Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia - 01

  
  MIEKKA JA SANA I
  Historiallisia kertomuksia
  
  Kirj.
  KYÖSTI WILKUNA
  
  
  WSOY, Porvoo, 1919.
  
  
  
  SISÄLLYS:
   Korri
   Viikinkikuninkaan näky
   Päälliköntytär
   Pietari Kaukovalta
   Katso, vanhat ovat kadonneet
   Kuolinvalvojaisissa
   Kristuksen kantaja
   Kohtalon kourissa
   Kantaisän näky
   Isä ja poika
   Itseään etsivä vanhus
   Uuden ajan kynnyksellä
   Murrosajan mies
   Aamun miehiä
   Uusi sielunpaimen
   Kivennavan Leonidas
   Päivätyön päättyessä
   Luopioita
  
  
  Korri
  
  Korrin varhaisin muisto lapsuusajalta oli seuraava:
  Hän loikoi päivää paistattaen turvekodan oviaukossa ja lipsutti
  sormiaan. Äiti istui kivellä oven pielessä, kuroen luuneulalla ja
  jännerihmalla isän nahkamekkoa. Isä itse oli mennyt kalanpyydyksiään
  kokemaan, mutta isoisä, arpinen ja ontuva ukko, kyykötti maassa kodan
  edustalla ja jauhoi kivikirveeseen reikää niin että hänen kaljulta
  kiireeltään vieri hikihelmiä, jotka tipahtelivat hänen likaiselle
  nahkaesiliinalleen.
  Yhtäkkiä keskeytti äiti työnsä, lausui jotakin syvällä
  kurkkuäänellään ja osotti luisevalla sormellaan salmen taakse. Vaari
  keskeytti työnsä, varjosti kädellä otsaansa ja tirkisti samalle
  suunnalle. Korri ei nähnyt siellä kuitenkaan muuta kuin savupatsaan,
  joka rantakukkulain takaa kohosi suorana tyyneen ilmaan.
  Sitten saapui isä pyydyksiltään, äiti ja vaari kiinnittivät hänen
  huomionsa savuun ja he alkoivat kiihkeästi keskustella. He puhuivat
  joistakin vieraista ihmisistä, jotka olivat vaaleanvärisiä, suuria ja
  voimakkaita ja jotka olivat tulleet jostakin kaukaa aaltojen takaa.
  Niillä oli erilaiset aseet ja pyyntineuvot kuin heillä ja Korri
  huomasi, että heistä puhuttaessa kuvastui vanhempain kasvoilla pelko
  ja epävarmuus.
  Kului muutamia päiviä. Korri makasi vatsallaan rantakallion
  kielekkeellä ja viskeli pieniä kiviä veteen. Silloin kuuli hän
  loisketta kauempaa salmelta ja kun hän kohotti päänsä, näki hän
  purren, joka oli monta vertaa suurempi ja kokonaan toisella tapaa
  tehty kuin ne yhdestä puunrungosta koverretut ruuhet, joilla isä
  ja vaari meloivat pyydyksillään. Purressa istui useita vahvoja ja
  parrakkaita miehiä, joilla oli kokonaan toisenlaiset verhot kuin
  heikäläisten nahkapuvut. Outo, vavistava pelko täytti Korrin sydämen
  ja hänen mieleensä tulivat ne salaperäiset ja voimalliset haltiat,
  joille isä aina saaliistaan osan uhrasi.
  Hiljaa hiipi hän majalle ja ilmotti äidille näkemänsä. Sinä iltana
  oli vanhemmilla jälleen kiihkeä neuvottelu ja sen seurauksena oli,
  että he varhain seuraavana aamuna kokosivat tavaransa kantamuksiksi
  ja lähtivät vaeltamaan päinvastaiselle ilmansuunnalle kuin mistä
  väkeväin miesten savu oli näkynyt.
   * * * * *
  Heidän uusi luolamajansa oli suuren järven rannalla monen päivämatkan
  takana entisestä asuinpaikasta.
  Korri oli ehtinyt tulla jo kahta talvea vanhemmaksi, mutta yhä olivat
  he saaneet rauhassa metsästellä ja kalastella noilla äärettömillä,
  riistaa täysillä erämailla, joissa ainoastaan joskus saattoi tavata
  nahkoihin puetun ja kivinuijaa käyttävän oman heimolaisen.
  Mutta sitten palasi isä muutamana päivänä sangen kiihtyneenä
  eräretkeltään: hän oli jälleen tavannut suuria vaaleita miehiä.
  Tietoisuus niiden läheisyydestä synnytti heissä uudelleen pelkoa ja
  epävarmuutta.
  Korrilla sekaantui näihin tunteisiin myöskin uteliaisuutta. Hän
  tunsi jonkinlaista pelonalaista vetovoimaa niiden vaaleiden miesten
  puoleen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, aseenaan vaarin valmistama
  luukärkinen keihäänsä, lähti yksinään retkeilemään sille suunnalle,
  missä isä oli kertonut heitä tavanneensa.
  Kauan harhaili hän lahoavien ja samalla kertaa nuortuvien ikimetsäin
  syvänteissä, kiipeili louhuisia vaaroja ja kaaloi limapaatisten
  koskien yli. Kuitenkin säpsähti hän ankarasti, kun hän yhtäkkiä näki
  laaksosta edessään nousevan savupatsaan. Hän pysähtyi ja sydän löi
  rajusti, mutta vetovoima noiden valkoisten puoleen oli niin suuri,
  että hän hetken kuluttua alkoi jatkaa matkaansa savua kohti.
  Kuta lähemmäs hän tuli, sitä pelokkaammaksi ja varovaisemmaksi hän
  muuttui. Hän hiipi kuin kettu viidakoissa ja ryömi kuin käärme
  paasien ja kaatuneiden puunrunkojen yli.
  Vavisten ja huohottaen pysähtyi hän tuuhean kuusen alle ja jäi silmät
  renkaina tuijottamaan eteensä. Siinä oli valkeiden muukalaisten
  asumus ihan jousen kantomatkan päässä.
  Siellä oli ensinnäkin laakson päivänpuoleiselta rinteeltä kaadettu
  laajalti metsää. Puut makasivat sikin sokin kantojensa välissä ja
  ilmassa tuntui väkevä pihkan tuoksu. Kun Korri ajatteli, miten
  työlästä isän oli kivikirveellään jyrsiä poikki yksikään isompi puu,
  hämmästytti häntä noiden muukalaisten voima ja mahti.
  Hakkion takana, lähellä järven rantaa, oli heidän majansa. Se oli
  puunrungoista tehty, paljon suurempi ja kaikin puolin toisenlainen
  kuin heidän luola-asuntonsa. Majan edessä paloi tuli ja sen vaiheilla
  askarteli kaksi kookasta naisolentoa, toinen vanhempi, mutta toinen
  nähtävästi vasta noin Korrin ikäinen. Sillä oli pitkät vaaleat
  hiukset ja notkuvat liikkeet. Heidän pukunsa olivat Korrista vallan
  ihmeelliset. Ne olivat kokonaan toisen laatuiset kuin hänen äitinsä
  kalseat nahkaverhot ja sellaisista heleistä väreistä oli hän nähnyt
  ainoastaan kukkasten loistavan.
  Ihmeellisiä, joka suhteessa toisenlaisia ja pelottavia olivat nuo
  suuren veden takaa tulleet muukalaiset!
  Kauan kyyrötti Korri kuusen alla eikä hän koko aikana voinut irrottaa
  katsettaan siitä vaalean pitkähiuksisesta, norjaliikkeisestä ja
  heleäverhoisesta nuoresta olennosta Häntä ikäänkuin hiukasi ja
  veti sinne majan luo, saadakseen käsin tunnustella ja hivellä sitä
  olentoa. Mutta hän ei uskaltanut liikahtaa piilostaan ja kun auringon
  aletessa alkoi majaa eri suunnilta lähestyä suuria parrakkaita
  miehiä, jotka kantoivat olallaan joko omituisesti välkkyviä kirveitä
  tai tukevia jousia, vetäytyi hän väristen takaisin ja lähti hiipimään
  kohti omia erämaitaan.
   * * * * *
  Siitä päivin kulki Korri kuin unissaan. Hän ei saanut mielestään sitä
  nuorta valkoista olentoa, jolle hän niukasta käsitevarastostaan oli
  keksinyt nimen Sorjakorja.
  Korri oli kasvultaan hinterä ja luonteeltaan uneksiva ja saamaton.
  Sen vuoksi ei isä ollut hänestä koskaan oikein pitänyt ja entistä
  epäsuopeammaksi muuttui isä tämän suven kuluessa. Niinpä hän kerran
  eräretkellä, kun Korri huolimattomuudessaan laski livistämään isän
  jo varmaksi katsoman saaliin, heitti vihastuksissaan häntä raskaalla
  kivikirveellään. Ase sattui Korrin jalkaan ja hänestä tuli ontuva
  eliniäkseen.
  Siitä päivin väitteli hän isäänsä ja vietti päivät, usein yötkin,
  yksinään metsässä. Sorjakorjaa muisteli hän kuin jotakin etäistä,
  saavuttamatonta ihmettä ja tämä muisteleminen synnytti hänessä hiukaa
  tai janoa muistuttavan tunteen.
  Tuon tunteen vallassa kulkeusi hän taas kerran niille main, jossa
  Sorjakorja asui. Mutta kun hän metsässä suon laiteella kohtasi outoja
  eläimiä, jotka olivat väriltään kirjavia, kooltaan suuria kuin
  hirvet, käyräsarvisia ja kumeaäänisiä ja jotka kaikesta päättäen
  kuuluivat valkeille muukalaisille, pelästyi hän ja palasi takaisin.
  Sorjakorja ei jättänyt häntä kuitenkaan rauhaan ja niinpä hän
  jonkun ajan kuluttua tapasi jälleen itsensä hiiviskelemästä noilla
  lumotuilla mailla. Tällä kertaa pääsi hän onnellisesti saman kuusen
  alle, josta hän oli ensi kerran Sorjakorjan nähnyt. Puut mäen
  rinteellä oli poltettu tuhkaksi, kekäleet kuletettu syrjään ja tuhka
  kantojen välissä oli ruvennut vihottamaan.
  Sorjakorjaa ei näkynyt, mutta sen sijaan tuli hirsimajasta ulos kolme
  vahvaa miestä, kullakin mukanaan jousi, keihäs ja kiiltäväteräinen
  kirves. Ne astelivat tanhuan halki suoraan sitä kuusta kohti, jonka
  alla Korri makasi. Säikähtyneenä ryömi hän kuin kissa takaperin ja
  lähti sitten juoksemaan minkä hänen ontuva jalkansa suinkin salli.
  Kun hän muutamalla harjulla oli saanut pahimman nääntymyksensä pois
  levähdetyksi ja kohousi ympärilleen silmäilemään, ilmestyivät nuo
  kolme miestä jälleen hänen näköpiiriinsä. Uusi kauhu valtasi hänet ja
  suinpäin lähti hän matkaansa jatkamaan.
  Niin saapui hän kotinsa lähelle ja vaipui lopen uupuneena maahan.
  Toinnuttuaan aikoi hän rientää luolalle ilmottamaan havainnoistaan,
  mutta silloin keksi hän jälleen nuo kolme miestä, jotka järkkymättä
  näyttivät seuranneen hänen jälkiään. Kauhistuksissaan piiloutui
  hän rytöjen keskelle ja näki miesten suuntaavan askeleensa sitä
  savupatsasta kohti, joka kohosi heidän kotiluolansa edustalta.
  Luolassa olivat hänen vanhempansa sekä ukkovaari kotona ja kun
  vieraat olivat tulleet lähelle, singahti heitä vastaan kaksi
  luukärkistä keihästä. Korri kuuli huutoja ja karjuntaa ja hänen
  äitinsä viiltävän kimeä ääni sai hänet sellaisen kauhun valtaan, että
  hän tajuttomana lankesi maahan ja tärisi kuin suonenvedon kourissa.
  Kun hän metelin jo kauan sitten vaiettua vihdoinkin tuli tuntoihinsa
  ja uskalsi hiipiä luolan läheisyyteen, tapasi hän omaisensa siellä
  verisinä ja elottomina. Muukalaisista ei näkynyt enää jälkeäkään.
  Vavisten ja silmät kauhusta jäykistyneinä tuijotti hän pitkän aikaa
  liikkumattomina makaaviin omaisiinsa. Vasta kun uusi kouristuskohtaus
  oli vähällä vaivuttaa hänet maahan, kääntyi hän pois ja lähti ilman
  päämäärää harhailemaan.
   * * * * *
  Seuraavan päivän aurinko oli kiivennyt jo korkealle, kun hän äkkäsi
  kulkeutuneensa sen tutun kuusen juurelle valkeiden muukalaisten
  asuinmajan luona. Siinä hän pikemmin putosi kuin laskeusi
  pitkälleen ja vaipui heti sikeään uneen. Aurinko oli painumassa jo
  kuusenlatvojen tasalle, kun hän tuli rajusti herätetyksi. Jykevä
  koura oli kahmaissut kiinni hänen pitkään ja ryönäiseen tukkaansa ja
  temmannut hänet seisoalleen.
  Kesti hetken, ennenkuin Korri kykeni tajuamaan, että hänen vierellään
  seisoi suuri ja parrakas muukalainen, yksi niistä, joita asui
  Sorjakorjan majassa. Hän parkasi kauhistuneena ja yritti pakoon,
  mutta muukalaisen jykevä koura piteli häntä yhä tukasta ja hän
  sätkytteli turhaan kuin kala koukussa. Lausuen joitakin Korrille
  käsittämättömiä sanoja alkoi muukalainen rauhallisesti astella
  hirsimajalle, raahaten vastaan rynnistelevää, nahkamekkoista ja
  likaista poikaa mukanaan.
  Sisälle tultuaan hellitti iso mies otteensa ja Korri kyyrähti
  lattialle, heitellen pörröisen tukkansa varjosta pelästyneitä ja
  kyrääviä katseita. Hänen ympärilleen kerääntyi väkeä, jotka nauraen
  osottelivat häntä toisilleen ja puhuivat omituista, laulavaa
  kieltä, josta Korri ei ymmärtänyt sanaakaan. Niiden joukossa oli
  Sorjakorjakin ja hänen näkemisensä jollakin tavoin lievensi Korrin
  peljästystä.
  Kun he olivat aikansa keskustelleet, otti Korrin vangitsija seinältä
  pienen puuvartisen aseen, joka oli samanlaista ainetta kuin heidän
  kirveensä ja keihäänkärkensä, ja pisti sen tulisijaan. Hetken
  kuluttua otti hän sen sieltä takaisin punaisena ja kihisevänä,
  lähestyi Korria ja kahmaisten häntä jälleen tukasta painoi aseen
  hänen otsalleen. Tuskasta kiljaisten vaipui Korri permannolle ja
  tajunsa menettäen alkoi sätkytellä ja vaahdota.
  Havahduttuaan tunsi hän polttavaa kirvelyä otsassaan. Mutta hänen
  edessään seisoi nyt kokonaan toinen mies: moniryppyinen ja
  valkopartainen ukko, jota hän ei ollut äsken nähnyt. Lempeästi puheli
  se hänelle jotakin ja auttoi hänet ylös sekä lähti taluttamaan ulos.
  He kulkivat kappaleen matkaa metsään ja pysähtyivät lähteen luo,
  jota ympäröivissä puissa Korri näki outojen eläinten kalloja. Ukko
  pakotti hänet kumartumaan lähteen yli ja silloin näki hän otsassaan
  kolmikulmaisen, syvän ja punottavan loven. Mutta vaari alkoi pestä
  hänen päätään ja kasvojaan, puhuen samalla jotakin yksitoikkoisella
  ja juhlallisella äänellä.
  Kokonaan uusi, entisestä jyrkästi poikkeava elämä alkoi nyt Korrille.
  Joka ikinen päivä sai hän oppia jotakin uutta. Hän tuli huomaamaan,
  että talossa oli kahdenlaista väkeä: toisia, joilla oli samanlainen
  merkki otsassa kuin hänelläkin, toiset taas ilman sitä. Edellisiä
  kutsuttiin orjiksi ja niiden tehtävänä oli raskaimmat työt sekä
  jälkimmäisten palveleminen. Niiden joukossa oli yksi Korrin omaan
  luolakansaan kuuluva mies, mutta muut olivat muukalaisten omaa heimoa.
  Korri kuului siis myöskin orjiin, mutta alunpitäin huomasi hän
  olevansa toisenlaisessa asemassa kuin muut. Valkopartainen ukko, joka
  oli perheen itsevaltias hallitsija, oli ottanut hänet erikoiseen
  suojelukseensa. Siihen oli syynä, kuten hän oppi tietämään,
  se että hän merkkiä hänen otsaansa painettaessa oli saanut
  kouristuskohtauksen. Vaari nimitti sitä loveen lankeamiseksi ja piti
  sen johdosta häntä jonakin erikoisena.
  Vaaria kutsuivat kaikki tietäjäksi ja hänen luonaan kävi
  monenkaltaisia avunetsijöitä, joiden kanssa hän loitsuja lukien
  askarteli siinä lehdossa, missä oli pyhä lähde ja eläinten kalloja
  puissa. Korri sai olla siellä hänen mukanaan ja sikäli kuin hän alkoi
  perehtyä valkeiden muukalaisten kieleen, sikäli oppi hän vaarilta
  monta salaista taitoa. Myöskin soitti vaari kanteletta ja hyräili
  sitä tehdessään lauluja, jotka kertoivat vanhoista suurtietäjistä.
  Tämän taidon sai Korri vähitellen myöskin oppia ja se oli hänestä
  moninverroin mieluisampaa kuin tietäjän askareet lehdossa. Kanteleen
  helinä sai hänet aina hiukenemaan ihanaan surkumieleen ja kyyneleet
  vierivät hänen poskilleen.
   * * * * *
  Sorjakorjan näkemisestä ei Korri tuntenut koskaan saavansa
  kyllikseen. Mutta samalla hän pelkäsi millään tavoin lähestyä
  häntä tai lausua hänelle sanaakaan omasta alotteestaan. Kaihoisina
  ja anovina lepäsivät vain hänen silmänsä Sorjakorjassa, kunnes
  tyttö kyllästyneenä alkoi torailla ja ajoi hänet haukkumasanoin
  läheisyydestään. Onnettomana vetäytyi silloin Korri johonkin
  yksinäiseen paikkaan, istui pitkät hetket maahan kyyristyneenä ja
  antoi kyynelten virrata pitkin kuparinvärisiä poskiaan.
  Usein sai hän niin Sorjakorjalta kuin muiltakin kuulla orja-nimen,
  mutta se ei koskenut häneen millään tavoin ja vasta aikain
  kuluttua oppi hän käsittämään, että siihen sisältyi jotakin hyvin
  halpa-arvoista.
  Niin tylysti kuin Sorjakorja häntä kohtelikin, tunsi Korri kuitenkin
  nälän kaltaista vetovoimaa hänen puoleensa. Eräänä kesäisenä yönä,
  jolloin käki kukkui järven takana ja pyhässä lehdossa lauloi
  rastas, yltyi tämä vetovoima niin väkivaltaiseksi, että hän miltei
  itse tietämättään lähti makuutilaltaan liikkeelle ja hiipi sitä
  aittaa kohti, missä Sorjakorja nukkui muutamien toisten naisten
  kanssa. Aitan ovi oli raollaan ja Korri hiipi sisään. Vaalea tukka
  hajallaan, rusoposkisena ja hymyilevänä nukkui Sorjakorja. Kuin
  lumottuna pysähtyi Korri hänen lähelleen. Hänen hengityksensä kävi
  läähättäväksi, hän kumartui Sorjakorjan yli ja alkoi silitellä hänen
  hiuksiaan.
  Jo ensimmäisestä kosketuksesta säpsähti Sorjakorja, avasi silmänsä
  ja hetken pelästyneenä Korriin tuijotettuaan kirkasi ja kavahti
  istualleen. Siitä heräsivät toisetkin naiset ja alkoivat yhteen
  ääneen kiljua.
  Kauhistuksen valtaamana syöksyi Korri ulos.
  "Orjanpentu! Se katala rämppäjalka ja salahiipijä!" kuului aitasta
  huutoja ja Korrin jälkeen sinkoili sieltä kaikenlaisia esineitä.
  Tästä metelistä tuli miesväkikin hereille hälytetyksi. Pelko ja
  kauhistus painoivat Korrin maahan ja hänet valtasi entisiä ankarampi
  kouristuskohtaus. Se oli samalla hänen pelastuksensa. Kun hän
  murjottuna ja raukeana heräsi tajuihinsa, huomasi hän jälleen
  olevansa itsevaltaisen ukon korkeassa suojeluksessa.
  Kahta tuskallisemmaksi muuttui Korrin elämä tämän jälkeen. Se
  käsittämätön voima, jolla vaaleatukkainen Sorjakorja oli ensi
  näkemästä vetänyt häntä puoleensa, oli tämän tapauksen jälkeen
  pikemmin vahvistunut kuin heikentynyt, huolimatta siitä, että
  Sorjakorja oli hänelle entistä tylympi ja että hän ei uskaltanut enää
  muuta kuin varkain häneen silmiään kääntää.
   * * * * *
  Mihinkään raskaampaan raadantaan ei Korrin toisten orjain tavalla
  tarvinnut, ottaa osaa. Mutta suvisin sai hän toisinaan jonkun
  vanhemman orjatoverin kanssa samoilla karjan mukana saloilla. Eräällä
  sellaisella retkellä kulkeusi hän entisen luolakotinsa luo. Aluksi
  puistatti häntä ankara säikäys, huomatessaan missä hän oli. Mutta
  sitten veti häntä vastustamattomasti joku salainen voima luolaan.
  Kauhistuneena vetäytyi hän sieltä kuitenkin heti takaisin, sillä
  tunkkaisen luolan pimennosta irvisti häntä vastaan kolme luurankoa.
  Hän vieritteli kiviä luolan suulle, kunnes se kokonaan peittyi.
  Uupuneena istui hän sitten kiviröykkiölle, hänen päänsä painui
  polvien väliin ja silmistä vieri suuria, yksinäisiä vesikarpaloita.
  Kotiin saapui hän vasta yösydännä ja siitä saamansa torat langettivat
  hänet jälleen tajuttomuuden tilaan.
   * * * * *
  Kivikansaan kuuluvia perhekuntia asusti vielä siellä ja täällä
  salojärvien rannoilla ja virtain varsilla. Heidän ja valkeiden
  muukalaistulokkaiden kesken vallitsi yhtämittainen, leppymätön
  taistelu. Kivikansa harveni ja tuli työnnetyksi yhä kauemmas
  entisiltä asuinsijoiltaan, jota vastoin valkoinen kansa lisääntyi
  ja eteni yhtä mittaa sisämaahan päin. Kivikansa koetti puolustautua
  viekkaudella ja salaväijytyksillä. Erään kerran oli heitä yhtynyt
  useampia miehiä, he hiipivät syksyisenä yösydännä siihen taloon,
  jossa Korri oli orjana, sekä sytyttivät sen useammasta kohti
  palamaan. Ne Korrin orjakumppanit, jotka kuuluivat heidän heimoonsa,
  pakenivat samana yönä ja liittyivät heimolaisiinsa.
  Ärtyneet valkoiset kerääntyivät yhteen ja panivat toimeen
  perusteellisen vainoretken kivikansaa vastaan. Entiset orjat saivat
  julman kuoleman ja monet luolaperheet surmattiin sukupuuttoon.
  Hengissä säilyneet vetäytyivät entistä kauemmas erämaihin.
  Korri avuttomuudessaan oli pysynyt kokonaan erossa näistä
  tapauksista. Ne jättivät hänen harmaaseen sieluunsa vain uuden
  kaamean muiston monien entisten lisäksi.
   * * * * *
  Mutta muukalaiset kävivät myöskin keskenään verisiä sotia. Itäisellä
  ilmansuunnalla asuvat, jotka kutsuivat itseään karjalaisiksi,
  tekivät tavan takaa ryöstö- ja hävitysretkiä lännessä asuvain
  sukulaistensa luo, jotka vuorostaan maksoivat samalla mitalla. Kerran
  taas saapuivat karjalaiset suurin joukoin sellaiselle retkelle.
  Monien muiden ohella yllättivät he senkin talon, jossa Korri
  kulutti harmaita päiviään. Talo ryöstettiin ja poltettiin, moni
  sen asukkaista sai surmansa ja Korrin sekä muutamia muita veivät
  viholliset mukanaan. Näiden vankien joukossa oli myöskin Sorjakorja.
  Viikkokauden matkasivat karjalaiset vankeineen ja ryöstösaaliineen
  halki äärettömien salojen ja yli lukemattomien järvenselkien, kunnes
  saapuivat väkirikkaaseen karjalaiskylään suuren ja vuolaan virran
  äyräällä. Vangit tehtiin täällä orjiksi ja Sorjakorjakin sai otsaansa
  samantapaisen merkin kuin Korrillakin oli. Kumpikin saivat he jäädä
  raatamaan sen miehen taloon, joka oli johdattanut karjalaisia
  sotaretkellä.
  Omituista, sydäntä kaivelevaa tyydytystä tunsi Korri sen johdosta,
  että Sorjakorja oli ylvääseen valko-otsaansa saanut samanlaisen
  merkin kuin hänelläkin oli. Lisäksi joutuivat he päivittäin raatamaan
  samoissa töissä. Toiset vangit olivat joutuneet orjiksi muihin
  taloihin ja kyliin, niin että Korri oli nyt Sorjakorjalla ainoa, mikä
  muistutti entisestä kodista. Se pakotti hänet synkässä surussaan
  lähentymään Korria, antautumaan jutteluun hänen kanssaan sekä
  olemaan hänelle ystävällinen. Suurempaa onnea ei Korri olisi voinut
  kuvitellakaan ja niin ottikin hän oloissa tapahtuneen muutoksen
  kokonaan päinvastaiselta kannalta kuin Sorjakorja.
  Viimemainitun oli mahdoton mukautua uusiin oloihin. Hän kärsi ja
  kuihtui, ikävöiden alati omaisiaan.
  Kun karjalaiset seuraavana suvena lähtivät sotaretkelle kaakkoon
  käsin, ehdotti Sorjakorja Korrille, että he karkaisivat ja
  palaisivat takaisin omalle maalle. Korrilla ei ollut mitään syytä
  toivoa palautumista entisiin oloihin, mutta koska Sorjakorjan tahto
  oli samalla hänenkin tahtonsa, mukautui hän vastaanväittämättä
  ehdotukseen. Niinpä he sitten eräänä päivänä hyvän tilaisuuden
  sattuessa jättäysivät kohtalonsa huomaan ja lähtivät laidattomien
  salojen halki pyrkimään hämäläisheimon asuinsijoille.
  Petoja, takaa-ajon vaaroja ja nälkää vastaan taistellen harhailivat
  he viikkomäärin erämaissa, raviten itseään marjoilla, juurilla
  ja salolammista ongituilla kaloilla. Mutta kaikesta kurjuudesta
  huolimatta oli tämä Korrille täyttä onnen aikaa ja kaikessa
  hiljaisuudessa toivoi hän, etteivät he koskaan enää osuisi valkeiden
  muukalaisten keskuuteen. Näille Korrin vaatimattomille onnenpäiville
  tuli kuitenkin jyrkeä loppu.
  He olivat jo kaikesta päättäin lähellä hämäläisten asuinsijoja, kun
  heidän eräänä päivänä oli jälleen päästävä tiellensä sattuneen suuren
  virran yli. Muutamista puunrungoista kyhätyllä lautalla lähtivät he
  neuvotteleimaan virran poikki. Keskivirralla eivät sauvoimet, joilla
  he olivat lauttaa työntäneet eteenpäin, enää ottaneet pohjaan ja
  silloin ei heidän auttanut muu kuin antaa lautan solua myötävirtaa
  alaspäin.
  Mutta kappaleen matkaa alempana kuohui ankara koski. Turhaan
  ponnistelivat he vastaan avuttomilla sauvoimillaan, hetki hetkeltä
  kiihtyi virran vauhti ja koski nieli kitaansa heidän hauraan
  lauttansa. Pari kauhistuksen huutoa ja kumpikin he, lautan hajotessa
  alkuosiinsa, olivat suinpäin vedessä, kuohujen viskeltävinä.
  Kun rannalle viskautunut Korri havahtui tuntoihinsa, ei Sorjakorjaa
  näkynyt missään. Hän karkasi pystyyn ja sanomattoman tuskan vallassa
  juoksenteli pitkin kosken äyrästä, mutta hänen huutoihinsa vastasi
  ainoastaan kosken iäinen pauhina. Sorjakorja oli ja pysyi poissa.
  Silloin myllertyi hänen metsäläissielunsa sekaisin, hän raastoi
  pitkää ja vanukkeista tukkaansa, hän ulvoi ja kiristeli hampaitaan
  ja pieksi molemmin nyrkein rintaansa, kunnes lopen uupuneena
  tupertui maahan. Hän tahtoi heittäytyä koskeen, mutta metsäläisen
  itsesäilytysvaisto esti hänet siitä ja niin jatkoi hän järjetöntä
  riehuntaansa kosken äyräällä. Nälinkuoliaana ja sekapäisenä löysi
  hänet sitten eräänä päivänä kosken rannalta pari hämäläistä
  metsästäjää sekä kuljetti hänet ihmisten ilmoille.
   * * * * *
  Korrin entisistä isännistä ei ollut enää ketään elävien ilmoilla.
  Eivätkä hänen pelastajansa paremmin kuin muutkaan tahtoneet
  tehdä häntä orjakseen, sillä häneen oli tullut jonkinlainen
  koskemattomuuden leima. Vaikkakin häviävän ja halveksitun
  kansan poika sekä lisäksi rampa ja vähäpätöinen ulkomuodoltaan,
  kunnioittivat ihmiset häntä yliluonnollisten asiain taitajana. Sillä
  hän näki outoja näkyjä, puheli näkymättömäin olentojen kanssa,
  lankesi aika-ajoittain loveen, paransi tauteja, ennusti tulevia
  asioita ja kykeni loihtimaan kanteleesta niin surumielisen ihania
  säveliä, että kaikkien silmät kyyneltyivät.
  Sellaisena kierteli hän hämäläiskylästä toiseen, häviten aina suvisin
  pitkiksi aikoja saloille, kenenkään tietämättä, missä hän harhaili.
  Mutta aina palasi hän jälleen ihmisten ilmoille, alakuloisen
  tasaisena ja itsekseen puhelevana.
  Vuodet vierivät ja uudet sukupolvet astuivat entisten sijalle.
  Korrin tukka ja harva parta olivat käyneet lumivalkoisiksi, hartiat
  kyyryisiksi ja koko mies kuihtunut ja pienentynyt, niin että hän
  oli kuin kymmenvuotias poikanen. Ikäänsä ei hän tiennyt enää itse
  paremmin kuin muutkaan. Ihmiset alkoivat jo uskoa, ettei hän
  kuolisikaan, mutta sitten hän odottamatta ja ainaiseksi hävisi
  ihmisten ilmoilta.
  Hämäläiset viettivät silloin suurta ukonjuhlaa korkealla vuorella,
  uhraten hevosia, polttaen kokkoja ja juoden olutta ja simaa. Kun
  Korri ilmestyi vuorelle ja häntä kehotettiin kanteletta soittamaan ja
  ennustamaan, istui hän kivelle kansan keskelle, näppäili kanteleen
  kieliä ja silmät utuiseen etäisyyteen tähdättyinä lauloi seuraavan
  laulun:
   Rautaisin miekoin
   ja terävin nuolin
   saapuivat takaa
   suuren veen
   valkeat miehet.
   Ryöstäin ja murhaten
   häätivät heimoni
   pinnalta maan.
   Mut ajan virran vieriessä
   vuoronsa on kullakin:
   Nyt herra sinä, tuo taas orja,
   huomenna jo osat toisin.
   Takaa saman suuren veen
   tulee uudet valtiaat,
   eessä joiden notkistaa
   niskansa saa suomen heimo.
   Verta, verta, miekan valtaa
   helmassansa kantaa
   tulevaiset vuosisadat.
   Ruton, miekan, riidan, petun
   kera kasvaa tämä kansa.
   Ja kun kerran taivaan Ukko
   päästä pitkäin, öisten vuotten
   myötäisen suo tilaisuuden
   ikeen alta kansan päästä:
   Silloin vasta huomataan,
   ett' on sortajista suurin
   kansan oma riitamieli;
   suopeimmillaan silloin
   onnenpäivän paistaessa
   pohjan kansa itsepäinen
   syöksymään on valmis
   turman kuiluun, unhon yöhön,
   toraten pois häipymään
   niinkuin vanha kivikansa,
   jonka luoksi Manan yöhön
   mua taaton varjo viittoo.
  Kun Korri oli lopettanut laulunsa, alkoi ympärillä istuva kansa
  yhteen ääneen murista ja soimata häntä siitä, että hän kostomielessä
  oli ennustanut tuhoa heidän jälkeläisilleen.
  "Se teikäläisten vanha tietäjä", vastasi heille Korri, "joka minulle
  nuoruudessani opetti monta salattua asiaa, sanoi vaarallisimman
  niistä pahoista haltioista, jotka Suomen heimoa vainoavat, olevan
  Eripuraisuuden. Teinkö minä väärin, että sen teille paljastin? Jos
  te sen sijaan, että ryhtyisitte tuota pahaa haltiaa keskuudestanne
  karkottamaan, vainoatte niitä, jotka teille tuon haltian tuhotöistä
  muistuttavat, niin sitä varmemmin kohtaa teitä kerran tuho, kohtaapa
  vielä suotuisimpana onnenhetkenänne. Sille ei silloin mahda mitään
  itse Ukkokaan, niin mielellään kuin hän soisikin teistä kasvavan
  suuren ja voimakkaan kansan."
  Tämän sanottuaan otti Korri kanteleen kainaloonsa ja kansanjoukon
  jäädessä ristiriitaisten tunteiden valtaan lähti hän vuorelta pois.
  Sen jälkeen ei häntä enää nähty. Oliko hän kanteleineen heittäytynyt
  koskeen, joka oli Sorjakorjan kerran niellyt, vai oliko hän
  kaivautunut muinaiseen kotiluolaansa kuolemaan, sitä ei saanut kukaan
  tietää.
  Siihen päättyy vaatimaton tarina Korrista, kiviaseita ja nahkapukuja
  käyttävän luolakansan viimeisestä jäsenestä, joka monien murheiden
  jalostamana eli monta pitkää vuosikymmentä suomalaisheimon parissa ja
  oppi heidän tietäjäinsä vanhan viisauden.
  
  
  Viikinkikuninkaan näky
  
  Korri oli jo kauan maannut turpeen alla, hänen nahkapukuinen ja
  kiviaseinen heimonsa oli jo miltei sukupuuttoon kuollut ja valkoiset
  tulokkaat, jotka kutsuivat itseään suomalaisiksi, olivat levinneet
  laajalle sekä käyneet keskenään monta veristä heimosotaa, kun
  seuraava tapahtui.
   * * * * *
  Suurin joukoin olivat hämäläiset kerääntyneet kesäkalastukseen
  Vironniemelle, missä he päivänseisauksen aikana viettivät iloista
  Ukonjuhlaa. Kuuluisa tietäjä ja uhripappi Tapo oli keväällä saanut
  toimeen rauhan hämäläisten ja karjalaisten kesken, ja näille juhlille
  oli nyt saapunut vieraiksi joukko itäisen heimokansan edustajia.
  Kun uhriateria oli syöty ja kokkotulet piti sytytettämän, saapui
  sanoma, että lännestä päin lähenee pitkin rannikkoa suuri
  viikinkilaivue.
  Kuin salama iski viesti juhlakansan sekaan. Kyläkuntain päälliköt
  kokoontuivat neuvottelemaan, ja kun koolla oli niin runsaasti
  asekuntoista väkeä, päätettiin heti rannalla ryhtyä taisteluun
  viikinkejä vastaan, jos he Vironniemellä yrittäisivät maallenousua.
  Naiset ja alaikäiset saatettiin metsien suojaan, itäänkäsin
  lähetettiin pikaviestejä, että rantakylissä tietäisivät olla
  varuillaan, ja lopuksi pantiin toimeen yleinen aseiden tarkastus.
  Mutta missä oli Tapo, heimokunnan suuri tietäjä? Nyt jos koskaan
  olivat taipeen hänen viisautensa ja suuret kokemuksensa.
  Ryhdyttiin etsimään Tapoa ja lopuksi hänet löydettiin eräästä
  kallionkourusta merenrannalta, missä hän arpakannus polvellaan oli
  vaipunut syviin mietteisiin.
  Hän seurasi etsijöitään päälliköiden neuvotteluun. Tapo oli pitkä ja