Matkustus Suomessa - 06

Süzlärneñ gomumi sanı 3421
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2146
19.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
29.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
34.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
italki
Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7
syltää syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikään kuin olisi se
vaan emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren
kohdalla, alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa,
tyynesti, ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta
emonsylistä. Pian tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka
supistavat väylän ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä
ilmaantuu Wuoksen pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin
kiertääksensä kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee
yhä joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi
laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle.
Wuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enään anna hillitä itseänsä, hän
leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää
kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki
hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin-syöstynä jälleen. Taaspa
tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Wuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen
ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas,
läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka
syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, Tainio koskesta, jota myös
"Pikku Imatraksi" sanotaan.
Wuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä
vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle
lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän
kaltainen kohina Imatrasta.
Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnakoski.
Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka.
Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle
kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden
paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan
matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.
Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jytinä kuuluu 6:n virstan
päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi
ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei
kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa
säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää,
se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla vauhdilla.
Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten,
mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä
kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen
vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin
jälleen loiskahtavat alas, ennen kuin ovat täyteen korkeuteensa
kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa,
kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuimia aina
väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren
väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikään kuin
olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei
mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin
meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset
voittaa, ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta
vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään
tulee se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin samoin kuin
Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista
venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittivät soutaa poikki virran,
vaan joutuivat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten
jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin,
kuulumattomiin.
Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta
joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme
vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin
puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia
kallioseiniä, jotka tässä kuvassa näyttävät matalammalle kuin mitä
todella ovat. Jaloimman näön, joka ei myöskään kuvassa näy, saapi kun
seisoo alimmaisella kalliolla kosken oikealla puolella; sinne näkyy
Imatran ylin suu hohtavan hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi
syökseytyy ulos. Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon
aseman ja äyräitten luoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja
ihmeyttävä on Imatra syksyisenä kuutamo-yöuä, koska mustat varjot
ympäröitsevät kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jytinä
hämmästyttää hiljaista yötä.
Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna,
jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja
nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina
viehättävä näkö hienotunteisille sivistyneitten joukoille. Ihmeellä
katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut
kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia
savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät
matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka
Nevajoessa ja paikoittain Pohjois-Amerikassa. Vasemmanpuolisella
rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu.
Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni,
eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin
rikki.
Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudella.
Mutta sen alipuolellakin vielä Wuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen
tyyntyen, välistä taas kuohahtain. Se tarjoo vielä monta ihanaa
näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan
liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia,
ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta
koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itään päin ja laskeutuu
viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan
avaraan syliin.
Kuva on tehty kesällä 1872 ja näyttää meille kosken oikeanpuolisella
rannalla (kuvan vasemmalla kulmalla) muutamia silloisista
monilukuisista kävijöistä. Imatra-hotelli on vielä enemmän vasempaan
katsojasta, äyrään kukkulalla, kuvan kansien takana peitossa.
Kuvan koko on kovin pieni, voidaksensa tuoda silmiemme eteen näkö-alan
täyden majesteetillisuuden. Sanotaan kyllä: "Imatra ei ole mikään veden
putous, se on vaan paljas koski". Oikein niin, mutta se on koski, josta
koko järvistö ulos syökseytyy. Euroopassa ei sillä ole yhtään
vertaistansa. Se on lakkaamaton vallankumous luonnossa, luotu puoleksi
jäätyneesen maahan, rauhallisimman kansan keskeen, ikään kuin molempien
herättämiseksi unen horroksista. Näitä vesiä, jotka ovat murtaneet
itsellensä pääsön vuoren läpi, onkin usein kyllä verrattu sorretuihin
kansoihin, jotka raivaavat itselleen tietä vapauteen.


8. Talvi-ilta Somerossa.
(R. W. Ekman).

Mikä se on Somero? Syrjäinen seutu Hämeen lounaiskulmalla, noin 5:n
peninkulman päässä merenrannasta ja 7 peninkulmaa itäpuolella Turkua.
Vuoriharju on seudun pohjois-rajana, ja sen juurella leviää viljava
alanko. Suurten saloin harvettua, elää täällä ahkera, maata viljelevä
rajakansa, johon on tarttunut hiukka rantalaisen hilpeydestä, vaan
jossa kuitenkin on sen verta jäykkyyttä tallella, niin että näkyy ettei
Somerolainen ole Hämäläis-heimostansa luopunut.
Suomen parhain historia-maalari, jalolahjainen Robert Ekman, Roomasta
palattuaan, päätti ruveta kuvaamaan omaa kansaansa. Suomen maata ympäri
matkustellen, maalaili hän kuvia kansan elämästä rakkaudella ja
uskollisuudella, jota hänen ihanteellinen käsitystapansa ja hänen
italialaiset muistonsa ainoasti kirkastivat, vaan eivät poistaneet.
Tämä tuvan sisusta Somerossa on yksi noita monia kuvaelmia ja
verrattavasti realisempi toisia.
Talvisen illan pimeyttä valaisee tuli takassa sekä päre-valkea,
pistetty pöydällä seisoviin pihteihin. Emäntä takan äärellä ei ole
nuori eikä kaunis: ruutuinen pumpuliliina, punaviiruinen esiliina ja
pruuninen hame todistavat ettei hän ole pukenut päälleen suuren yleisön
katseltavaksi. Mutta jotakin ilomielistä ja tyytyväistä on hänen
muodossaan, kun hän samall'aikaa hoitaa äidin sekä emännän
velvollisuuksia. Kiehuva puuropata, jota hän hämmentelee, ei estä häntä
puhelemasta yhtä ilomielisen miehensä kanssa, joka istuu vähän
tuonnempana. Puheen aine on helppo arvata. Se on tuo pikku piimäsuu,
molempien vanhempien sydänkäpy, joka vallatonna leikiten ojentaa isälle
rievuista kyhättyä vauvaansa. Tämä viimeinmainittu miellyttävä henkilö
tarvitsee hevosta rekineen, voidakseen matkustaa tuvan ympäri, ja siitä
juuri nyt keskustellaan. Isä, valkeassa mekossa, nahkavyöllä
vyötettynä, harmaissa sarka-housuissa, koirannahkainen lakki päässä,
väittelee olevansa par'-aikaa tärkeämmässä työssä: hän veistelee
viikatteen vartta, ja hänen jalkainsa juuressa näemme kirveellä vähän
alustetut työkärryin aineet. Kuitenkin voimme olla varmat siitä ettei
hän kauan saata vastustaa pereellistä liittokuntaa, joka on Somerossa
yhtä voimallinen kuin suinkin loistavimmassa Euroopan hoveista.
Likellä takkaa istuu seitsenvuotinen poika, aapiskirja kädessä. Huolta
ja vaivaapa on opista tässäkin syrjäisessä maailman-nurkassa. Ensi
maanantaina on lukukinkeri, ja tämä päivä on Suomen poikanulikoille
yhtä hirvittävä kuin inqvisition'in istunto muinoin espanjalaiselle
väärä-uskoiselle, sillä mikä poika voi päästä vapaaksi luuloista hyvin
järjestetyssä lukukinkerissä? Miksikä puuropadan hiljainen porina tuota
meidän paljasjalkaista, kepeimpään pukuun puettua pikku syntisparkaa
italki
kiusaileekin, houkutellen maallisiin mietteisin, koska hän ensikerran
on kirjan salaisuuksia ykstotisesti tutkimassa?
Kuvan lisäkoristeina ovat lastut lattialla, korvo eli saavi ja
voi-kirnu nurkassa, kaljatuoppi pöydällä, reikäleipä laessa,
pärekimppuja hyllyllä ikkunan yli, ynnä paljon muuta, joka kuuluu
köyhästi varustetun tuvan kalustoon. Kaiken tämän yli luopi takkavalkea
mieluisen valonsa, ja nokisen uunin takaa kuuluu kodikkaan sirkan
yksitoikkoinen laulanto.


9. Porvoon kaupunki.
(J. Knutson).

Noin 5:n Ruotsin peninkulman päässä itäänpäin Wantaanjoen suusta ja
Helsingistä laskeutuu Suomenlahteen pienoinen, vaan kuitenkin aluksilla
kuljettava Porvoon-joki. Tämä nimi, väännetty ruotsalaisesta Borg-å, on
otettu vankasta, joen äyräälle rakennetusta linnasta, josta vielä
jokseenkin suuria hiekkavalleja on jäljellä. Kenenkä rakentama tämä
muinais-linna on ja mihinkä aikaan rakennettu, sitä ei tiedä kukaan; se
on ollut siellä ennen historian ja ihmisten muiston vanhimpia aikoja.
Se jo oli paljaana rauniona, koska ensi-kerta tuli puhe Porvoon
kaupungista, puoli vuosituhansi takaperin, ja ainoa epävakainen arvelu
sen synnystä on, että tuo vanha linnoitus niinkutsutulla Linnamäellä
(Borgbacken) mahtaa olla noita hiekkavallituksia, joita Ruotsin
kuninkaan, Eerik Emundin pojan, Wäderhatt liikanimeltään, tarinoidaan
rakentaneen tämän rannikon metsäläis-kansoja vastaan.
Vähän matkaa linnasta on kylä nimeltä Saxby; sinne luultavasti
saapuivat Hansa-kaupunkein alukset vaihtamaan suolaa Pohjolan kalliisin
turkiksiin. Tähän syntyi täten kauppapaikka, joka kuuluu 14:n
vuosisadan keskipalkoilla (1346) saaneen kaupungin-oikeudet kuningas
Maunu Eerikinpojalta, liikanimeltä Liehakko. Pormestari ja raati oli
Porvoolla kumminkin jo v. 1424; mutta ensimmäiset varmaan tietyt
oikeutensa sai se vasta Kustaa Waasalta v. 1546. Yhtähyvin käski
kuningas jo neljä vuotta myöhemmin Porvoolaisten muuttaa hänen uuteen
lemmikki-kaupunkiinsa Santahaminaan (Helsinkiin). Uudenkaupungin
rauhasovinnon perästä v. 1721 muutettiin piispan istuin sekä kymnaasi
kadotetusta Wiipurista tänne Porvoosen. Ja koska valtakunnan raja v.
1743 siirtyi Kymijoelle, arveli Ruotsin hallitus taas siirtää piispan
tuomiokapituleinensa vielä poikemmaksi, aina Kokkolaan; tämä tuuma
Porvoon tuomiokapitulia niin kauheasti peloitti, että se, vaaran ohitse
mentyä v. 1746, piirustutti sinettiinsä sen vuosiluvun ynnä Noakin
arkin, ja ympärikirjoituksen, joka ilmoittaa, että arkki, nyt aaltojen
ajosta pelastuttuaan, lepää turvallisena tulevaisuuden kalliolla.
Aikakirjoissa ei ole mitään puhetta Porvoon uutterasta
toimeliaisuudesta, siihen aikaan kun hallituksen hyväätarkoittava
suosio kuristeli kauppaliikettä säätelemisillään, aina 1830:een asti,
jolloin Porvookin viimein sai esteettömän merenkulku-oikeuden. Sen
sijaan ovat aikakirjat lehtihinsä muistoon panneet kaikki
sotatapaukset, alkaen vuosista 1571, 1578 ja 1590, jolloin Venäläiset
joka kerta perinjuurin hävittivät kaupungin, niin että sen perästä
ainoasti puhutaan "Porvoon kylästä". Sata kahdeksantoista vuotta
myöhemmin, koska Porvoo jo aikaa sitten oli unhottanut minkänäköinen
sota on, astui Toukok. 11 p. 1708 venäläinen partio maalle; 80 nuorta
miestä oli siltaa puolustamassa, ja vihollinen syöstiin tappiolla
takaisin. Mutta seuraavana päivänä se tuli rantaan toiseen paikkaan,
Porvoon pojat voitettiin, kaupunki ryöstettiin paljaaksi ja poltettiin,
samoin myös muutamat läheiset herraskartanot. Se oli vasta ensi-alkua,
Venäläiset läksivät silloin jälleen, mutta palautuivat v. 1713, ja
hävitetty, autio kaupunki pysyi sitten heidän vallassansa vuoteen 1721.
Rauha tuli, Porvoo kohosi taas tuhastaan, säilyi melkein eheänä
seuraavilta sodilta ja sai sitten kunnian aloittaa uutta, koko
isänmaalle merkillistä aikakautta.
Maaliskuun 25 p. 1809 julistettiin Porvoon valtiopäivät alkaneiksi, ja
Maalisk. 27 p. ottivat täällä ko'ossa olevat Suomen säädyt vastaan
Aleksanteri I:n vakuutuksen uskonnolleen, perustuslailleen ynnä
kaikille etuuksille, jotka Suomen asukkailla siihen asti oli
olleet. Maalisk. 29 p. vastaan-otti keisari itse Suomen säätyin
uskollisuus-valan. Koska tämä valtiollinen teko tapahtui ennen kuin
Ruotsin kuningas Syysk. 17 p. samaa vuotta Haminan rauhanpäätöksellä
luopui Suomen suuriruhtinaskunnasta ja antoi sen Venäjän keisarin
valtaan, niin oli siis tässä, valtio-oikeuden kannalta katsoen,
keskinäinen sovinto tehty vapaitten asianomaisten välillä, ja Suomen
valtio-oikeudellinen asema seisoo tämän sovinnon perustuksella, jota ei
yksipuolisesti saa rikkoa.
Valtiopäivät lopetettiin, keisarin läsnä-ollessa, Heinäk. 19 p., sen
perästä kun oli järjestetty ne uudet olot, jotka seurasivat Suomen
suuriruhtinaskunnan yhdistyksestä Venäjän keisarikunnan kanssa. Näiden
uutta aikakautta alkavain valtiopäiväin ja Aleksanteri I:n jalon
personan muistoa säilyttää, jos se muutoinkaan voisi haihtua,
historiallinen maalauskuva, joka säätyin uskollisuusvalaa osoittaa, ja
joka riippuu kaupungin korkeimman opiston, entisen kymnaasin, nykyisen
lyseon, juhlasalissa.
Sillä aikaa kun hallitsijat ja säädyt viitoittavat kansain kuljettavat
tiet koko maailman silmäin edessä, tekevät sivistyksen voimat hiljaa ja
näkymättöminä työtänsä, kehitellen kansain tulevaisuutta. Sama pieni
Porvoo, jolle oli suotu nähdä tärkein tapaus Suomen uudemmassa
historiassa, sai myös kunnian olla Suomen suurimman runoniekan
työhuoneena. V. 1837 muutti Porvoosen kreikan kielen lehtoriksi
kymnaasiin määrätty Juhana Ludvik Runeberg. Täällä ja osaksi myös
kesämajassansa, vihriöivässä Kroksnäs'issä läheisessä saaristossa,
kirjoitti hän ijätimuistettavat runoteoksensa, jotka aina tulevat
luettaviksi jaloimpain joukkoon 19:n vuosisadan kirjallisuudessa, ja
joista kaksi erittäin, Hirvenampujat ja Vänrikki Stool'in Tarinat, ovat
mahtavasti vaikuttaneet Suomen kehkiytymiseen. Porvoo on ylpeä
Runeberg'istansa ja on saanut osansa hänen leviävästä maineestansa. Oli
aika, jolloin muukalaisia idästä, lännestä ja etelästä, kilvoitellen
oman maan eteväin miesten sekä ihastuneen nuorison kanssa, keräytyi
mitättömään Porvoon kaupunkiin, ei toki suinkaan sen vanhaa linnamäkeä
katsomaan; oli aika, jolloin Porvoon nimi runoniekan nimen kuvajaisena
lensi maailman ympäri. Vierasten joukot ovat nyt poistuneet yhdessä
terveyden päiväin kanssa runoniekan vieraanvaraisesta majasta; katu sen
ulkopuolella kajahtelee nyt vaan aika harvoin laulusta ja
hurraamisesta; Porvoo seisoo äänettömänä, arvoa osoittavaisena
kunnianvartijajoukkona sen miehen ympärillä, josta se ylpeilee.
Kuvassa me näemme joen suun sekä kaupungin kaiken muun yli kohoovan,
arvoisan, vanhan tuomiokirkkonsa kanssa, joka on rakennettu noin 1418.
Tulipalot ovat Suomessa ottaneet vaivaksensa järjestää vanhat kaupungit
ajanmukaisemmalla tavalla, mutta Porvoo ei ole tämmöistä järjestäjää
odottanut. Se on viime vuosikymmeninä tullut järjestetyksi uuden
peruskaavan mukaan, suorakulmion muotoon; sillä on leveät kadut, ja
tori niin äärettömän avara, että matalat huoneet sen ympärillä katoovat
aivan mitättömiin ja että, pilkkakirveitten kertomuksen mukaan, siellä
vielä 20 vuotta takaperin oli sangen hyvä kettuin saalis. Mutta vanha
kaupunki hyvin hitaasti muuttelee muotoansa ja polvittelee vielä
mutkallisten, kapeain katuinsa kanssa uuden-aikuisen, leveänä
pöyhkeilevän osan vieressä. Porvoon lähin ympäristö on ruotsinkielinen;
meren puolella ympäröipi sitä ihana saaristo. Tämä hiljainen, hauska
kaupunki, täynnä pappis-kauhtanoita ja kymnaasilaisunivormuja, on jo
kauan ollut turvapaikkana eläkkeellä eläville vanhuksille ja leskille,
jotka tahtovat rauhaa ja huokeata elantoa; mutta nyt uhkaa heitä
ratiseva rautatie, joka on tehnyt Porvoosta ikäänkuin Helsingin
etukaupungin.


10. Maisema Pirkkalassa.
(W. Holmberg).

Lämpimänä kesäpäivänä v. 1858 retkeili nuori kuvamaalari, nimeltä
Werner Holmberg, rivakkana, vaivoja pelkäämättä, Pirkkalan vuoria ja
laaksoja myöten. Hän oli jo asunut muutamia päiviä tuossa sievässä
talossa, joka näkyy tuolla Sorvanselän rannalla, ja hän oli joka aamu
uiskennellut sen peilinkirkkaisessa vedessä, jonka läpi valkea
hietapohja näkyi hänelle selvään kolmen syllän syvyydestä. Seutu on
maan mainio ihanuudestaan; ja moni muukalainen on huudahtanut
ihastuksesta, päästyänsä ylös tuolle metsäiselle harjulle vähän
vasemmalle päin kuvan keskustassa. Seudun asukkaat olivat jo nähneet
monen ylioppilaan poimiskelevan heiniä heidän ahoiltansa taikka
pujottelevan itikoita neuloihin. Mutta he eivät vielä olleet nähneet
kenenkään tämän nuoren herran tavalla retkeilevän metsiä ja mäkiä
myöten, paperikannet kainalossa. Näiden suurten kirjakansien sisässä ei
ollut mitään latinaista pränttiä, siinä oli vaan irtonaisia
paperilehtiä, täynnä koukeroita, jotka olivat aivan puiden ja
huoneitten näköiset, ja näitä tämmöisiä koukeroita karttui siihen päivä
päivältä lisään. Talonpoikaisraiskat vaivasivat päätänsä ja ajattelivat
mitä tuokin mahtoi tietää kun se herra tuli Pirkkalaan ja tuhraeli
paperia tuolla lailla.
Eräänä päivänä Heinäkuussa oli Holmberg istahtanut lepäämään pitkän --
tässä kuvassa näkymättömän -- koivun juureen, ja avannut kantensa
etehensä, aikoen ruveta maisemaa paperille piirustamaan. Talon isäntä,
matkallaan heinäniitylle, huomasi hänet ja seisahtui uteliaasti hänen
viereensä.
"No mikäs tuosta syntyy?" kysyi hän sillä tuttavalla tavalla, jolla jo
oli tottunut puhelemaan iloisen, ystävällisen vieraan kanssa.
"Minä piirustan kuvaa teidän talostanne ja tuosta vuoresta tuolla",
vastasi maalari.
"Teettekö sen kruunun käskystä?" kysyi taas talonpoika, vähän
luulokkaana, kuu arveli sen ehkä olevan jotakin maamittarin suinin
kaltaista, joista usein tulee oikeudenkäymisiä, aina rahankulunkia.
"Minä sen teen omaksi tarpeekseni enkä kruunua varten", selitti
Holmberg hymyillen. "Kruunu ei huoli semmoisista kuin minä, meillä ei
ole säätyluokkaa, eikä virkaa, eikä palkkaa; meillä ei ole mitään
rintatähtiä, eikä koreita arvonimiä. Me olemme vaan Herran Jumalan
työmiehiä, ja Hän pitää meistä huolen niinkuin pitää taivaan
lintusista".
"Mutta mitä hyötyä on tästä?" tutki yksipäinen talonpoika yhä edelleen.
Maalari koetti selittää hänelle että tämä lyyjyskynän piirustus sitten
tulisi öljyvärillä maalattavaksi kankaalle ja että syntyisi uskollinen
kuva heillä silmäin edessä olevasta seudusta. Se oli oleva monelle
iloksi ja kenties tuottava kultaa palkkioksi.
Tämän viimeisen selityksen talonpoika paremmin ymmärsi. "Kyllä nyt
ymmärrän", sanoi hän; "nuot lehmät ne varmaan on, joista rahaa
annetaan, koska ne ovat niin lihavat. Mutta kuka teille antaa
penniäkään noista joutavista puista, ja paimentytöstä, ja lapsista,
jotka astuvat, mansikka-tuohinen kädessä, ja minun talostani tuolla?
Ettehän toki aikone myödä pois minun taloani?"
"Älkää pahaksi panko, mutta kyllä mä senkin myön", sanoi maalari
leikillään, "enkä ainoasti teidän taloanne, vaan puolen Suomennientä
lisäksi. Tästä joutavasta koivun lengosta minä saan enemmän rahaa, kuin
jos te siitä veistäisitte kaksikymmentä kirvesvartta; minun kankaallani
ovat nuot lapset poimivat mansikoita koko sata vuotta, ja teidän
talonne on siinä rehoitteleva, koska jo täällä kaikki sen seinähirret
ovat ruhjaksi lahonneet".
"Joutavia!" nauroi talonpoika ja jatkoi käyntiänsä, kahtaalla päin
aikoiko herra vaan tehdä pilaa kysyjästä, vai oliko se kenties viisas
tietäjä. Seuraavana päivänä Holmberg läksi takaisin Helsinkiin ja
sieltä Düsseldorfiin, jossa öljyvärillä maalasi kotimaasta tuodut
kuvan-aineet. Vilkas, luontoa uskollisesti kuvaava maalaustapa niissä,
sulava ja kuitenkin voimakas väritys, perspektivin, valo- ja
pimentopaikkain taiteellinen täydellisyys, ja varsinkin omituisesti
kaunis käsitys Suomen maisemain peräpohjoisesta luonteesta, kaikki tämä
suostutti yhä useampia hyväksyjöitä, pianpa hartaita ihastelijoita
Holmbergin maalauksiin. Düsseldorfin maalari-parvessa kohosi nuoren
Suomalaisen Holmbergin nimi pian etumaisten riviin, hänen kuvansa
kävivät kaupaksi ja levisivät ylt'ympäri Eurooppaa, hänen isänmaansa
ylpeili hänestä ja hänen maineensa jo alkoi paistaa kirkkaimmalla
loistolla -- silloin Tuoni tempasi hänet v. 1860 pois taiteelta,
ystäviltä ja surevalta synnyinmaalta, koska hän vasta oli 30 vuotta
täyttänyt.
Mutta oikein hän oli talonpojalle lausunut: nuot koivut ovat tuottaneet
kultaa, tuo tupa on vielä paikallansa, nuot mansikat hajahtelevat yhä
vielä. Kesä on tässä vielä ennallansa, katoomattomassa viherjyydessään;
me näemme nuot tuoreet lehtovaarat, nuot ihanat rannat, nuot sinertävät
veden selät ja nuot kepeästi kiitävät aamupilvet. Moni talvi on jo
peittänyt lehdikkomäen lumillaan, moni jääkahle on jo sitonut kirkkaan
Sorvanselän pinnan, sen perästä kun Werner Holmberg, vanhan koivun
juurella istuen, piirusti Pirkkalan kuvan. Nämät lehmät maantiellä ovat
jo aikaa sitten lopettaneet käyntinsä ahomailla; nämät lapset ovat nyt
jo aika-ihmisiä; maalarin käsi, joka kuvan teki, on rauennut. Mutta
kuvan ihana kesämaisema tässä on aivan muuttumatta: tässä ei ole lunta,
ei jäätä, ei lakastusta; kaikki on aivan niin kuin oli mainittuna
päivänä Heinäkuussa 1858, ja kaste päilyy vielä kosteana mäkien
pohjoiskupeilla. Voi taiteen ihmevoima, joka ei huoli ajasta, voittaa
kuolon, ja kiinnittää katoomattomaksi yhden katoovaisen hetken luonnon
ja ihmis-elämän yhä muuttelevissa vaiheissa!


11. Jääsken kirkkotiellä.
(R. W. Ekman).

On Palmusunnuntai ja aikainen kevään alku. Jääsken talonpoika kulkee
nuoren vaimonsa kanssa kirkolle. Kylän nuoriso on jo varhain aamulla
käynyt talolta talolle, pajuvarpuja kädessä, ja nauraen, leikkiä
laskien löylytellyt jokaista uniin liioin vaipunutta hyvää ystävää.
Toisia viattomampia pajuvarpuja on emäntä joka talossa kiinnittänyt
navettansa lakeen, saadaksensa sillä lehmät sileiksi, voin hyväksi.
Mutta kirkosta poisjääminen näin merkillisenä päivänä tekisi kaiken
taian tehottomaksi, ja tällä tavoin sopivat kristin-usko ja pakanuuden
tavat yhteen, niin hyvin kuin mahdollista, tämän iloisen,
taika-uskoisen kansan mielessä.
Mies -- ylvästellen siitä että hän on tuota ikivanhaa, omituista
Jääsken kansaa, jonka oikeana pesäpaikkana hänen pitäjäänsä pidetään --
on puettu juhlavaatteisinsa: hänellä on yllään pitkä, valkoinen
villaviitta, vyö vyöllään, pitkävartiset saappaat jalassa ja
leveäreunainen, suurisolkinen hattu päässä. Vaimolla me näemme
kuuluisan Jääsken puvun: valkean, kaitaisen tröijyn, valkean,
hetaleilla koristetun keltaviiruisen esiliinan, mustan, punareunaisen
villahameen sekä päässä valkoisen "hunnun", jonka muoto eri pitäjissä
suuresti vaihtelee, vaan Jääskessä on leveä, laskeutuva niskoille
pitkänä, leveänä kaistaleena. Huntu on naidun vaimon kunniamerkkinä,
jota ei päivällä koskaan riisuta; naimattomilla ei olekaan lupa sillä
peittää hiuksiansa. Omituisin koriste, suuri hopeasolki, jolla tröijy
rinnan kohdalla on kiinnitetty, on tässä peitossa lapsen takana, jota
vaimo kantaa, kirkolle, siksi että sekin saisi osansa palmusunnuntain
hyvistä siunauksista.
Kirkkotiellä tulee tuttava vastaan: se on nuori talonpoika, joka ajaa
raskailla, nelipyöräisillä kuormakärryillä. Hänen pukunsa on parempi
kuin tavallisten kuormamiesten: paidankaulus valkoinen, tröijy
(jäntrikkä) sinisestä venäjän verasta, hatussa hopeasolki, piippu
varustettu koreasti maalatulla porsliinikopalla. Hän katselee elämätä
huolettomalta kannalta ja sitäpä hänen kannattaakin tehdä. Tosin lienee
voitto hänen matkastansa tuskin enempi kuin mitä hänen ja hevosen ruoka
maksaa; mutta niin kauas ei ulotu hänen luvunlasku-taitonsa. Matkoilla
liikkuminen, kaupunkien ja ihmisten näkeminen, jonkun rahasumman
kokoonsaaminen, joka yhtä kiireesti taas vierähtää pois käsistä,
asioiden alulle paneminen, jotka _saattaisivat_ menestyä, vaan eivät
niin tee, kas se on hänen virkansa, joka hänen mielestään on kultainen;
kuinka paljon siihen aikaa ja vaivaa kuluu, siitä ei mitään lukua.
Karjalainen on mielestään luotu kauppamieheksi, hänen halunsa on
matkoihin sekä kauppa-asioihin, ja koska ei leipää ole, silloin syödään
vehnäsiä, se sanalasku paraiten kuvaa hänen luonnettaan.
Tällä nuorella kauppamatkustajalla ei ole ollut aikaa viipyä kirkossa,
mutta kylläpä hän sentään joutaa kuluttaa hetkisen maantiellä
kielenpieksämisellä, sillä aikaa kuin hänen hevosensa tienvierellä
hakee kulon alta jotakuta ehkä jo puhjennutta heinän alkua. Miehet
lyövät kättä keskenään ja heidän puheestamme saamme kuulla kuormamiehen
vievän jäniksen sekä ketun nahkoja, pajunkuoria ynnä pari kimppua
lankaa Pietariin, josta toivoo saavansa nahkakuorman Kuopioon
kuljetettavaksi ennenkuin jäät lähtee Saimaan kanavasta ja vievät hänen
leipänsä mennessään. Muuten vielä haastellaan voin ja jauhoin hinnasta
Venäjän pääkaupungissa. Nämät torihinnat ovat kaiken puheen
mieluisimpana aineena noilla rajaseuduilla, ja Pietariin kelpaakin
kaikki, jopa harmaakivikin.
Ylös, kuormamies, älä kauemmin viivy! Aika rientää, virta juoksee,
höyryjuna vilisee, ja se pian tempaa pois sinun nahkakuormasi, sinun
lankavihkosi, sinun voi-tynnyrisi, sinun jauhomattosi, jopa sinut
itseskin ja kaikki ostajasi. Se ei odottele hitaan konisi
köntistelemistä, se ei arvele niinkuin sinä että on päivä huomennakin;
se on luonut siivet minuutille, se lukee tunnit markoittain ja
peninkulmittain. Palaja takaisin pellollesi, jonka olet laimiinlyönyt,
käsityöhös, jota ylenkatsot, ja lastesi luoksi, jotka joutilaina
maleksivat, toivoen myöskin vuorostaan saavansa viettää elämänsä
maantiellä niinkuin isä tekee. Ja sinä, lieruhattu matkamies, jouduta
askelesi ettei tuo lapsi hyppää alas äitinsä käsivarrelta ja astu
sivuitsesi; sillä se aika on tullut ettei kukaan enää saa seisoa jouten
ja paikallansa; kaikkien on rientäminen eteenpäin, niinpä sinunkin,
vaikka repiytyisikin kiireissä pitkän viittasi liepeet pois --
edespäin, edespäin riennä koko maasi kanssa!


12. Wiipurin kaupunki.
(B. Reinhold).

Suomenlahden kaakkoiskulmalla meri tungeikse leveänä poukamana
pohjoseen. Tämä poukama soukkenee viimein kaidaksi Uuraan salmeksi,
jonka kautta purjehditaan 12 virstan pituisen Wiipurin lahden sisään.
Tämä puolestaan on kolmen salmen kautta yhteydessä pitkän, kaidan
lahteman kansa, nimeltä Suomenveden pohja, joka idässä liittyy Wuoksen
virran haaroihin ja pohjosessa Saimaan kanavalla on yhdistetty Saimaan
avaraan vesistöön.
Hamasta 10:stä vuosisadasta asti kävi näillä seuduin tiheästi
kauppalaivoja, sillä Koivistolla oli silloin Itämaan tavarain
vaihtopaikka. V. 1293 purjehti Ruotsin valtiomarski Torkel Knuutinpoika
Wiipurin lahteen sisään, tuoden mahtavan laivaston sekä sotavoiman,
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Matkustus Suomessa - 07
  • Büleklär
  • Matkustus Suomessa - 01
    Süzlärneñ gomumi sanı 3333
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1992
    17.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    24.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 02
    Süzlärneñ gomumi sanı 3424
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2095
    18.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    26.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 03
    Süzlärneñ gomumi sanı 3411
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2102
    19.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 04
    Süzlärneñ gomumi sanı 3511
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2176
    21.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 05
    Süzlärneñ gomumi sanı 3428
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2141
    20.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 06
    Süzlärneñ gomumi sanı 3421
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2146
    19.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 07
    Süzlärneñ gomumi sanı 3420
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2154
    20.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 08
    Süzlärneñ gomumi sanı 3394
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2167
    19.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    28.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 09
    Süzlärneñ gomumi sanı 3421
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2162
    19.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    28.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 10
    Süzlärneñ gomumi sanı 3437
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2138
    18.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    27.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Matkustus Suomessa - 11
    Süzlärneñ gomumi sanı 245
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 197
    31.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    42.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.