Lukemisia lapsille 8 - 4

Süzlärneñ gomumi sanı 3939
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1698
29.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
38.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
44.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
Jättiläisestä oli tämä tavattoman huvittavaa, hän piti tuosta pienestä
aimo kerskailijasta ja asetti hänet seisomaan päällensä lumeen. Mutta
Matti oli heti jälleen jaloillaan ja komensi: aloita!
-- Ei, suuri jättiläinen, -- kuiskasi mustakeijukainen, -- älä anna
narrata itseäsi! Sinä olet tosin viisain mies maailmassa, mutta
viisaimmankin voivat nuo tyhmät ihmislapset joskus pettää.
-- Pidä suusi kiinni! -- sanoi jättiläinen suuttuneena. -- Sinä saat
vielä nähdä, että minä syön tuon nulikan! Minulla on nyt oikein oiva
ruokahalu. Vai niin, kolme arvoitusta! No, mitä sinä olet ja minä en
ole?
-- Kymmenen vuotta vanha, -- vastasi Matti Nopsa.
-- No, se on kyllä totta. Mutta mitä se on, jota minä olen ja sinä et
ole?
Matilla oli hyvä halu sanoa: tyhmä. Mutta hän oli kyllin viisas
vastatakseen: tuhat vuotta vanha.
-- Niin, niin! Se on myöskin totta. Mutta kuuleppas nyt, -- sanoi
jättiläinen voitostaan varmana: -- Mutta mitä se on, jota en minä ole ja
jota et sinäkään ole?
-- Krokotiili, -- vastasi Matti.
-- Krokotiili ... mitä se on?
-- No, sopuli, jos sen paremmin ymmärrät.
-- Sopuli? No, se on kyllä myöskin totta, -- arveli jättiläinen
huolestuneena.
-- Nyt on sinun vuorosi kysyä.
-- Kuka se on, joka syntyi silloin, kun maailma luotiin, ei kuole
ennenkun maailma loppuu, eikä kuitenkaan ole vielä viiden viikon vanha?
-- Oh, sitä ei kukaan tiedä, et sinäkään, -- vastasi jättiläinen
hämillään.
-- Tiedänpä; se on kuu. No, kuka se on, joka aina nauraa?
Jättiläinen arveli, että se on varmaankin hän itse.
-- Ei, se on seinänrako. Arvaa nyt mitä tämä on:
Lensi lintu siivetöin,
Istui puussa jalatoin,
Ampui neiti huuletoin,
Paistoi ilman pannua,
Söi ilman suoloja!
Jättiläisen korvat tulivat niin kuumiksi, että ne alkoivat sulaa.
-- Syö poika suuhusi! Syö poika suuhusi! -- kuiskasi mustakeijukainen.
Mutta jättiläinen tahtoi pitää sanansa ja mietti perinpohjin. Miten
lintu voi olla siivetöin ja neiti huuletoin, se oli suorastaan
käsittämätöintä.
-- Kuule nyt, Matti, -- sanoi hän, -- kumpi meistä oikeastaan on tyhmä,
sinä taikka minä?
-- Sitä minä en tiedä, -- vastasi Matti varovasti. -- Mutta lintu
siivetöin on lumi ja neiti huuletoin on aurinko.
-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- silloin et sinä
taidakaan olla tyhmä. Mutta mitä se merkitsee voimaan verrattuna?
Tiedätkös, sanotaan, että minä olen maailman voimakkain mies.
-- Se sinun tulee myöskin näyttää toteen, ennenkuin uskon sen, -- sanoi
Matti. -- Koeta muuttaa tätä vuorta kolme tuhatta peninkulmaa ja vie se
entiselle paikalleen jälleen huomiseksi!
Jättiläinen katseli vuorta, mutta hänen mielestään oli se melkein liian
raskas. -- Turhaa lorua! -- sanoi hän. -- Tuota kalliomöhkälettä ei voi
kukaan nostaa.
-- Kyllä minä voin, -- vastasi Matti, --- sen olen oppinut koulussa. Nyt
istahdan vuorelle ja istun tässä aamuun asti. Vuori kääntyy maanpallon
mukana ympäri kulkien siten kolmetuhatta peninkulmaa
kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja huomenna tähän aikaan olemme
vuori ja minä jälleen täällä.
-- Suuri jättiläinen, hän pettää sinua! -- kuiskasi mustakeijukainen.
-- Ei, kuules nyt, Matti, -- väitti jättiläinen, -- nuo ovat vaan
oppineitten konsteja. Anna minun osoittaa voimaani sellaisella tavalla,
jonka kaikki käsittävät.
-- Saat osoittaa, -- sanoi Matti. -- Tässä on meidän riihemme. Mene ja
pistä pääsi suoraan seinän läpi!
Tähän suostui jättiläinen mielellään. Kerta toisensa perästä paiskasi
hän jäisen päänsä seinään, niin että jääsirpaleet päästä lentelivät,
mutta seinän läpi ei se vaan mennyt. Läähättäen selitti hän, ettei sitä
voi tehdä kukaan.
-- Minä voin sen kyllä tehdä, -- sanoi Matti. Sitte juoksi hän riiheen,
pisti päänsä ulos riihenluukusta ja huusi: -- Hyvää päivää, suuri
jättiläinen! Nyt minä syön sinut!
Tämä oli jättiläisestä niin selittämättömän huvittavaa, että hän rupesi
nauramaan. Siitä oli ainakin pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi
oli nauranut, ja se oli tapahtunut silloin, kun Thor vaunuineen ajoi
kuperinkeikkaa pilvissä. Niin hillitsemättömästi rupesi hän nyt
nauramaan, että hän aivan unohti vanhan, hauraan ja heikon jääruumiinsa.
Korvat olivat sulaneet, pää oli hankautunut riihen seiniä vastaan,
jäinen sydän oli sulanut ja jalat muuttuneet meressä vedeksi. Nauru ja
auringon paiste tekivät hänestä tykkänään lopun. Prrr, katrakull,
pimpass! Koko jääolento meni murskaksi ja jäljelle jäi vaan suuri kasa
vettä ja hyhmää. Siinä oli nyt jättiläisen jäähyväiset tälle maailmalle.
Mustakeijukainen peljästyi niin, että hän livisti tiehensä minkä voi,
juoksi metsään, tarttui jäniksenlankaan ja lopetti mustan elämänsä
valkoisessa lumessa.
Matti Nopsa oli ylpeä voitostaan, mutta hänen kävi sääliksi, että niin
voimakas jättiläinen oli yhtäkkiä muuttunut vesilätäköksi. Kylän lapset
kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina tuolle korkealle kinokselle,
johon jättiläinen oli uupunut, ja mietiskelivät, olikohan hän syönyt
montakin lasta. Mutta eräs pieni tyttö hiihti suksillansa kinokselle ja
sanoi: -- Ei, jättiläinen oli hyvä, jättiläinen ei ole syönyt lapsia.
Kirjoittakaamme hänelle hautakirjoitus. -- Ja sitte hän kirjoitti suksen
sauvalla lumeen:
»Tässä lepää viimeinen härmäjättiläinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta
hän ei tehnyt mitään pahaa maailmassa. On hyvä olla viisas, mutta
parempi on olla tyhmä ja hyvä, kuin viisas ja paha».
Ja sitte itki pieni tyttö auringonpaisteessa härmäjättiläisen haudalla.
Ja härmäjättiläisen hautakirjoitus oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu
lumeen.


[Kuva]


LEIKKAA KAURAA.

Leikkaa, leikkaa kauraa,
Kenpä sitoo lyhteen?
Senpä tekee armahani,
Koska me pääsemme yhteen.
Meninpä ulos aamulla,
Kaste oli ruohossa --
Mutt' armas oli poi'essa,
Sain yksin kotiin tulla.
Leikkaa, leikkaa kauraa,
Kenpä puipi lyhteen?
Kenpä jyväni myllyyn vie?
Ken saapi kanssani yhteen.
Meninpä ulos päivällä,
Kävin linnun pesällä --
Lintu ei laulanut lemmestä,
Sain yksin kotiin tulla.
Leikkaa, leikkaa kauraa,
Kelle puuron annan?
Sille, ken saapi lusikkani
Ja jonka sormusta kannan.
Meninpä ulos illalla
Kuutamolla kauniilla;
Ja kukin otti omansa,
Mutt' tonttu jäikin ilman.


[Kuva: Punaset kengät.]


PUNAISET KENGÄT.

Oletkos kuullut puhuttavan Löfin Riikasta, joka tahtoi mennä taivaaseen
punaiset kengät jalassa? -- Mitä ihmettä? Mennä taivaaseen? -- Odota
hiukan! Löf oli uutisasukas, joka raivasi metsää ja oli rakentanut
itselleen mökin sen suuren joen rannalle, joka laskee Oulunjärveen.
Lehtinen oli hänen oikea suomalainen nimensä, mutta kaupungissa oli joku
kääntänyt hänen nimensä Löfiksi, se oli muka hienompaa. Kunnollinen
työmies hän oli, ja hänen vaimonsa oli yhtä ahkera. Talvella hoiti vaimo
kahta lehmää ja kahta lammasta, mutta kesällä auttoi hän miestään tervan
poltossa, ja elukat saivat parhaastaan tulla omin neuvoin toimeen,
paitsi silloin, kun satuttiin saamaan kylästä joku paimenpoika
ruokapalkalla.
Heidän ainoa rikkautensa oli tyttö, jonka nimi oli Erika ja jota
kutsuttiin Riikaksi. He olisivat kyllä toivoneet itselleen poikaa, joka
kerran olisi auttanut isää tervahaudalla, mutta Riikka oli jo
seitsemännellä, eikä hänellä vielä ollut veljeä.
Kirkolle ei ollut pitkältä, mutta kylään oli pitkä matka, ja Riikalla ei
ollut ketään, jonka kanssa olisi leikkinyt, kun vanhemmat olivat
metsässä. Mutta Riikka ei ollut neuvotoin. Hän teki itselleen lehmiä
männynkävyistä, pani niille tikuista neljä jalkaa, kaksi sarvea ja
hännän. Ne asuivat hänen navetassaan tuvanportaan alla, mutta Riikalla
itsellään oli oma tupa ja talo erään suuren kiven takana veräjän luona.
Joka aamu vei hän lehmät laitumelle ja joka ilta kotiin lypsettäväksi.
Särkyneen lautasen palaset olivat olevinaan viilipyttyjä. Yhtä hauska se
oli. Lehmät olivat siivoja lehmiä, jotka eivät koskaan juosseet hänen
luotaan metsään, eikä mitkään karhut niitä ahdistelleet. Männynkävythän
osasivat puskea.
Riikalle juohtui mieleen, että lehmien seurassa tulisi olla lampaita.
Hän löysi metsästä leppien siemennuppuja ja teki niille jalat. Ne olivat
pikku lampaita; niitä ei hän voinut lypsää, sillä lampaita ei lypsetä.
Mutta leppien siemennuput eivät olleet yhtä kuuliaisia kuin männynkävyt;
ne pyörivät pois tuulen mukana, linnut nokkivat niitä ja saivat tikkuja
kurkkuunsa.
-- Minä tarvitsen paimenpojan, -- ajatteli Riikka. -- Enhän minä voi
olla koko päivää metsässä lampaita paimentamassa. Minunhan täytyy
puhdistaa tupani ja lakaista lattiani. Jospa minä saisin veljen
paimenpojaksi! Rakas Herra Jumala, anna minulle pieni veli!
Riikka oli joka sunnuntai kuullut isän ja äidin lukevan Jumalan sanaa.
Hän tiesi, että Jumala on hyvä, että Hän mielellään antaa, jos Häneltä
pyytää jotain hyvää, ja että Hän asuu taivaassa. Ja tapahtui, että
Jumala, joka aina kuulee lasten rukoukset, nytkin kuuli pikku Riikan
rukouksen ja antoi hänelle veljen paimenpojaksi tahi johonkin muuhun
toimeen maailmassa.
Kun Riikka palasi tupaan, näki hän suureksi ilokseen pienen veljen
samassa kätkyessä, jossa hän itse oli muutamia vuosia ennen nukkunut. --
Äiti, äiti, -- huusi hän, -- Jumala on antanut minulle paimenpojan! Anna
hänen heti tulla minun kanssani lammasten luo metsään!
-- Odota vähän! -- sanoi äiti.
Isä sanoi: -- Odota, kunnes pikku veljesi on oppinut kävelemään!
Pojalle annettiin nimeksi Maunu, ja Riikka odotti koko kesän, syksyn,
talven ja kevään, mutta vielä seuraavan kesän alussa osasi Maunu
ainoastaan ryömiä niinkuin koiranpenikka, sillä jalat eivät häntä
kannattaneet. Riikan lehmät ja lampaat olivat talven ajan asuneet takan
alla padan kanssa, mutta nyt täytyi niiden päästä laitumelle, ja heti
kun lampaat tulivat ulos, vei tuuli ne mukanaan. Riikan kärsivällisyys
loppui. -- Rakas Herra Jumala, -- pyysi hän, -- opeta Maunu käymään,
että saisin hänestä paimenpojan!
Riikka toivoi, että Maunu hänen tupaan tullessaan juoksisi häntä
vastaan. Mutta ei, Maunu ryömi entiseen tapaansa, eikä Riikka voinut
käsittää, miksi Jumala ei auttanut. -- Kenties ei Hän ole kuullut minua!
Kenties täytyy minun mennä Hänen luokseen taivaaseen, että Hän oikein
kuulisi pyyntöni!
Eräänä lauantai-iltana hämärän ajalla saapui taloon kuljeskeleva suutari
raskas pussi seljässä. Isä oli ulkona ja Riikka oli lehmiensä luona;
äiti kehräsi tuvassa ja suutari latoi pöydälle joukon kenkiä, joita
hänellä oli sekä suurille että pienille. Äiti osti isälle parin pieksuja
ja itselleen puukengät. Lapset eivät nyt mitään kenkiä tarvinneet;
Riikka kulki avojaloin, ja Maunu sai odottaa, kunnes hän oppi
kävelemään.
Mutta suutari oli itsepäinen. Hänellä oli pienet pieksut juuri Riikkaa
varten ja kun ei äiti tahtonut niitä ostaa, veti hän pussistaan esiin
parin punaisia sahviaanikenkiä, jotka olivat jollekin herraslapselle
tilatut.
-- Menkää matkaanne! Tuollaista turhamielisyyttä! Mitä minä tuollaisilla
koruilla tekisin? -- vastasi äiti.
-- Ostakaa nyt sentään, -- pyysi suutari liikuttavasti; -- saatte ne
puolella hinnalla. Minä tein ne herrastalon pienelle neidille, mutta ne
eivät sopineet hänelle, ja niin sain minä, köyhä mies, pitää ne ja
menettää kaiken sen, mitä ne olivat minulle maksaneet.
Liekö sitte syynä ollut äidin hyvä sydän, vaiko se, että kengät sai
puolella, pääasia on, että äiti lopuksi osti nuo punaiset kengät. Ne
piti säilytettämän lukitussa arkussa. Riikka ei saisi niitä nähdä,
ennenkuin hän tuli ymmärtäväisemmäksi. Kengät olivat tehdyt yhdentoista
vuoden vanhalle tytölle. Ja kun arkku oli ullakolla, mutta äidin täytyi
mennä lehmiä lypsämään, niin asetti hän kengät toistaiseksi
nurkkakaappiin.
Keväällä oli taloon tullut sokea ruotimummo, jonka piti olla talossa
kolme kuukautta. Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun isä ja äiti menivät
kirkkoon, lupasi ruotimummo heidän poissa ollessaan hoitaa taloa ja
lapsia. Riikka tuuditti pikku veljeä ja mietiskeli, milloinkahan Jumala
antaisi sille niin lujat jalat, että se kykenisi hänelle paimenpojaksi.
-- Onko taivaaseen pitkä matka? -- kysyi hän ruotimummolta, joka istui
ja luki ulkoa vanhoja virsiä, joita hän ei enää voinut lukea kirjasta.
-- Muutamilla on pitkä matka ja muutamilla lyhyt, -- vastasi mummo, --
mutta hyvillä lapsilla ei ole koskaan pitkältä taivaaseen. Heidän tulee
vaan muistaa, että tie on kapea ja tien molemmilla puolilla on syvät
ojat: oikealla puolen maailma ja vasemmalla puolen synti. Eikä sitä niin
tarkasti tiedä, mitä alla on. Mutta sen, joka tahtoo taivaaseen vaeltaa,
tulee kulkea varovasti ja katsoa suoraan eteensä; ei saa katsella
oikealle, ei vasemmalle, eikä tielle jalkojensa alla.
Riikan miettiessä, mitähän nämä sanat merkitsivätkään, sattui hänen
katseensa puoliavoimeen nurkkakaapin oveen, ja siellä kiilsi jotain
punaista. Äiti oli kiireissään sunnuntai-aamuna unohtanut kätkeä
punaiset kengät kirstuun.
Riikka tuli uteliaaksi, kiipesi hiljaa penkille ja veti kengät esiin.
Oi, niin kauniit kengät! Näin koreata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt.
-- Ne ovat liian pienet äidille, ne ovat varmaankin minua varten tehdyt!
Sitte koetti hän kenkiä. Niin, vähän liian isot ne olivat, mutta sitte
ne eivät purista varpaita. Oi, miten hienoa! Ja samassa juolahti hänelle
mieleen, että nythän hän voisikin mennä taivaaseen. Ei hän voinut mennä
sinne avojaloin, mutta näin hienoissa kengissä Jumala kyllä hänestä
pitäisi.
Tuossa tuokiossa oli hän ulkona, eikä köyhä, sokea ruotimummo huomannut
mitään. Mistä Riikka nyt löytäisi Jumalan? Taivas oli niin suuri ja niin
korkea... Mutta jos hän menisi vanhan, kyhmyisen männyn luo, jonne hän
näki auringon eilis-iltana laskeutuvan? Aurinkohan menee Jumalan luo
nukkumaan; siis täytyy Jumalan asua kyhmyisen männyn takana.
Riikka kiirehti askeleitaan. Hän tahtoi joutua takaisin päivälliseksi.
Joka toisella askeleella katsoi hän jalkoihinsa. Kengät olivat niin
pehmoiset; tikut ja kivet eivät ollenkaan tuntuneet. Kengät laahasivat
hiukan, koska olivat liian suuret, mutta ei se haitannut sitä, joka oli
tottunut käymään avojaloin.
Kuitenkin oli jotain hyvin kummallista noissa uusissa kengissä. Sillä
kaikkialla missä Riikka kulki, tuntui hänestä, kuin olisi joku huutanut
hänen jälkeensä. Veräjä sanoi: -- Minnekäs Riikka on matkalla niin
kauniissa kengissä? Tie sanoi: -- Varo kenkiäsi, etteivät kastu
rapakossa! Aita sanoi: -- Kiipeä minun ylitseni, jos uskallat niin
koreilla kengillä! Ja harakka ladonkatolla nauroi: -- Anna minulle
kenkäsi, Riikka, näethän, että olen avojaloin!
Tie kulki lähellä joen rantaa ja sielläkös syntyi sipinää suuressa
koskessa, kun Riikka tuli lähemmäs. Kaikki aallot, kaikki kivet ja
kaikki hyppivät kalat huusivat: -- Riikka, Riikka, Riikka, me olemme
niin köyhiä, anna meille punaiset kenkäsi!
Eikä asia muuttunut paremmaksi, kun hän tuli kyhmyisen männyn luo ja
istahti lepäämään eräälle kivelle. Siellä oli suuri muurahaispesä männyn
juurella; sata muurahaista tahtoi kiivetä hänen jaloilleen ja syödä
hänen kenkänsä. Heinäsirkka oli yhdellä hyppäyksellä hänen hameensa
liepeellä, kihnutti jalkojansa ja sanoi: -- Muurahaiset ovat niin
nälkäisiä, Riikka, anna niille punaiset kenkäsi!
-- Etkös häpeä! -- sanoi Riikka, hyppäsi seisoalleen ja puisti elukat
itsestään. Mutta nyt oli hän männyn luona, ja missäs oli taivaaseen
vievä ovi? Yhtä kaukana oli yhä männynkin takana taivaan sininen reuna.
Eikö taivaassa ollutkaan ovea? Tahi kenties ei Jumala ollut kotona?
Kenties oli hän kirkossa?... Niin, nythän oli sunnuntai! -- Miten tyhmä
olinkaan, -- ajatteli Riikka. -- Tänään on Jumala kirkossa. Minun täytyy
mennä sinne.
Oli vielä hyvä matka kirkolle, mutta Riikka astui reippaasti. Hän oli
ollut ennen siellä isän ja äidin kanssa jouluaamuna ja silloin oli
hänellä ollut sukat ja virsut, mutta nyt oli hän paljo hienompi.
Riikka tuli kirkkoon jumalanpalveluksen kestäessä. Siellä oli paljo
väkeä ja kaikki penkit olivat täynnä. Riikka tunkeutui sisälle ja istui
käytävän lattialle. Silloinhan hänen täytyi ojentaa jalkansa, niin että
kaikki saivat nähdä hänen punaiset kenkänsä. -- Mitähän ne pitävät minun
punaisista kengistäni, -- ajatteli Riikka. Pappi saarnasi ja messusi,
urut soivat, kansa lauloi virsiä, mutta Riikka ei kuullut mitään, hän
näki vaan punaiset kenkänsä ja ajatteli, mahtoiko kirkossa olla muita
yhtä koreita kuin hän.
Jumalanpalvelus loppui, kansa virtasi ulos kirkosta ja Riikka meni myös.
Kuka veti häntä hameesta kirkon portailla? Äiti se oli, hänen oma
äitinsä, ja heti jälessä tuli isä. -- Rakas lapsukaiseni, kuinka sinä
olet yksin tänne tullut?
-- Minä menin taivaaseen pyytämään Jumalalta, että hän opettaisi Maunua
kävelemään, mutta Jumala ei ollut kotona. Minä luulin hänen olevan
kirkossa.
-- No löysitkö sinä hänet kirkosta? Oletko sinä rukoillut oikein
hartaasti, niinkuin Jumalaa tulee rukoilla?
Ei, sitä ei Riikka ollut tehnyt. Hän häpesi sitä tunnustaa. Hän oli
aivan unohtanut, mitä varten hän oli tullut kirkkoon.
-- Minä ymmärrän, -- sanoi äiti, joka nyt huomasi punaiset kengät, --
sinä et tiedä parempaa. Onhan suuriakin ihmisiä, jotka eivät ajattele
muuta kuin turhamielisyyttä kirkossa. Heitä nyt pois koristuksesi, ja
kulje meidän mukanamme avojaloin kotiin!
Riikka totteli. Äiti tarkasteli kenkiä. Ne olivat lintassa, likaiset ja
repaleet. -- Miksi en lukinnut heti pahuksia arkkuuni? Nyt eivät ne
kelpaa mihinkään muuhun, kuin lapselleni turhamielisyyttä opettamaan.
Tule Riikka!
Kotimatkalla tulivat he kosken rannalle. Kivet, virta ja kalat ilkkuivat
kuten ennenkin: -- Riikka, Riikka, me olemme köyhiä, anna meille
kenkäsi!
-- Kuule, äiti, mitä ne sanovat!
-- Mitä ne sanovat?
-- Ne sanovat: me olemme niin köyhiä, anna meille kenkäsi!
-- No, eivät ne tule rikkaammiksi siitä aarteesta. Mutta saakoot
mielellään, mitä tahtovat.
Ja niin heitti äiti punaiset kengät koskeen. Riikka näki niiden
tanssivan aalloilla, kunnes virranpyörre ne nielasi. -- Voivatkohan
kalat uida niissä, -- ajatteli Riikka. Mutta hänellä oli itku kurkussa.
Ei hän koskaan maailmassa saisi enää niin kauniita kenkiä.
-- Älä itke, -- lohdutti äiti. -- Mitä' sinä luulet, että Jumala olisi
sanonut, jos sinä olisit tullut hänen luokseen punaisissa kengissä.
Jumala olisi sanonut: -- Välitänkö minä sinun punaisista kengistäsi?
Pois luotani, turhamielinen sydän! Minun luokseni tulevat ainoastaan
köyhät ja nöyrät ihmiset, ja ne tulevat kaikki avojaloin!
Riikan pyyhkiessä kyyneleitään tapahtui, kun he tulivat kotiin, että
ruotimummo tuli heitä vastaan pikku Maunun kanssa, joka nyt otti ensi
askeleitaan omin jaloin. Ja Riikka tuli niin iloiseksi, että hän aivan
unohti punaiset kenkänsä. Jumala on niin ihmeellisen hyvä, että hän
kuulee nekin rukoukset, jotka ihminen on ainoastaan ajatellut, mutta
unohtanut rukoilla.


[Kuva]


LAPSENI.

Pikku Tuttu Koivu on
Kädetön ja jalaton! --
Lattiat hän puhtahaksi
Tekee meille, mieluisaksi.
Nyt sä, pieni lapsosein,
Istu hiljaa polvellein!
Ihmiset sun unhoittavat,
Tuskin ruokaa tarjoavat.
Mitäs tänään syödä sait?
Rikkoja? No, oles vait!
Nyt saat syödä kyllikses,
Puuroni on einehes;
Siitä tulet lihavaksi,
Somaksi ja pulskeaksi.
Mutta yksi ehto mulla,
Jonka täytyy muistoos tulla,
Onpi: että piilohon
Käyt, kun vitsaa tarvis on!


OVELA TULEE OLLA.

Petter Marttinen tuli jauhojansa hakemaan myllystä. -- Niin ja niin
paljo tulee olla jauhoja, -- arveli Petter, -- sillä niin ja niin paljo
rukiita minä tänne toin.
-- Niitä tulee olla yksi kappa enempi, -- vastasi Mylly-Matti.
-- Ei, mutta, -- sanoi Petter.
-- Kyllä, mutta, --- sanoi Matti, -- sillä niin ja niin paljo sinä tänne
toit.
Matti oli itsepäinen. Ja mitäs Petter rupeaisi kinastelemaan, koska hän
sai enempi? Mutta se, joka oli suutuksissaan, oli myllärin Maija.
-- Kuuleppas nyt Matti, -- sanoi hän ukolleen, sinä olet niin typityhmä,
että sinä voit syödä lusikan puuron mukana. Miksi sinä lahjoitit
Petterille kapan jauhoja, kun ei hän niitä tahtonut ottaa?
-- Koska ne oikeuden mukaan olivat hänen, -- sanoi Matti viattomasti.
-- Hänen ja hänen? Sinun ne olivat, koska ei hän tahtonut niitä ottaa.
Tulee aina pitää puoliaan, tulee olla ovela.
Matti ihaili Maijan tavatonta ymmärrystä. Hän piti kyllä puoliaan, hän
oli ovela, hän! Mutta eräänä päivänä valitteli hän:
-- Rotat syövät meidät kokonaan.
-- Eivät ne ole minuun koskeneetkaan, -- sanoi Matti.
-- Ne syövät kaikki mitä meillä on, -- selitti Maija.
-- Yöllä ovat ne syöneet reijän Mikkolan säkkiin.
-- No, viritä hiirenloukkuja!
-- Luuletko, että ne menevät pyydyksiin? Mitä vielä, siksi ovat ne liian
viisaita. Mutta nyt olen minä ovelampi niitä. Minä viritän rotansakset
ja kylvän jauhoja niiden päälle, niin että ne näkevät vaan jauhot.
Maija viritti rotansakset myllynlattialle ja riputti jauhoja niiden
päälle. Vähän ajan perästä kuuli hän Pikku-Matin huutavan niin kovasti,
että se kuului, vaikka myllynratas kolisi.
-- Mikä poikaa vaivaa? --
Pikku-Matti oli kolmivuotias vapautta rakastava mies; hän vaelteli
ympäri ilman poliisia. Nyt oli hänen oikea jalkansa tarttunut kiinni
rotanpyydykseen.
-- Saitko sinä jotain? -- kysyi Matti suppilon kautta myllyn
ylikerrasta.
-- En muuta kuin yhden pojan, joka on tyhmän isänsä kaltainen, --
vastasi Maija, irroittaen pojan rotanpyydyksestä.
-- Nyt tulen olemaan viisaampi, -- ajatteli Maija. -- Mitä ne välittävät
pienistä loukuista? Nyt tulen virittämään kokonaisen vuoren niille. --
Sitte otti Maija vanhan hyljätyn tomuluukun, joka oli raskas kuin ovi,
asetti sopivan puikon sen alle ja puikon alle palan paistettua juustoa.
-- Haju viekoittelee ne tänne ja täällä tulee kestit. Koko rottaparvi
rupeaa jyrsimään kilpaa, ja, puksis, putoaa luukku.
Seuraavana aamuna oli Maija utelias. Oikein, luukku oli pudonnut, mutta
reuna oli ylhäällä. Vähemmän kuin kuusi ei niitä voinut olla, kenties
oli niitä koko tusina. Maija nosti riemuissaan luukkua ja löysi parhaan
kanansa, joka oli aivan litistyneenä rottien vuoren alla.
-- Saitko jotain? -- huusi Matti suppilon kautta.
-- Sain, -- vastasi Maija puoleksi itkien, -- minäkin rupean tulemaan
sinun kaltaiseksesi, isä! Kuinka minä voinkaan unhoittaa, että kanoilla
on tapa pistäytyä myllyyn, saadakseen osansa jyväsäkeistä?
Nyt loppui vähäksi aikaa sota rottia vastaan. Mutta nuo kiittämättömät
kuokkavieraat käsittivät niin vähän Maijan rauhaa rakastavaa
ajatustapaa, että ne tulivat yhä julkeammiksi. Vihdoin nakersivat ne
rikki Matin saappaat ja Maijan sukat.
-- Kas niitä, miten hyvä ruokahalu niille on tullut! -- sanoi Matti.
-- Ei, nyt ei auta mikään muu, kuin että lainaamme lukkarin kissan. Se
kuuluu olevan oikein mainion viisas rottakissa, lukkarin muorin sanojen
mukaan.
-- Niin, niin, -- sanoi Matti. -- Kunhan hän vaan ei sinua narraisi.
-- On kai minulla sentään enemmän ymmärrystä kuin kissalla ja sinulla,
-- tiuskasi Maija.
Maija sai lainaksi lukkarin kissan ja kestitsi sitä niin maidolla ja
jauhopuurolla, ettei mirri ollenkaan välittänyt rotista.
-- Vai niin, -- sanoi Maija, -- aijotko sinä olla minua ovelampi? --
Sitte antoi hän mirrin nähdä nälkää kaksi päivää sillä seurauksella,
että mirri söi häneltä parhaan kukonpojan. Jotainhan täytyy saada, kun
on pyydetty vieraaksi.
-- Saitko jotain? -- kysyi Matti.
-- Sellainen! Odotappas, nyt saat ensin nähdä nälkää ja sitte sinut
suljetaan myllyyn!
[Kuva]
Mirrin oli nälkä ja hän asettui vahtimaan, nyt vihdoinkin hoitaakseen
virkaansa. Rotan hajua oli siellä joka nurkassa. Mutta rotat olivat yhtä
oveloita kuin mirrikin, eivätkä tulleet ulos koloistaan. Mirri sai
odottaa. Mutta mirri ei ollut suotta niin mainion viisas, miksi
lukkarinmuori oli häntä kehunut. Tuolla oli tyhjä säkki myllyn
lattialla. -- Jos minä nyt menen säkkiin, -- ajatteli mirri, -- niin
tuntevat rotat ainoastaan jauhojen hajun ja luulevat, että minä olen
juossut pois.
Niin, mirri kömpi säkkiin. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä.
Sillä Matilla oli paljo tänä yönä jauhatettavaa ja hän kulki lyhty
kädessä myllyssä nähdäkseen, oliko jyviä suppilossa, etteivät kivet
kuumenisi. Silloin liikkui jokin tyhjässä säkissä. -- Vai niin, --
ajatteli Matti, -- ovatko ne nyt tuolla? Nyt ei niille enää kelpaa
saappaat ja sukat, nyt täytyy niille olla säkin parhaat jauhot. Mutta
minä ne kyllä narraan. Ovela täytyy olla.
Matti sitoi varovasti säkinnuoran kovaan solmuun, heitti säkin selkäänsä
ja meni myllynrännille. Vesi virtasi, Matti piti säkkiä niin kauan veden
alla, että rottien varmaankin nyt jo täytyi olla kuolleina. -- Miten ne
potkivat ja vinkuvat ne raukat! -- ajatteli Matti. -- Oih! Sellaista
inhoittavaa työtä. Mutta nyt minä narraan Maijaa, joka on niin
käsittämättömän ovela!
Kun kaikki säkissä oli hiljaa, meni Matti kotiini otti säkin mukaansa ja
pani sen tuolille sängyn viereen, jossa Maijan hame riippui. Aamulla
aikoi Maija ottaa hameensa, mutta löysi hämmästyksekseen märän säkin.
-- Mitä siinä on? -- sanoi hän.
-- Siinä on uusia perunoita, -- sanoi Matti. Niin viisas ei hän ollut
mielestään ollut eläessään. Uusia perunoita! Ja sitte ne olisivatkin
noita kauan turhaan pyydystettyjä rottia! Matti nauroi, niin että putosi
säkin päälle istumaan.
-- Kuules nyt, ukkoseni, -- sanoi Maija epäilevänä, -- sinä olet luotu
narrattavaksi, mutta et muita narraamaan. Avaa heti säkin nuora!
Umpisolmu leikattiin auki, ja siellä makasi lukkarin ylistetty mirri
aivan näköisenään, mutta sillä erotuksella, että hän nyt oli kuollut.
Matin tavatoin iloisuus sai ällistävän lopun.
-- Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä! -- olivat ensimäiset sanat, jotka Maija
sai kuuluviin hämmästyneiltä huuliltaan. Hän olisi voinut lisätä sanat,
joita niin usein on syytä puheeseen liittää: -- tyhmästi, mutta hyvässä
tarkoituksessa!
Kun hän jälleen oli saanut takaisin palasen entistä rohkeuttaan, lisäsi
hän: -- Nyt ei auta muu, kuin että koko mylly täytyy polttaa!
-- Tokkohan? -- sanoi Matti.
-- Täytyy, -- sanoi Maija, -- sillä ihmisen tulee olla ovela.
-- Tokkohan? -- sanoi Matti vielä kerran.


SAIRAAN LAPSEN KEHTOLAULU.

Pikku lintu pesähäs
Lennä leposalle.
Unta, pieni, silmähäs,
Rauha nukkuvalle!
Lumi tuolla lankeaa,
Äiti lullan valmistaa;
Äiti valvoo lasta,
Pois on nukkumasta.
Äidin sulo-helmahan
Nuku nurmikoille.
Myrskytuulet maailman
Eivät saavu noille.
Tuolla myrsky pauhajaa,
Lapsen posket kalventaa;
Äidin henki hellä
Ne peittää kukkasella.
Souda maille unelmain
Pikku venosessa;
Siellä riemua on vain
Rauhan kunnaksessa.
Taivas siellä sinertää,
Tähdet tulin välkkyää,
Kuuhut kultaa valaa
Yli metsän alaa.
Siellä merta unelmain
Ajatukset kulkee,
Kysymykset monet vain
Kuolo i'äks sulkee.
Ajat jälleen muinoiset
Kauan poi'es mennehet
Iloksemme palaa,
Muistoin meitä halaa.
Nyt jo tuska laukeaa,
Uni suopi hoivaa,
Pieni jalka levon saa,
Käsi pieni voimaa.
Ilolla kuin lintunen
Lennät läpi aikojen,
Merten yli maille
Toivon, armahaille.
Eikös oksaa, kuihtuvaa
Kevät herättele,
Eikös jäätä koleaa
Lämpö sulattele!
Eipä haavaa tuskaisaa,
Jot' ei Hän voi parantaa,
Hän, mi kasvun antaa,
Meistä huolen kantaa.
Nuku, silmä lemmekäs,
Helmaan äidin, hellä,
Nuku Luojan turvihin,
Heräät keväellä.
Nuku, lapsi viatoin;
Taivaan Isä verratoin
Antaa lempeyttä,
Kristus terveyttä.


MOPPE.

Tiedätkö, lapsi, mitä suojelusenkelisi sanoisi, jos hän istuisi jonakin
aamuna vuoteesi vieressä ja näkisi sinut valmiiksi puettuna menemään
päivän askareihin? Hän sanoisi:
-- Rukoile Jumalalta selviä ajatuksia, ja hanki ajatellaksesi
hyödyllisiä tietoja. Rakasta hyvää, missä ikinä sitä löydät, ja inhoa
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Lukemisia lapsille 8 - 5
  • Büleklär
  • Lukemisia lapsille 8 - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3884
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1688
    26.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lukemisia lapsille 8 - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3865
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1879
    24.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lukemisia lapsille 8 - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3715
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1891
    23.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lukemisia lapsille 8 - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3939
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1698
    29.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    44.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lukemisia lapsille 8 - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3674
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1842
    24.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lukemisia lapsille 8 - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3602
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1877
    21.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lukemisia lapsille 8 - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3569
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1769
    23.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lukemisia lapsille 8 - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 3547
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1567
    25.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lukemisia lapsille 8 - 9
    Süzlärneñ gomumi sanı 1378
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 770
    28.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    43.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.