Lahjakas: Kertomus - 09

"Kuuletteko, mitä vanhus sanoo? Niin, minä olen todellakin juonut surun
pilsneriä hyvin korkeasta lasista, ja nyt minä istun täällä surussa ja
--".
"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!"
"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!" huusi Gianelli.
"Vallan niin", sanoi rouva Stein. "Siinä on minun koko lohdutukseni.
Kas niin, älkää siellä nyt enää seisoko ja kihlatulta näyttäkö, vaan
istukaa, ihminen!"
Falk riisui päällystakkinsa.
"Viimeksi teidän seurassanne oltuani oli morsiameni siitä syystä
mustasukkainen, että minun olkapäässäni oli hiukkanen teidän
timanttipuuterianne".
"Herranen aika, istukaa siis kaikin mokomin pöydän toiselle puolelle,
niin etten teitä saastuta! Poika raukka, joko nyt niin tohvelin alla
olette! Oi, miten minua huvittaisi nähdä teitä oikein kunnollisena
aviomiehenä!"
"Minä toivon siinä hyvin suoriutuvani. Mutta emmekö ota vähän
virvoituksia?"
"Kiitoksia, lasi sherrykobbelia ei tekisi pahaa", "Kuuletko, Kaspar,
lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"
"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"
"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!" kertoi vanha Gianelli.
Falk istui toiselle puolen pöytää ja tarkasteli rouva Steiniä, joka
supisti verevät huulensa torven ympärille ja imi itseensä tuota kylmää
juomaa.
"No, mitä te minua noin töllistelette? Sanoako, mitä ajattelette?"
"Saisi kuulla!"
"Hän on sentään sangen kaunis". "Kyllä, oikein sanottu, jotakin
semmoista se oli, ja minä onnittelen tulevata miestänne".
"Kiitoksia", sanoi hän kuivakiskoisesti ja tarttui jälleen imutorveensa.
Samassa astui kamarijunkkari Eisenfeldt kahvilaan. Hän ensin säpsähti
vähäsen takaperin ja kumarsi sitten ivallisesti hymyillen.
"Oh, saanko ilokseni teidät vielä kerran tänä iltana tavata?"
"Miten näette", vastasi Falk lyhyesti, "Ja aina naisten seurassa. Niin,
herrat runoilijat ovat onnellisia. He perhosina yhdestä kukkasesta
toiseen liehuvat".
"Äsken olitte herra Falkin kanssa riemujuhlassa, hyvä kamarijunkkari",
sanoi rouva Stein. "Tämä on jäähyväisjuhla. Näettehän, että kestitys on
kohtuullista".
"Sittenpä sopinee minunkin teille jäähyväiseni lausua. Matkustan
aamulla varhain linnaväkeni luokse".
"Oh, en muistanutkaan, että kamarijunkkari luutnanttikin on. Vai niin,
te matkustatte? Sepä oli ikävätä!"
"Olette ylen hyvä, rouva".
"Mutta ettehän sitten enää huomenna neiti von Feldauta tapaa --".
"En oikein ymmärrä teidän sanojanne".
"Ette siis voi hänelle kertoa minut ja herra Falkin yhdessä nähneenne.
Niin, ehkä kävisi laatuun lähettää hänelle sähkösanoma".
"Rouva Stein on aina hieman ilkeä", sanoi kamarijunkkari, hovihymy
huulillaan. "Muuten minä neiden kyllä syksyllä tapaan. Silloinkin on
vielä aikaa hänelle tämä kauhistava salaisuus kertoa".
"Luuletteko sietävänne sitä niin kauvan takananne säilytellä?"
"Rouva Stein, te olette kauhea! Mutta en milloinkaan naisten kanssa
ottele. Pakenen siis ja jätän kiistakentän teille. Hyvästi, hyvä rouva,
ja hauskaa kesää! Hyvästi, herra Falk. Niin, nyt emme kait niin pian
toisiamme tavanne?"
"Emme", sanoi Falk ja nousi nuivasti kumartaen. "Minä toivon tämän
olevan viimeisen kerran tällä erällä".
Kamarijunkkari vetäytyi jälleen herrain puolelle.
Rouva Stein laski kätensä pöydälle ja tähysteli Falkia
kultakakkuloittensa lävitse.
"Älkäähän nyt toki noin hirveän onnettomalta tämän kohtauksen tähden
näyttäkö. Eipä hän neiti Elleniä kohtaa ennen kuin syksyllä, ja
voittehan jo huomenna hänelle tämän suuren syntinne tunnustaa ja --
anteeksi saada. Tästä tulee vaan pieni vaihdos kihlaviikon imelyydessä".
"En minä voi kärsiä tuota miestä!"
"Enkä minäkään. Toivoisin hänen rakastuvan minuun."
"No ei sanomista --".
"Ja sitten minä häntä myötäänsä piinaisin ja kiusaisin".
"Oikein, sepä olisi rangaistusta sekin".
"Mutta tuollapa jo palvelustyttöni tuleekin. Nyt pääsette minun
seurastani".
"Saanen kait teitä portille saattaa, miten ennenkin?"
"Uskallatteko todeltakin?" kysyi hän ja nousi.
"Kyllä uskallan", vastasi Falk ja heitti teaatteriviitan hänen
olkapäilleen.
"Kiitoksia!" sanoi rouva Stein ja kohotti mustat silmänsä häntä kohden.
Ei Falk ollut vielä milloinkaan niissä niin vienosuruista loistoa
huomannut.
Hän kulki Falkin edellä salin lävitse, jossa Gianelli heille
kohteliaimmat jäähyväisensä lähetti.
Falk avasi hänelle oven, ja hän astui katukäytävälle. Palvelustyttö
astui jäljessä.
Tuonnempana, Kuninkaan Uudellatorilla, kiersi hän kätensä Falkin
käsivarteen -- viimeisen kerran tällä erällä.


XXIII.
Vanhoja saatavia.

Syyskuun aurinko paahtoi polttavan kuumana; sillä ei tullut tuulen
hengähdystäkään salmelta, joka tyynenä vaan ja peilikirkkaana loisti,
ja alhaalla rantatiellä tuprusi tomupilviä vaunujenpyöristä, niin että
kutistellut puu raukat pienissä puutarhoissa huviloiden edessä olivat
varsin harmaiksi puuteroittuina lehdet riipallaan.
Pitkä tie Klampenborgiin tultaessa konserttisalin edustalla oli vallan
typö tyhjä, ja huvilatkin alas laskettuina akkunanverhoineen näyttivät
kaikki kuin myytäviltä. Kentiesi asukkaat lienevät hiukan siimestä
etsiäkseen noihin punaisiksi maalattuihin lautasuojuksiin paenneet,
joiden tarkoituksensa mukaan pitäisi huvihuoneita oleman, mutta jotka
eivät syrjäiselle voi ainoastaan pelkän huvin vuoksi rakennetuilta
näyttää.
Kylpylaitoksen ravintolan verannalla olivat pöydät katettuina; mutta
ei siellä mitään muita eläviä olennoita näkynyt kuin melkoinen parvi
varpusia ja pari passaria, jotka kuumuuden rasittamina pylväitä vasten
nojasivat ja salveteilla itseänsä viuhkoivat.
Neljän aikaan alkoi kuitenkin muutamia päivällisvieraita saapua. Kaikki
he verannalle pöydän ääreen asettuivat, sillä ruokasalissa oli vallan
tukahduttavan kuuma. Kenraalitar von Feldau ja neiti tulivat läheisestä
huvilastansa ja istuivat verannalle hekin.
Kamarijunkkari Eisenfeldt nousi erään pöydän äärestä ja riensi naisten
luokse.
"Hyvää päivää, herra kamarijunkkari, terve tultuanne takaisin!"
"Kiitoksia! Hyvää päivää, rouva kenraalitar, hyvää päivää, armas neiti,
miten voitte?"
"Kiitoksia, mainiosti; eikä meidän sitä tarvinne kamarijunkkarilta
kysyäkään. Näyttehän olevan kuin elävä terveys itse ja ahavoittunut
kuin intiaani". "Istutte täällä niin yksinänne?"
"Niin istumme: vartoomme Falkia, joka on Kyöpenhaminassa".
"Hän on kovassa jännityksessä näinä päivinä ollut", sanoi kenraalitar.
"On uuden näytelmäkappaleensa lähettänyt sekä Kyöpenhaminan
kuninkaalliseen että Kristianian teaatteriin ja vartoo nyt juuri
vastausta".
"Siitä on taukoomatta tietoja sanomalehdissä", vastasi kamarijunkkari.
"Liian paljon", sanoi kenraalitar. "Siitä vaan ruvetaan liian suuria
vartoomaan. Kunpa ei vaan erehdyttäisi".
"Sitä emme sentään huoli uskoa", sanoi Ellen rohkeasti.
Kamarijunkkari rupesi hennoille jaloilleen hennon herrassauvansa
nojalle ja koki välinpitämättömältä näyttää sekä tokasi:
"En ole nähnyt Falkia sitten kuin edellisenä iltana ennen linnaväkeen
lähtöäni".
"Niin, kihlaajaispäivallisillä luonamme".
"Ja sitten myöhempäänkin illalla vielä. A Portassa -- rouva Steinin
seurassa".
"Mitä sanoitte?" tokasi kenraalitar.
"Mahdotonta!" huudahti Ellen.
"Minä vakuutan, hyvät naiset, kunniasanallani, se on totta. Heiliä
oli vallan varmaan jonkunlaiset jäähyväiskestit siellä, ja molemmat
he totiansa joivat. En tosiaankaan muista, polttiko rouva Stein
paperossia, mutta molemmat he kuitenkin jotenkin riemastuneita olivat".
"Sehän on inhottavaa!" huudahti Ellen.
"Vallan kauhistavaa!" lisäsi kenraalitar.
"Sitten he käsi kädessä kotiin lähtivät".
"Herra kamarijunkkari!"
"Kunniasanallani, rouva kenraalitar, todeksi sen vakuutan".
Ellen nyppi hervastuneena päivänvarjonsa tupsuja.
"Jospa sen olisin ennemmin tiennyt! Ihan kihlaajaispäivänä! Mutta ei
sitä sikseen heitetäkään".
"Siinä paha, missä panetellaan", sanoi kamarijunkkari. "Tuollapa hän
tuleekin. Minä menen tieheni, etten häiriöksi olisi".
Hän kohotti hattuansa ja meni pöytänsä ääreen.
Falk oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän kamarijunkkaria
huomannutkaan.
"Herran tähden, hillitse itseäsi, Ellen!" sanoi kenraalitar. "Älkäämme
tässä näytelmiä kaikkien ihmisten nähtäviksi laitelko".
"Ei, äiti, minä olen rauhallinen, vallan rauhallinen", sanoi Ellen
hiljaa ja puristi huulensa yhteen.
Falk istahti synkkänä pöydän ääreen.
"Mutta mikä teitä nyt vaivaa, Falk, kun niin totiselta näytätte?" kysyi
kenraalitar.
"Hyvin ikävä asia. Näytelmäkappaleeni on takaisin lähetetty".
"Hyljättykö?"
"Niin juuri, hyljätty kummassakin teaatterissa".
"No, sepä oli ikävä seikka", sanoi Ellen iloisena, saadessaan vihaansa
purkaa. "Nyt saavat sitten ihmiset noitten sanomalehtien loppumattomien
ylistyslaulujen johdosta jotakin juorutaksensa".
"Minä luulen parhaaksi matkustaa vähäksi aikaa Kyöpenhaminasta pois.
Kaikki nämä sääliväiset silmäykset ja surkuttelevat kysymykset
tekisivät minut heikkohermoiseksi".
"Kyllä, viisainta kait olisi mennä tiehensä", sanoi Ellen nuivasti.
"Mutta syökäämme nyt sentään päivällisemme, Vaikka, herra nähköön,
minun ei ollenkaan nälkä ole".
Päivällistä tarjottiin, ja he söivät äänettöminä.
Kamarijunkkari istui ja tarkasteli heitä vahingoniloisilla silmäyksillä.
Ei kukaan huomannut, että kolmihenkinen seurue, kaksi naista ja yksi
herra, kulki ohitse, ennen kuin terävä nais-ääni ranskaksi lausui:
"Anatole, se on hän, totisesti se on hän!"
Lorenz Falk kohotti silmänsä lautasestaan ja muuttui ensin vallan
vaaleaksi ja sitten heti tulipunaiseksi.
Madame de Pontjoie seisoi hänen edessään, mittavana ja pyylevänä, naama
valkeaksi puuteroituna, kuin joku pöppö, mustan pitsipilven varjossa
tavattoman suureen tulipunaiseen päivänvarjoonsa nojautuen. Hänen
vieressään seisoi Angélique yksinkertaisessa matkapuvussaan. Hänen
kasvonsa olivat vähäsen nuoruutensa kukoistusta menettäneet ja saaneet
puuteria sijaan, ja laihemmaksi hän oli myöskin tullut; mutta kaunis
hän vieläkin oli. Anatole pysytteliihe tapansa mukaan takapuolella,
vanha Anatole raukka, keveänä ja arkana ryppyisine, kellahtavine
kasvoineen ja mustine piikkiviiksineen.
"Monsieur Falk, tunnettehan vielä vanhat ystävänne?" sanoi madame
ranskaksi ja astui lähemmäksi.
Falk nousi hämillään.
"Anteeksi, rouva, että teitä häiritsen", sanoi madame de Pontjoie
kenraalittaren puoleen kääntyen. "Mutta ymmärrättehän ranskaa, eikö
niin?"
"_Ui_", hökäsi kenraalitar.
"Olette kait herra Falkin äiti, eikö niin?"
"_Nong_", tokasi kenraalitar.
"Ah, _pardon!_ Mutta herra Falk, ettekö tahdo tutustaa meitä?"
Falk suoritti hämillään tämän toimen.
"Suvaitsetteko istuani? Puh, en luullut täällä Tanskassa näin kuuman
olevan. Anatole, hanki tuoli minulle!"
Falk oli Angéliquelle tuolinsa tarjonnut. Tämä loi häneen salamoivan
silmäyksen. Sitten hän istui hiljaa, silmät maahan luotuina.
Kenraalitar ja Ellen istuivat ujoillaan, ja tuonnempana pöytänsä
ääressä istui kamarijunkkari uteliaana kaulaansa kurkotellen.
"Ajatelkaas, rouva kenraalitar", jatkoi madame de Pontjoie sujuvalla
parisilaismurteellaan, "olimme päättäneet tänä kesänä matkustaa sen
sijaan, että olisimme jossakin ranskalaisessa kylpypaikassa venyneet.
Menimme Norjaan --".
"Se oli ihana matka!" puuttui ihastunut Anatolekin puheesen.
"Vait, Anatole! No niin, me kyselimme mr. Falkia Kristianiansa --
semmoisissa pikkukaupungeissa näet koko maailma toinen toisensa tuntee
-- mutta sanottiin hänen Kyöpenhaminassa oleksivan; päätimme palata
Kvöpenhaminan kautta. Hotel d'Angleterressä kerrottiin hänen täällä
Klampenborgissa olevan".
"Sitten matkustamme Klampenborgiin, sanoin minä", vakuutteli herra de
Pontjoie riemuiten.
"Vait, Anatole! No niin, viimeinkin olemme teidät löytäneet, ilkeä
karkuri. Minkä tähden lähditte Parisista meillä jäähyväisillä käymättä?"
"Minä sain sähkösanoman, äitini oli kuolemaisillaan ".
"Kyllä, sen kuulimme hotellissa. Mutta olisittehan kumminkin kirjoittaa
voinut".
"Minä olen myötäänsä matkoilla ollut".
"Ja nyt, kun näin monen vuoden kuluttua jälleen Angéliquen tapaatte,
eikö teillä ole edes ainoatakaan ystävällistä sanaa hänelle
lausuttavana? Hän on koko tämän ajan teitä uskollisesti odotellut".
Kenraalitar siirtyi levotonna tuolillaan. Ellen oli sangen kalpea.
"Minä luulin -- ettei niin hätimiten tehty tuttavuus", sammalsi Falk.
"Hätimitenkö!" huudahti madame de Pontjoie. "Ah, ystäväni. Angélique
uskoi heti tämän salaisuuden vanhemmillensa, ja te, rouva kenraalitar,
joka luultavasti olette herra Falkin sukulainen, saatte myöskin sen
tietää. Hän kihlasi minun tyttäreni lähtönsä edellisenä iltana".
"Lapsellisuuksia", jupisi Falk.
"Ei, tämä menee liian pitkälle", huudahti kenraalitar ja keräili
vaivoin kaikki kouluranskansa jäännökset kokoon. "Madame, herra Falk on
kihloissa minun tyttäreni kanssa".
"_Oli,_ äiti", sanoi Ellen ranskaksi ja nousi kalman kalpeana. "_Emme
ole enää._ Herra Falk" lisäsi hän vapisevalla äänellä tanskaksi ja
kääntyi häntä kohden; "vaikkei tätäkään kolttosta olisi tullut,
olisin kuitenkin päättänyt teistä erot tehdä. En milloinkaan olisi
voinut sellaiseen mieheen luottaa, jolla juuri samana iltana, jona
kihlaajaisiamme vietimme, oli sovittu salakohtaus vanhan lemmittynsä
kanssa".
"Vai niin, kamarijunkkari on kielitellyt".
"Ehkei se totta olekaan?"
"Ei maksa vaivaa tässä itseänsä puolustella, Minä pyydän palvelijalla
lähettää sormuksenne takaisin. En mielelläni huolisi tämmöistä
tehtävätä tässä kaikkien vierasten nähden suorittaa".
"Ei se minunkaan tarkoitukseni ole".
Neiti von Feldau avasi päivänvarjonsa.
"Äiti, tule, lähtekäämme pois. En jaksa tässä enää seistä. Olen
pyörtymäisilläni".
He vaihtoivat asianmukaiset jäähyväiset Pontjoien perheen kanssa ja
poistuivat ravintolan taitse päästäksensä käymästä pöytäin ohitse.
"Nyt olemme kahdenkesken, hyvä herra", sanoi madame de Pontjoie. "Nyt
on meillä lasku suoritettavana".
"Niin, todellakin tärkeä lasku", lisäsi mr. de Pontjoie rohkeasti.
"Vait, Anatole!"
"Ei tässä ole mitään laskua suoritettavana", sanoi Angélique ja
sekaantui vasta ensi kerran keskusteluun. "Herra Falk huvitteliihe
muutama vuosi sitten kokemattomalla naissydämellä leikkien ja unhotti
sitten koko seikan, miten ainakin lapsellisen kujeen. Se minua kovin
surettaa, että olen ollut liiaksi viaton samoin tehdäkseni. Nyt
tahdomme koko asian unhottaa".
"Mutta, Angélique --".
"Ei minulla ole _mitään_ herra Falkille puhuttavaa, äiti. Vuokratkaamme
nyt vaan huone täältä ravintolasta. Minun tarvitsee vähän levätä".
"Mutta, rakas lapseni", muistutti mr. de Pontjoie.
"Vait, Anatole! Angélique puhui oikein. Ei meillä ole mitään teille
puhuttavaa, mr. Falk. Hyvästi, monsieur; olette huonosti meidän
vierasvaraisuutemme palkinnut. Anatole, etsipäs viinuri!"
Falk seisoi siinä eikä voinut suustaan saada sanaakaan. Hänen kurkkunsa
kutistui kokoon, ja hän teki ainoastaan jäykän kumarruksen, kun he
ravintolahuoneesen astuivat.
Sitten hän joi lasin jääkylmää vettä ja meni.
Mitään syytä tietämättä johti hän askeleitaan Eläintarhaan ja kulki
kauvaksi metsään, jossa hän istahti yksinäiselle penkille, ja ajatukset
kiersivät hurjassa sekasotkussa ympäri hänen päätänsä.
Hän oli näiden monien silkkilaahusten keskellä liian paljon elämöinyt;
hänen jalkansa olivat niihin takertunut, ja se on vaarallista.
Niihin kompastuu niin pian ja -- lankee.


XXIV.
Jäähyväiset.

Jo oli ilta ehtinyt, kun hän Klampenborgin ravintolaan palasi.
Ovenvartijalta hän kuuli ranskalaisen perheen jo takaisin
Kyöpenhaminaan lähteneen.
Hän meni kiireesti huoneesensa, pani kihlasormuksensa koteloon ja
lähetti sen palvelijalla kenraalittaren asuntoon.
Palattuansa kertoi tämä herrasväen parhaallaan tavaroita kokoon
säälineen. Piika oli sanonut kenraalittaren ja neiden Jyllantiin
matkustavan ja käyvän kenraalittaren sisarta tervehtimään, jolla siellä
oli maatila.
Hän antoi Falkille pienen mytyn ja meni.
Siinä oli Ellenin sormus ja muutamia kultakapineita, joita hän oli
Ellenille lahjoittanut.
Falk viskasi ne kaikki matka-arkkuunsa ja aikoi sinne tavaroitansa
latoa. Sitten hän soitti palvelijata, tilasi Iaskunsa seuraavaksi
aamuksi sekä heti lasin totia. Ruoka ei häntä maittanut.
Hän sytytti sikaarin, istui avoimen akkunan eteen ja katseli
salmelle, joka siellä peilikirkkaana ja tyynenä loisti; ja alhaalta
konserttisalista kuului heikkoja sävelkatkelmia hänen korviinsa.
Siis täytyi hänen taas täältä luopua ja kääntää selkänsä tälle
pienelle, ystävälliselle Tanskalle, jossa hän niin monta suloista
hetkeä oli viettänyt ja kauniimmat tulevaisuutensa unelmat uneksinut.
Nyt hänen taas oli tuonne kylmään, kolkkoon Norjaan palaaminen. Kyllä
hän oli aikonut siellä kotomaassaan pistäytyä; mutta ylisteltynä
kirjailijana ja rikkaana, onnellisena aviomiehenä rakastettavan vaimon
rinnalla hän silloin oli kulkevansa kuvitellut.
Nyt se oli kukistunut tuo kaunis unelmalinna, ja itse hän sureskellen
sen raunioilla istui.
Hän oli pohjoismainen perho raukka, joka oli etelään hämmentynyt
ja siellä kukkain tuoksussa hurmaantunut. Sitten hän oli johonkin
ylhäiseen saliin joutunut ja kynttilätä liian lähelle liehuellut. Eikä
hänellä siis enää muuta tehtävää ollut, kuin palaneine siipineen kotiin
laahustella ja pohjolan pitkään yöhön kuolla.
Niin, kotiin Norjaan hänen siis täytyi lähteä. Ei ollut muuta
valittavana, Kyöpenhaminassa ei hän jaksaisi olla, eikä ollut varoja
uudestaan eteläänkään päin matkustaa.
Sopisihan keskustella Norderudilaisten kanssa. Heidän täytyisi vielä
kerran häntä auttaa, se oli ainoa keino; ja jos eivät sitä tekisi, niin
saisi hän sinne kotiin kuolemaan jäädä.
Siellä Kristianian hautausmaalla oli hänelle tila vanhempainsa
rinnalla. Se oli ainoa maaturve, mitä hänen omaansa isänmaassa oli. Ei
siinä sitä paljoa ollut; mutta totta puhuen se se juuri olikin, mitä
hän tarvitsi.
Vihdoin hän meni levolle; mutta levottomana hän siinä itseänsä edes ja
takaisin viskoi eikä voinut nukkua.
Ajatukset pitivät häntä valveilla.
Höyrylaiva oli seuraavana päivänä lähtevä Norjaan.
Aamupäivällä hän ajoi Kyöpenhaminaan ja meni rouva Steinin luokse. Tämä
oli ainoa, jolle hän jäähyväiset tahtoi lausua.
Hän oli juuri äsken maalta kaupunkiin muuttanut ja otti vieraansa
vastaan sammalvehreässä vierassalissaan.
"Mutta herra nähköön, miltä te näytätte, mies! Mikä teitä vaivaa?
Ovathan kasvonne valkeat kuin juuri äsken puuteroidun Vildenbergin
paroonittaren!"
Falk istui ja kertoi hänelle kaikki. Hänen äänensä oli vakainen ja
matala, juuri kuin unissaan puhuvan.
"Ystävä raukka!" sanoi rouva Stein, kun Falk oli lopettanut. "Onpas
teille onnettomuuksia oikein satamalla tullut, enkä minäkään ole
teidän eroonne vallan syytön. Kyllä minä arvelin, että kamarijunkkari
salaisuudet kielittelisi".
"Ja sitten tuli vielä Pontjoien perhe lisäksi. Kaikki näyttivät ikään
kuin liittoon minua vastaan lyöttäytyneen".
"Ikävintä oli, ettei teoksestanne huolittu. Minä olin jo ennakolta
iloinnut, miten saisin parketilla istua ja tekijätä esille huutaa, ja
silloin olisin teille pitkillä ruusunsolmuisilla dannebroginauhoilla
varustetun laakeriseppeleen viskannut".
"Nyt ne ovat lakastuneet kaikki minun laakerini".
"Ne saattavat vielä uudelleen viheriöidä. Matkustakaa nyt kotiinne
Norjaan, levätkää tarpeeksenne, rauhoittakaa mielenne ja aloittakaa
sitten taas työnne. Ei kukaan tule runoilijaksi ilman taistelua".
"En ole milloinkaan taistellut. Minä olen koko ikäni ihmelapsi ollut,
jota yleisö ja sanomalehdet ovat hemmotelleet, niin kauvan kuin olen
kilttinä taiteenharrastelija-poikana pysynyt; mutta niin pian kuin
olen täysin varttuneeksi kirjailijaksi pyrkinyt ja suurempaa teosta
yrittänyt, silloin on minulle läimäyksiä jaettu ja häpeänurkassa
seisotettu. Mutta nyt olen pelkäksi taiteenharrastelijaksi jo liian
vanha. Minä tahdon toisella tiellä lahjojani koetella".
"Ehkä aijotte näyttelijäksi?"
"En, voinhan mieluummin morfinijuopoksi tahi juoppolallukseksi ruveta.
Ehkä voin sillä tiellä pitemmälle päästä".
"Hyi, ettekö häpeä tuollaisia puhua! Ja nyt, kun kotiinne Norjaan
matkustatte, en enää saata teitä silmälläkään pitää".
"Niin, jos olisin tänne Kyöpenhaminaan jäänyt, niin olisimmehan
saattaneet entisen ystävyysliittomme jälleen uudistaa".
"Teidän puoleltanne ei tosin mitään estettä olisi; mutta oletteko siitä
varma, että minä yhtä vapaa olisin?"
"Oletteko esteen saanut?"
"Saattaa niin olla".
"Ehkä olette minun neuvoani seurannut ja kihloihin mennyt?"
"Vallan niin".
"Onnittelen!"
"Kiitoksia!"
"Te kuulette kaikkea niin tyynenä tähän aikaan".
"Kyllä, minusta kaikki on niin runtelevan vähäpätöistä".
"Eikö teitä edes haluta kuulla, kuka tuo onneton on?"
"Oh, niin, miksei?"
"Hänen nimensä on Blistrup ja hän on tukkukauppias. Sangen kaunis,
pieni mies, valkoverinen ja sievistelty -- näköjään vallan kuin
kamarijunkkari Eisenfeldt -- ja hyvissä varoissa. Sitä paitsi hän
ihailee minua, ja se on enemmän kuin mitä te teette, ja väittää, ettei
hän saata ilman minua elää, ja sitä te voitte vallan hyvin, ja sen
tähden olen häntä armahtanut".
"Sen olette oikein tehnyt".
"Kyllä, ja se mielipide on minussa yhä paremmin vakautunut, ettei
turvattoman naisen ole hyvä yksinänsä vaeltaa --"
"-- à Portaan".
"Yksinänsä elämän lävitse vaeltaa, niin kauniisti minä ajattelin
sanoa, mutta te seoititte siihen tuota ravintola-jokapäiväisyyttänne.
Te olette runollisuudesta köyhin runoilija, mitä milloinkaan olen
tuntenut".
Falk nousi.
"Nyt on toki aika jäähyväiset lausua".
Rouva Stein ojensi hänelle kätensä.
"Niin, tämä on sitten kait peruuttamattomasti viimeinen kerta. Minä
olisin niin mieluisasti teitä höyrylaivaan saattanut ja kukkavihkonkin
antanut; mutta itse huomaatte, että kun ollaan kihloissa j.n.e."
"Kyllä, tietysti".
"Mutta vartokaapas vähäsen, kukka teidän täytyy kuitenkin jäähyväisiksi
saada".
Hän meni tuonnemmaksi ja leikkasi suuren ruusun.
"Kas tässä, ottakaapas tämä ja pankaa rintaanne! Kun se on lakastunut,
silloin olette kyllä jo minutkin unhottanut".
"Minä olen usein, hyvin usein teitä ajatteleva".
Hän työnsi häntä ovea kohden.
"Koettakaa nyt vaan mitä pikemmin täältä suoriutua, muuten pelkään
itkutuulelle tulevamme, molemmin".
Falk katsoi ovella mennessään vielä kerran taaksensa. Rouva Stein
veti kiihkeästi oviverhoja eteen. Hänen tummissa silmissään loisti
kyyneleitä, jotka kultapuitteisten nenäkakkulain takaa poskille
vierähtelivät.
Falk meni suoraan satamaa kohden.
Hän tahtoi ajoissa laivaan ehtiä, päästäksensä lähtiessään tuttavia
tapaamasta. Hänen tavaransa olivat jo aamulla sinne kannetut.
Rannemmalla, Amaliankadulla, hän kohtasi kamarijunkkari Eisenfeldtin ja
paroonitar Vildenbergin, jotka innokkaasti haastellen astuivat.
Kamarijunkkari tervehti tapansa mukaan, kohteliaimmasti hymyillen.
Paroonitar tuskin viitsi välinpitämättömästi hieman päätään nyykäyttää;
sillä niin hartaasti hän näytti keskusteluun kiintyneenä olevansa,
ettei edes huomiotansa Lorenziin luonut, vaikka tämä melkein hiipasi
hänen silkkiviittaansa ja tunsi ohitse mennessään hänen vaatteidensa
hajun tuoksuvan.
Paroonitar käytti aina heliotropia. Sen Falk viime talven ajalta muisti.
Hän kiirehti höyrylaivaan ja laskeutui siellä heti hyttiinsä.
Kun laiva lähti rannasta, nousi hän kannelle, seisoi peräpuolella ja
katseli lakeata, hedelmällistä Seelantia.
Siellä se oli Kyöpenhamina, iloinen, hupaisa Kyöpenhamina.
Marmorikirkon suuri kattokupu kuvautui pilvetöntä taivasta vastaan,
ja venäläisen kirkon kullatut pallot säteilivät auringon paisteessa.
Siellä näkyi pitkänä viivana Pitkälinja, jolla hän niin monta kertaa
oli huvikseen kävellyt, useimmiten naisten seurassa, ja tuonnempana,
samalla puolella, oli rannikko ynnä Skovshoved ja Taarbäkke, jossa
kalastajain majat ja uusimuotiset huvilat vehreiden pyökkipuiden
väliltä hymyillen pilkistelivät.
Höyrylaiva poistui poistumistaan.
Hyvästi, kaunis Kyöpenhamina!


XXV.
Kotinurkissa.

Laivareitti Kristianiaan tultaessa on kauneudestaan tunnettu, ja
kauniina näkyy kaupunkikin, tummannsinertävät tunturit takanaan
ja edustalla nuo monilukuiset kauniit saaret ynnä niille seulotut
haaveelliset huvilat, jotka tähän kaikkeen niin etelämaalaiselta
näyttävän leiman painavat.
Mutta sitä on mieluummin auringonpaisteessa katseltava.
Kun sumu paksuna ja raskaana verhoo kaupunkia ja kaikki on harmaata ja
märkää, kosteata ja kylmää, silloin se varsin toiselta näyttää, ja jos
vielä sen lisäksi katselija Lorenz Falkin tapaan on synkällä, harmaalla
tuulella, silloin tämä kaikki näyttää sangen synkältä ja kolkolta,
ja tämmöiseltä se kaupunki sittenkin näyttää, kun jo on maalle
astuttu, Ei kuulu katukaupustelijain iloisia huutoja niin kuin muissa
suurissa kaupungeissa, ja kaikki ihmiset näyttävät niin yksitotisilta,
niin hirveän yksitotisilta. He tervehtivät toisiansa juuri kuin
hautaajaisissa olisivat, ja puhuvat kadulla aina pidätetyllä äänellä.
Ranskalainen, joka Kristianiassa kävi, väitti vielä kaupungin
koirainkin niin yksivakaisia olleen, etteivät uskaltaneet avoimella
kadulla haukkuakaan, jotteivät olisi pahennusta herättäneet.
Lorenz tuli maalle ja kulki katua ylöspäin.
Pari tuttavaa tuli häntä vastaan. He mittailivat katseillaan häntä
kiireestä kantapäihin saakka ja nostivat vastenmielisesti hattuansa
sellaisella kasvojen sävyllä, ikään kuin olisivat siitä loukkaantuneita
olleet, että hän oli takaisin palannut.
Hän oli tavaransa laivaan jättänyt ja kuljeskeli nyt eteenpäin ilman
mitään päämäärää. Hän aikoi mennä johonkin ravintolaan majaa pitämään,
mihin sattuisi vaan.
Hän katseli ympärilleen joka suunnalle, ja yhtäkkiä hänen silmänsä
keksivät nimikilven, joka oli porttiin maalattu.
Siinä oli paksuilla mustilla kirjaimilla:
ROUVA FINNEN
Yksityisravintola ja vuokrakoti.
Se oli tietysti Gusta Londemann. Herranen aika, vai niin, vieläkö
hänellä nytkin asumavieraita oli! Lieneekö hän leskeksi jäänyt? Olisipa
sentään hauskaa nähdä, miten siellä eletään. Saattoipa hän yhtä hyvin
asua siellä kuin muuallakin. Pääsisipä silloin ainakin tuttavain
seuraan.
Hän astui portista sisään.
Ei siellä paikat juuri siistittä näyttäneet, ja rappukäytäväkin oli
pimeä ja likainen.
Nyt hän seisoi etehisen ovella ja soitti.
Laapottelevia askeleita kuului sisäpuolelta, ja niitä seurasi koko
joukko poljeksivia lasten jalkoja.
Lihava nainen, kähäräiset, punakeltaiset suortuvat otsalle kammattuina,
avasi oven. Hänen takanansa näkyi lauma punatukkaisia tyttöjä,
jokaisella siirapilla voideltu leipäpala kädessään.
"Saisiko täällä asuntoa?"
"Kyllä, vallan hyvin, sievästi kalustettu huone ja ravintoa ja hoitoa
joko osaksi tahi kokonaan, hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa ja
perheen seuraakin, jos halutaan. Lyhyeksi vai pitemmäksikö ajaksi?"
"En vielä tiedä oikein varmaan sanoa".
"Tehkää hyvin ja käykää saliin. Menkää kamariinne, pikku tytöt, älkääkä
siinä tiellä todistelko ja siirapillanne vierasta herraa tahratko!
Tehkää niin hyvin!"
Nainen avasi oven ja kehoitti häntä pimeään huonoilmaiseen ruokasaliin
astumaan.
"Tehkää niin hyvin ja istukaa!"
Hän katseli tätä pyylevätä naista, joka seisoi hänen edessään.
Hän oli tullut vähäistä kookkaammaksi sitten viime erän; mutta
nuo punertavat kasvot ja näppylät olivat melkein samallaiset kuin
ennenkin. Hän oli pukeutunut mustaan pitsitettyyn hameesen ja kaljuun