Lahjakas: Kertomus - 02

asioistansa pienintä aavistustakaan; mutta mitä Lorenzin kasvatukseen
tulee, siitä ei minulla ole hituistakaan tunnonvaivaa. Ei ole monta
lasta, joita pidettäisiin niin ahtaalla kuin häntä. Ettei hän ole
mikään talonpoikaistollo, se kyllä on totta, sillä hän on hieno
luonteeltaan, ja lahjakas hän on, ja kyllä hän lukee myöskin".
"Niin, romaaneja".
"Sinä näyt tietävän tässä talossa kaikki asiat paljoa paremmin kun me
itse".
"Ehkäpä. Minä tunnen kumminkin Vindahlin ja tiedän, että Lorenz
komentaa häntä, samoin kuin hän komentaa neitsyttä ja palveluspiikoja
ja kaikkia muitakin tässä talossa".
"Ei Vindahl enää saatakaan vallan kauvoja hänen opettajanansa olla.
Hänpä onkin vaan seminarilainen, ja meidän täytyy saada lukenut mies".
"Niin, epäilemättä on Lorenzin lukeminen itsensä niin viisaaksi, että
alkaa vanhempiansa halveksia".
"Tänäänhän sinä olet tavallista miellyttävämpi".
"En minä ole tänne sinua miellytelläkseni tullutkaan".
"Et, sen kyllä voin huomata".
"Beate", lausui Norderudin matami ja työnsi kahvikupit luotaan, "vaikka
minä silloin tällöin sinulle mielipiteeni suoraan sanon, niin en sillä
tarkoita sinua loukata, vaan kun teidän omaa hyväänne tarkoitan. Minä
tiedän kyllä, että sinä olet kelpo ja ankara vaimo, joka talonsa
järjestyksessä pitää, mutta te elätte kokonaan liiaksi suurellisesti,
se on pää-asia. Kyllä sitä pääsee yhtä hyvin perille, vaikka ei niin
herroiksi ajaisikaan".
"Ei se ole yksinään minun syyni".
"Olkaamme oikein avomielisiä, Beate, ja myöntäkäämme, että sekä sinä
että minä olemme herrat talossamme. Norderud on nolla, herra nähköön,
ja Falk, niin, hän on kyllä suuri, pitkä ja voimakas, mutta kun hänen
pieni, hieno, kalpea vaimonsa lähettää hänelle pari silmäystä vehreistä
silmistään, niin hän taivuttaa niskansa kuin taittunut akilea ja lausuu
niin ja amen kaikkiin".
Norderudin matami nousi seisaalleen.
"Nyt on parasta meidän lähteä matkaamme. Minä luulen, että sinä olet
saanut minusta tarpeesi tänään ".
Heidän ulos tullessaan istui Anette rapulla ja nyreissänsä.
"Etkös leiki?"
"En; ei Lorenz huoli leikkiä muuta kuin teaattieria. Hän vaatii minua
prinsessaa esittelemään, enkä minä sitä osaa".
"Et, tyttäreni; ei se meidän suvullemme sovellu", sanoi Norderudin
matami, tarttui tyttärensä käteen ja meni tietä alaspäin.
Rouva Falk katseli vakavana heidän jälkeensä ja henkäsi vähän syvempään
jälleen tupaan palatessaan.


IV.
Alkeisopetuksia.

Pari vuotta oli kulunut, ja kaikki meni tavallista rataansa
Falkestadissa.
Tilanomistaja oli tapansa mukaan paljon matkoilla, teki kauppaa
ja keinotteli, ja oli kotona ollessaan kentiesi hiukkaista
köyryselkäisempi kuin tavallisesti ja vaipui usein ajatuksiinsa.
"Falk", sanoi rouva eräänä päivänä, "sinä olet toisinaan niin
kummallisen raskasmielinen. Onko sinulla jotakin murhetta, joka sinua
rasittaa".
"Ei, mistä sinä semmoista luulet? Minähän olen onnellisin ihminen
maailmassa".
"Sinä teet kauppaa ja keinottelet, mutta et milloinkaan anna minulle
pienintäkään vihiä asioistasi".
"Vaimo hoitakoon taloutta, mies asioitaan."
"En minä niihin tahdo sekaantuakaan, mutta käypi niin ikäväksi nähdä
sinua murheellisena".
"Päin vastoin, minäpä olen tyytyväinen ja onnellinen. Minun kauniimpana
unelmanani on aina ollut tuoda sinut perheenäitinä tänne rakkaasen
lapsuudenkotiini, ja onhan se nyt toteutetuksi tullut. Juuri sen tähden
minä olen näinä vuosina aina tehnyt kauppaa ja keinotellut, että voisin
sinulle ja Lorenzille turvallisen tulevaisuuden hankkia. Silloin, kuu
me naimisiin menimme, et sinä, Beate, minusta niin paljoa pitänyt".
"Minä olen sitten oppinut", lausui hän ja loi silmänsä alaspäin.
"Sitä minäkin uskon, ja jos vastoinkäymiset tulisivat --".
"Niin minä olen niitä kantamaan vahvempi kuin sinä".
"Siitä olen varma; mutta toivokaamme, että sinä koettelusta säästyisit".
Lorenz tuli sisään. Hänen silmäinsä alustat olivat turvonneet ja
itkusta jotenkin raukeat.
"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?"
"Se tuntuu niin ikävältä, kun Vindahlin täytyy lähteä. Neitsy
Mikkelsen puuhailee siellä ylhäällä ja latoo hänen tärkki paitojansa
matkalaukkuun, ja me olemme itkeneet kaikin kolmisin".
"Saapa hän edullisemman paikan kansakoulunopettajana kaupungissa, ja
hänellä on toiveita päästä pääkaupunkiin muuttamaan, eikä hän sitä
paitsi tästä alkaen osaisi sinulle enää mitään opettaakaan. Muistapas
vaan, että sinä nyt olet kolmentoista vuotias ja että sinun täytyy
ruveta latinata lukemaan. Uusi kotiopettajasi, kandidaatti Finne, on
kelpo mies, joka osaa sinulle kaikkia tarvittavia aineita opettaa ".
"Oh, eipä sitä patruuna niin paljoja taitoja tarvitse".
"Eikö tarvitse?"
"Ei; kaikki ihmiset sanovat, että nuori patruuna Iversen on tyhmeliini,
jolle isän täytyi kartano ostaa, kun ei hänestä mitään muuta tullut".
"Eikä sinun tarvitsekaan luulotella mikään patruuna olevasi", lausui
isä. "Me olemme vaan halpoja talonpoikia".
"Saatpa suvaita sentään, että minä isoksi kasvettuani itseäni
patruunaksi nimitytän. Minä olen Falkestadin vapaa omistaja,
ymmärrätkös, ja vapaa maanomistaja, se on yhtä hyvä kuin aatelismies
täällä köyhässä Norjassamme, jossa ei enää mitään muuta aatelia ole".
"Se on tuo hölppö neitsy Mikkelsen, joka kaikki nuo romaanihoureet on
hänen päähänsä istuttanut. Onneksi saamme sentään taloomme järkevän
miehen, joka saattaa oikkusi kitkeä".
Seminarilaisen huoneessa puuhaili neitsy matkalaukun täyttelemisessä.
Hän neuloi nappia Vindahlin paitaan, ja kyyneleet vierivät alaspäin
hänen nokisia poskiansa pitkin, niin että hänen hyvänsävyisät, kalpean
pöyheät kasvonsa olivat kartan näköisiksi käyneet.
"Älä sentään huoli noin itkeä, rakas Georgine. Käynhän minä täällä
sinua tervehtimässä. Ennen lähtöäni minä kerron rouvalle, että me
olemme kihloissa, ja kun sitten vuoden kuluttua, niin kuin toivon, saan
paikan pääkaupungissa, niin voimme mennä naimisiin".
"Mutta siellä kansakouluissa on niin paljo nuoria opettajattaria. Kunpa
vaan et niiden vuoksi minua unhottaisi".
"Olenkos milloinkaan Ingeborgia unhottanut?"
"Et, se on kyllä hyvä, se; mutta en minä tyytyisi tuommoiseen
ihanteelliseen rakkauteen".
"Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä tulet minun vaimokseni ".
Vindahl puristi häntä sydäntänsä vasten, painoi poskensa hänen
poskeensa ja jäljensi kartan omaan parrattomaan naamaansa.
Sen jälkeen he kumpainenkin pyyhkivät kasvonsa kosteaan pyyhinliinaan
ja menivät alas herrasväen luo kihlaustansa ilmoittamaan.
Tilanomistaja ja rouva joivat pullon samppanjat heidän maljoiksensa, ja
Lorenzia, joka sai myös palasia ja tuli hyvin iloiseksi, huvitti tämä
asia erinomaisesti aina siihen saakka, kun Vindahlin piti jäähyväiset
lausua. Silloin hänen tuskansa taaskin valloilleen pääsi ja kun
seminariiainen lähti, meni hän neitsyen kanssa, käsikkäin isoon saliin,
jossa he sitten istuivat kumpikin kullatulla tuolillaan ja itkivät.
Uusi opettaja piti höyrylaivasta samoihin vaunuihin otettaman,
joilla vanhaa saatettiin, ja kun tämä parin tunnin kuluttua saapui,
tarkasteltiin häntä jännittyneellä uteliaisuudella.
Neitsy ja Lorenz tutkivat häntä ison salin valkeitten akkunaverhojen
takaa, ja keittiön akkunassa olivat piiat yhdessä läjässä, Mari,
tanakka keittäjä, keskellä, ja toisella puolen sisäpiika Tomine,
pyylevä, pystynenäinen ja punakka, kiharahiuksinen kaunotar, ja
toisella puolella karjapiika Birgit, jotenkin kaarevaksi laitettu
tunturitynkkä, pukeutuneena pääasiallisesti kansallispukunsa
jäännökseen, mustaan, puna- ja viheriäraitaiseen hameesen.
Kandidaatti Finne hyppäsi voitosta ylpeänä vaunuista. Hän tiesi hyvin
piikain seisovan ja häntä katselevan; mutta hän oli siihen jo niin
hyvin tottunut.
Hän oli pitkä, somakasvuinen mies, vähän lihomiseen taipuva. Kasvot
olivat oluesta hiukkasen pöhistyneet; mutta sivulta katsoen olivat
ääripiirteet kauniit, ja hänellä oli säkenöivän tummat silmät, musta
kiharainen tukka ja pari paksuja mustia viiksiä. Puku oli muodin
mukainen ja jotenkin komeanlainen.
Tilanomistaja vei hänet arkihuoneesen, esitteli vaimolleen ja huusi
poikaansa.
"Vai niin, sinäkös olet minun uusi oppilaani?" lausui kotiopettaja ja
taputti Lorenzia olkapäähän. "Meistä tulee ystävät; etpä näytä sentään
varsin tuhmalta".
"Ei, ei poika ole lahjoja vailla", sanoi rouva.
"Mutta epäilemättä laiska, juuri niin kuin minäkin olen ollut. Kaikki
lahjakkaat ihmiset ovat semmoisia, ja sen tähden heistä harvoin mitään
tulee".
"Sepä oli kaunis lohdutus".
"Voipa olla, rouva hyvä, poikkeuksiakin. Perästä nähdään".
Heti Lorenz alkoi hänestä pitää. Koko miehessä oli jotakin niin
miellyttävän suloista, joka puoleensa veti.
Illallispöytä odotteli valmiina.
Tomine palveli pöydässä ja punastui punaisia hiuskiharoitansa myöten
joka kerta kohdatessaan kandidaatin terävän silmäyksen.
Neitsy Mikkelseniä ei näkynyt. Hän oli kammarinsa yksinäisyyteen
vetäytynyt murheineen ja rasvaisine lainakirjasto-romaaneineen.
Aterian jälkeen Lorenz ja hänen opettajansa menivät ylös kamareihinsa,
jotka vierekkäin olivat.
Finne alkoi matkalaukkuansa purkaa.
Muutamain kirjain ja vaatekappalten alta hän veti esiin pullon
konjakkia, väkiviina-lampun ja sokerimytyn.
"Minä olen tottunut aina iltasilla juomaan lasin totia; sitä varten
olen nyt ottanut mukaani aineksia toistaiseksi. Kun vähän paremmin
tunnetuksi tulen, niin sinä kyllä pidät siitä huolen, että rouva
minulle tarpeet huoltaa".
"Kyllä minä!"
Hän sytytti lampun.
"Juotko sinä totia?"
"Minä tavallisesti maistan vähän isän lasista".
"Me teemme tähän sinulle vähän miedompaa, se on hauskempaa. Me käytämme
vesilasiamme ja seottelemme paperiveitsellä".
Lorenz oli tavattoman palvelevainen, ja laitokset näyttivät hänestä
oivallisilta.
"Etkö sinä tupakoitse?"
"En".
"Eikö vanha kotiopettajasi sinua siihen opettanut?"
"Ei, totta sanoen; eipä niiltä seminarilaisilta juuri niin paljoja
opita".
"Ei, me oppineet miehet käsitämme asioita paljoa paremmin. Mutta hepä
ovatkin tottuneet paremmin köyhiä lapsia opettamaan".
"Niin, epäilemättä", lausui Lorenz mielevästi.
Vindahl raukka, hän oli jo kokonaan varjoon joutunut. Jopa Lorenz
melkein häpesi hänen lähtiessään itkeneensä.
"Näetkös, minulla on omat periaatteeni. -- Sytytäpäs papirossi, se
maistuu niin mainion hyvältä totilasin ohella! -- No mitäpä minun nyt
piti sanomanikaan? Niin, se on nyt minun periaatteeni, että opettajan
ja oppilaan kesken kaunis ja hyvä väli vallitkoot!. -- Nyt vesi kiehuu.
Tuopas nappo tänne; mutta pane sokeria ensin, muuten lasit särkyvät!"
Finne laittoi todit. Lorenz heittäytyi huolettomasti nojatuoliin ja
veteli muutamia mehukkaita haikuja papirossista.
"Kas niin, nyt se maistuu. Maljasi!"
"Maljanne!"
"Mistä me taas puhuimmekaan?"
"Teidän periaatteistanne".
"Oikein. Minä vaan tahdon sanoa, että tuota se on naurettavaa tuo
ankara kurinpito".
"Niin, sitä minäkin luulen; mutta ei Vindahlkaan juuri ankara ollut".
"Ei, se on luultavaa. Eikä se mitään hyödytäkään. Näetkös, ystäväni,
muutaman vuoden kuluttua sinä olet patruuna, ja silloin minä yhä
vieläkin olen köyhä opettaja, ja kun minä tulen sinua tervehtimään,
otamme yhdessä lasin kuin vanhat ystävät ja kumppanukset ainakin".
"Niin teemmekin. Maljanne!" sanoi Lorenz, joka alkoi tulla jotenkin
iloiseksi.
"Onko tässä talossa yhtään kauniita tyttöjä?" kysyi Finne ja sytytti
uuden papirossin.
"On, useampiakin. Keittiössä meillä on kolme. Sisäpiian te jo
näittekin. Sitten on keittäjä, joka on oikein tanakka, ja sitten vielä
karjapiika; mutta hän on niin paksu ".
"Ei se haittaa. Onkos ketään emäntäneitsyttä?"
"Kyllä, mutta hän on kihloissa".
"Ei se haittaa".
"Mutta hän on kihloissa Vindahlin, edellisen kotiopettajani kanssa".
"Ei sekään haittaa. Onko hän kaunis?"
"Kyllä hänellä on oikein hyvännäköiset kasvot, ja kun ei hän vaan ole
varsin kovin nokinen, niin ei hän näytä niinkään rumalta".
"Täytyy saada hänet pesemään itseänsä. Sanopas minulle, Lorenz, oletko
sinä milloinkaan rakastunut?"
"Kyllä, ihanteellisesti, niin kuin Vindahl sitä nimitti, Gusta
Londemanniin, perhelääkärimme tyttäreen ".
"Kuinka vanha hän on?"
"Täysikasvuinen nainen".
"Se on luultavaa. Poikana ollessani minäkin haaveksin semmoisia
täysikasvuisia naisia -- ihanteellisesti; mutta vuosien vieriessä ne
haihtuvat".
"Vindahl tekee vieläkin niin, ja hän on vanhempi kuin te".
"Sitten hän on tyhmeliini", sanoi Finne ja nousi ylös. "Mutta nytpä on
jo aika mennä levolle".
Ei Lorenzillakaan ollut mitään sitä vastaan.
Hän tunsi olevansa niin erinomaisen iloinen ja tyytyväinen, ja hänen
silmänsä olivat kirkkaat ja loistavat; mutta kumminkin oli kaikki niin
kummallisen hämärätä, eikä hän saattanut pitää tulta papirossissaankaan.
Hän tunsi päänsärkyä herätessään seuraavana aamuna; mutta se meni
sikseen, kun hän oli kylmällä vedellä itsensä pessyt ja pukenut
vaatteet ylleen.
Hän tuli alas aamiaiselle ennen Finneä.
"Äiti, usko pois, että Finne on erinomainen opettaja. Hänellä on omat
periaatteensa, näetkös, joita hän opetuksessaan seuraa".
"Joko te eilis-iltana aloitte?"
"Kyllä, vähäsen".
"Klassillisilla luvuillako?"
"Niin, alkeisopetuksia Finne sanoi niitten olleen. Minä olen siitä
varma, että minä häneltä opin paljoa enemmän kuin Vindahlilta".
"Tämäpä onkin lukenut mies -- vaikka Vindahlkin oli hyvin taitava.
Meillä on muuten ollut yleensä hyvä onni saada sinulle oivallisia
opettajia, poikaseni".
Nyt juuri Finne astui sisään ja toivotti kohteliaasti "hyvää huomenta".
Hän oli kaunis, loistava ja sievä -- hiukkasen vaan liiaksi
pöhökasvoinen.


V.
Toivehikkaita poikia.

Nukketeaatteri oli pölyisenä ja halveksittuna nurkassa. Ei Lorenz
esittänyt näytelmäkappaleita paperihenkilöillään eikä näytellyt
kohtauksia ison salin kullatuilla tuoleillakaan. Hän häpesi sellaisia
lapsellisuuksia.
Hän oli oppinut pitkät sarjat asioita näinä kahtena vuonna, joina Finne
oli hänen kotiopettajanansa ollut.
Lorenz oli nyt viidentoista vanha, jotenkin pitkä ijälleen, ja vaikka
hän nyt vielä eli niin sanottuja nulikkavuosiansa, huomattiin hänessä
sangen vähän taikka ei ollenkaan konnankujeita, jotka kuitenkin tällä
aikakaudella ovat tavallisia.
Mustan samettimekon ja kiiltonahkaisen vyön, jotka viime aikoina
hänelle paljon surua olivat tuottaneet, hän oli nyt vaihtanut
muodinmukaiseen vaatteukseen, irtonaiseen kaulukseen ja kaulahuiviin ja
osaksi hän oli ruvennut Finnen sievää, vähän hervaantunutta käytöstapaa
seuraamaan.
Kandidaatin kunniaksi täytyy kuitenkin sanoa, että hän oli oppilaalleen
jotenkin runsaasti tietoja jakanut: sillä vaikka he viettivätkin
kumppanuuden tapaista elämää, täytyi Lorenzin sentään aina
säännöllisesti läksynsä oppia.
Finne oli sillä ajalla, minkä hän oli Falkestadissa viettänyt, varsin
erinomaisella tavalla koko naispuolisen palvelusväen valtaansa saanut.
Ei punakaharainen Tominekaan enää punastunut, kun kandidaatti häneen
silloin silmänsä iski, kun tämä pöydässä palveli. He harjoittivat nyt
silmillänsä taukoomatonta sananlennättämistä aina silloin, kun ei
neitsy Mikkelsen pöydän ääressä istunut ja rouva Falkin huomio oli
ruokiin tarkistunut. Tilanomistaja ei milloinkaan mitään huomannut. Hän
tuli päivä päivältä köyryselkäisemmäksi ja hajamielisemmäksi. Lorenz
sitä vastaan tiesi kyllä hyvin, miten asian laita oli; mutta ei siitä
mitään haittaa ollut. Finne oli hänelle opettanut, että miehet ovat
lapsia ja naisten sydämet heidän leikkilelujansa, joilla he saattavat
jonkun aikaa huvitella ja sitten heittää pois. Siitä ei mitään haittaa,
vaikka ne särkyisivätkin. Keittäjä, Mari, oli ainoa, joka tähän saakka
oli Finnen lumoavia ominaisuuksia vastustellut. Kun Finne eräänä
päivänä oli partavettä alhaalta keittiöstä etsimässä, yritti hän Maria
vyötäisiltä ottaa; mutta tämäpä antoi hänelle navakalla kädellään niin
tuntuvan töyttäyksen, että kandidaatti kukertui lavitsalle ja loimautti
kaikki lämpimän partavetensä uusille vaaleanharmaille housuilleen. Tämä
voimannäytös ei sentään likimainkaan häntä yrityksistään peloittanut,
vaan päin vastoin hänen lämpimiä tunteitaan tuota voimakasta hempukkaa
kohtaan vielä enemmän tulistutti.
Neitsy Mikkelsen oli jo aikoja sitten hänen paulaansa langennut. Lorenz
hämmästytti eräänä päivänä häntä juuri samallaisessa asemassa, missä
hän seminarilaisen kanssa ennen kukkia pusersi. Heti virkosi pojassa
taas entinen rakkaus vanhaa opettajaa kohtaan, ja hän vihastui heille
kummallekin; mutta Finne ymmärsi heti hänet jälleen tyynnyttää; olihan
Vindahl nyt saanut kauvan varrotun paikan pääkaupungin kansakoulussa
eikä ollut pitkään aikaan itsestänsä mitään vihiä antanut, ja siitä
neitsy oli ikävillään: ja sen vuoksi hän surevata vähän lohdutteli.
Lorenz sai olla aivan levollinen. Eihän Vindahlilta häntä riistäisi.
Mitä lohdutukseen tulee, niin oli seikka muuten varsin päinvastainen
ollut. Finne itse oli, näet, teeskennellyt epätoivoinen olevansa,
joka pääkaupunkilaista uskotonta naista suri. Ja eihän nyt neitsy
hennonnut häneltä yhtä pienen pientä suukkosta kieltää, ja sitten hän
otti vielä pari lisäksi. Siinä oli kaikki; mutta kun neitsy sitten,
hyvän sydämensä vaatimuksesta, hänelle elinaikuiseksi lohduttajaksi
tarjoutui, niin hän jyrkästi tämän hyljäsi. Ei hän milloinkaan voisi
hänelle onnellista tulevaisuutta valmistaa, hän oli siksi liian
kevytmielinen j.n.e. He olisivat vaan ystäviä, kuin veli ja sisar,
ei mitään muuta. Neitsy kuljeksi syvästi huolissaan. Hän nuhteli
siitä itseään, että oli uskoton ollut Vindahlille, josta hän sentään
toden teolla piti, ja oli suutuksissaan kandidaatille; mutta kun
tämä taas häneen hurmaavilla mustilla silmillään katsahti, silloin
hän taas oli lumottu kuin kaniini lonkokäärmettä kohtaan. Hän itki
usein kamarissaan; mutta ei hän itseänsä nokiseen esiliinaansa enää
kuivaillut. Finne oli häntä siitä kieltänyt. Päin vastoin hän hankasi
kalpeita kasvojaan saippualla ja pyyhinliinalla niin ankarasti, että
hän toisinaan sai ruusuja poskiinsa noitten entisten nenänalaisten
viiksiensä sijaan; ja ruusut kaunistivat häntä paremmin.
Lokakuun keskitienoilla oli paljo puuhaa Falkestadissa.
Lorenz oli ripille laskettava.
Norderudin matami oli sinne tullut juhlavalmituksissa avullisena
ollakseen; sillä luonnollista oli, että silloin paljo vieraita tulisi.
Anette oli kotona. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja laskettaisiin
ripille vasta ensi vuonna.
Ei se piikoja ensinkään miellyttänyt, että Norderudin matami oli
taloon tarkastuspoliisiksi tullut; sillä melkein semmoisena hän siellä
esiintyi. Ei kukaan voinut olla varmassa turvassa hänen teräviltä
silmäyksiltään.
Rouva Falk ei tosin taloudellisia velvollisuuksiaan laiminlyönyt.
Kyllä hän piti kaikkia silmällä ja oli usein keittiössä; mutta kaikki
se tapahtui paremmin ylhäisellä ja mahtavalla tavalla, ja sitä paitsi
vieraat häntä usein pidättelivät.
Eräänä päivänä Norderudin matami tuli myöhään päivällispöytään. Hän oli
leiponut tippaleipiä ja oli jotenkin ärtyisellä tuulella.
Parhaallaan hänelle liemiruokaa tarjotessaan lähetti Tomine silmillään
sähkösanoman kandidaatille, joka heti siihen vastasi.
Norderudin matami kohotti päätänsä.
"Katso tehtävääsi!" sanoi hän tuimasti. "Sinä tarjoat nyt minulle etkä
kandidaatille".
Finne etsi hämillään porkkanan palasia liemestä.
Neitsy Mikkelsen, joka oli silmät alas luotuina istunut, katsoi
närkästyneenä heitä kumpaakin.
"Kyllä minä varsin hyvin ymmärrän, että teitä suututti, neitsy
Mikkelsen", jatkoi Norderudin matami. "Niin ijäkkäästä, kihlatusta
tytöstä, kuin te olette, täytyy tuommoisen kiekailemisen näkeminen
sietämättömältä tuntua".
Ei kandidaatti lausunut sanaakaan, rouva Falk johti ujoillaan
keskustelun muihin asioihin.
Iltasella seisoi keittäjä Mari yksinänsä keittiössä. Ruokakamarin ovi
oli rakosellaan. Norderudin matami oli siellä sisällä.
Kandidaatti tuli itsellensä hiukkasen totivettä ottamaan. Neitsy hankki
hänelle aina sokeria ja konjakkia. Väkiviina-lamppuansa ei hän enää
käyttänyt Veden etsiminen antoi hänelle aina syytä alas keittiöön
pistäytyä.
"Tarvitaanko nyt taaskin lämmintä vettä?" kysyi Mari.
"Kyllä, ja niinpä saat sinä itsekin hiukkasen olla lämmin. Mari.
Tiedäthän, että minä sinua rakastan".
"Ettekä muita?"
"En, en ketään muuta; sinä olet niin kaunis ja niin voimakas".
Finne yritti lähetä häntä.
"Niin, voimakas minä olen. Varokaa siis tulemasta liian lähelle minua!"
"Mutta minä tulen kumminkin".
Hän kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, eikä Mari nyt vastustellutkaan
yhtä paljon kuin ennen.
"Hm!" hyrähti Norderudin matami ruokakamarin ovella.
"Minä -- minä tarvitsisin vaan vähäsen lämmintä vettä", jupisi Finne ja
irroitti kätensä.
"Te varmaan tarvitsette paremmin vähän kylmää vettä -- vereenne", sanoi
matami. "Te olette varsin liiaksi lämmin".
Ei kandidaatti vastannut, luhjusteli vaan hämillään tiehensä.
Matamin suora häikäilemättömyys teki häneen vaikutuksensa.
Kun neitsy Mikkelsen illalla huoneesensa meni, tuli Norderudin
matamikin sinne.
"Tuleeko Vindahl tänne ripillelaskijaisiin?" kysyi hän äkkiä.
"Kyllä, minä luulen", änkytti neitsy.
"Minun mielestäni se on väärin. Teidän täytyisi ainakin kirjoittaa ja
purkaa kaupat hänen kanssansa sitä ennen".
"En minä ymmärrä teitä".
"No, mutta ettehän saata kahden kanssa yht'aikaa kihloissa olla. Taikka
ehk'ette lienekään kihloissa kandidaatin kanssa?"
"En -- en minä olekaan".
"Vai niin; hän siis käypi vaan ja peijaa teitä niin kuin kaikkia
muitakin".
"Muitakin!" huudahti neitsy. "Onko hänellä useampia?"
"Niin, että hän ja Tomine ovat sulhosilla, sen toki olette huomannut,
ja nyt hänestä pian tulee hyvä ystävä Marinkin kanssa. En oikein
tiedä, onko hän vielä karjapiiankin puoleen kääntynyt saadakseen koko
palvelusväen huostaansa".
"Se on inhottavaa", sanoi neitsy itkien.
"Minun mielestäni te, neitsy Mikkelsen, olette vallan liiaksi hyvä ja
kunnon tyttö tuolla tavalla käyttäytyäksenne".
"En minä koskaan enää niin menettele".
"Kun Vindahl tulee, niin minä puhun hänelle ja sanon, että hänen täytyy
teidät naida. Eihän teillä ole enää mitään varrottavana, kun hän on
saanut hyvän paikan, ja olette kait tekin kodin alkajaisiksi jotain
säästänyt".
"Kyllä, olenhan minä. Jos te ottaisitte hänelle pulmaksenne, niin
olisitte oikein hyvä, matami Norderud. Minä huomaan, että olen
menetellyt hirveän tuhmasti ja että Finne on kerrassaan aika lortti".
"Niin onkin. Kunpa ei hän vaan olisi poikaa turmion poluille vienyt. Se
olisi pahinta. Niin, odottakaa vaan siksi, kunnes ripillelaskijaisista
on päästy, silloin minä tahdon tässä talossa totuutta lukea".
Sen sanottuaan hän toivotti hyvää yötä ja meni. Seuraavana päivänä
tuli pääkaupungista vieraita, jotka viipyivät Falkestadissa, kunnes
ripillelaskijaiset olisivat menneet.
Ne olivat tukkukauppias Verlundin rouva ja hänen poikansa Ferdinand.
Tukkukauppias Verlund ja Falk olivat jo kauvan aikaa olleet
kauppaliitossa, viljakaupoissa, ja kun Falkilaiset pääkaupungissa
olivat, niin he aina asuivat Verlundilla. Sen vuoksi oli heitä nyt
kutsuttu; mutta ei itse tukkukauppias nyt voinut vierailemaan päästä.
Rouva Verlund oli lyhyt, paksu nainen, mustan kiiltävät hiukset
ohauksille ja korville sileiksi kammatut pienine reunanippuineen, juuri
kuin pari nippasyrjäisestä kiiltokamritsista poimuteltua suruverhoa.
Hänellä oli paksut, kultaiset korvakellukkaat, rintaneula, kultavitjat
ja paksu kultainen rannerengas, ja hän oli pukeunut paksuun, ruuniin
silkkihameesen.
Poika, joka oli vuotta vanhempi Lorenzia, oli nuori
pääkaupunkilaisurho, sievässä, vaaleassa kesäpuvussa. Hän oli kaunis
nuorukainen, tukka musta ja käherretty, sekä ylähuulessa vähäsen
mustain viiksien oireita.
Nuoret herrat eivät olleet toisiansa nähneet sitten kun pieninä
ollessaan, ja he tarkastelivat nyt toisiansa arvostelevilla
silmäyksillä. Nähtävästi kummasteli Ferdinand, ettei Lorenz ollut
paremmin talonpoikamainen, vaan melkein yhtäläinen keikari kuin hän
itsekin.
Hän astui hänen eteensä ja ojensi kätensä hänelle.
"Minun luullakseni me heti tässä saatamme toisiamme sinuttelemaan
ruveta".
"Paljo kiitoksia", vastasi Lorenz. "Emmekö lähde puistoon pienelle
kävelyretkelle, sillä aikaa kuu naiset itseänsä vaatettavat?"
He astuivat käsi kädessä.
"Haluatko ottaa sikaarin?" kysyi Lorenz.
"Kyllä, kiitos. Minä luulin, ettet sinä vielä olisi tupakoimaan
opetellut".
"Oh, herra nähköön, jo kauvan sitten. Finne ja minä otamme mieluisasti
totilasin ja sikaarin joka ilta".
"Vai niin; etpä sinä sitten niin viaton olekaan kuin olisin luullut".
"Viatonko? Siitä on jo aikoja kulunut, kun minä viaton olin".
"No, sitten on sinulla kait rakkausseikkojakin ollut?"
"Ei, niitä on Finnellä, mutta ei minulla. Minä tahdon sanoa sinulle,
että minun sydämessäni on jo muutaman vuoden ihanteellinen rakkaus
hehkunut".
"Sepä on hupsua".
"Kyllä, ja sen vuoksi minä nyt sen ilmoitankin, niin pian
kuin täysikasvuisten lukuun pääsen. Sinä saat nähdä hänet
ripillelaskijaisissa. Oikein herttainen tyttö -- vähän vanhempi minua;
mutta ei se mitään haittaa tee. Niin pian kuin olen ylioppilaaksi
päässyt, julkaisemme kihlauksen".
"Aijotko sinä lukea? Se on hupsua!"
"Etkö sinä ylioppilaaksi aijo?"
"En, kiitoksia; mitä ihmettä nyt hyödyttää ylioppilaana olla tähän
aikaan, kun joka ainoa tyhmeliini tahtoo lukea. Ei, minä antaudun
käytölliselle tielle. Näetkös, ensi vuonna minä matkustan ulkomaille
ja täydennän kielitaitoani, ja kotiin palattuani minä ryhdyn isäni
kauppatoimeen".
"Kyllä minäkin koen niin toimittaa, että ulkomaanmatkalle pääsen, mutta
en ennen kuin ylioppilaaksi päästyäni Mitä sinä toimittelet kotona
ollessasi".
"Oh, enpä juuri mitään. Minun pitäisi tietysti auttaa isää
konttooritoimissa, mutta ei siitä juuri mitään kartu. Aamupäivällähän
täytyy vähäsen kävellä ja pelata piljarttia, ja iltasilla pistäydään
kahviloissa. Talvisilla sitä paitsi menee aikaa tanssihuveissa ja
tervehdyksillä käydessä ynnä vieraspidoissa, niin että melkein koko
päiväkaudet niihin hupenevat. Saat vielä nähdä, kun olet ylioppilaaksi
päässyt ja sinne tullut, että ajan pitkään väsyt niihin".
"Kyllä sitä itsekin luulen. Minä olen jo väsynyt siihenkin
seurusteluun, jota me täällä vietämme".
Ja nämä molemmat toivehikkaat pojat antoivat väsyneinä silmälautainsa
vaipua ja kuljeksivat käsi kädessä eteenpäin, tuprutellen sikaariansa,
juuri kuin olisivat olleet pari pariisilaisveitikkaa maapihkalla
päällystetyllä katukäytävällä.
Äidit seisoivat akkunan edessä ja ihailivat heitä.
"Me saatamme ylpeillä pojistamme", lausui rouva Verlund. "He ovat
toisensa kaltaiset, ikään kuin veljiä olisivat, ja kauniita ja sieviä
he ovat kumpainenkin".
"Ja lahjakkaita," lisäsi rouva Falk.
"Se on varmaa. Ferdinandilla on erinomainen pää. Jos hän vaan tahtoisi
hiukkasta enemmän työskennellä".
"Mutta näethän, että hän on niin nuori vielä. Lorenz on ahkera; mutta
sitäpä tarvitaankin, koska hän aikoo lukea. Saatte nähdä, rouva
Verlund, että meille kyllä tulee iloa pojistamme. Eihän meillä olekaan
muuta kuin yksi kummallakin".
"Ja nepä ovatkin ainoat, joiden hyväksi me elämme".
He seisoivat siellä ylpeinä ja onnellisina ja näkivät tulevaisuuden
valoisana ja loistavana kuin auringonpaisteisen lokakuunpäivän
syksyisessä loistossaan.
Eivät he sattuneet ajattelemaan, ettei siinä vielä ole riittämään
saakka, että äiti poikansa hyväksi ainoastaan elää, vaan hänen usein
täytyy myöskin taistella -- vieläpä hänen tulevaisen onnensa tähden
kuollakin.