Lehtori Hellmanin vaimo - 3

Süzlärneñ gomumi sanı 3688
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1809
26.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
37.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
42.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
voinut siepata sen sieltä taskuunsa, repiä tuhansiksi kappaleiksi, tai
rutistaa sen kokoon yhdeksi myssäkäksi!
Mutta hän ei voinut--täytyi antaa sen olla aloillaan, kaikkien
silmätikkuna.
Emäntä tuli hänen luokseen. Istui tuolille sohvan päähän.
--Täällä on ollut hyvin hiljaista nyt joulun aikana--teistä se varmaan
on tuntunut oudolta, te kun olette tottunut suuren kaupungin elämään.
--Ei--en voi sanoa.
Nyt hänen olisi pitänyt jatkaa keskustelua, mutta hän ei kuolemakseen
löytänyt mitään sanomista. Katse hapuili epävarmana, levottomana jotain
puheen ainetta ympäristöstä.
--Täällä on paljon väkeä--
Herra Jumala! Hän tuskin oli saanut sen suustaan, ennenkuin ymmärsi,
kuinka peräti tyhmältä se kuului. Rouva Vilénin korvat olivat terhallaan
ja säälimättömät silmät kiintyivät häneen.
Mutta emäntä hymyili leppeästi.
--Meillä on tapana näin lukukauden alussa aina jonakuna iltana nähdä
kaikki tuttavat luonamme.
Jotakin hän vielä sanoi, johon Selma vastasi »kyllä», ja siihen heidän
puheensa taukosi. Vähän aikaa hän siinä istui ikäänkuin odottaen, että
Selma toisi vuorostaan uutta ainetta esille, mutta kun semmoista ei
kuulunut, päivitteli hän:
--Kuinka täällä on kuuma, vaikka ei ole lämmitettykään koko päivänä.
Mutta nuo lamput hehkuvat.
Selma ei siihenkään osannut mitään vastata. Silloin hän nousi hiukan
kärsimättömänä ja lähti pois toisia vieraita puhuttelemaan.
Aarnold tuli toisesta huoneesta. Rouvat heti vaikenivat ja tekivät
hänelle tilaa. Selma toivoi häntä luokseen, mutta hän ei ennättänyt
lähellekään, ennenkuin muutamat häntä pidättivät.
--Lehtori varmaankin antaa meille hyvän neuvon, he sanoivat.
--Missä suhteessa niin?
--Kuinka voimme ehkäistä juoppoutta täällä markkinoiden aikana? Jotain
pitäisi meidän siinä suhteessa tehdä.--Istukaa, hyvä lehtori.
--Kiitoksia--
Hän istui.
--Juoppoutta ehkäistä? Se olisi tosiaankin tärkeätä. Mitä keinoja olette
arvelleet?
--Emme ole vielä keksineet mitään.
--Jos olisi pitää raamatunselityksiä joka ilta sillä viikolla.
--Niin--raamatunselityksiä!
Kaikki ihastuivat tuumaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Loitompana
jotka olivat, vetivät tuolinsa lähemmäksi.
--Ottaisiko lehtori pitääkseen?
--Kyllä, vallan kernaasti.
--Kuinka hän on jalomielinen ja hyvä, he kuiskasivat toisilleen. Selma
jäi syrjään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Mitä hän tiesi heidän
oloistaan, mitä hän välitti heidän markkinoistaan, heidän juopoistaan!
Kun olisi loppunut tämä ilta! Hän tunsi itsensä sanomattoman väsyneeksi
ja onnettomaksi. Kun olisi loppunut tämä ilta! Kun hän olisi taas
kotonaan. Ei ikipäivinä hän enää toista kertaa heidän pitoihinsa
lähtisi.
Loppuihan se viimein. Hiukan vapaammin hän hengitti, kun Aarnoldin
käsivarressa taas astui kotia päin.
--Siellä oli kauhean ikävä.
--Ikävä? Kuinka niin? Mielestäni siellä oli päinvastoin hauska. Ja
varsinkin kiitettävää, että naiset tahtovat edistää raittiutta.
Erinomaisen kiitettävää.
Selma huokasi. Hän olisi kaivannut ystävällistä sanaa, mutta hän ei
saanut sitä.
Monta päivää häntä vaivasi ikäänkuin painajainen näiden juhlien jälkeen.
Mutta sitten se äkkiä puhaltui pois, hävisi kuin öinen sumu kirkkaan
päivän valossa.
Anni, näet, saapui takaisin joululomalta. Yhtä iloisena kuin ennenkin,
ei monta vertaa iloisempana vielä. Hän puhui kymmenestä asiasta samaan
aikaa, seisoi, ei malttanut istua, nauroi, pudisteli häntä olkapäästä ja
heittääntyi lopulta polvilleen hänen eteensä, jatkaakseen siinä
jutteluaan kaikessa rauhassa.
Vähässä ajassa hän oli ennättänyt kertoa päästä päähän koko joululoman
matkoineen kaikkineen. Heillä oli ollut seikkailuja, jos jonkinlaisia.
Mennessä heitä oli koko liuta yhdessä, sekä miehiä että naisia. Eivät
saaneet yösijaa kerran, saivat olla kaikki yhdessä huoneessa. Silloin
valvoivat koko yön ja leikkivät. Niin hullunkurista se oli ollut, sillä
kaikki tunsivat itsensä yhtäkkiä niin merkillisen vapaiksi. Ihan olivat
olleet kuin vallattomat lapset, iloisia ja huimapäisiä. Niin hauskaa
matkaa ei hän vielä ikinä ollut tehnyt.
--Ja tiedätkös mitä? Suuri uutinen! Nyt ne ovat kihloissa.
--Ketkä?
--Nanni Siren ja lehtori Korner. Nanni on jäänyt pois seminaarista ja
pääsiäisen aikaan kuuluu olevan häät. Mutta niistä ei ikipäivinä
onnellisia tule, muista minun sanoneeni.
--Ei sitä tiedä.
--Tietää! Ihan sen tietää edeltäpäin. Semmoisia kevytmielisiä kun ovat.
--Niin--vaan kuitenkin. Ehkä he ovat hyväsydämisiä.
--Mitäs siitä,--mutta Kornerilla ei ole semmoisia lujia periaatteita
kuin on lehtori Hellmanilla.
Selma ei sanonut siihen mitään. He menivät takaisin seminaariasioihin.
Anni kertoi että joukko toveria oli päättänyt seuraavan sunnuntain
iltapäivänä lähteä yhdessä kelkkailemaan Mattilan mäelle. Mattilan
tuvassa joisivat kahvia, ehkä sitten vähän tanssisivatkin illempänä.
--Etkö tule mukaan vanhoja muistoja virkistämään?
--Tulen miel--niin, se tahtoo sanoa, jos sopii--jos Aarnold laskee.
--Niin, tietysti, jos lehtori laskee, ei suinkaan muuten. Aarnold
saapuikin vähän sen jälkeen. Selma meni kädet ojona häntä vastaan.
--Anni on täällä, ja meillä on ollut niin hauskaa.
--Vai niin?
Hän tuli sisään ja tervehti. Anni kumarsi syvään. Hänen silmänsä
loistivat iloisemmin kuin ennen. Mutta lehtori Hellman katsoi häneen
jäykästi.
--Te viivyitte yli ajan. Olitteko kipeänä?
--Ei, en minä ollut kipeänä. Muuten minä--kun oli niin pitkä matka ja
paha sää. Puhuin siitä jo vähän johtajattarelle ennen joulua.
--Oliko hän antanut teille luvan?
--Ei--kun minä en silloin varmasti tietänyt pyytääkään.
--Siinä tapauksessa teillä ei ollut oikeutta jäädä myöhempään. Semmoinen
epäjärjestys ei käy laatuun. Ajatelkaa, jos kaikki muutkin oppilaat
olisivat tehneet samoin, mitä sitten?
Anni oli punainen hiusmartoa myöten. Hän ei puhunut mitään, vain alas.
--Niin, sanokaa nyt, mitä siitä olisi seurannut?
--Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin siinä teitte?
Selma kiusaantui sanomattomasti. Hän olisi mielellään tahtonut Annia
puolustaa.
--Ei ole muilla niin pitkää matkaa kuin on Annilla, hän uskalsi
arastellen sopertaa.
--Ja mitä se siihen kuuluu, kääntyi Aarnold häneen kuivasti, seminaarin
laissa ei matkan pituudesta tai lyhyydestä mainita mitään. Loma-aika on
sama kaikille.
Sen sanottuaan hän lähti omaan kammariinsa. Jysähtämällä meni ovi kiinni
hänen jälkeensä.
He jäivät taas kahden. Mutta istuivat nyt noloina kumpikin, eikä puhe
ruvennut enää sujumaan heidän välillään. Selma aina koetti alkaa, vaan
kun Anni ei tarttunut kiinni, raukenivat kaikki yritykset siihen
paikkaan.
Pian Anni sitten jo nousikin ja sanoi jäähyväiset.
--Käy nyt katsomassa, huusi Selma hänelle vielä portailla, sisällä hän
moneen kertaan oli sitä vakuuttanut.
Hän jäi yksin. Seisoi siinä mietteissään pöydän luona ja tuijotti lampun
valoon. Hänen tuli kertoa Aarnoldille, kuinka hyvä Anni oli, ja kuinka
uskollinen ystävä hänelle. Oli hän siitä monasti jo puhunutkin, mutta
Aarnold oli varmaan sen unohtanut.
Aarnold kirjoitteli kammarissaan. Selma kietoi kätensä hänen kaulalleen.
--Mitä on muijalla sanottavaa. Minulla ei olisi juuri aikaa--
--Muijalla!
Se nimi aika koski Selman korviin. Hän tuli kohta pahalle tuulelle, kun
sen kuuli.
Nytkin hän mitään virkkamatta veti kätensä pois ja aikoi lähteä samaa
päätä takaisin omaa kammariinsa.
--Noh--mitä se merkitsee?
Aarnold katsoi taakseen.
--Kun sinulla ei ole aikaa.
--Puhuhan kumminkin. Mitä sinulla oli asiaa?
Selma palasi hänen luokseen.
--Annista minä vaan ajattelin pikkuisen puhua.
--Niin--minä myöskin tahtoisin sanoa hänestä pari sanaa.--Pikku
muijaseni, se on vähän hullua, että hän rupeaa juoksemaan täällä
visiitillä luonasi ja ottaa semmoisen vanhan toverikannan, ikäänkuin
olisitte yhdenvertaisia.
--Mutta mitäs se tekee?
--Mitäkö tekee?--Etkö sinä ymmärrä kysymättä? Jos hän on noin
tuttavallinen minun rouvani kanssa, ja tungettelee tänne kotiimme aivan
kuin sukulainen tai läheinen ystävä, niin mitä kunnioitusta hänellä
sitten enää voisi olla minuun opettajana? Tietysti lyöttäyntyisi
vähitellen toveriksi minullekin. Sitäpaitsi--on hän liian
talonpoikainen, en katso häntä soveliaaksi seurakumppaniksi vaimolleni,
en ollenkaan!
Selma oli kuin puusta pudonnut.
--Pitääkö minun sitten--? Ei, sehän on mahdotonta!
--Mitä pitääkö? Kieltää häntä käymästä? Ei, sitä en tarkoittanut. Mutta
voithan käytökselläsi osoittaa, ettei teidän valinne enää voi olla sama
kuin ennen--koska hän ei näytä sitä itsestään ymmärtävän. Äläkä millään
tavalla kehota häntä käymään,--ja jos hän kuitenkin rupeaa täällä
juoksemaan, niin täytyy sitten antaa hänelle hieno viittaus--
--Mutta--
Selma ei voinut enää puhua, hänellä oli vedet silmissä. Aarnold näytti
sen huomaavan.
--Onhan sinulla toisia rouvia, joiden kanssa voit seurustella, Selma
hyvä. Miksi sinä juuri noita oppilaita valitset. Ei se sovi, muista että
sinä nyt kuulut opettajien piiriin.
--Nepä kun ovat minun vanhoja tovereitani.
--No, entä sitten! Sinä olet nyt toisissa olosuhteissa, ne ei enää
sinulle kelpaa tovereiksi.
Ja siihen se päättyi. Hän tarttui taas kynäänsä kiinni. Selma meni
takaisin omaan kammariinsa. Mieli painui alas, tuntui kuin raskas kivi
olisi pudonnut sydämelle. Se tappoi kaiken elämän halun ja toivon ja
ilon.
Nuo jokapäiväiset askareetkin kadottivat viehätyksensä. Niistä ei tullut
mitään valmista, sama kurssi oli aina edessä. Laittaa ruokaa, syödä,
korjata ruuat, pestä astiat, ja taas: laittaa ruokaa, syödä, korjata
ruoat, pestä astiat. Tätä tekoa kolmasti päivään ja joka ikinen päivä.
Kestävämpää tulosta ei koskaan, niinkuin muista töistä.
Aarnold kävi seminaarissa ja teki töitään sillä välin omassa
kammarissaan. Selma oli enimmiten yksin. Alussa hän oli mennyt
käsitöineen sinne Aarnoldin luokse, mutta huomasi kerran häiritsevänsä
ja sitten hän ei enää mennyt.
Iltasilla oli Aarnoldilla melkein aina kokouksia. Milloin seminaarin
»konferensia», milloin valtuuskunnan tai vaivaishoitokunnan kokouksia,
milloin mitäkin, ei Selma niistä kaikkia tietänytkään. Lieneekö ketään
koko kaupungissa käytetty niin paljon luottamustoimiin kuin häntä. Ja
hyvähän se tietysti oli, mutta--!
Illat olivat niin pitkiä, huoneet autioita, hiljaisuus painava, ilma
tukehduttava. Ja ajatukset kävivät raskaiksi kuin lyijy. Hän ei
muistanut enää, miltä iloisuus tuntuikaan. Ja kun hän sitä sattumalta
joskus näki jossakin, teki se hänelle pahaa. Niinkuin silloin kerran
seminaarin ohitse käydessään. Silloin oli välitunti, kuului rymyä ja
pauhua. Siellä lauletuin, soitettiin, naurettiin, huudettiin, juostiin,
hypeltiin. Muutamia vanhoja tovereita seisoi ikkunassa, he katsoivat
häneen, hymyilivät ja vilkuttivat toisiakin ikkunaan. Niitä ryntäsi
siihen aika liuta. Pää oli pään vieressä, toiset kurkkivat alta ja
syrjästä, toiset kurottelivat kaulaansa, että pääsisivät näkemään muiden
ylitse, muutamat nousivat tuoleillekin, muutamat taas lensivät kuin
harakat toiseen ikkunaan. Ja sitten kaikui ilo uudelleen, että kuului
aina kadun toiseen kulmaan saakka.
Että he viitsivät, suuret tytöt! Tuo oli suorastaan inhottavaa. Eivätkö
he ymmärtäneet, ettei elämä ollut mitään leikintekoa. Mutta he eivät
vielä olleet mitään kokeneet. Siitä tuo huikentelevaisuus ja
kevytmielinen vallattomuus. He olivat kuin lapset, jotka huolettomina
luistelivat yön vanhalla jäällä.
Kului välistä monta päivää, ettei Aarnold käynyt hänen puolellaan muuta
kuin syömässä. Silloinkin hän usein oli niin ajatuksissaan, ettei
muistanut häntä paljon katsoakaan. Ja syötyä hänellä tavallisesti oli
kiire pois. Aamiaisen jälkeen tunnille, päivällisen jälkeen nukkumaan.
Selmallakaan ei ollut juuri mitään puhumista. Hän ei löytänyt
minkäänlaista aihetta, mietti usein päänsä ympäri, mutta ei vaan
löytänyt. Joskus hän tiesi kertoa, että voi joko kallistunut tai
huojistunut, että Miina oli särkenyt jonkun astian, taikka että hän oli
huomannut Miinan juovan kaksi ja kolmekin kuppia kahvia joka pannusta.
--Miksi et sano hänelle? Sinun täytyy pitää häntä silmällä, kuului
hänelle silloin vihainen muistutus.
Selma ymmärsi itse, että hän kävi kuivaa kuivemmaksi. Välistä tunsi hän
itsensä niin sanomattoman tyhjäksi. Silmät kävivät raukeiksi, häntä
väsytti ja nukutti usein aamusta iltaan. Ei sentään saanut untakaan.
Elottomana, haluttomana hän liikkui keittiöstä sisään, sisästä
keittiöön. Eniten hän kuitenkin istui sohvassaan, käsityö helmassa. Kun
Miina tuli sisään, hän nosti sen ylös ja oli ahkerasti ompelevinaan,
vaikka kyllä Miina luultavasti älysi ettei se paljon edistynyt, hänellä
kun oli niin tavattoman terävät silmät.
Eräänä päivänä johtui hänen mieleensä, kuinka helposti hän silloin
huviretkellä oli kertonut novellin Almanzorista ja Zuleimasta aivan
omasta päästään. Mitä jos hänellä olikin taipumusta novellien
kirjoittamiseen? Hän päätti koettaa.
Koko päivän hän mietiskeli ainetta. Ensin yhtä, sitten toista. Marie
Sofie Schwarzin romaanit pyörivät hänellä päässä, ja niiden malliin oli
juoni, jonka hän lopullisesti sommitteli.
Sinä iltana hänellä ei ollut ikävä. Kun Aarnold kymmenen aikaan tuli
konferensistä, hänellä oli jo pitkältä novellin alkua. Mielissään siitä
hän meni lamppu kädessä Aarnoldia vastaan. Sattuipa Aarnoldikin silloin
olemaan jotenkin hyvällä tuulella. He istuivat ylhäällä vielä puoli
tuntia ja Selma kertoi tuumastaan. Koko novellin luonnos hänellä oli
selvillä pääpiirteissään.
Aarnold poltteli paperossia ja hymyili. Ehdoittelipa vielä joitakuita
muutoksiakin kertomuksen juoneen siellä täällä. Ja Selma ihastuksella
niihin suostui joka ainoaan.
Se ilta oli hauskimpia, mitä hänellä moneen aikaan oli ollut. Aarnold
oli hänelle hyvä. Melkein yhtä lämmin ja rakastunut kuin ennen kihloissa
ollessaan. Ja hän kun oli alkanut jo epäillä hänen tunteitaan! Mitä jos
Aarnold olisi aavistanut kaikkia hänen pahoja ajatuksiaan! Voisiko hän
antaa niitä anteeksi?
Ei Selma uskaltanut sitä koettaakaan. Mutta hän päätti mielessään, ettei
sallisi niiden enää koskaan nousta. Ne eivät olleet muuta kuin
itsekkään ja syntisen sydämen oikkuja. Joskus hän oli kuullutkin, ettei
paha henki ollut mihinkään niin kärkäs ja nopsa kuin avioihmisten väliä
sotkemaan.
Hän kysyi sitä Aarnoldiltakin.
--Niin miksei se sitä tekisi, sanoi Aarnold, jos vain antaa sotkea.
Mutta sitä ei saa päästää lähellekään, kaukaa se pitää jo torjua.
Niin kaukaa se oli torjuttava! Nuo ajatukset, ne olivat hänen
lähettämiään, pahan hengen lähettämiä. Hän oli antanut niille sijaa, oli
ottanut ne vastaan! Mutta nyt olivat hänen silmänsä auenneet, tästä
lähtien hän tietäisi välttää niitä.
Kun Aarnold huomispäivän aamuna tuli seminaarista istui Selma
kirjoittamassa novelliaan.
--Se sujuu hyvin, hän sanoi.
Aarnold pyyhkieli kuuraista partaansa.
--Sitä novelliako sinä kirjoitat?
--Sitä.
Hän nauroi.
--Kuule--älä ole lapsellinen. Heitä pois. Perheen äidillä on muutakin
työtä. Vai ajattelit sinä oikein toden perästä ruveta romaaneja
rakentelemaan.
Hän nauroi makeasti. Selma siirsi häpeissään paperit syrjään.
--Ajattelin--silloin vain, kun on joutilasta aikaa--hän soperteli.
--Talon emännällä ei pitäisi milloinkaan oleman joutilasta aikaa, minun
ymmärtääkseni.
He istuivat aamiaispöytään. Aarnold söi hyvällä ruokahalulla, mutta
Selma otti vaan hivenen eteensä.
--Miksi sinä et syö? kysyi Aarnold.
--Ei minua maita.
--Oletko kipeä?
--En.
Hänen täytyi kuitenkin nousta, sillä häntä pyörrytti.
--No mikä nyt?
--En oikein tiedä.
Hän hoippui keittiöön. Ja hetken päästä hän tuli kalpeana takaisin.
--Kuinka sinun on? kysyi Aarnold, ja loi häneen ihmettelevän katseen.
Selma koetti hymyillä.
--Ruoka tuli kaikki ylös.
--Sitten arvaan.
Hän veti Selman luokseen ja suuteli häntä.
--Sinä tulet--äidiksi.
--Äidiksi!
Selma vaipui hänen rintaansa vasten ja puhkesi itkuun.
--Itketkö sinä sitä? Luulin sinun päinvastoin tulevan iloiseksi.
--Iloinen minä olenkin--vaikka itken. Ei minulla ole paha mieli,
kyyneleet vain väkisin tunkevat esille--ja rinta tahtoo pakahtua--
--Taitaa olla sen tilan tapoja. Mutta nyt, Selmaseni, sinun tulee olla
varovainen. Välttää kaikkia mielenliikkeitä. Äläkä mene kadulle yksin,
voivat ajaa ylitsesi ja koirat voivat säikyttää. Minä sen sijaan vien
sinua kävelemään joka päivä.
Selma totteli. Hän ei jalallaan astunut ulos portista ilman Aarnoldia.
Mutta hänen kanssaan he säännöllisesti aamiaisten jälkeen kävelivät
jonkun matkaa. Aarnold ei antanut minkään työn itseään siitä estää eikä
hän liioin kuunnellut Selman verukkeita, kun hänelle ei useinkaan
tahtonut juuri sillä minutilla sopia. Milloin oli Miina mennyt vedelle
ja hellassa paloi tuli, ettei käynyt kotia jättäminen yksin. Aarnold
vaati häntä sammuttamaan tulen ja niin oli siitä pulasta päästy. Välistä
Selma valitti väsymystä, välistä taas että hänellä oli vilu. Mutta niitä
ei Aarnold ottanut lukuun lainkaan.
Käveleminen kesti useimmiten vain neljänneksen tuntia tai korkeintaan
kaksikymmentä minuuttia. Sieltä tultua hän heittäytyi sohvalleen
lepäämään. Pahoinvointi eneni, ruoka kävi vastenmieliseksi ja usein
häntä pyörrytti. Mieli oli melkein aina raskas ja alakuloinen. Ei ollut
milloinkaan mitään vaihtelua, ei mitään joka olisi virkistänyt tai
antanut ajattelemisen aihetta. Hän pyysi Aarnoldilta jotain kirjaa, ja
sai Scriverin »Sielun aarteen». Se ei häntä miellyttänyt, joku romaani
olisi ollut hauskempi. Vaan niitä ei hän Aarnoldin kirjakaapista
löytänyt lainkaan.
Noita pahoja ajatuksia hän uskollisesti koetti karkottaa kauas pois.
Mutta mieleen tunkemalla tunki kaikenmoisia surullisia kuvitelmia,
joissa ei ollut päätä eikä pontta, vaikka hän usein itki niiden
vallassa. Jos hän esimerkiksi kuolisi,--sitä hän tavan takaa
mietti,--jos hän kuolisi, surisiko Aarnold häntä? Ja kuinka kauan?
Menisikö uudelleen naimisiin? Kenenkä kanssa?
Kaikki leskimiehet rientämällä riensivät kihlautumaan. Tuskin jaksoivat
odottaa laissa määrättyä puolta vuottakaan. Tietysti Aarnold tekisi
samoin. Ensi vuonna ehkä näillä ajoin oli täällä joku jo hänen
sijassaan. Hänen jälkensä olivat peitetyt, häntä tuskin muistettaisiin.
Aarnold ehkä rakastaisi sitä toista paljon enemmän kuin häntä. Tässä
samassa sohvassa ehkä istuivat sylitysten yhdessä, Aarnold ehkä
vakuuttaisi, kuinka vähän hän enää Selmaa ajatteli, kuinka hän vasta nyt
oli oikein onnellinen, vasta nyt tunsi oikeata lempeä. Selman sydäntä
poltti, näitä kuvitellessa ja vedet juoksivat virtana hänen silmistään.
Mutta hän piti tavallisesti varalta, ettei Aarnold yllättänyt häntä
itkemästä, sillä kuinka hän voisi selittää syyn?
Sitä paitsi Aarnold ei suvainnut turhanpäiväisiä tunteita. Sen hän tuli
huomaamaan kerran, kun seminaarille oli sopivan ilman vuoksi keskellä
päivää annettu luistinlupa ja Aarnold sillä tavoin tuli äkkiarvaamatta
kotiin, vaikka juuri oli mennyt tunnilleen. Selma virui sohvallaan
silloin parastaikaa ja itki. Hän oli kuvitteluissaan tullut sille
kohdalle, jossa Arnold toisen rouvansa kanssa kulkisi käsitysten hänen
haudallaan. Hän näki selvästi, kuinka he nojautuivat toisiaan vasten,
kuinka Aarnold puristi rouvan kättä ja katsoi häneen lempeästi. Ja tuo
rouva oli kukoistavan kaunis, paljon kauniimpi Selmaa.
Olikin hirveätä, kuinka rumaksi hän oli käynyt. Posket kalpeat, silmät
raukeat ja elottomat, kasvot keltaisia laitumia täynnä. Miksi hän oli
niin muuttunut? Siitäkö syystä oli Aarnold käynyt hänelle kylmäksi ja
välinpitämättömäksi? Sillä kylmä ja välinpitämätön hän oli, sen hän
osoitti selvästi joka päivä. Kävellytti häntä nyt tosin, ja piti hänestä
vähin huolta, mutta se oli kaikki vain tuon syntymättömän tähden hänen
kohdussaan, ei hänen itsensä tähden, sen hän tiesi varmaan! Ja taas tuli
kuva eteen hautausmaalta. Aarnold ja nuori rouva hänen kainalossaan.
Selma koetti ottaa selkoa tuon naisen kasvoista.
Mutta samassa Aarnold tuli sisään.
--Ajattelin, että menisimme ehkä kävelemään vielä, kun siellä on niin
kaunis ilma.
--En minä jaksa.
Selma painoi kasvojaan alemmaksi.
--Et jaksa? Kyllä sinä jaksat--koetetaanpas. Mitä--sinä olet itkenyt?
Mikä sinua vaivaa?
--Ei mikään.
--Ei mikään? Hm.
Hän kääntyi ikkunaan, mutta syrjästä Selma näki, kuinka otsa meni
ryppyyn ja kasvot ilmaisivat tyytymättömyyttä. Vuoden päästä ne ehkä
hehkuivat rakkautta ja lempeä sille toiselle. Siinä oli vihaa tuossa
katseessa, jonka hän nyt heitti mieheensä.
--No--?
Aarnold kääntyi päin. Hän nousi hitaasti, mitään virkkamatta ja meni
eteiseen ottamaan päälleen. Aarnold tuli jäljessä. Jäi panemaan kalossia
jalkaansa, kun Selma kiirehti portaita alas. Siinä hän kompastui ja oli
vähällä langeta. Aarnold sattui silloin parahiksi tulemaan ovesta.
--No noh!
Ääni oli todella pelästynyt, mutta sitten se muuttui vihaiseksi.
--Kumma, ettet sinä voi liikkua varovaisesti. Nyt olit vähällä mennä
nurin niskoin. Älä kiirehdi noin, tule tänne ja ota käsivarteni.
Selman täytyi laskea kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta niin kauas hän
vetäytyi sivulle kuin mahdollista. Eikä hän puhunut sanaakaan koko
matkalla, että. Ei puhunut kiusallakaan. Sillä hän tiesi varmaan, että
Aarnold ei häntä rakastanut ja tiesi senkin, että jos hän nyt
lapsivuoteessa kuolisi, ei Aarnold häntä ollenkaan surisi, vaan ottaisi
heti toisen vaimon. Hänestä tuntui, kuin hän kävelisi vento vieraan
miehen rinnalla. Jos olisi uskaltanut, kuinka mielellään hän olisi
vetäissyt kätensä pois.
Ei Aarnold liioin puhunut. Ilma oli tosiaankin raitis, siitä väkisenkin
virkistyi. Selma olisi mielellään tahtonut kävellä yksikseen, vapaasti,
minne tahtoi ja astui mieltä myöten milloin hitaammin, milloin
nopeammin. Mutta Aarnold vei häntä aina samoja katuja, samaa tasaista
kävelyä, samoissa kulmissa käännettiin, samat matkat astuttiin. Hän oli
kuin pihdissä, Aarnoldin käsivarsi painoi hänen kättään ja koko hänen
olemuksensa vaikutti masentavasti. Kaikki halu ja kaikki ilo siinä
tukehtui. Mekaanisesti Selma astui hänen rinnallaan, koetti pitää samaa
tahtia, hengästyi, vaan kesti kuitenkin ja tunsi helpoitusta, kun pääsi
kotiin jälleen, ja virui pitkällään taas omalla sohvallaan.
Siitä oli tämä nykyinen tila hyvä, ettei tarvinnut pitää pahaa
omaatuntoa, vaikka ei mitään tehnyt, loikoili vain päivät päätään.
Olihan luonnollista, ettei hän jaksanut olla ylhäällä, että hän voi
pahoin, oli väsynyt ja heikko. Mitäpä hän ylhäällä tekikään? Miina
toimitti kaikki askareet, sen kuin hän vain oli valvovinaan päivällisen
laittoa, vaikka sekin oikeastaan oli Miinan huostassa. Kokki-kirjan
mukaan hän välistä antoi Miinalle neuvoja ja käskyjä, mutta ei hän ollut
varma siitä, josko Miina näitä neuvoja todella seurasi, vai menettelikö
oman päänsä mukaan. Yhdentekevää Selmasta muuten. Enimmiten hän noita
käskyjä antoikin sen vuoksi, että itse tuntisi olevansa emäntänä ja että
Miinakin sen muistaisi. Hyvä oli kertoa myös Aarnoldille joskus, miten
ruoka oli valmistettu, kuinka paljon siihen oli aineita käytetty, mitä
se oli tullut maksamaan ja niin poispäin. Siitä sai niin sopivan puheen
aineen.
Selma mietti usein itsekseen, mikä nimi lapselle pantaisiin. Hänellä oli
monta ehdolla, mutta ei vain päässyt selville siitä, mikä niistä oli
kaunein. Viimein hän päätti kysyä Aarnoldilta.
--Mikäkö nimeksi? Annahan olla--
Aarnold veti muutamia savuja.
--Noo--siitä, tietysti, tehdään minun isäni kaima: Kalle.
Kalle! Herranen aika. Kalle! Selmasta ei maailmassa löytynyt rumempaa,
jokapäiväisempää nimeä. Hän ei varmaankaan osaisi rakastaa lasta, jonka
nimi oli Kalle.
--Eikö se ole--eikö se ole kovin tavallinen? hän kysyi.
--Mitä se tekee? Tavallinen sen juuri pitää ollakin.
--Mutta jospa se onkin tyttö?
--Tyttö?--Ei,--poikaa minä toivon.
--Vaan jos nyt sittenkin vaikka Anna Liisan, minä en puutu siinä
tapauksessa koko asiaan.
Hän sanoi sen noin puoli leikillään, mutta Selmaa ei naurattanut.
--Ensimmäinen lapsi nyt varsinkin pitäisi olla poika, jatkoi Aarnold
vielä.
Siihen se juttu päättyi. Selma ei siitä lähtien enää nimen valinnalla
vaivannut päätänsä.
Hän oli kauheasti vieraantunut Aarnoldista tämän yhden vuoden kuluessa
ja päivä päivältä he joutuivat yhä kauemmaksi toisistaan. Katkerat
ajatukset valtasivat väkisen hänen mielensä, ei auttanut enää taistella
niitä vastaan. Jos hän sai ne hetkeksi karkoitetuksi, ne tulivat
takaisin pienimmästäkin syystä kahta voimakkaampina.
Kerrankin hän oli taas katunut ja itkenyt. Oli soimannut itseään ja
selittänyt Aarnoldin välinpitämättömyyden omaksi syykseen. Hänellä ei
ollut niitä ominaisuuksia, joita Aarnold olisi vaimolta vaatinut. Sen
hän oli huomannut alusta alkaen. Mutta sen sijaan, että nöyrästi olisi
puutteensa tunnustanut, hän alkoi noukkia vikoja Aarnoldista, ja kun
Aarnoldin toimiensa tähden täytyi jättää hänet yksin, hän otti siitä
aihetta vihaan. Vetääntyi hänestä pois, vieraantui ja hautoi loukattuja
tunteitaan. Ja tästä kaikesta ei Aarnold aavistanut mitään. Rauhallisena
hän teki töitään, kävi seminaarissa ja kokouksissa, tuli kotiin, söi,
lepäsi, nukkui, oli terve ja voimakas. Kenties olikin hän tyytyväinen?
Kenties hän ei vaatinutkaan kotoista hauskuutta sen enempää.
Kenties hänenkin tuli tyytyä elämään, tämmöisenä kuin se oli! Ei vaatia
liikoja, vaan nöyrästi muistella omia puutteitaan. Sitten kuin lapsi
syntyisi, saisi hänen elämänsä toista, rikkaampaa sisältöä.
Kärsivällisyyttä vain, silloin kaikki muuttuisi.
Näin hän itselleen vakuutteli ja teki hyviä päätöksiä. Hyväksi aluksi
hän alkoi ommella pieniä röijyjä ja paitoja tulokkaalle. Se oli hauskaa
työtä, aika kului nopeammin, eikä hän muutamaan viikkoon silloin
tuntenut ikävää. Aarnoldkin jonkun kerran istui hänen luonaan ja katseli
mänkälaisia vaatteita »sille mestarille» laitettiin.
Selma oli silloin hiukan olevinaan. Hän tiesi osaavansa sekä leikata
että myös käyttää neulaa. Sieviä olivatkin hienoine pitsineen nuo
valkoiset pienet paitaset. Niitä oli jo puoli tusinaa valmiina. Hän otti
ne esille kaikki ja näytti Aarnoldille.
--Eipä uskoisi, että noihin mahtuu ihmislapsi. Entä kun ovatkin liian
pieniä?
--Eivät ole. Minä tiedän varmaan.
--No niin, pian kait se nähdään. Siihen ei enää mahda pitkiä aikoja
ollakaan. Vai mitä luulet?
--Tuskin kuukautta.
--Hm--
Aarnold katsoi kelloaan. Kymmentä minuuttia vailla yksi.
--Kas, kun se ei tule pöytää kattamaan.
--Minä lähden katsomaan.
Lihasoppa kiehui vielä tulella.
--Eikö ole jo valmista? Kello on kohta yksi.
Selma maistoi, mutta se oli hänen mielestään tuimaa.
--Saahan siihen panna suolaa, sanoi Miina.
Suolavakka oli seinällä nurkassa. Selma pisti sinne kämmenensä mutta
sieltä hyppäsi samalla pieni hiiri häntä vastaan. Selma parkaisi ja
putosi tuolille istualleen.
Aarnold kuuli hätähuudon ja ryntäsi keittiön ovelle.
--Mikä on? Mikä sinulle tuli?
--Kun hiiri hyppäsi suolavakasta.
--Ja sitä sinä kirut. Luulin sinulle jo tapahtuneen mitä hyvänsä.
Onko tuo nyt laitaa, että peljästyy pientä hiirtä--aika ihminen.
Selma pahotti mielensä ja puhkesi itkuun. Aarnold meni takaisin sisään
ja Miina ilmoitti Selmalle, että ruoka oli pöydässä, he saisivat alkaa,
soppa kyllä tuli sisään tuossa paikassa.
Mutta Selman itku kiihtyi, hän ei kyennyt nousemaankaan
Ei Aarnold välittänyt edes hänen tilastaan, minkä hän sille voi että
säikähti, oliko siinä suuttumisen syytä, eihän hän tahallaan
parkaissut.--Aika ihminen, hän sanoi. Oliko hän tavallisen, terveen
ihmisen veroinen, kuka tiesi, mitä tämä häneen vaikuttikaan? Eikä
auttanut tehdä mitään hyviä päätöksiä, ei auttanut hänen koettaakaan,
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Lehtori Hellmanin vaimo - 4
  • Büleklär
  • Lehtori Hellmanin vaimo - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3614
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1801
    25.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lehtori Hellmanin vaimo - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3664
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1871
    26.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.2 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lehtori Hellmanin vaimo - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3688
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1809
    26.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    42.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Lehtori Hellmanin vaimo - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 756
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 496
    33.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    42.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    47.2 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.