Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 04

Süzlärneñ gomumi sanı 3576
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1826
23.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
32.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
37.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
millä hetkellä hyvänsä hän tahtoi ottaa ne esille.
Hänen ympäristönsä tuomio ja arvostelu olivat hänelle jo yhdentekeviä.
Hän oli käynyt niin välinpitämättömäksi jo omasta arvostaankin, että
hän salli pässin ratsastaa selässään ja pienten simpansipentujen
riippua kiinni takavilloistaan.
Miksi en sallisi heidän leikkiä kanssani? tuumi Nalle. Tiedänhän minä,
että jos tahtoisin, voisin yhdellä käpälänkäänteellä murskata heidät.
Mutta miksi sen tekisin? En viitsi, ei kannata! He ovat liian
vähäpätöisiä. Minä vain aateloisin heidät kuningas-iskullani.
Nalle oli sanalla sanoen väsynyt. Ja oli hänellä muutakin syytä tuntea
itsensä yksinäiseksi ja ylenkatseelliseksi.
Vanha johtaja Caruselli oli kuollut jo ammoin ja hänen poikansa perinyt
niin sirkuksen kuin Nallen että muunkin huoneenhallituksen. Hänen
kanssaan oli uusi aika koittunut myös sirkukseen. Ei välitetty enää
niin paljon jalosta ratsastustaidosta. Painijat olivat nyt pääasiana.
Nalle oli yhä edelleen yleisön suosiossa, mutta hän ei ollut mikään
vetovoima enää. Kaikki tunsivat hänet ja hänen temppunsa jo ulkoa,
olipa sellaisia, jotka uskalsivat jo haukotella hänen esiintyessään.
Totta oli, että hän itse haukotteli vielä enemmän. Häntä ikävystytti!
Mutta, hänestä tarttui tuo ikävystymisen tunne myös yleisöön, eikä
nuori johtaja ollut koskaan häneen tyytyväinen.
--Meidän täytyy saada uusi Nalle tähän laitokseen! sanoi hän
pahantuulisen näköisenä eräälle harjoitusprofessorille, kun Nalle taas
oli tehnyt temppunsa tavallista välinpitämättömämmin. Tämä alkaa
horista honkiin jo.
Harjoitusprofessori, joka oli vanhan Carusellin ajoilta ja jolla oli
entinen pyhä kunnioitus Nallea kohtaan, avasi silmänsä selkoselälleen.
--Uusi Nalle! ihmetteli hän. Sellaisia ei vain kasvakaan joka kuusen
oksalla. Nalle ei olekaan mikään tavallinen karhu, Nalle on nero!
Teidän autuas isänne, luvalla sanoen...
--Minun autuas isäni, luvalla sanoen, tiuskasi nuori Caruselli luoden
ankaran ja läpitunkevan katseen häneen, piti palveluksessaan paljon
vanhaa rajua, josta meidän on aika vähitellen vapautua. Ainakin on
hänen esiinnyttävä harvemmin kuin ennen. Hän suorastaan tärvelee meidän
ohjelmaamme.
--Hän on kuitenkin talon vanha ja uskollinen palvelija, uskalsi
harjoitusprofessori vaatimattomasti huomauttaa, samalla ajatellen
surumielisesti omaa tulevaista kohtaloaan.
--Mutta yleisö vaatii uutta, joka päivä uutta! kivahti nuori herra
hänelle. Me emme elä vanhalla, olkoon se sitten kuinka kunnioitettavaa
ja uskollista tahansa. Me kuolemme nälkään. Vai otatteko te
opettaaksenne Nallelle uusia temppuja?
Ei, sitä ei harjoitusprofessorikaan uskaltanut ottaa osalleen.
--Siinäpä se! virkahti nuori Caruselli voitollisesti. Te ette itsekään
usko siihen. Te näette, meidän on hankittava uusi Nalle.
Toistaiseksi tyydyttiin kuitenkin vain siihen, että Nallen oli
harvemmin esiinnyttävä.
Nallella oli nyt kyllin aikaa maata häkissään, ajatella ja uneksia. Ja
koska uni olikin jo paras nautinto hänelle, makasi hän silmät kiinni
päivät pitkät, niin että monta kertaa katsottiin jo kuolleeksi häntä.
Mutta hän eli kyllä! Hänen sielunsa oli vain kääntynyt niin sisäänpäin,
ettei ulkomaailman pauhu ja touhu häneen ulottunut.
Mitä hän uneksi, mitä hän ajatteli sitten?
Kukaan hänen ympärillään ei sitä ymmärtänyt. Vain joskus yön
pimeydessä, kun hän piti pitkiä yksinpuheluja itselleen, kuulivat muut
eläimet kummakseen hänen haastelevan vapaudesta, jota hänellä ei ollut
koskaan ollut, ja onnesta, joka ei ollut koskaan koittava hänelle.
Näin hän haastoi:
»Minä olen Mesikämmen, metsän kuningas.
Ei ole minulla vertaistani korven kulkijoiden seassa. Kun ärjähdän,
kaikki peljästyvät. Kun lyön kämmeniäni, korpi kajahtelee. Voin
vieläkin kiskoa juurikkaan suosta ja heittää sen kymmeniä syliä
ryteikköön.
Mutta minä olen jo vanha ja tunnen loppuni lähestyvän.
Halajan takaisin sammaleisille sijoilleni. Ei ole minun kotini täällä,
vaan tuolla siintävän salon sisässä, keskellä autioita, jyliseviä
vaaroja seisoo Ilvolan tupa ja siellä asuvat minun ystäväni ja
toverini.
Siellä tahdon minä istua päässä pitkän pöytälaudan, hyvät kuomani
Hukka ja Kettu Repolainen vierelläni, kaataa sarkkani täyteen
hopean-helmeilevää nestettä ja kertoa ajoista, jotka olivat ennen
meitä, ja tapauksista, joita vasta meidän jälkeentulevaisemme tulevat
näkemään. Sillä ei ole kaikki niinkuin oli ennen ja paljon on muuttuva
siitä, mitä nyt näemme edessämme.
Tahdon puhua heidän kanssaan myös elämän tarkoituksesta, jota en
ymmärrä, ja kohtalon pilvistä ja päivänpaisteesta, jotka kulkevat
meidän päämme päällä.
Olen niin vanha, etten tajua edes oman elämäni tarkoitusta, ellei se
riitä, että olen koettanut nauttia siitä niin paljon kuin suinkin ja
maksaa jokaisen nautinnon yhtä suurella kärsimyksellä.
Mutta minä en tahdo kärsiä enää. Ja siitäkin huomaan minä loppuni
lähestyvän.
Halajan tavata kuun ukon ja haastella hänen kanssaan, nähdä puiden
puhkeavan lehteen ja jälleen kellastuvan, siksi kuin en viitsi
tuotakaan enää, vaan paneudun pitkälleni hallavapartaisen kuusen alle.
Tahdon korkeaan kotiini, iloiseen avaraan, taivaskatteiseen Ilvolaani.
Siellä ei kynnys kysele, kuka olen, eikä veräjä vaadi minua tilille
elämänvaiheistani. Siellä riittää, että olen mesikämmen, metsän
kuningas.
Siellä surma minua vastaan suolla hiihtäköön, siellä tauti minut
talvitiellä kohdatkoon. Sinis siellä minut valkea vitilumi peittäköön,
kunis heräjän lemuaviin lehtoihin Tuonen tuollapuolen.
Siellä on Manan eukko tarjoava minulle tuopin tuoreinta koivunmahlaa.
Siellä pääsen myös kerran painajaisestani. Tuosta, joka tulee yöllä
minun ylitseni, niin että ääneen ärjähtelen ja olen juoksevinani kuin
hengen edestä, mutta en saa sitä eksytetyksi, se seuraa kantapäillä,
olen kuulevinani jo sen lämpimän läähätyksen korvissani.
Tiedänhän minä, ettei siellä ole ketään. Käännyn ympäri ja kuulen vain
oman sydämeni raskaan jyskytyksen.
Kuka se on? Mitä se on? Pelkään, että sen nimi on _Pimeys_ ja että
koetan turhaan paeta sitä.
Siitäkin huomaan minä loppuni lähestyvän.»


VAPAUS.

Niin koitti kerrankin se suuri hetki! Niin katkaisi vihdoinkin
kahleensa vanha Mesikämmen ja osoitti, että hän todellakin oli metsän
kuningas.
Hän itsekään olisi tuskin uskonut enää, sillä hänkin oli jo ruvennut
epäilemään omia voimiaan. Mutta se onnistui kuitenkin, onnistui
kuoleman uhallakin!
Se tapahtui silloin, kun Nalle ensimmäisen kerran elämässään tapasi
itsensä arvoisen vastustajan. Ja se tapahtui kaukana eteläisissä
maissa, missä ihmiset ovat raaempia ja julmempia kuin täällä ja missä
julkiset eläintaistelut vielä ovat sallittuja.
Nuori johtaja Caruselli oli lopullisesti ikävystynyt Nalleen ja tehnyt
totta uhkauksestaan. Hän oli hankkinut uuden Nallen.
Se oli suuri, harmaa, amerikalainen kontio, paljon suurempi Nallea,
tuotu tuoreine voimineen suorastaan aarniometsän syvyydestä.
Hänet oli valittu Nallen pyöveliksi.
Nuori Caruselli oli katsonut tämän parhaaksi tavaksi raivata tieltä
hänet. Hän tahtoi hyötyä Nallesta vielä kuolemassa niin paljon kuin
mahdollista.
Pääsylippujen hinnat olivat kymmenkertaisiksi korotetut. Sirkus oli
täynnä vilkkaita, äänekkäitä, tumma-ihoisia ihmisiä, jotka huusivat ja
hälisivät tavatonta näytelmää odotellessaan. Että yleisön jännitys
olisi vielä suurempi, ei ollut edes häkkiä areenan ympärille
pystytetty, vaan kumpikin peto kiinnitetty vain vankoilla
rautavitjoilla kahteen patsaaseen vastapäätä toisiaan, mutta niin
pitkän välimatkan päähän, että he eivät heti pääsisi toisiaan
raatelemaan, ainoastaan jakelemaan aluksi potkuja ja korvapuusteja.
Sitten oli määrä oikealla hetkellä höllentää vitjoja. Mutta näytännön
täytyi kestää jonkun aikaa, jos mieli yleisön saada täysi nautinto
rahoistaan.
Nalle suuttui heti, kun hän näki vastustajansa.
Hän ymmärsi kyllä, että se oli siihen tuotu hänen kiusakseen, vaikka
hän ei vielä tajunnut täyttä totuutta eikä koko tilaisuuden kaameaa
tarkoitusta.
Ja häntä harmitti, että tuo oli tuotu siihen juuri nyt, kun hän itse
oli vanha ja väsynyt eikä enää entisissä roveissaan.
Häntä suututti niin, että kumea mörähdys pääsi hänen kurkustaan.
Kuitenkin päätti hän aluksi pysyä niin tyynenä kuin mahdollista.
Toinen kontio tuli heti kahdella jalalla möristen häntä kohden niin
pitkälle kuin vitjat ylettivät, ja kun ei päässyt pitemmälle, karjui,
raivostui ja kalisteli kahleitaan.
Nalle odotti sillä aikaa, mitä tuleman piti, ja istui rauhallisena
patsaansa juurella.
Oli mahdoton saada siitä liikkeelle häntä. Koetettiin piiskaa,
koetettiin terävää piikkiäkin. Nalle vain ei liikahtanutkaan. Mutta
jokainen hänen hermonsa oli jännitetty ja hänen jäsenensä nytkähtelivät
suonenvedon tapaisesti.
Hän alkoi ymmärtää. Hän alkoi tajuta, että oli tarkoitus syöstä hänet
tuon hurjistuneen jättiläisen suuhun, joka jo kaukaa katsoen näytti
häntä niin paljon suuremmalta ja väkevämmältä. Mutta hän päätti myödä
henkensä kalliista ja osoittaa vielä vanhoillaankin, ettei häntä saatu
pilkata turhaan eikä varsinkaan rankaisematta hänen suhteensa
epäjalosti menetellä.
Vihdoin höllennettiin vitjat. Tuo toinen karkasi heti ärjähtäen häntä
kohden.
Siinä silmänräpäyksessä oli Nalle hänen kimpussaan. Ja nyt alkoi
taistelu, jonka vertaista ei ole käyty etelän eikä pohjan taivaan alla.
Nuori, raaka voima ja vanha, koeteltu ja kehitetty taituruus siinä
taistelivat vastakkain. Nalle ei ollut suotta niin monessa opissa
ollut, niin monia temppuja tehnyt ja niiden kautta järkeään kehittänyt.
Jos tuon toisen jäntereet olivat raudasta, olivat hänen teräksestä. Jos
tuo toinen osasi antaa iskuja, osasi Nalle, ei ainoastaan antaa, vaan
myöskin väistää niitä.
Ja tässä taistossa noita hänen molempia taitojaan kyllä tarvittiin.
He kamppailivat milloin kahdella, milloin neljällä jalalla. Nalle sai
ensin hyvän otteen vastustajansa lapaluusta ja repäisi irti sen, mutta
menetti samalla toisen korvansa, johon tuo hirviö oli terävät hampaansa
iskenyt. Tuskasta karjuen syöksyivät he jälleen kiinni toisiinsa.
Veri virtaili. Henkeä pidättäen seurasi yleisö heidän otteluaan.
He painivat nyt jonkun aikaa sylipainia raadellen toistensa kylkiä ja
koettaen päästä puremaan toistensa kaulavaltimoita. Mutta äkkiä päästi
Nalle otteensa, jolloin toinen kellahti selälleen. Ennen kuin hän
tuosta selvisi, oli Nalle puraissut poikki hänen kurkkutorvensa.
Aarniometsien harmaakarhu ei koskaan enää noussut siitä.
Mutta Nalle oli vasta päässyt verenmakuun, jota hän ei ollut vielä
tuntenut koko elämässään. Myöskin hänen raa'at, syvällä piilleet
vaistonsa olivat heränneet, hän päästi kumean karjahduksen katsoi
ympärilleen kuin etsien uutta saalista.
Hän oli todellakin komea siinä seisoessaan, suurena, hallavana,
verta-vuotavana vuorena, kaatamansa otuksen päällä, joka vielä viskeli
käpäliään kuolintuskissaan. Koko sirkus kaikui hänen kiitostaan.
Nalle ei nähnyt ketään yksityistä ihmistä. Hän näki vain tuon suuren,
ulvovan, tuhatpäisen pedon, joka niin usein ennenkin oli ulvonut hänen
edessään, mutta jonka kanssa hänellä ei vielä koskaan ollut ollut
tilaisuutta koetella voimiaan. Ja ensimmäisen kerran elämässään hän
tunsi, että siinäkin oli vihollinen, joka oli voitettava ja
lannistettava.
Miksi ne ulvoivat niin? Oliko niiden tarkoitus häntä ärsyttää?
Luulivatko he, että hän pelkäisi heitä tai että hän oli riippuvainen
heidän kiitoksestaan ja moitteestaan?
Hänkö heidän orjansa? Ei ikinä! Ennen saivat nuo olla hänen orjiaan!
Eikö hän ollut metsän kuningas? Tahtoivatko ne tuntea hänen käpäliään?
Hänen silmänsä pimenivät. Hänen suonensa pullistuivat, yhdellä
ylivoimaisella, yliluonnollisella ponnahduksella hän taisteli itsensä
vapauteen.
Vitjat murtuivat, kahleet katkesivat. Kova rauta taittui kuin korsi
hänen käsissään.
Nyt ei ollut kysymys taituruudesta enää. Itse korpi, itse korven synkkä
voima kohisi hänen suonissaan kiireestä kantapäähän.
Kuului kauhunhuutoja yleisön joukosta. Kaikki sirkusprofessorit
riensivät häntä hillitsemään. Mutta Nalle ei ollut hillittävissä enää.
Hän oli nyt verestä juopunut, hurmaantunut omasta voimastaan ja
voitostaan.
Salamana sinkosi hän yleisön joukkoon, teki puhdasta, mihin hän tuli,
löi murskaksi jokaisen, joka sattui hänen onnettomalle, miesmurhaiselle
vapaustielleen, tallasi vaimot ja lapset jalkoihinsa, iski viallista
niinkuin viatontakin. Häntä hosuttiin, häntä pistettiin puukoilla ja
ammuttiin revolvereilla. Kaikki näytti hänestä kilpistyvän. Hän oli
yhtä tunnoton muiden tuskille kuin omilleenkin.
Rajaton kauhu täytti sirkuksen.
Näin riehui hän kuin kuolon enkeli, kuin Herran viikatemies
sotakentällä, siksi kuin avoin ovi sattui hänen eteensä ja hän näki
pitkän käytävän päästä tyynen, tuikkivan tähti-yön. Sinne syöksyi hän
yhdellä harppauksella.
Vapaa, vapaa! Hän ei tahtonut aluksi uskoa sitä ollenkaan.
Mutta olihan se totta. Eiväthän mitkään kahleet painaneet häntä. Ei
kuulunut käskijän ääntä, ei näkynyt rautaristikkoja. Siis mitä kohden?
Siis pohjoiseen!
Pois, kauas sinne, missä oli hänen syntymäsijansa ja hänen lapsuutensa
leikkitantereet!
Yöt päivät samosi hän niitä kohden. Hän otti oppia kuusta ja otavasta,
ja mitä hän ei tiennyt, sen sanoi hänen varma vaistonsa hänelle. Hän ui
suurten virtojen poikki. Hän kiipesi korkeimpien tunturien laelle. Ja
jokaisen, joka tuli hänen tielleen ja tahtoi estää häntä, ihmisen tai
eläimen, hän iski kuoliaaksi.
Verin pirskoitettua oli Nallen vapaustie. Rikos ja kauhu kulkivat hänen
kantapäillään. Mutta hän tunsi ja aavisti omassa sydämessään, että
vapaus sille, joka kerran oli kahleita kantanut, oli vain rikoksilla
saavutettavissa.
Niin tunsi hän eräänä päivänä lähestyvänsä syntymäseutujaan.
'Tervetuloa!' oli hän luullut hongikon huutavan hänelle. 'Tervetuloa!'
oli hän luullut tuulen kuiskaavan hänelle, samoin lintujen, kukkien ja
kumpujen häntä tervehtivän.
Ei kuulunut sanaakaan. Kaikki näyttivät kääntävän inholla ja kauhulla
selkänsä hänelle.
Päivä paistoi kyllä, mutta ei hänelle. Linnut lauloivat kyllä, mutta
eivät hänelle. Hongikot humisivat kyllä omia humujaan, vaan vaikenivat
heti hänen ohi rientäessä.
Eikö hän kelvannut kotiinsa enää? Eikö hänellä siis täällä ollut enää
yhtään ystävää, joka olisi ymmärtänyt, että hänen oli _täytynyt_ tehdä
juuri niinkuin hän oli tehnyt, eikä toisin?
Nalle oli tulla hulluksi tuosta ajatuksesta.
Vihdoin kuuli hän kuin kaukaisen, valittavan viulun äänen. Hän
säpsähti! Eikö se ollut sama sävel, jonka hän oli oppinut kerran
varhaisimmassa nuoruudessaan, vaikka hänen sirkus-elämänsä suuret
orkesterit olivat sen muiston välillä hänen mielessään himmentäneet?
Kujeelan Matti soitteli saunassaan.
Sauna oli jo vanha ja rapistunut kuin mies itsekin. Hänen äitinsä
makasi jo ammoin maan povessa. Eikä viulukaan ollut enää entisellään,
kolme kieltä oli katkennut siitä eikä Matti ollut tullut enää uusia
hankkineeksi.
Kuitenkin soitteli Matti sillä vielä. Soitteli ja muisteli muinaisia
aikojaan.
Kuuli hän kerran talvisena, kuutamoisena iltana kummallisia tissuttavia
ja tassuttavia askeleita saunansa ympärillä. Hän oli juuri aikeissa
nousta katsomaan, kun hän näki suuren, pörröisen, karvaisen pään
kurkistavan ikkunasta ja katsovan sanomattoman surullisilla silmillä
häneen.
Matti tunsi heti hänet.
--Nalle! sanoi hän. Nalle, tule sisälle!
Hän meni ja avasi saunan oven. Mutta Nalle ei tullut sisälle, pudisti
vain päätään kuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän ollut mahdollinen
kenenkään majaan astumaan.
Matin täytyi mennä hänen luokseen.
--Myöhään tulit, Nalle, sanoi hän hiljaa, tämän raskasta, raukeaa päätä
silittäen. Mitä ne ovat tehneet sinusta?
Murhamiehen, teki Nallen mieli vastata hänelle mutta hän ei osannut.
Hän katsoi vain Matin silmiin yhä surullisemmin.
--Maailma on ollut paha sinulle, arvaan minä, jatkoi Matti. Mutta oli,
miten oli, minulle olet sinä kuitenkin aina vain sama entinen vanha
Nalle.
Helähtivät kuin kulkuset Nallen sydämessä. Koko maailma muutti
muotoaan. Siis hän kelpasi jollekin sellaisena kuin hän oli!
Kaikki oli taas lämmintä, kotoista ja turvallista.
Mutta Matti istui taas saunan kynnykselle soittamaan. Eikä aikaakaan,
kun jo Nallenkin jalkoja rupesi aivan itsestään hypittämään. Hän otti
askeleen, ja oli kaatua, otti toisen, ja onnistui paremmin. Pian
pyörähteli hän kuin muinaisina päivinään Matin soiton mukaan.
Eihän se ollut enää ensiluokkaista se Nallen tanssi. Mutta
ensiluokkaista ei ollut enää Matin soittokaan. Siksi sopivatkin he
varsin hyvin yhteen.
Ja monena kuutamo-iltana saapui Nalle vielä senkin jälkeen Matin saunan
eteen karkeloimaan. Mutta sisälle hän ei tullut enää. Tanssi vain
tanssinsa ja meni menojaan.
Eräänä päivänä ei hän tullut enää, ei tullut toisena eikä
kolmantenakaan. Matti kaipasi häntä ja ihmetteli, minne hän oli
hävinnyt. Mutta kun hän näki verisiä pälviä saunansa ulkopuolella, hän
ymmärsi, että Nalle oli kuollut.
--Vai oli sinun laitasi sillä tavalla, sanoi hän itsekseen. Mutta
niinpä se taitaa olla monen meidän muidenkin laita.
Hän tiesi, että oli turha etsiä Nallen ruumista, sillä hyvin kätkeytyy
sydämeensä saakka haavoitettu metsänpeto.
Mutta taivas oli leppynyt ja hongat humisivat lempeästi hänen
haudallaan.
Hän oli jälleen yhtä suuren luonnon kanssa. Muutamille on se vasta
kuolemassa mahdollista.



MUSTI
Eläintarina
(1916)

»Kuka tietää, meneekö ihmisen sielu ylöspäin ja eläimen
sielu alaspäin?»
Salomon Saarnaaja.


I.
SININEN SILTA.

--Hau! sanoi Musti.
--Hau, hau! vastasin minä. Mutta miksi sinä haukut aina?
--Hm, hymähti Musti ja kävi miettiväiseksi. Maailmassa on aina paljon
haukuttavaa.
--Sinä saatat todellakin olla oikeassa.
Ja nyt oli vuoro minun omasta puolestani käydä miettiväiseksi.
En ole vielä tainnut ehtiä mainitakaan, että Musti oli koira ja kasvoi
minun kotonani. Me olimme siis lapsuuden ystäviä, kuten sanotaan,
jotakuinkin samanikäisiä, vieläpä kotvasen samankokoisiakin.
Maailma vieroitti meidät sitten monta kertaa toisistamme. Mutta me
tapasimme toisemme aina jälleen, tutustuimme jälleen ja tulimme hyviksi
ystäviksi.
Joku aika sitten tapasin minä unessa hänet.
Hän seisoi sen sinisen sillan päässä, josta kaikkien hyvien lasten tie
Höyhensaarille käy. En tiedä, kuinka lienen sinne joutunutkaan, vaikka
en ole koskaan pitänyt erikoisen hyvänä lapsena itseäni. Tottapa se oli
tapahtunut erehdyksestä taikka olin joistakin aivan muista syistä
tullut lapsuuden armaita aikoja muistelleeksi.
Kuu paistoi heleästi. En ollut aluksi häntä huomatakaan, vaikka hän
istui siinä niin vakavana korvat pystyssä niinkuin olin tottunut hänet
näkemään isäni kartanolla.
--Hau! sanoi Musti, huomatessaan, että aioin aivan tervehtimättä ja
sanaa puhumatta ohitse mennä. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Lietkö
oikeilla asioillakaan?
Pysähdyin heti, tervehdin kohteliaasti ja annoin kättä hänelle.
--Anteeksi, taisin kulkea muissa mietteissäni... Mutta emmeköhän me ole
vanhoja tuttavia?
Nyt vasta suvaitsi Mustikin minua lähemmin tarkastaa, nuuskaisi kerran
ja hyppäsi samalla kohoksi ilmaan.
--Musti, virkahdin minä hiljaisesti.
Olisittepa nähnyt, kuinka hän ilahtui! Hän hyppi, hän tanssi, hänen
päänsä oli alituisesti oman pääni tasalla. Minun täytyi suorastaan
varjella itseäni hänen hyväilyiltään.
--Hau, hau! haukahti hän aina välillä, silmät pelkästä riemun
runsaudesta killillään. Sinä vanha veijari! Mitä oli sinulla
Höyhensaarilla tekemistä?
--Oikeastaan ei enempää kuin sinullakaan, koetin itseäni puolustella.
Mutta olipa hauskaa, että sentään tavattiin vielä kerran ennen
kuolemaamme.
Mutta samalla muistin minä jotakin, joka teki minut hyvin vakavaksi.
--Kuulepas, virkahdin hänelle hetken perästä. Mikäli oikein muistan,
pitäisi sinun olla jo aikoja sitten kuollut. Mutta olethan sinä siinä
ilmielävänä minun edessäni!
Myöskin Musti, joka sillä välin oli pistänyt pieneksi
intiaanitanssiksi, talttui nuo sanat kuullessaan ja istahti äskeiselle
paikalleen varsin vakavana.
--Niin minunkin mielestäni, myönnytteli hän sitten. Mikäli itse muistan
asiaa, pitäisi minun olla kuollut oikeastaan. Mutta ethän sinä voi
väittää mitenkään, etten minä olisi yhtä elävä kuin sinäkin.
--En millään ehdolla, riensin heti hänelle vakuuttamaan. Mutta jotakin
ihmeellistä tässä on. Sillä muistanhan minäkin joskus surreeni sinun
kuolemaasi.
--Ei siinä mitään ihmeellistä ole, väitti Musti. Olen minäkin monta
kertaa surrut sinun elämääsi. Mutta onko varma sitten, ettet sinäkin
ole jo aikoja sitten kuollut?
Vaikka kysymys oli hiukan kummallinen, oli minun tuiki vaikea mennä
sitä valheeksikaan väittämään. Katsoin sentähden vain hänen
silmäkulmiinsa, nähdäkseni, piilikö niissä ehkä jotakin vilpillistä tai
loukkaavaa, ja vilkaisin samalla hänen suupieliinsä, peljäten että hän
ehkä jälleen laski vain leikkiä kanssani.
Mutta Musti näytti päinvastoin tuiki totiselta.
--Mikään ei ole niin aivan varmaa maailmassa, vastasin sitten ja
istahdin hänen viereensä sillankaiteelle. Voi olla, etten ole koskaan
elänytkään. Mutta minä tunnen kärsiväni. Ja jotakinhan senkin pitäisi
todistaa.
--Se on mahdollista, myönsi Musti. Kenties ne juuri sitä nimittävätkin
elämäksi. Minä en kärsi enää. Siitä saattaisi kylläkin tehdä sen
johtopäätöksen, että olen kuollut.
--Epäilemättä, vastasin minä. Mutta ehkä sinä elät kuitenkin, vaikka
toistaiseksi ainoastaan minun aivoissani.
Musti katsoi kummastuneena minuun.
--Sekin saattaa olla mahdollista, virkahti hän sitten. Kaikki on
mahdollista tässä maailmassa, jossa ei ole alkua eikä loppua ja jossa
kaikki kiertyy kerälle, mitä ikinä me ajattelemme.
Ja hetken perästä hän lisäsi hiukan raskasmielisesti:
--Ennen olin minä oikea koira. Nyt olen minä vain tarukoira. Mutta
parempi sekin kuin ei olla koira ollenkaan eikä missään eikä
milloinkaan.
Puristin hänen käpäläänsä ystävällisellä osanotolla.
--Niinhän meidän kaikkien lopulta käy, virkahdin sitten tuskin
kuuluvasti. Olkaamme siis tyytyväisiä kohtaloomme!
Musti nyykäytti päätään ymmärtäväisesti. Eikä sitten kumpikaan pitkään
aikaan puhunut mitään.
Siinä istuimme me siis molemmat sinisen sillan päässä miettien elämän
ja kuoleman arvoitusta, me molemmat vanhat ystävät, vanhat
leikkitoverit, joilta leikki oli loppunut kummaltakin ja joiden
kummankin eteen vasta unessa oli auennut maailmoiden pohjattomuus.
Kuu kimalteli, virta välkähteli sillan palkkien alla. Ja virralla
vierivät kuin katinkulta meidän kummankin mielikuvamme...


II.
MAITOKUPPI.

--Kuulepas, Musti, kysyin kerran häneltä. Milloin sinä oikeastaan
rupesit toden teolla ajattelemaan?
--Minä olen ollut ajatteleva koira hamasta nuoruudestani, virkahti
Musti arvokkaasti.
--Sen kyllä uskon, vastasin hänelle tulevalla kunnioituksella. Mutta
sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? Mikä se oli?
--No niin, aivan varhaisinta nuoruuttani minä en luonnollisesti muista
oikein. Muistan ainoastaan, että heti kun kynnelle kykenin, rupesin
tutkimaan ympäröivän elämän ilmiöitä samalla uteliaalla
mielenkiinnolla, millä vähän myöhemmin opin tarkastelemaan myöskin oman
salaperäisen olentoni sisäisiä liikuntoja.
Katsahdin hänen syviin, tummiin, viisaisiin silmiinsä ja uskoin hänen
sanansa täydellisesti.
--Sinä kehityit ennemmin kuin minä, myönsin sitten nöyrästi hänelle.
Minulta kului lähes parikymmentä vuotta, ennen kuin opin huomioitani
oikein yhdistelemään ja erottelemaan taikka toisin sanoen varsinaisesti
ajattelemaan.
--Sinä olit lapsi siihen aikaan, virkahti Musti alentuvasti. Toinen
kehittyy sitäpaitsi myöhemmin, toinen varhaisemmin. Taas eräät eivät
kehity koskaan, sillä he eivät koskaan opi ajattelemaan.
--Ja mitä heistä tulee? kysyin hiukan pamppailevalla sydämellä, sillä
minulla oli kaikki syy uskoa Mustin tuolla viimeisellä lauseellaan
myöskin ja ehkä juuri etupäässä minua tarkoittavan.
--Jättiläislapsia, vastasi Musti, luoden minuun todellakin pitkin
nokanvarttaan katseen, joka ei jättänyt enää tilaa pienimmillekään
väärinkäsityksille. Ne ovat sellaisia, joilla on vain suuri pää, mutta
vähän mieltä. Ja vähän mieltä on heillä juuri siksi, että heidän
päässään ei mikään asia ole oikeassa järjestyksessä.
Samalla kohotti hän ylevästi pientä, mutta sopusointuisesti
muodostunutta päätään ikäänkuin oikein havainnollisesti huomauttaakseen
minulle, mikä syvä ja ylipääsemätön juopa oli tässä suhteessa meidän
kahden välille kiinnitetty.
Tunsin itseni täysin muserretuksi.
--Ajatteleminen on aina ollut minulle vaikeata, virkahdin sitten
hiljaisesti. Se saattaa johtua siitä, ettei minun pääni ole oikein
luotu sitä varten.
Musti katsahti osaaottavasti minuun ja ojensi sitten hyväntahtoisesti
minulle käpälänsä.
--Ei se ollut aivan helppoa alussa minullekaan, lausui hän sitten
rohkaisevasti. Se vaati päinvastoin minultakin melkein ylivoimaista
henkistä ponnistusta. Mutta sitten totuin vähitellen siihen, rupesinpa
tuntemaan siitä niin suurta hupia ja sisällistä tyydytystä, että se
minua itseänikin oikein ihmetytti.
--Voiko ajatteleminen koskaan olla huvittavaa? kysyin häneltä
vilpittömällä kummastuksella.
--Enhän minä enää vanhemmaksi tultuani olisi muuta tehnytkään, vastasi
Musti. Mutta talon toimet ja ainaiset jokapäiväiset askareet ovat siinä
suhteessa paljon minun kallista aikaani kaventaneet.
--Mutta sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? kysyin vielä
kerran. Olisin sangen utelias sitä tietämään. Taikka ensimmäinen
lapsuusmuistosi, joka on säilynyt sielusi komeroissa? Mikä se oli?
--Se oli nälkä, vastasi Musti päättävästi.
Nyykäytin päätäni ymmärtäväisesti hänelle. Myöskin minulla oli joitakin
samantapaisia muistoja, joskin myöhemmältä ijältä.
Musti kertoi:
--Heräsin pienessä, pimeässä vasussani uunin vierellä, missä paikkani
oli, ja tunsin suoliani kummallisesti nävertävän. Kestin tuota tunnetta
hetkisen, mutta kun ei se ottanut viihtyäkseen, vaan kiihtyi
päinvastoin yhä enemmän, nosti se minut lopuksikin jalkeilleni, ja
pakotti siirtymään vasun toiseen päähän, missä tiesin makean maitokupin
itseäni odottavan. Sen pahempi, oli tuo kuppi usein tyhjä. Ja silloin
oli tarvis tiukkaa ja jäntevää ajatustoimintaa, jos mieli minun enää
ollenkaan jatkaa maallista vaellustani.
--Ymmärrän, virkahdin hänen vilpittömästi huoahtaessaan. Nälkä onkin
ehkä tärkein elämän moottoreista.
--Taikka tuska ylimalkaan, oikaisi Musti todellisen ajattelijan
ylemmyydellä minua. Mutta sallinet, että jatkan kertomustani.
Pyysin anteeksi, että olin taitamattomuudessani häirinnyt häntä. Ja
Musti jatkoi:
--Kun tuo ensi kerran tapahtui minulle, en voinut ymmärtää mitään, vaan
luulin joutuneeni aivan toiseen, pahaan ja kamalaan maailmaan. Mitä
tämä on? ajattelin. Olenko minä hullu vai onko maailma hullu? Onhan
tämä minun kuononi, onhan siinä maitokuppi. Tunnenhan minä sen
laidankin aivan selvästi kielelläni. Sentään minä en saa suuhuni
mitään. Tämä on kuulumatonta!...
--Varro vähän, uskalsin jälleen häntä keskeyttää. Tuo ei varmaankaan
tapahtunut meillä?
--Eei, vastasi Musti pitkäveteisesti, sillä siellä minä tuskin
sain maitoa enää ollenkaan. Kyllä se oli siellä teidän torpassanne
Taka-Möyrylässä...
--Ahaa, vastasin minä, niinkuin olisin hyvänkin uutisen kuullut, vaikka
olisihan minun täytynyt tietää kysymättäkin, että se oli Mustin
syntymäsija. Mutta jatkapas taas kertomustasi!
Musti rypisti otsaansa kuin kootakseen muistojaan ja ajatuksiaan.
--Maitokuppi oli ja pysyi tyhjänä, virkahti hän sitten. Painoin pääni
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 05
  • Büleklär
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 01
    Süzlärneñ gomumi sanı 3473
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1923
    22.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 02
    Süzlärneñ gomumi sanı 3474
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1951
    21.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 03
    Süzlärneñ gomumi sanı 3522
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1786
    23.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 04
    Süzlärneñ gomumi sanı 3576
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1826
    23.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 05
    Süzlärneñ gomumi sanı 3483
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1904
    23.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 06
    Süzlärneñ gomumi sanı 3536
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1883
    22.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 07
    Süzlärneñ gomumi sanı 3574
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1876
    23.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 08
    Süzlärneñ gomumi sanı 3488
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1795
    22.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 09
    Süzlärneñ gomumi sanı 3536
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1838
    24.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 10
    Süzlärneñ gomumi sanı 3512
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1892
    23.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 11
    Süzlärneñ gomumi sanı 2247
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1357
    24.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.