elät saastaisessa liitossa
Eevan tyttären kanssa, vaikka tiedät, että se on kielletty kirkon
palvelijalta. Sinun uppiniskaisuutesi takia on tätäkin seurakuntaa
nyt kohtaava Jumalan viha. Sillä tiedä, että minun jälessäni kulkee
se, joka ratsastaa hiirenkarvaisella orhilla ja jonka nimi on
kuolema. Musta surma liikkuu Suomessa ja jumalattomain suiden pitää
parkuman. Aja nopeasti pois ne, joiden kanssa sinulla ei ole lupa
elää yhdessä, ja tee pikainen parannus, että sielusi pelastettaisiin!"
Tämän sanottuaan kääntyi munkki ja palasi myrskyiseen yöhön.
"Pyhä Jumalan äiti, siinä me nyt taas olemme!" huudahti vaimo
epätoivoisesti ja purskahti itkuun.
Lapset katsoivat hätääntyneinä toisesta toiseen ja alkoivat sitten
omalla itkullaan säestää äitiä.
Herra Henrik oli munkin sanoista tyrmistynyt aivan sanattomaksi.
Mutta nähdessään vaimonsa ja lastensa itkevän, koetti hän ryhdistää
itseään ja huolettomuutta tavotellen lausui hän:
"Mitä varten, äitiseni, otat noin vakavasti tuon maankiertäjän sanat!
Näithän, ettei hän ollut täysijärkinen, vaan ylettömäin paastojen ja
itsekidutusten hullaannuttama poloinen. Mitä sellaisen puheista!"
"Niin, mutta tiedäthän hyvin, ettei tuo höperö ole ainoa, joka
tuomitsee meidän yhdyselämämme", nyyhkytti vaimo. "Olen huomannut
samaa monen seurakuntalaisemmekin käytöksessä, vaikk'eivät he olekaan
mitään puhuneet."
"Hm, sinä liiottelet varmaankin, sillä en minä ainakaan ole mitään
huomannut", koetti kirkkoherra tyynnyttää vaimoaan, vaikka hän
itsekin oli kyllä ollut seurakuntalaistensa käytöksessä samaa
huomaavinaan.
"Ja eikö hän puhunut jotakin mustasta surmasta, että se liikkuu jo
täällä meidänkin maassa?" jatkoi vaimo.
"Taisipa puhua, mutta siitä tuskin on meille mitään vaaraa, jos
se nyt olisikin Suomeen tullut, sillä elämmehän me täällä siksi
syrjässä", vastasi kirkkoherra.
Itse asiassa häntä ei musta surma huolettanut siinä määrin kuin
heidän avioliittoasiansa. Aina viime vuoteen saakka oli hän elänyt
onnellisena perheensä keskellä, mutta sitten oli yhtäkkiä hänen
kuten muidenkin pappien kotoinen elämä tullut perustuksiaan myöten
järkytetyksi. Sen olivat saaneet aikaan piispan julkaisemat, pappien
naimattomuutta koskevat statuutit.
Jo satakunta vuotta sitten, Skeningen kirkolliskokouksessa, oli
säädetty selibaatti eli pappien naimattomuus pohjoismaissa. Kauan oli
sitä vastustettu Ruotsissa, ja Suomessa olivat papit näihin saakka
eläneet vanhan tavan mukaan avioliitossa. Niin oli herra Henrik'kin
papinvirkaan päästyään nainut nuoruutensa rakastetun ja viettänyt
hänen kanssaan onnellista yhteiselämää. Mutta nyt oli piispa Hemming
ryhtynyt tarmokkaasti toteuttamaan näihin saakka laiminlyötyä
selibaattia. Viime vuonna oli hän antanut ulos statuuttinsa ja ympäri
maan oli hänen puolestaan kiertänyt kaksi kaniikkia ilmottamassa
papeille, että niiden, jotka olivat naimisissa, tuli ennen vuoden
loppua erota perheistään ja toimittaa ne pitäjän alueelta pois,
jottei kirkon omaisuus tulisi heidän kauttaan haaskatuksi. Poikkeusta
ei sallittu kenenkään suhteen ja kaniikit olivat lisäksi ilmottaneet,
että he seuraavan vuoden alussa käyvät tarkastamassa, onko määräys
pantu toimeen.
Kuin salama oli tämä toimenpide iskenyt moneen rauhaisaan pappilaan,
aiheuttaen kaikkialla surua ja epätoivoa. Mutta käskyä oli viran
menettämisen uhalla noudatettava. Vuoden loppuun oli herra Henrik
pitänyt perheensä kotona ja vienyt sitten vaimonsa ja lapsensa
Viipuriin vanhempainsa luo. Haikea oli ollut ero ja isä oli luvannut
käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin siihen tilaisuutta
tarjoutui. Sitten hän oli palannut Hauholle autioksi jääneeseen
pappilaansa, hoitaakseen paimenvirkaansa.
Se oli ollut onnetonta aikaa. Koti, jossa nyt askaroi vieras
emännöitsijä, oli tuntunut kylmältä ja kolkolta. Poissa oli
kodin viihdyttäjä, hellä puoliso, ja vaienneet olivat lasten
äänet ja tästä kaikesta olivat hänen voimakkaat perhevaistonsa
suunnattomasti kärsineet. Hän oli viettänyt unettomia öitä,
laihtunut ja kalvistunut. Lopulta oli hänen ikävöimisensä käynyt
ihan sietämättömäksi, ja silloin hän oli päättänyt noutaa perheensä
takaisin, tuli mitä tuli. Hän oli kuullut toistenkin virkaveljiensä
tavalla tai toisella rikkoneen piispan ankaria määräyksiä ja se oli
rohkaissut häntä päätöksessään. Eliväthän he sitä paitsi täällä
Hauholla siksi syrjässä, että hänen selibaatinrikkomuksensa saattoi
hyvinkin jäädä huomaamatta. Ja jos piispa tai tuomiokapitulin jäseniä
milloin tulisi tarkastusmatkalle, niin saattoihan hän siksi aikaa
toimittaa perheensä syrjään.
Kevättalvella hän oli tuonut perheensä takaisin. Sen jälkeen oli
hän elänyt taas tyytyväisenä ja koti oli tuntunut jälleen kodilta,
kun sen piirissä liikkui kaikesta huolehtiva perheenäiti ja kun
huoneet kaikuivat raikkaista lasten äänistä. Hän oli nukkunut yönsä
rauhallisesti ja väri oli jälleen palannut hänen kasvoilleen.
Kuitenkaan ei hän tuntenut perheonneaan enää täysin eheäksi. Piispan
statuutit olivat edelleen olemassa ja niiden noudattamista valvoi
kirkon esimiehen ankara silmä. Se heitti alati uhkaavan varjon hänen
kotielämänsä yli. Sen lisäksi oli seurakuntalaisissakin alkanut
ilmetä nyreämielisyyttä. He olivat tietysti saaneet hekin tietoonsa,
mitä piispa oli säätänyt pappien naimattomuudesta. Piispa oli heille
Jumalan sijainen ja sen rikkominen mitä hän sääti, oli raskas synti.
Heidän pappinsa oli nyt asettunut piispan säätämisiä vastaan ja siitä
saattoi koitua Jumalan rangaistus ei ainoastaan papille, vaan koko
seurakunnallekin.
* * * * *
Herra Henrik oli nukkunut yönsä huonosti ja vielä enemmän olivat
hänen vaimoaan vaivanneet huolettavat ajatukset ja kaiken karvaiset
levottomat unet. Ainoastaan lapset olivat iloisia ja virkkuja, kuten
tavallista, eivätkä näyttäneet enää muistavankaan illallista ikävää
kohtausta. He kirmailivat pihanurmella, yhtä huolettomina kuin
pääskyset, jotka sirosti kaarrellen tuijailivat pihan yllä. Tänään
olikin harvinaisen herttainen ja raikas ilma, kuten aina ukkossateen
jälkeen.
Herra Henrik oli aamiaisen syötyään käynyt katsomassa ruispeltoaan
ja istui nyt päiväpaisteessa kuistilla, seuraten alakuloisin ilmein
lastensa leikkiä. Hänen vaimonsa ruokki kanoja pihatossa ja kaikki
oli siis näköjään niin kesäisen leppeätä ja rauhallista kuin koskaan.
Mutta kun hän hetkisen kuluttua irrotti katseensa tästä kotoisesta
taulusta ja antoi sen kiertää ympäristöä, näki hän kirkon luona
miesjoukon, joka läheni pappilaa. Ikävät aavistukset täyttivät hänen
mielensä, kun hän näköjään rauhallisena istui paikallaan ja odotti
tulijoita.
Miehiä oli parisenkymmentä. He olivat uhkaavan ja synkän näköisiä
ja useimmat heistä olivat asestettuja. Pihaan tultuaan pysähtyivät
he tiheänä ryhmänä lähelle kuistia ja joukosta astui esiin
pitkäpartainen ja iäkäs talonpoika. Keihääseensä nojautuen puhui hän:
"Koska sinä, kirkkoherra, vastoin piispan määräystä asut yhdessä
perheesi kanssa, niin olemme me tulleet tänne vaatimaan, että sinun
on toteltava piispaa ja erottava perheestäsi. Me olemme kuulleet,
että musta surma on jo meidänkin maassamme liikkeessä ja me emme
tahdo, että Jumala tuhoaa pitäjämme sinun uppiniskaisuutesi takia.
Toimita siis heti perhe pois luotasi, jos mielit elää rauhassa
kanssamme."
"Muutoin poltamme me pappilan perustuksiaan myöten", lisäsi johtajan
sanoihin uhkaava ääni miesjoukosta.
Herra Henrik nousi paikaltaan ja ääni kiihtymyksestä väristen vastasi:
"Miltä teistä itsestänne tuntuisi, jos teitä kotinne polttamisen
uhalla käskettäisiin eroamaan vaimostanne ja lapsistanne? Minun
avioliittoni on solmittu Jumalan edessä ja mitä Jumala on yhteen
liittänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman, sanoo pyhä kirja.
Kuinka te siis uskallatte sekaantua Jumalan tuomiovaltaan ja tulla
sielunpaimenenne luo esittämään niin julmia vaatimuksia?"
Kun kukaan miehistä ei pitänyt kiirettä tähän vastaamaan, jatkoi hän:
"Enkö minä ole aina elänyt sovinnossa teidän kanssanne ja ollut
valmis yöllä ja päivällä täyttämään paimenvirkani vaatimukset? Olenko
minä kieltänyt keneltäkään sakramenttia, sortanut köyhiä tai kiskonut
liikoja kymmenyksiä?"
Näiden kysymysten johdosta nolostuivat miehet huomattavasti, kunnes
joukon johtaja otti jälleen puheenvuoron ja lausui:
"Se on kyllä totta, että sinä olet aina menetellyt kohtuullisesti
meidän kanssamme, emmekä me sinua muusta syytäkään kuin siitä, että
sinä et ole totellut piispan käskyä. Emme me yksinkertaiset miehet
tunne pyhää kirjaa, vaan pidämme kiinni siitä, että mitä piispa
sanoo tai päättää, se on oikein. Siinä me pysymme ja vaadimme sinua
kiiruimmiten tekemään, mitä piispa on käskenyt, sillä muutoin meitä
kaikkia uhkaa perikato."
Piispan määräykseen vetoaminen sai kirkkoherran sanattomaksi.
Masentuneena ja vaieten loi hän katseensa alas, minkä johdosta
miesjoukon uhka kohosi ennalleen. Johtaja lausui vielä:
"Ylihuomenna me tulemme takaisin ja jos silloin tapaamme täällä vielä
kaikki ennallaan, niin silloin ryhdymme me enempään."
"Poltamme pappilan perustuksiaan myöten!" lisäsi äskeinen uhkaava
ääni.
Tämän jälkeen lähti miesjoukko pihasta. Herra Henrik tirkisteli
sekavin tuntein heidän jälkeensä ja astui sitten tupaan, jonne hänen
vaimonsa oli lasten kanssa vetäytynyt. Vaimo oli kuullut kaikki ja
jakkaralle vaipuneena itki hän ääneensä.
"Tämä on kaikki sen munkki-hullun työtä!" virkahti Herra Henrik
jotakin sanoakseen ja istui neuvotonna vaimonsa viereen.
"Tyynnyhän nyt, äitiseni, en minä jätä teitä kenen hyvänsä
uhkauksista", koetti hän tätä lohduttaa.
"Mutta nehän uhkasivat polttaa kotimme", vaikeroi vaimo.
"Sitä he toki varovat, tekemästä!" vastasi mies.
Sen hän sanoi ainoastaan vaimoaan tyynnyttääkseen, sillä miesten
uhkaavasta käytöksestä tiesi hän, että he lähenevän mustan surman
pelottamina olivat valmiit mihin tahansa.
Hetken kuluttua kohotti hän painuneen päänsä ja lausui:
"Meidän on, viisainta väistyä, ainakin toistaiseksi. Lähdemme
jälleen Viipuriin, ja ellemme enää voi yhdessä elää täällä Hauholla,
niin jätämme sen kokonaan. Minä opettelen isäni ammatin ja rupean
porvariksi Viipurissa. Silloin meitä ei voi kukaan enää pakottaa
erilleen."
Nämä kirkkoherran sanat tyynnyttivät ja rohkaisivat vaimoa. Hän
kuivasi kyyneleensä ja vastasi:
"Lähtekäämme jo huomispäivän kuluessa, sillä minä en voi täällä enää
viettää levollista hetkeä."
* * * * *
Hyvissä ajoin seuraavana päivänä oli perhe matkavalmiina. Pappilassa
oli kaksi hevosta ja niistä seurasi toinen matkalle lähtijöitä. Sen
selkään sälytettiin tarpeellisimmat mukaan otettavat tavarat sekä
kaksi nuorinta lasta. Isä ja äiti sekä vanhin poika saivat suorittaa
matkan jalkaisin. Renki ja palvelijatar jäivät pappilaan pitämään
huolta karjasta sekä korjaamaan eloja. Talvikelillä aikoi sitten
kirkkoherra käydä hakemassa muun omaisuutensa Viipuriin.
Niin lähti tämä aikakauden tylyn katsantokannan vainoama, kodistaan
häädetty perhe vaivaloiselle matkalleen, isän taluttaessa hevosta ja
äidin sekä vanhimman pojan astellessa hänen rinnallaan.
Kaikkialle olivat jo viestit levinneet mustan surman tulosta ja
peljästyneinä kyselivät ihmiset toisiltaan, mitä heidän tuli tehdä
henkensä pelastaakseen. Pari päivää matkalla oltuaan yöpyivät
pakolaisemme myöhään illalla erääseen taloon Hollolassa. Kun aamulla
noustiin levolta, jäi yksi talon miehistä vuoteelleen valittaen ja
vääntelehtien. Hänen ihossaan näkyi tummia pilkkuja: mustan surman
kaameat merkit. Peljästyneinä kiiruhtivat silloin matkalaisemme
taipaleelle.
Mutta ennenkuin he ehtivät seuraavaan yöpaikkaan, sai nuorin lapsi
ylenannatuskohtauksen, valittaen kipua sisällään sekä pyörrytystä
päässään. Heille ei sen takia annettu yösijaa ja vihdoin täytyi
heidän sairaan lapsensa kanssa tunkeutua omin lupinsa erään talon
saunaan. Lapsukainen valitti tuskiaan koko yön ja aamulla oli hänen
ruumiinsa mustien pilkkujen peittämä. Iltapäivällä hän matkalla
oltaessa huokasi viimeisen henkäyksensä. Epätoivoiset vanhemmat
hautasivat hänet omin käsin Valkealan kalmistoon, jatkaen sen jälkeen
kiiruusti matkaansa.
Onnellisesti pääsivät he moniaan päivän kuluttua Viipuriin ja
asettuivat herra Henrikin vanhempain luo. Mutta kun he olivat kolme
päivää olleet perillä, valtasi ihmiset Viipurissa kauhistus, sillä
musta surma oli kaupungista vienyt ensimäisen uhrin.
"Se seuraa meidän kantapäillämme", sanoi herra Henrikin vaimo, joka
nuorimman, lapsensa kuoleman johdosta oli vaipunut lohduttomaan
suruun. "Kunpa taivaan pyhät varjelisivat edes toisia lapsiamme!"
Hän kävi siitä lähtien joka päivä kirkossa rukoilemassa pyhää
neitsyttä varjelemaan lapsiaan, paastosi ja uhrasi kynttilöitä
pyhimyksille. Mutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta
sairastui toinen heidän pojistaan ruttoon ja kuoli parin päivän
kuluttua. He tulivat silloin olleeksi kaksi viikkoa Viipurissa.
Musta surma levisi nopeasti kaupungissa. Porvarit sulkivat
porttinsa ja ikkunaluukkunsa ja koko kaupunki oli kuin kuollut.
Portinpieliin liidulla vedetyt ristit osottivat taloja, joissa
rutto parhaillaan vieraili. Ruumiita kuljettavat vankkurit olivat
ainoat, jotka kolisivat autioilla kaduilla. Ilma oli seisova ja
helteinen, vesi meressä oli ellottavan viheriää ja kaikki tuntui
olevan mätänemistilassa. Porvarit savustivat talojaan katajanhavuilla
ja kaikista lakeisista pöllysi musta, kitkerä savu, joka laajeni
liikkumattomaksi pilveksi kaupungin päälle.
Herra Henrik taisteli synkkämielisyyttä vastaan, joka uhkasi riistää
häneltä kaiken toimintatarmon. Pelastaakseen vaimonsa ja ainoan
jälellä olevan lapsensa päätti hän kiiruusti paeta tästä turman
pesästä. Hänen vaimonsa oli epätoivoon menehtymäisillään ja hän piti
turhana pakenemista.
"Tämä on Jumalan rangaistusta siitä, että me olemme eläneet yhdessä
senkin jälkeen, kun piispa sen meiltä kielsi", vaikeroi hän.
"Ei Jumala voi olla julma, vaikka piispa onkin", väitti herra Henrik.
Mutta kaikesta huolimatta oli häneen itseensäkin alkanut juurtua
usko, että Jumala tuon ruttotaudin kautta tavottelee erikoisesti
häntä. Mutta hän tahtoi viimeiseen saakka taistella sellaista
käsitystä vastaan. Hän sai vaimonsa taivutetuksi pakoon ja niin he
eräänä päivänä kolmisin lähtivät ruton saastuttamasta kaupungista,
matkansa määränä aluksi Jääski, jossa herra Henrikin äidillä oli
sukulaisia.
Mutta kohta kun he olivat päässeet perille sukulaistaloon, oli
poika laskettava sairaana vuoteelle. Musta surma oli tullut heidän
matkassaan Jääskeenkin. Ihmiset valtasi täällä kuten muuallakin
kauhistus. Talonväki jätti kotinsa ja yks kaks huomasi herra Henrik
olevansa vaimonsa ja sairaan poikansa kanssa yksin autiossa talossa.
"Jätä meidät yksin, rakas Henrik, ja pelasta itsesi, sillä Jumala on
päättänyt meidän kuolemamme", sanoi vaimo nöyrällä alistuvaisuudella.
"Minä näin viime yönä unissani pyhän neitsyen, joka näytti minulle
kuolleita lapsiamme. Siitä minä tiedän, että minä itsekin pian
seuraan heitä."
Mutta herra Henrik ei tahtonut kuullakaan sellaista, että hän
jättäisi rakkaimpansa yksin kuolemaan. Vuorotellen valvoi hän
vaimonsa kanssa pojan vuoteen ääressä ja kun äitiin toisen päivän
iltana ilmestyivät ensimäiset ruton oireet, hoiti hän yksinään heitä
kumpaakin. Kun pojan valitukset olivat ainaiseksi vaienneet, oli
äidin iho jo täynnä noita pelottavia pilkkuja ja hänen tuskansa
korkeimmillaan. Syömättömyydestä ja valvomisesta nääntyneenä istui
herra Henrik hänen vuoteensa reunalla ja koetti tehdä voitavansa
tuskien lievittämiseksi. Kaikki oli hänestä kuin pahaa unennäköä ja
hän toivoi ainoastaan, että rutto mitä pikimmin iskisi häneenkin.
Pian vaikenivat vaimonkin valitukset ja herra Henrik oli yksinään
kahden kuolleensa kera autiossa kylässä. Konemaisesti toimitti hän
vainajansa maan poveen ja laskeusi sitten tylsän horroksen vallassa
vuoteeseen odottamaan kuolemaa.
Mutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan
kokonaisen päivän ja yön. Hän käsitti ainoastaan hämärästi, missä hän
oli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli
laskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa
suuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois
tuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.
* * * * *
Syksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä
ilmestyi jälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen
selässä. Itse hän oli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet,
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 08
  • Büleklär
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 01
    Süzlärneñ gomumi sanı 3417
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1956
    20.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 02
    Süzlärneñ gomumi sanı 3434
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1909
    22.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 03
    Süzlärneñ gomumi sanı 3461
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1943
    22.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 04
    Süzlärneñ gomumi sanı 3531
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1869
    22.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 05
    Süzlärneñ gomumi sanı 3453
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2002
    20.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 06
    Süzlärneñ gomumi sanı 3497
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1919
    23.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 07
    Süzlärneñ gomumi sanı 3496
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1959
    23.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 08
    Süzlärneñ gomumi sanı 3481
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2051
    23.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 09
    Süzlärneñ gomumi sanı 3504
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1997
    23.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 10
    Süzlärneñ gomumi sanı 3455
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2023
    20.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 11
    Süzlärneñ gomumi sanı 3464
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2035
    20.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 12
    Süzlärneñ gomumi sanı 3446
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2034
    22.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 13
    Süzlärneñ gomumi sanı 3419
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1947
    22.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 14
    Süzlärneñ gomumi sanı 3515
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2025
    22.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 15
    Süzlärneñ gomumi sanı 3502
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2042
    23.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 16
    Süzlärneñ gomumi sanı 3412
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1954
    22.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 17
    Süzlärneñ gomumi sanı 3472
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2012
    23.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 18
    Süzlärneñ gomumi sanı 3440
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2033
    21.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 19
    Süzlärneñ gomumi sanı 1536
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 935
    28.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    44.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.