Lehtisiä mietekirjastani - 1

  
  LEHTISIÄ MIETEKIRJASTANI
  Kirj.
  Zacharias Topelius
  
  Suomentanut Juhani Aho
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1909.
  
  
  SISÄLLYS:
  Ulosantajain esipuhe
  Kuinka ajatukset kuihtuvat
  Uskoni
  Usko ja tieto
  Kuolemattomuus
  Iankaikkinen elämä
  Synti, armo ja omatunto
  Paha
  Kaikki-yhteisyys
  Sallimus
  Ihmeteot
  Enkelit
  Tuhatvuotinen valtakunta
  Tuomio ja maailman loppu
  Maanpallo maailman-kaikkeudessa
  Ihminen maailman-kaikkeudessa
  Valo
  Elämä
  Suku ja yksilö
  Minä
  Lapsi
  Nuoruus
  Elämän kesä ja syksy
  Rakkaus
  Koti
  Koulu
  Kansa ja isänmaa
  Kirkko
  Saarnamies
  Opettaja
  Painetun sanan edesvastaus
  Sanomalehdistö
  Puolueet
  Raha
  Työ
  Ajatus
  Suuruus
  Unhotetut
  Muistopatsaat
  Maine
  Kirja
  Määräperäisyys maailman historiassa
  Perusviivat
  
  
  ULOSANTAJAIN ESIPUHE
  
  Tähän toistakymmentä vuotta sitten alkoi Z. Topelius koota
  "Mietekirjansa" hajanaisia lehtiä, jonka ensi suunnitelman hän jo
  oli laatinut v. 1870. Hänen tarkoituksensa oli antaa jälkimaailmalle
  tilaisuutta tutustua hänen personalliseen käsitykseensä ajan ja
  iankaikkisuuden suurista kysymyksistä, ei sen vuoksi, että hän olisi
  pannut mielipiteilleen mitään ratkaisevaa merkitystä, vaan koska
  hän tunsi sisällistä tarvetta esittää ne hedelminä pitkän elämän
  kokemuksista.
  Alkuperäinen suunnitelma sisälsi paljon suuremman määrän kirjoituksia
  kuin mitä tekijä ehti sepittää. Nämä ovat vaan "Lehtisiä
  mietekirjastani", jotka nyt hänen kuoltuaan julaistaan. Puhtaaksi
  kirjoittaessaan ja järjestäessään eri kirjoituksia ovat ulosantajat
  seuranneet tekijän viimeistä suunnitelmaa: kirjan sisällöksi, mutta
  niitä lehtiä uudelleen painoon toimitettaessa, jotka ovat olleet
  julaistuina aikakauskirjoissa ja kalentereissa, on seurattu aikaisempia
  käsikirjoituksia, koska tekijä tuollaista lehteä satunnaisesti
  julaistessaan siihen usein kokosi ja supisti useampien kirjoitusten
  sisällön.
  Kunkin kirjoituksen alla olevasta päiväyksestä näkyy, että kaikkein
  useimmat niistä ovat syntyneet v. 1895 eli vähän sen jälkeen kuin
  tekijä seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana oli parantunut
  hengenvaarallisesta taudista. Sen johdosta Mietekirjan suunta osaksi
  muuttui. Hengellinen sisältö tuli pääasiaksi, ja lehdet uudesta
  oikeinkirjoituksesta, naiskysymyksestä, kuvaamataiteesta, tieteistä,
  kuolemanrangaistuksesta, ruumiinpoltosta y.m. jäivät kirjoittamatta.
  Muissakin suhteissa on tätä Topeliuksen viimeistä teosta pidettävä
  valmistumatonna. Siinä on aukkoja ja puutteita, joita tekijä työtään
  viimeistellessä aikoi täyttää. Siitä ovat osoitteena käsikirjoitukseen
  tehdyt reunamuistutukset. Mutta ainoastaan katkonaisimmat ja tekijän
  itsensä hylkäämät kirjoitukset ovat poisjätetyt. Eräs luku sodasta on
  ulotettu ja useita kertoja puhtaaksi kirjoitettu, viimeksi Helmikuun
  12 p:nä 1898, joka oli viimeinen päivä, jolloin tekijä oli terveenä ja
  työvoimissaan.
  Z. Topelius tunsi, enemmän kuin monet muut kirjailijat,
  vastuunalaisuutta lausumastaan sanasta. Hän sanoo eräässä tämän kirjan
  esipuheen katkelmassa: "Jokainen sana, Kaikkivaltiaan: tulkoon! yhtä
  paljon kuin lapsen soperrus, luopi oman ajatusmaailmansa. Sentähden ei
  mikään sana voi palata alkulähteeseensä jälkeä jättämättä. Luonnonäänet
  haihtuvat, ajatus semmoisenaan on itämätön siemen, mutta sana on teko,
  jolla on edesvastuunsa."
  Helsingissä Lokakuulla 1898.
  
  
  KUINKA AJATUKSET KUIHTUVAT
  
  Olen lukenut monenlaisia määritelmiä ajatuksesta. Filosoofi rakentelee
  ja sitoo sen mittausopillisiin viivoihin -- runoilija ratsastelee
  sillä pilvissä ja painaa sen tunteiden vahaan -- koronkiskuri lyö sen
  rahaksi, -- suutari naulitsee sen kengän pohjaan -- tylsämielinen
  tuijottaa siihen niinkuin huuhkaja päivään, mutta mikä se on, sitä ei
  voi kenkään sanoa. Se on minä, se on sinä, se on yhtaikaa kaikki ja
  ei mitään. Kuitenkin on se maailman valtias. Sen historia on maailman
  historia.
  Koettakaamme sitä kuvin esittää -- olettakaamme, että se on aalto:
  että se syntyy meressä ja vaipuu merehen takaisin. Että on lintu: joka
  lentää ja uupuu. Kukka: joka itää ja kuihtuu. Kautta vuosisatojen voi
  se kulkea, niinkuin valonsäde kautta avaruuksien, mutta ei ikuisesti --
  jos se on syntynyt ihmisen aivoissa -- se vaipuu alas, uupuu, kuihtuu,
  sammuu. Siinä on sen rajoitus rajattomassa avaruudessa. Ikuisuuden
  ajatuksen -- Jumalan ajatuksen edessä täytyy sen taipua tahtoen tai
  tahtomattaan.
  Ajatukset ovat sielun kasvimaailma. Tahdotko tietää, kuinka
  ajatusmaailma itää, niin kysy sitä kevähältä! Kuinka kuihtuu, kysy
  syksyltä. Kevät katsoo aina eteenpäin, syksy aina jälelleen, mutta
  syksyllä on se etu, että voi katsoa eteenpäin uusiin keväihin. Siinä on
  vanhain onni.
  Monet kuihtuneet ajatukset ovat vaan kuihtuneita kaprifolioita. Elä
  tuomitse niitä kuolemaan, ne ovat monikesäisiä. Anna niille sadetta,
  paistetta ja lämmintä ilmaa: ne voivat vielä tuoksua.
  2.7.1890.
  
  
  USKONI
  
  Usko on ihmishengen pohja. Henki ilman uskoa on vaan pohjaton meri.
  Sentähden alkaa jokainen elämänkäsitys uskolla.
  Uskoni on yksityisasia Jumalan ja minun välillä ja liikuttaa muita
  ainoastaan siinä määrin, mikä vaikutus sillä voi olla. Tunnustan tämän
  uskoni milloin tahansa ja missä tahansa minun tulee siitä todistaa,
  mutta minusta on tarpeetonta näytellä sitä pääsylippuna taivaaseen.
  Tässä on minun nyt vaan esittäminen elämäni perustus.
  Olen onnellinen siitä, että olen kasvanut lutherilaisen kirkon
  uskossa, jota rakastan ja kunnioitan, en sen vuoksi, että pidän tätä
  kirkkoa erehtymättömänä ja ainoana autuaaksi tekevänä, vaan siksi,
  että se rehellisesti etsii totuutta Jumalan ilmoitetusta sanasta.
  Uskon kansakoululapsen tavoin Lutheruksen pieneen katkesmukseen, siis
  kolmiyhteiseen Herraan Jumalaan, hänen lakiinsa ja evankeliumiinsa. Ja
  sen minä uskon sielustani ja sydämmestäni, en omasta voimastani, en
  järkeni ja oppini avulla, vaan Jumalan armosta, joka Kristuksen kautta
  on kutsunut minut ihmeelliseen valoonsa.
  Yhtä en tahdo salata, nimittäin että katson kristinuskon sisimmässä
  luonteessaan olevan elämää eikä uskoa. Kirkkojen opinkappaleet ovat
  syntyneet uskon sisällön selittämiseksi ja rajoittamiseksi, mutta
  ovat ainoastaan puutteellisia inhimillisiä kokeita sovittaa sanoiksi
  sitä, jota voidaan elää ainoastaan hengessä. Mitä rikkoutumisia, mitä
  kiusallisen katkeria riitoja kristittyjen kesken onkaan tämä sanoiksi
  sovittaminen synnyttänyt! Olen sitä mieltä, että kristinuskon koko
  varsinainen sisältö voidaan lausua muutamin yksinkertaisin sanoin:
  _Uskon Jumalaan Kaikkivaltiaaseen, Isääni, taivaan ja maan luojaan.
  Uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, Ihmisen Poikaan, minun
  ja maailman Vapahtajaan. Uskon Jumalan Pyhään Henkeen ja iankaikkiseen
  elämään._
  Ei sanaakaan enemmän, mutta ei myöskään pilkkuakaan vähemmän. Yhdistä
  kaikki särkyneet kirkot, lahkot ja mielipiteet tähän tunnustukseen,
  joka sisältyy pääajatuksena kaikkien kristittyjen uskossa; pidä kiinni
  tästä yhdyssiteestä, älä pane arvoa sen rinnalla oleviin sivuasioihin,
  ja kaikki tulevat yhtymään Kristuksen ristin ympärillä, samalla kun
  paljon rauhattomuutta ja paljon pahennusta on katoava maailmasta.
  En ymmärrä sitä suvaitsevaisuutta, joka katsoo kaiken uskon yhtä
  hyväksi, kunhan se vaan on vilpitön. On oleva raja totuuden ja
  erehdyksen välillä. En tunnusta mitään kristinoppia ilman raamatun
  Kristusta. Minä tuomitsen erehdyksen, en sitä, joka erehtyy. En voi
  nähdä kanssaihmiseni sisimpään. En tunne niitä teitä, joita myöten
  Jumalan Henki voi johdattaa meitä kaikkia pimeyden kautta valoon;
  tiedän vaan, että niitä on paljon. Miksi olisi minun tieni ainoa oikea,
  ainoa mahdollinen?
  Kristinusko on salaisuus, jonka perille voidaan tulla ainoastaan
  sisällisen kokemuksen tietä. Sitä _puuttuen_ päättelemme niinkuin sokea
  väreistä, sen _omistaen_ täytyy meidän taipua niinkuin lapset Jumalan
  ja raamatun auktoriteetin eteen. Mutta se ei estä meitä ajattelemasta,
  tutkimasta ja kysymästä, aina kuitenkin nöyrinä pysyen. Raamattu itse
  on vastaava kysymyksiin, ei niin, että me poimimme siitä ne paikat,
  jotka tukevat meidän ennakkomielipiteitämme ja jätämme huomaamatta
  tai kiellämme ne, jotka ovat niiden kanssa ristiriidassa, vaan niin,
  että heitämme omamme hetkeksi syrjään ja vertailemme näennäisesti
  ristiriitaisia niinkuin opetuslapset, jotka rehellisesti etsivät
  totuutta.
  Olen oppimaton raamattua tulkitsemaan enkä vaadi mielipiteelleni mitään
  arvoa. Mutta minä kysyn, niinkuin monet muutkin kysyvät, ja tahdon nyt
  tehdä pari kysymystä, joihin luulen löytäneeni vastauksen.
  Olen esim. löytänyt erehdyttävän käännösvirheen Lutheruksen
  pienessä katkesmuksessa, toisessa uskonkappaleessa. Lutherus tapasi
  kreikkalaisessa alkutekstissä sanan _hades_, kuoleman valtakunta,
  johon sanaan katolilaiset perustavat oppinsa kiirastulesta. Tätä oppia
  välttääkseen käänsi Lutherus sanan _hades_ sanalla _helvetti_, "alas
  astui helvettiin". Mutta Math. 25: 41:n mukaan on helvetti ennen
  tuomiota valmistettu ainoastaan perkeleille, ja olisi Kristus siis
  astunut heidän luokseen. Luen siis sen kaiken toisessa uskonkappaleessa
  näin: "astui alas kuoleman valtakuntaan".
  Tärkeämpää raamatun tutkimuksen vapaudelle on oppi Jumalan
  kolminaisuudesta, joka epäilijälle on mitä pahin loukkauskivi.
  Uskallan tehdä selityksen koetuksen 1 Kor. 15: 24--28 perusteella.
  Paavali sanoo, että lopussa on Kristus, sittenkun kaikki hänen allensa
  tuomiossa heitetyt ovat, antava valtakunnan Isälle ja myös itse hänen
  allensa heitettävä, että Jumala kaikki kaikissa olisi. Kun me siis
  tunnustamme kolmiyhteistä Herraa Jumalaa, ei meitä samalla mikään
  estä ajattelemasta kolmijakoisuutta rajoitetuksi Kristuksen tehtävään
  maailman vapahtamiseksi, se on aikaan, ajanjaksoon (aion) maailman
  luomisesta maailman loppuun. Sen jälkeen seuraa ajaton iankaikkisuus,
  jolloin jakamaton Jumala on kaikki kaikissa.
  Ajatukseni ei voi ulottua yli ajan rajain. Kristus on tässä samoin kuin
  kaikessa muussakin valinnut nuo inhimilliset vertaukset, Isä, Poika,
  ja Henki, joiden avulla ajatuksemme voi käsittää pelastustyön, ja
  panee senvuoksi painoa yhteydelleen Isän kanssa ja jakamattoman Isän
  ylevämmyydelle. Muistakoot muuten epäilijät, että ihminen, Jumalan
  kuvaksi luotu, on samalla tavalla ajassa kolmiyhteinen olento ruumista,
  sielua ja henkeä, mutta tulevassa elämässä tuomion jälkeen olennoltaan
  henkeä.
  1.8.1895.
  
  
  USKO JA TIETO
  
  Usko käsittää ihmisen päävoimat ja on, sekä toimiessaan että
  levätessään, suurin valta maailmassa. Uskoa verrataan voimaan, joka
  vuoria liikuttaa; usko kaataa ja nostaa, parantaa ja tappaa? Kuka
  raivoo niinkuin uskonvimmainen? Kuka kärsii niinkuin marttyyri? Kuka
  rakastaa niinkuin vastarakkauden saavuttanut, kuka vihaa niinkuin
  hyljätty? Uskovainen yksin on varma taivaan autuudesta. Ja tämän voiman
  uskaltaa tieto uhkamielisyydessään kieltää ja sitä pilkata, tuo tieto,
  joka aina etsii, kysyy, arvelee eikä voi väittää mitään varmaksi
  tänään, jota ei toinen tieto jo huomenna väittäisi valheeksi! Tieto on
  Juno-pilvissä, jota ajatus aina on syleilevinään sumussa ja jonka se
  aina uudelleen kadottaa näkyvistään. Halveksinko tietoa? Kysy minulta,
  tahdonko palata Ptolemaion maantieteeseen, kysy minulta, olenko koskaan
  tuntenut ihmishengen sammumatonta janoa tutkimaan ja kysymään! Ja
  kuitenkin sanon minä, että tieto, joka mittaa tähdet ja valtameret, on
  heikko lapsi sen jättiläisuskon rinnalla, joka voittaa maailman, joka
  on nähnyt sen luomisen ja ennustaa sen häviötä.
  Monet pitävät uskoa ja tietoa sovittamattomina vastakohtina.
  Kristityt sanovat: järki ei saa mestaroida uskoa. Tieto taas asettaa
  ensimmäiseksi ohjeekseen uskon kieltämisen. Molemmat erehtyvät: usko
  ja tieto sopivat kyllä toisiinsa, täydentävät toisensa ja sisältyvät
  toisiinsa, niinkuin lähde sisältyy jokeen, niinkuin taru historiaan.
  Raamattu, joka niin usein rankaisee väärää oppia ja varoittaa siitä
  tiedosta, joka hulluttaa, ei milloinkaan aseta yhdenvertaiseksi
  tietoa ja epäuskoa. Kristus sanoo: minä olen totuus. Paavali sanoo:
  me _tiedämme_, ketä _uskomme_. Järkiperäinen tieto sisältyy uskoon
  todistettuna sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman
  todistuksia tieteen selviöihin. Luonnontiede rakentaa maailman
  atoomeista: näytä minulle atoomit, näytä eetteri! Niitä ei ole
  missään, ne ovat todistamaton usko, ja kuitenkaan ei kukaan epäile
  niiden olemassa oloa. Lähde kieltää joen pysymällä reunojensa sisällä,
  joki kieltää lähteen liikkumalla eteenpäin. Ja kuitenkaan ei lähde
  ole muuta kuin lepäävä joki, joki ei muuta kuin liikkuva lähde.
  Molempien päämäärä ja tarkoitus on ääretön meri. Usko alkaa ja loppuu
  Jumalassa, joka on korkein tieto. Tiede alkaa olettamisella, joka ei
  ole mitään muuta kuin uskoa, ja päättyy äärettömyyden eteen asetettuna
  kysymykseen. Mitä on tämä sitten muuta kuin kulkua uskosta uskoon,
  lähteeltä mereen?
  Sentähden on usko aina liikkuvan, vaihtelevan ja väreilevän ihmishengen
  pohja, jonka voimakkuuteen kansojen elinvoima perustuu. Kansa on
  voimakas ulkonaisesti ja sisällisesti ainoastaan niin kauvan kuin
  se säilyttää tietoisuutensa Jumalasta, uskonsa. Kun se katoo, alkaa
  kuihtuminen, jota ei mikään loistava sivistys ajan oloon voi estää.
  Sivistys koskettaa ainoastaan ihmisen olennon kehää eikä sen sisustaa,
  ja joutuu, itse katoavainen ollen, kaiken katoavaisen kohtalon
  alaiseksi.
  Uskoton mies on kuin rannaton aalto, juureton ja pohjaton, joka
  kiertää oman itsensä tai katoavaisten tarkoitusperien ympärillä, jotka
  siksi kerrakseen kiinnittävät hänen huomiotaan. Miehellä on kuitenkin
  edes nämä tarkoitusperänsä, mutta uskoton nainen on ristiriidassa
  oman itsensä kanssa. Vaikka olisi kuinkakin älykäs ja teräväpäinen,
  ei hän näitä lahjojaan käyttämällä voi löytää elämänsä keskustaa;
  hänen tekojaan määräävät vaikuttimet ovat kasvaneet kiinni siihen
  välittömyyteen ja ehdottomaan uhraavaisuuteen, joka on uskon sisin
  olento. Riistä häneltä tämä elämän pohja, opeta häntä perustautumaan
  arvostelevaan ajatukseen, ja hän ei ole enää nainen, vaan arvostelun ja
  tunteen, järjen ja intohimojen sekasikiö, joka häilyy molempien välillä
  ja joutuu molempien erehdysten uhriksi.
  Ollessaan kristillinen elinvoima on uskolla vastakohtanaan epäusko,
  olkoon että tämä tunnustaa opin ja kieltää elämän, tai peittelemättä
  kieltää, elämän ja opin. Edellinen muoto on tavallisin; tunnustuksella
  on kuitenkin niin syvät juuret, että ihmiset sitä ainakin kantavat
  kuolleena uskona huulillaan, vaikka sydän olisikin kylmennyt ja
  kovennut. Mutta epäusko siinä merkityksessä, ett'ei mitään uskota, on
  sisällötön sana. _Natura abhorret a vacuo_, luonto ei siedä mitään
  tyhjää. Kun meissä syntyy sellainen tyhjä aukko, hyökkäävät peikot
  sijaan. Niin eroittamaton on usko ihmisen sisimmästä olennosta, että
  senkin, joka kaikki kieltää, lopulta täytyy uskoa omaan itseensä.
  Vapaa-ajattelijat erehtyvät: se Jumala, jonka he kieltävät, palaa
  ehdottomasti takaisin epäjumalana. Se aikakausi, joka järkeä palveli,
  oli ääriään myöten täynnä taikauskoa. Sinä, joka kutsut Jumalaa
  vanhaksi lastentaruksi, polvistu Cagliostron edessä, vaadi vastausta
  kuolleilta tai palvele omaa itseäsi!
  8.8.1895.
  
  
  KUOLEMATTOMUUS
  
  Jos meillä takanamme olisi tyhjyys ja edessämme ainoastaan kuolema,
  hauta ja uusi tyhjyys, mitä varten eläisimme? Mitä varten lempisimme,
  taistelisimme, kärsisimme, kieltäytyisimme, työskentelisimme,
  uskoisimme ja ajattelisimme?
  Niin, mitä varten? Kaikkihan olisi vaan katoavaa unelmaa, niin vähän
  kaikkien tähän elämään panemiemme huolien arvoista, että me yhtä hyvin
  jäädä nukkumaan ensimmäiseen lapsuutemme kehtoon ja odottaa kuolemaa
  kuin ruveta näkemään niin paljon vaivaa toivottomasta elämästä.
  Olisihan silloin päiväperhonen onnellisempi meitä, sillä hän syntyy
  ja kuolee päivän auringon mukana eikä ennätä kysyä, mitä varten on
  olemassa. Mutta meillä on levottomat ajatuksemme, jotka eivät anna
  meille mitään rauhaa, meillä on sammumaton onnen janomme, ahnaat
  aistimme, tutkiva henkemme, joka ei koskaan lakkaa kysymästä. Mitä jää
  tähteeksi kuolleelle, kun kaikki hänen takanaan ja edessään on ijäksi
  ohitse? Pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kylmyys, unohdus, horrostila,
  häviö. Mikä kolkko kaukamaa, katsottuna lämpöisen ihmiselämän
  valoisilta vaaroilta!
  Sentähden ovat ne, jotka eivät usko tulevaa elämää, pakotetut hakemaan
  toivoa, onnea, palkkaa ja päämääräänsä maallisuuden ahtaiden rajojen
  sisältä, maallisesta kunniasta, vallasta, nautinnoista ja himojen
  tyydytyksestä. Se onnistuu heille ehkä nuoruudessa, niinkauvankun pitkä
  tulevaisuus lupaa heille kaikkea, mutta vanhalla, parantumattomalla
  sairaalla, elämästään pettyneellä ei ole enää huomista päivää. Ja
  itsessään nautinnossa kummittelee jo sen toivoton, pikainen loppu.
  Ilman kuolemattomuutta sotkeutuvat elämän arvoitukset avautumattomiksi
  umpisolmuiksi.
  Ne taas, jotka hakevat palkkaansa jalossa toiminnassa kansansa ja
  ihmiskunnan hyväksi, eivät voi itseltään salata, että he työskentelevät
  unhotusta varten. Mitä jää jälelle heidän työstään, kun ei heitä enää
  ole olemassa? Katoava nimi, uusia tuntemattomia tarpeita ja hauta, jota
  välinpitämättömät tallaavat. Ilman uskoa elämään tämän elämän jälkeen
  emme voi antautua edes jaloimpienkaan tarkoitusten hyväksi toimimaan,
  koska kaikki on päättyväistä, katoavaista, tyydytystä vailla, kysymys
  ilman vastausta ja olemassaolo ilman jälkeä.
  Mitä on elämä, joka kuolee? Hauta vastaa: se on toivottomasti haihtunut
  toivo! Ei, sanoo Kristus: elämä, joka kuolee, on siemen maassa! Se
  kylvetään katoavaisuudessa ja nousee katoamattomuudessa; se kylvetään
  voimattomuudessa ja nousee voimassa. Minä olen ylösnousemus ja elämä,
  joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut.
  Mitkä sanat nämä keskellä katoavaisuutta! Minä kuvittelen mielessäni,
  että näitä sanoja lausuttaessa vavahtivat vuoret, yö valkeni ja syvä
  helpotuksen huokaus humahti läpi luomakunnan. Kuolon varjo on vaan
  elämän sarastusta. Kauhistuksen kuningas rukoilee elämän Herraa ja
  täydentää hänen töitään.
  Ilman iankaikkista elämää olisi Jumalan luomakunta ristiriidassa
  itsensä kanssa. Luonnontieteet sanovat meille, ett'ei hitunenkaan
  ainetta huku, ainoastaan muuttaa muotoaan. Olisiko nyt Jumalasta
  syntynyt, kaikkia hallitseva henki yksin hävityksen lain alainen?
  Kuinka paljon kuihtuukaan ympärillämme ennen aikojaan, kuolee
  kehtoonsa, päättyy keski-eräisenä tietämättä edes eläneensäkään!
  Kuolemattomuus yksin vastaa kaikkiin kysymyksiin, ratkaisee kaikki
  näennäisesti ratkaisemattomat pulmat ja avaa äärettömän avarat näköalat
  tuolla puolen mustan esiripun, jonka takana lyhytnäköinen maallinen
  silmämme näkee vaan usvia ja yötä. Kuolemattomuus on oikeutta, tuomiota
  ja laupeutta. Ilman sitä ei Jumala enää olisi rakkaus, hän olisi
  oikullinen, julma, kova kohtalo.
  Sinä, joka kevein mielin tuhlailet maisen elämäsi lyhyitä hetkiä,
  niinkuin ei niistä koskaan loppua tulisi, muistaos, että painut virran
  mukana rannatonta merta kohti! Ja sinä, joka petyit elämän luullusta
  onnesta, joka olet uupunut, olet epätoivossa ja uppoat, etkä enää voi
  kohottautua ylös, nosta itkettyneet silmäsi sitä äärettömyyttä kohti,
  jota me kutsumme lopuksi, mutta joka onkin vaan alku, ja kyyneliesi
  läpi kuumottaa sinulle uusi aamu, jonka aurinko ei ikinä laske!
  
  
  IANKAIKKINEN ELÄMÄ
  
  Buddhan ja spiritistien mukaan ei iankaikkinen elämä ole muuta kuin
  loppumattomissa kehityssarjoissa jatkuvaa maallista elämää. Epäilemättä
  sisältyy aika häviävänä osana iankaikkisuuteen, mutta kuinka äärettömän
  erilaiseksi muuttuukaan kaikki, kun maailman ja ajan rajoitus
  katoaa! Siirtyminen äärellisyydestä äärettömyyteen synnyttää uuden
  olemassaolon, uuden elämän.
  Kaikkia kuvittelujamme iankaikkisesta elämästä hämmentää aistillinen
  käsityksemme, josta emme voi vapautua. Ajattelemme tuolla puolen
  haudan yhtäällä maallisen paratiisin, toisaalla palavan syvyyden
  tulikivijärvineen. Se ei ole paljoa korkeampi käsitys kuin villin,
  joka panee leipää vainajan kirstuun. Hakisimmeko sitten vertauskohtaa
  henkielämälle filosofian itseensä sulkeuneesta, puhtaasta
  ajatusmaailmasta? Mahdotonta. Tuo maailma on kolkko ja autio erämaa,
  "die Wüste des Denkens"... Kristinusko ei voi tyytyä tähän jääkylmään
  absoluuttisuuteen; se julistaa eloa tykkivän persoonallisuuden jatkuvaa
  elämää kuolemankin jälkeen. Sen korkein autuus on "Jumalan kasvojen
  katseleminen", persoonallinen suhde Kristukseen ja yhteys autuaitten
  henkien kanssa. Ajatuksen erämaan täyttää uhkuva elämä, joka on
  jatkuvan kehityksen ehto.
  Ei mikään riitele vastaan, vaan kaikki saattaa aavistamaan sielujen
  kehitystä kuoleman jälkeen, kirkkaudesta kirkkauteen Jumalaa kohti,
  hämäryydestä pimeyteen pois Jumalasta. Monet kristityt eivät tahdo
  tunnustaa ikuista helvetin rangaistusta ja kieltävät Jumalan rakkauden
  nojalla sen, että yhden ainoan iankaikkinen kadotus tekisi tyhjäksi
  kaikkien muiden autuuden. Niin, Jumala on rakkaus, mutta kuinka voi
  hän itseensä yhdistää ne, jotka _eivät tahdo_? Jumala ei ole voinut
  armahtaa perkelettä, kieltämättä persoonallisuuden pääehtoja, tahdon
  vapautta. Me emme voi päästä Kristuksen selvistä sanoista: "se tuli,
  joka ei koskaan sammu, se mato, joka ei koskaan kuole".
  Yksi toivo vielä on. Raamatussa usein käytetty sana _aionios_, jonka
  Lutherus on kääntänyt sanalla _iankaikkinen_, merkitsee kreikkalaisessa
  alkutekstissä pitkää ajanjaksoa, jota voi toinenkin seurata. Kristuksen
  ajallinen tehtävä tapahtuu aikana ennen tuomiota. Täyttämyksen
  iankaikkisuudessa, kun Kristus on jättänyt kaiken vallan Isälle,
  katoo aika ja Jumala on kaikki, ja kaikki on Jumala. Siellä ei ole
  pahalla eikä siis myöskään kärsimyksellä mitään sijaa. Perkeleen ja
  auttamattomasti paatuneiden kohtaloksi jää siis täydellinen häviäminen,
  jää se, jota raamattu kutsuu _toiseksi_ iankaikkiseksi kuolemaksi.
  Ensimmäinen kuolema on ainoastaan persoonallisen olemassaolon uusi
  muoto.
  Sinä, joka vaikeroit iankaikkisen rangaistuksen soveltumattomuutta
  Jumalan anteeksi, antavaan rakkauteen, sinä joka loukkaudut hyvän
  ja pahan kaksinaisuudesta, alistu sen äärettömän viisauden alle,
  joka yhdistää Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden hänen armahtavaan
  laupeuteensa ja suopi suurimmillekin syntisille parannuksen toivon, kun
  he vaan _tahtovat_!
  Aika kestää maailman loppuun ja tuomioon. Ensimmäisen kuoleman kautta
  vapautuneet henget tuovat kanssansa maalliset muistonsa, jotka tekevät
  heidät joko onnellisiksi tai onnettomiksi, mutta ikäänkuin nukkuvat,
  tietämättöminä ajan lennosta. Kaikki tarvinnevat enemmän tai vähemmän
  aikaa vähitellen tottuakseen uuteen olemiseen; Kristus, jolla ei syntiä
  ollut, tarvitsi vapautumiseensa neljäkymmentä päivää ylösnousemisensa
  jälkeen. Todenmukaista on, että muut kuolevaiset tarvitsevat pitemmän
  väliajan, riippuen siitä, missä määrin heidän sielunsa on kiinni
  maallisissa. Endorin noita kutsui Samuelin hengen esiin kaksikymmentä
  vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Ei ole mitään syytä kieltää sitä, että
  saiturit ja pahantekijät kuoltuaan harhailevat aarteittensa kätköjen
  tai pahatekojensa paikan ympärillä. Meillä on oikeus ajatella, että
  rakkaat vainajat ovat näkymättöminä läheisyydessämme vielä jonkun aikaa
  kuolemansa jälkeen, mutta heidän henkiensä rauhan vuoksi on meidän
  toivominen heille täydellistä lepoa.
  Sillä elämässä ja kuolemassa löytää henki rauhansa ainoastaan
  lepäämällä Jumalassa. Autuaat henget eivät kummittele. Kadotetut,
  puuttuvaiset, odottavat, maahan vielä kytketyt henget ovat kuoleman
  jälkeen vailla kaikkia keinoja halujensa tyydyttämiseksi. Heidän
  itsetietoinen ajatuksensa elää, heidän muistonsa seuraavat heitä,
  vaikkakin voimattomina. Kuoleman valtakunnan tyhjyys ja hiljaisuus
  sulkee heidät heihin itseensä ja sitoo heidät näkymättömillä
  siteillä. Vielä elää heidän tahtonsa siihen suuntaan kuin ennenkin.
  Kristus ei unhota heitä, hän tarjoo heille vielä viimeisen toivon.
  Kun se hyljätään, asettuvat pahat henget hänen sijalleen. Ylöspäin
  tai alaspäin kulkeminen on yhä heidän vallassaan, mutta se on vaan
  passiivista vastaanottamista eikä aktiivista toimintaa, niinkuin
  elämässä. Elkää luulko, että kehitys pysähtyy! Sen täytyy tuomiolla
  esittää ratkaiseva tulos.
  Heittäkää pois kaikki unelmat maallisista paratiiseista tuolla puolen
  ajan! "Mitä ei mikään silmä ole nähnyt eikä mikään korva kuullut
  ja mikä ei minkään ihmisen sydämmessä ole syntynyt", sen on Jumala
  säilyttänyt uskollisilleen. Paikan äärettömyys ja kaikki loistavat
  tähtimaailmat ovat avoimina heidän silmiensä edessä. Aikain etäisyyttä
  ja menneiden sukupolvien unhotusta ei ole heillä enää olemassa. He
  lepäävät Jumalan kaikkivaltiudessa, Jumalan rakkaudessa ja Jumalan
  kiitoksessa, mutta he lepäävät alati enenevässä, alati täydellisemmässä
  kirkkaudessa. Kristuksen kirkastuminen on ainoa kuva, joka meillä on
  iankaikkisesta elämästä.
  
  
  SYNTI, ARMO JA OMATUNTO
  
  Elämä ja kuolema ovat yhdistetyt synnistä ja armosta, Eevasta
  ja Mariasta, lankeemuksesta ja sen hyvityksestä. Vanhurskaus on
  ihmismaailman perusajatus, pyhyys on Jumalan. Ilman syntiä ei olisi
  mitään vanhurskautta: se on ihmisen suuri puute. Ilman armoa ei olisi
  mitään pyhyyttä: se on Jumalan täydellisyys. "Jumala katseli ihmisten
  lapsia, ja katso, heidän joukossaan ei ollut yhtään vanhurskasta, ei
  ainoatakaan." Ihminen katsoi ylös Jumalaan Kristuksessa, ja katso,
  siellä oli enemmän kuin vanhurskautta, siellä oli lain täyttämys yli
  kaiken inhimillisen mitan, siellä oli vanhurskaus muuttunut Jumalan
  pyhyydeksi.
  Me emme voi ajatella vanhurskautta ilman koettelemusta, ilman
  kiusausta, ilman lankeemuksen mahdollisuutta. Jumala ei ole tahtonut
  luoda mitään niin valmista, ett'ei sen tarvitsisi kehittyä: hänen
  täytyisi silloin uusia oma itsensä. Jumala yksin on täysin valmis,
  iankaikkisesti täydellinen; hänen kehitystään voidaan ajatella
  ainoastaan hänen luomassaan, joka säteilee hänen suuruuttaan. Mitä
  Jumala olisi yksistään omassa itsessään ilman sitä, minkä hän on
  luonut, on meille käsittämätöntä ja sentähden tarpeetonta koettaa
  saada selville. Filosofia hakee turhaan sanaa, johon Jumalan käsite
  semmoisenaan sisältyisi. "Absoluuttinen?" -- Sisällötön sana.
  Kukistetun ylpeyden, mutta samalla myöskin helpoituksen tunne
  rinnassamme astumme me taas alas tästä käsittämättömyydestä
  aistiperäiseen inhimilliseen näköpiiriimme kaikkine sen puutteineen.
  Siellä tapaamme Jumalan ihmishaamussa, kaikkivaltiaana kuninkaana,
  joksi häntä mielessämme kernaasti kuvailemme, viisaana ja vanhurskaana
  isänä, joka tuntee niinkuin me tunnemme, joka tuomitsee niinkuin me
  tuomitsemme korkeimman rakkauden ja oikeuden mukaan, mitä voimme
  ajatella. Ja silloin huomaamme, että tämä tuttu, inhimillinen Jumala on
  meitä paljoa lähempänä kuin kaikki kokeemme luoda Jumalaa aistittomista
  aatteista. Tämän Jumalan, eikä tieteen laatiman Jumalan kanssa me
  teemme tilimme synnistä ja armosta.
  Mitä on synti? Kapina Jumalaa ja hänen siveellistä
  maailmanjärjestystään vastaan, joka on hänen laissaan ilmoitettu.
  Useimmat käsittävät sen niiksi ulkonaisiksi rikoksiksi, jotka ovat
  luetellut kymmenissä käskyissä, ja katsovat olevansa vanhurskaita niin
  kauvan kun heidän omatuntonsa ei soimaa heitä semmoisista. Kristus
  on näihin lisännyt ajatussynnit, tunnesynnit ja sanasynnit, joita me
  kauhistumme, kun tutkimme itseämme, ja joista ei viattominkaan meistä
  voi vapautua. Jo siitä me ymmärrämme, että vanhurskaus ihmisten edessä
  ei merkitse mitään sydänten tutkijan edessä. Mutta siihen tulevat
  lisäksi vielä laiminlyöntisynnit, jotka Kristus erittäin mainitsee
  tuomiopäivänä. Hyvän laiminlyömisen asettaa hän yhdenvertaiseksi pahan
  tekemisen kanssa. Mikä kauhistava syvyys _tässä_ tuomiossa! Ei ole
  kyllä siinä, ett'emme varasta, murhaa, valhettele, panettele, vihastu,
  kadehdi, vihaa: joka kerta kun olemme laiminlyöneet jonkun rakkauden
  työn, joka kerta kun emme ole antaneet anteeksi vihamiehelle tai
  häntä rakastaneet, olemme me rikkoneet täydellisen rakkauden lakia
  vastaan emmekä voi puolustautua. Se pieni synnin puronen, jonka olemme