Kyläkertomuksia - 3

Süzlärneñ gomumi sanı 3915
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1691
29.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
40.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
45.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
ei hän ajatellut enää Leiviä yhtä paljon kuin ennen. Hän tunsi itsensä
vapaammaksi ja kevyemmäksi; mieltä ei enää sanottavasti rasittanut.
Välistä hän saattoi kummastellakin, että hän, joka oli pitäjään paras
tyttö, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mitään
sukua ollut. Onneksi sitä kumminkaan ei kukaan tiennyt. Pian hän oli
alituiseen toisten nuorten seurassa ja yhtä iloinen taas kuin ennenkin.
Se oli parhaastaan Knut Åsenin ansio. Knut oli reipas ja eloisa
hulivili, puhelias ja kaunis; ei niin suuri eikä väkevä kuin Leiv, mutta
norea ja vikkelä, vilkas ja terve, hyvä tanssija ja hirmuisen hauska
kaikissa seuroissa. Ennen Alfhild hänestä jotenkin paljon piti. Nyt
hänen seuransa tuntui kuin huojentavalta. Knut osasi aina niin helposti
sekoittaa pois hänen raskaat ajatuksensa. Aika kului ja Alfhild alkoi jo
mielellään nähdä, että Knut kävi Dalessa.
Tuttavuus senlaisen miehen kanssa kuin Musta-Åsbjörn Hegglid, jota niin
vähän kunnioitettiin, alkoi Alfhildiä hävettää. Siitä syystä hän
Åsbjörniä karttoi. Kun Leiviltä tuli kirjeitä, niin saattoihan Lasse
tuoda ne hänelle. Ei hän mistään maailman hinnasta tahtonut antaa
ihmisten tietää, että hän Åsbjörniä tunsi. Kun vuosi kului, alkoi häntä
kummastuttaa, ett'ei mitään kirjettä tullut. Mutta Åsbjörniltä ei hän
tahtonut kysyä, ja Lasse niin vähän tiesi.
Björn Haugstad tuumaili mennä naimaan jotakuta toista, kun näki, ett'ei
hän Alfhildiä saanut. Sanottiin, että hän sitä suri, eikä ilman, ett'ei
hän vähän ryyppinyt. Ja kun hän oli humalassa, puhui hän Alfhildistä
pahaa. Hän oli huikenteleva henttu, johon ei kenenkään pitäisi luottaa.
Mutta kun hän kertoi, että Leiv Hegglidin ja hänen välillään varmaan oli
jotain, silloin nauroivat kaikki ihmiset. Ei, semmoista ei Dalen
Alfhildistä toki kukaan uskonut.
Eräänä sunnuntaina oli nuoriso kokoontunut Åseniin; Alfhild oli siellä.
Silloin kertoi eräs jostakin uudesta laulusta, joka olisi pitäjäläisistä
tehty. Se laulettiin, ja kaikki ymmärsivät selvään, että siinä Alfhildiä
tarkoitettiin. Kerjäläispojasta siinä oli, joka kuuseen kuroitteli;
lopuksi tuli pilkkavärssy "hentusta", joka "teki leikkiä jokaisen
kanssa" ja "meni viimein köyhälle miehelle, vaikka paremman saanut
olisi". Alfhild lensi tulipunaiseksi. Ihmiset nauroivat laululle ja
arvelivat, ett'ei sitä kukaan muu ollut keksinyt, kuin Björn Haugstad.
Selvää oli, ett'ei kukaan uskonut laulussa mitään perää olevan. Alfhild
olisi tahtonut vajota maan alle häpeästä. Mitä, jos joku tiesi! --
taikka vaan epäilikään! -- Hän koetti nauraa laululle niinkuin muutkin.
Ja kun tytöt leikillä kiusoittelivat häntä Leivin tähden, nauroi hän
heille ja sanoi, että joka tuommoista oli keksinyt, hän varmaankin oli
_suuri runoilija_. Häpeä ikäänkuin poltti rakkauden pois. Kotiin tultua
illalla hän itki.
Syyspuoleen, kaksi vuotta Leivin lähdön jälkeen, kertoi pitäjäässä huhu,
että häntä oli vahinko kohdannut, jonka kautta hän oli menettänyt paljon
rahoja; epävarmaa oli, milloin hän saattaisi palata. Ihmiset sille
nauroivat ja pitivät sen luonnollisena asiana, ett'ei semmoisella
miehellä onnea olisi. Alfhild tunsi helpoitusta, kun kuuli olevansa
vielä vapaa jonkun aikaa. Paljon saattoi muuttua siksi. Hän kävi
suopeammaksi Knutia kohtaan; koetti viedä ihmisiä harhaan. Ruvettiinkin
taas puhumaan Alfhildistä ja Knutista. He sopivat hyvin yhteen. Molemmat
hyvää sukua, rikkaita ja kauniita. Tuota he juuri kaikki olivat
odottaneetkin. Alfhild, se kyllä osasi valita.
Vanhemmat siitä myöskin olivat mielissään. Ja kun kaikki pitivät asian
niin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ikävällä ja surulla
hän ajatteli Leiviä, kun oli yksinään, mutta häveten silloin, kun
toisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa hänet. Hän oli
hourinut; rakkaus oli tehnyt hänet sokeaksi. Parhaiten hän viihtyi
Knutin seurassa, sillä hän osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat
ajatukset. Mutta öillä hän usein heräsi ja itki, kun oli nähnyt unta
Leivistä. Silloin hän ajatteli: Minä vaan odotan ja katsastelen. Paljon
tapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin hän koetti saada asian pois
mielestään.
Mutta ihmiset puhuivat hänestä ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki
varmaa ja päätettyä. Kerran Knut noin puoli leikillä siihen viittasi ja
kysyi, mitä hän tuommoisista jutuista arveli. Alfhild punastui, eikä
osannut vastata mitään. Knut ahdisti enemmän ja Alfhild tunsi, että nyt
tuli tosi eteen. Mutta silloin häntä rupesi peloittamaan. Leiv muistui
niin elävästi mieleen, että luuli aivan näkevänsä hänen kalpeat kasvonsa
ja kiiltävät silmänsä. "Ei puhuta siitä", rukoili Alfhild. "Ei, ei",
sanoi Knut, "ei pidetä kiirettä; sellaisia asioita ei hopussa päätetä.
Mutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild". Alfhild seisoi ja väänteli
sormiaan; hän oli niin levoton, ett'ei pystynyt selvästi
ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata.
Puheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville.
Mutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät,
arveli hän, eikä silmät koskaan valhettele. Senpätähden hän ei
Leivillekään mitään kirjoittanut. Olihan poika paralla kylläksi huolta
sitäkin paitse. Alfhildiä hän kuitenkin koetti saada tavata; mutta tyttö
häntä vältti enemmän kuin ennen.
Talvi meni. Alfhild ei saanut kirjettä Leiviltä; hän vakuutti itselleen,
että Leiv oli hänet unhottanut. Knut kävi aina välistä Dalessa, ja oli
toisinaan vallattoman iloinen ja hurjapäinen, toisinaan taas hiljainen
ja ikäänkuin surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset
siitä usein hänelle mainittelivat, eikä häntä ollut vaikea houkutella.
Mutta kun leikistä alkoi tosi tulla, vetääntyi Alfhild pois.
Keväällä oli Dalessa pienet pidot; kevätpanon maistiaiset. Knut oli
mukana. Ei Alfhild koskaan ollut nähnyt häntä niin iloisena ja hauskana.
Hän pani elämää koko seuraan. Kaikki pitivät hänestä. Tyttöjen kävi
Alfhildiä kateeksi. Illempana, kun juomat ihmisissä alkoivat vaikuttaa,
vei äiti Alfhildin erityiseen kamariin. Knut ja vanha Halvard olivat
siellä ja puheisin he pian joutuivat. Eipä aikaakaan, niin vanhuksien
täytyi mennä kyökkiin pitämään huolta ruuista ja juomista. Silloin pyysi
Knut häntä päättämään. Tänlainen epävarmuus oli tukalaa, sanoi hän.
Tärkeämpää tämä oli hänelle, kuin mitä Alfhild luuli; jos asia menisi
myttyyn, ei hän sitä niin helposti kantaisi, kun Björn Haugstad. Knut
oli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, että tuo
iloinen poika saattaisi noin olla. Hänen kävi Knutia sääli; hän tunsi
pitävänsä hänestä ja kerranhan tästä kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv
--? Leiv on unhottanut minut, sanoi hän itselleen. Ja vanhukset sitä
toivovat... Hän katsoi ujosti ylös. Knut kietoi kätensä hänen
ympärilleen rajuna iloisista toiveista: "jos minulle tulet, ei sinun
elämässäsi sitä katuman pidä!" -- Leiv on minut unhottanut, ajatteli
Alfhild; vanhukset sitä toivovat... "Ehkäpä se on niin sallittu",
kuiskasi hän, tuli hehkuvan kuumaksi ja sitten kylmäksi jälleen. Knut
nauroi ilosta, veti häntä luokseen ja päästi taas, heitti jalkaa ilmaan
ja huusi: "Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!" -- Nyt kun asia
oli päätetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, että koetti saada
virkistystä Knutin ilosta.
Samassa tulivat vanhukset sisään. Knut otti molempia kädestä, hymyili ja
nauroi: "Tahdotteko minua nyt vävyksenne, niin tässä saatte!" "Tahdomme
varmaankin", sanoi äiti hymyillen vesissä silmin; "tietysti, tietysti",
sanoi isä lempeänä ja totisena. Äiti otti Alfhildiä syliin: "sinä olet
tehnyt meille suuren ilon"; "niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut
hyvä lapsi". Hän katsoi ystävällisesti Alfhildiin. Tyttö puhkesi itkuun.
Samana iltana päätettiin viettää häitä syksymmällä. Alfhild antoi heidän
tehdä, niinkuin tahtoivat. Pyysi vaan, että kihlaus pidettäisiin salassa
niinkauan kun mahdollista. Sitä he kummastuivat, mutta iloisia kun
olivat, eivät he hennonneet häneltä mitään kieltää. "Mennään ylös",
sanoi äiti, "ett'eivät näe sinun itkeneen". Knut otti häntä kädestä:
"Kiitos tästä Alfhild", sanoi hän. Alfhild itki ja ajatteli Leiviä. Ja
niin he erosivat.
* * * * *
Leiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehellä työssä. Se oli
eräs vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla päässyt varoihinsa. Nyt hän
oli ostanut itselleen maatilan, jota hän huvikseen viljeli ja johon hän
pani paljon rahaa. Ensimmäisen vuoden oli Leiv vaan tavallisena
työmiehenä, mutta siinä hän kunnosti itseään. Hän oli ahkera ja väkevä,
sillä hän toivoi Alfhildiä, eikä säästänyt itseään. Lisäksi hän oli
tavattoman luotettava. Tahtoi näyttää, ett'ei ei hän ollut huonoa sukua.
Hän muisteli, mitä isä oli sanonut, kun he erosivat; hän ajatteli sitä
huonoa mainetta, joka heidän suvullaan oli; ja ensiksikin päätti hän
pyrkiä kunniallisen miehen arvoon. Mutta hänelle kävi, niinkuin
useimmiten käy, että rahat ja arvo kulkevat yhdessä. Pian hän huomasi,
ett'ei hänellä ollut niin paljon tietoja, kuin oli muilla sielläpäin. Ja
hän ymmärsi, että hänelle siitä oli suurta haittaa. Niinpä hän
joutohetkinään opetteli englannin kieltä ja hankki itselleen semmoisia
tietoja, joista luuli olevan hyötyä. Sillä tavoin hän tutustui paroniin,
joka nyt oli koulumestarina. Leivillä oli hyvä pää ja niin hän pian oli
tiedossa ja taidossa yhtä hyvä, kuin toinenkin; joissakuissa suhteissa
oli hän jo muita etevämpi. Kun hän oli vuoden aikaa ollut isäntänsä
luona, pääsi hän jonkunmoiseksi työnjohtajaksi. Eikä aikaakaan, kun koko
talon hoito jo tuli hänen huostaansa.
Paroni oli merkillinen mies kummallisine mielipiteineen. Leiv häntä
usein ihmetteli. Mutta kun hän oli paroni syntyjään ja joutunut
koulumestariksi, niin Leiv häntä suuresti kunnioitti ja uskoi kaikki
mitä hän sanoi, ellei sitä aina niin ymmärtänytkään. Minussa kai on
vika, arveli Leiv, kun olen tyhmä. Kuitenkin hänellä oli sen verran
järkeä, että jätti uskon tuonnemmaksi, "siksi kuin joskus tulisi
viisaammaksi", jos paroni jotain peräti outoa sanoi. Mutta niin se vaan
kävi, että paroni hänestä sai suuren vallan.
Seuraavana syksynä hän sitten menetti rahansa. Silloin hän joutui
suorastaan epätoivoon. Hän oli aina ilolla ajatellut näitä rahojaan,
jotka säilyivät siellä pankissa, tuottivat korkoa ja ikäänkuin
kasvoivat. Se rohkaisi hänen mieltään, kun tiesi jok'ainoan raharoposen,
minkä ansaitsi, auttavan tarkoitusten perille. Halu lisääntyi; ahkeruus
oli suurinta iloa; kaikki hänen toivonsa ja pyrintönsä olivat näissä
säästöissä. Rahat kasvoivat jok'ainoasta päivästä, mikä meni, ja
jok'ainoasta dollarista, minkä hän pankkiin vei, ja samassa suhteessa
Leivinkin toiveet enentyivät. Hän alkoi luottaa onneensa, kävi iloiseksi
ja raitismieliseksi, jopa ylpeäksikin. Oli niin uljasta näin takoa oman
tulevaisuutensa onnea. Siihen raukeni kaikki; meni kuin tuhka tuuleen.
Pitkät ajat hän oli kuin sairas; muuttui äreäksi ja kiukkuiseksi,
menetti työhalunsa ja luottamuksea onneensa. Pahat ajatukset häntä
painoivat ja kiusasivat; hän tuskin sai nukutuksi. Mitä hänen auttoi
koettaakaan? Kova onni häntä kumminkin vainosi. Jos hän uudelleen
saisikin summan kokoon, sen taas joku varastaisi. Rehellisyyttä ei
Amerikassa ollut nimeksikään, sen hän luuli voivansa päättää. Roistoja
ne olivat useimmat ja varkaita. Kaikki ajattelivat vaan itseään, eivätkä
välittäneet toisesta ihmisestä mitään. Rehellinen mies oli täällä juuri
kuin lammas suden kuopassa. Ei voinut luottaa kehenkään. Entä Alfhild
sitten -- Alfhild ja kaikki hänen kauniit toiveensa. Sitä ajatellessa
virtasi veri päähän, silmät polttivat, hampaat menivät yhteen ja nyrkit
puristuivat kokoon juuri kuin vetotaudissa; hän pelkäsi järkeään.
Alfhild, Alfhild ja kaikki hänen toiveensa! Hän näki tytön edessään
semmoisena, kuin hän seisoi tanssin jälkeen Haugstadissa, sulavana,
lämpimänä, viehkeänä, hurmaavana, hän näki silmät, jotka hehkuivat
valkeiden luomien alta, soljen, joka vapisi kuulealla paidalla ... hän
saattoi vihapäissään kavahtaa ylös ja syökseä metsään, jossa sitten
harhaili puoleen yöhön ilman lepoa ja rauhaa. Alfhild hänen täytyi
saada. Alfhild oli sama kuin elämä. Mutta äärettömän pitkältä tuntui tie
hänen luokseen.
"Mikä kumma sinua vaivaa?" sanoi paroni, "niinhän sinä olet juuri kuin
metodisti". Leiv kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Varas heittiö oli
karannut ja vienyt mukanaan koko hänen omaisuutensa, kaikki mitä hän oli
säästöön saanut. Hän toivoi vaan tapaavansa tuon roiston, voidakseen
lyödä häntä rammaksi. Semmoisia konnia ei tarvitseisi sietää maan
päällä. Kummallinen välähdys iski paronin silmistä. "Siinä en ole yhtä
mieltä sinun kanssasi", sanoi hän. "Kassanhoitaja teki vallan oikein.
Olisimme molemmat hänen sijassaan tehneet ihan samoin".
Leiv tuijotti paroniin kuin puusta pudonnut.
"Sinä et ymmärrä minua", sanoi tämä. "Niin, niin, minä olen surukseni
nähnyt, ett'ei sinulla ole lainkaan filosofiaa. Mutta joka ilman
filosofiaa elää maailmassa, hän on juuri kuin kissanpentu, jolla ei
vielä silmiä ole; hän on sokea. Laske kissanpentu maahan, niin se vierii
ensimmäiseen vesilätäkköön ja hukkuu siihen. Jahkas minä sinua neuvon.
Koetetaanpas Sokraten tapaan. Sanopas, kuinka monenlaisia ihmisiä meillä
maailmassa on?"
Leiv oli kiukuissaan. "Kahdenlaisia", sanoi hän, "pieniä roistoja ja
suuria roistoja".
"Hm, kyllä, kyllä", sanoi paroni ja nyökkäsi; "tuo sattuu jotenkin
paikalleen, eikä siitä tykkönään filosofiaakaan puutu. Mutta et sinä
minua oikein ymmärrä. Asian laita näes on semmoinen, että luonnolta
puuttuu oikeutta. Elämä pitäisi olla, kuin sotakoulu; ei päästettäisi
useampia sisään, kuin tarve vaatisi. Mutta luonto on sokea; ei se tunne
valtiollista ekonomiaa eikä laskutaitoa. Se heittelee maailmaan
kiinteätä ja irtainta ja on yhtä iloinen, sattui heille tilaa, taikka
ei. Niin se on juuri kuin ankara isä, joka viskaa siittämänsä järveen,
että oppisivat uimaan ... saavat auttaa itseään! ell'eivät kykene,
vajoovat pohjaan ... mutta vääryys on siinä että toisilla on uimavyö...
No! ymmärrätkös?"
"En".
"Otetaan esimerkki. Ajattele kassanhoitajaa. Hän oli yksi niistä, joille
luonto oli tehnyt vääryyttä. Hän oli heitetty elämään; elää siis täytyi.
Hän oli saanut siihen halua ja oikeutta myöskin; sen olemme kaikki
saaneet, niin pian kuin tänne ilmestymme ... mutta luonto ei ollut
pitänyt huolta siitä, että hän _voisi_ elää. Täytyi hänen siis itse
katsoa eteensä. Hän korjasi luonnon erhetyksen. Mitä luonto oli häneltä
pidättänyt, sen hän otti. Luonto se oli, eikä hän, joka syntiä teki".
"Hm", sanoi Leiv.
"Toinen esimerkki. Tuossa nyt olet _sinä_. Myöskin niitä, joita on
viskattu järveen ilman uimavöitä. Olet roteva ja voimakas mies. Sinulla
on sama oikeus ja halu elämään kuin muillakin; sinulla on väkevä ruumis
ja lämmin veri, ja sielu, joka voi tuntea sekä iloa, että surua... Yhtä
kaikki sinä täällä raadat kuin orja, etkä saa omaa elämääsi käyttää.
Toisilla on, mitä sinulta puuttuu, niin elävät kuin linnut päivän
paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä elät kuin orja. Tarvitset
kaikki voimasi pysytelläksesi veden päällä, ett'et vajoisi pohjaan.
Ymmärrätkös?"
"Ymmärrän".
Paroni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja väijyen. "Jos
sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi ... se ei ole omasi, koska luonto ei
ole sinulle semmoista antanut ... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus
siihen, kuin muillakin ... ja tietäisit, että vajoisit, ell'et sitä
saisi... No niin! Tahdon vaan sanoa, että houkkio sinä olisit, jos
ottamatta jättäisit!" -- "Kenties", sanoi Leiv.
Paroni uskalsi jo mennä pitemmälle. "Totta puhuen", sanoi hän, "olen
sinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itseäsi kulutat, vaikka
helposti voisit itsellesi kaapata niitä elämän hyvyyksiä, joita luonto
sinulta pidätti".
"Millä tavalla?" sanoi Leiv.
"Mitä sinä tarvitset tässä maailmassa voidaksesi nauttia elämän
oikeuksia? Mitä varten sinä kulutat parasta ikääsi ja terveimpiä
voimiasi?"
"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.
"Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan päiväistä, joutavata!...
Ei ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja elämäsi
välillä! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etkä sinä pöllö osaa ottaa
sitä ylös!"
"Jaloissani --?"
"Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat
huostassasi... Hän oli mies, joka ymmärsi oikeuksiaan käyttää ... tee
sinä samoin!"
Leiv lensi tulipunaiseksi ja nousi ylös. "Jo riittää", sanoi hän. "Että
sinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni".
Jotain raakaa ilmestyi paronin kasvoihin. Hän kohautti olkapäitään ja
nauroi. "Olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan", sanoi hän. "En minä ole
paroni enemmän, kuin sinäkään. Olen köyhistä vanhemmista; luonto on
tehnyt vääryyttä minulle, niinkuin sinullekin... Mutta kun tulin
Amerikaan, näin tämän demokraatisen kansan panevan suurta arvoa
ylhäiseen sukuun, ja sen semmoiseen; siitä syystä sanoin itseäni
paroniksi... Valhettako? Eikös mitä. Oikeastaan ei ole mitään eroa minun
ja jonkun paronin välillä; paroniksi syntyneellä ei ole enemmän paronin
oikeuksia, kuin minullakaan; koko eroitus on vaan nimessä ja sen voin
minä anastaa yhtähyvin, kuin joku muukin ... ja _se_ nyt ainakin on
varmaa, että minulla on yhtä suuri halu ja oikeus elämään, kuin ikinä
jollain paronillakin! Minun laitani on, niinkuin sinun: Tässä ruumiissa
palaa myöskin elämän vastustamaton tuli ja tämä sielu himoitsee myöskin
elämää ja iloa... Lyökäämme tuumat tukkoon, me molemmat! Seisomme
samalla perustuksella; ruvetkaamme liittoon! Uskallusta tarvitaan tästä
orjuudesta päästäksemme. Olkaa mies, Mr Hegglid..."
Leiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mikä muutos! Paronista oli kaikki
loisto kadonnut. Kuka hän oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha
nahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja
päällepäätteeksi vielä roisto. Leiv häpesi. "Hyvästi", sanoi hän.
Paronin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ikäänkuin kaksi aaltoa ristiin,
viha toiseltapuolen, toiselta häpeä. "Anteeksi", sanoi hän ivallisesti,
"anteeksi. Minä luulin herra Hegglidiä mieheksi. No niin, hyvä Jumala,
tässä maailmassa kerrankin erehtyy... Hyvästi, hyvästi! Köyhyys ja
ylpeys eivät sovi yhteen; kunhan olet minun ikäisekseni elänyt ja saanut
kärsiä, mitä minä olen kärsinyt, niin tulet sinäkin filosoofiksi ja
ilokseni minä sen päivän näen. Hyvästi lapseni". Leiv ei tavannut häntä
koskaan enää.
Mutta sen jäljestä hän tunsi itsensä merkillisen kylmäksi ja noloksi.
Muistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan
kuin jotakin häpeällistä hetkeä ajatellessa. Se, mitä paroni oli sanonut
ja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri
samaa, jota hän omassa mielessään hautoi. Hänkin oli harmitellut ja
uskonut elämän tehneen vääryyttä ja antaneen hänen viattomasti kärsiä.
Hän oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein
Jumalan pilkkaamista. Nyt se hänestä tuntui äärettömän miehuuttomalta.
Hän häpesi kuin koira. Päästäkseen noista pahoista ajatuksista, hän taas
ryhtyi työhön entisellä tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mitään
voitettaisi; tyyneellä ja miehevällä ahkeruudella vaan.
Oikeastaan ei hänellä suurta hätää ollutkaan.
Hyvä palkka hänellä oli ja ensi vuonna hän saisi enemmän. Alfhildiä
hänen ei tarvinnut epäillä. Tyttö, joka oli niin hyvää sukua, ei
varmaankaan pettäisi. Ja kun hän kerran oli neljä vuotta odottanut,
odottaisi hän vielä viidennenkin. Heti, kun hänelle karttuisi sen verran
rahoja, että saattoi määrätä, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi hän
Alfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt hän antoi olla kirjoittamatta, kun
ei mitään hauskaa ollut kerrottavana. Nämä terveiset saatuaan, Alfhild
kyllä ymmärtäisi tarkoituksen.
Aika kului. Hän kummasteli, kun ei saanut mitään tietoa Alfhildistä.
Mutta ei hän mitään pahaa ajatellut. Isä aina kirjeessään tyttöä kiitti
ja sentähden luuli hän kaikki olevan hyvinpäin. Tosin hänestä paljon
puhuttiin, kirjoitti Åsbjörn; mutta ihmiset olivat aina nopeat
sanomiseen. Kevät puoleen, kun Knut ja Alfhild kihloihin menivät, sai
Leiv kirjeen isältään, joka teki hänet levottomaksi. Alfhild oli terve
ja hyvinvoipa, hän sanoi. Hän oli usein seuroissa, ja ihmiset puhuivat
varmana asiana että Knut Åsen häntä kosi. Toiset sanoivat vielä
enemmänkin. Mutta, arveli Åsbjörn entiseen tapaansa, ei siitä huolinut
olla millänsäkään. Vaikea mahtoi olla semmoisella tytöllä, joka oli
kaikkien mielitietty, kun pojat aina ympärille tunkivat ja oma oli
kaukana poissa. Mutta Alfhildistä ei Åsbjörn tahtonut pahaa uskoa.
Hänellä oli niin kauniit kasvot ja uskolliset silmät. Jos häntä
epäilisi, niin ketäpä silloin voisi uskoa. Mutta varmaan Alfhild sitä
kummasteli, ett'ei Leiv hänelle mitään kirjoittanut. Tuosta Leiv
säikähti. Uudelleen hän kävi levottomaksi ja sai pimeitä ajatuksia.
Öisin hän istui ja kirjoitti Alfhildille kirjeitä, jotka aamulla jälleen
poltti. Päivillä hän teki työtä kuin hurja. Nyt täytyi kiirehtiä. Aika
kului, eikä hän vielä ollut pitkälle päässyt; kuinka hänen kävisi?
Tultiin kesään; hänen levottomuutensa kasvoi. Kasvot kävivät kalpeiksi
ja jotka sattuivat katsomaan häntä silmiin, huomasivat niiden käyneen
entistä raivokkaammiksi. Toisinaan Alfhildiä muistellessa hänelle
juohtui mieleen tuo filosofiia, joka kerran oli niin inhottavalta
tuntunut. Jos onni häntä petti tässä ainoassa, jota hän oli halunnut ja
jonka tähden hän niin kovasti oli työtä tehnyt ... silloin hän kumminkin
tulisi siihen päätökseen, että elämä oli vääryyden puolella.
Hän oli kirjoittanut isälle kotiin ja pyytänyt tätä ottamaan täyden
selon Knutin ja Alfhildin asiasta ja sitten kertomaan hänelle kaikki,
mitään peittelemättä. Kun hän saisi vastauksen tähän, hän heti
kirjoittaisi pitkän kirjeen Alfhildille. Syyspuoleen se tuli. Mutta näin
siinä kerrottiin:
"Nyt ennemmin vaikeneisin kuin puhuisin, jos mieleni mukaan tehdä
saisin. En olisi tätä koskaan Alfhildistä uskonut. Mutta tässä
maailmassa ei pidä mihinkään luottaa, tytön silmiin kaikista vähemmin.
Ei ole mikään varmaa eikä totta, paitsi kuolema, sanoivat vanhat. Olen
niin väsynyt ja surullinen, ett'en kykene pitkältä kirjoittamaan.
Enkö sitä ajatellut silloin kuin läksit että vaarallista oli jättää
tyttöä noin kauas luotaan. Ne ovat niin heikkoja, kun pojat niitä
ahdistavat. Knut Åsen oli kaunis mies ja sen lisäksi teräväjärkinen. Hän
osasi asettaa koukkunsa niin että kala tarttui.
Kerrotaan tosiasiana, että Knut ja Alfhild syksyllä viettävät häitä;
sunnuntaina kuulutetaan ensi kerran. Varmaan en tiedä, millä mielellä
Alfhild on. En ole tavannut häntä kaukaan aikaan kahden kesken; hän
näytti välttävän minua, ja niinpä annoin hänen olla. Olenhan minä
puolestani semmoiseen tottunut. Mutta sinun tähtesi se minuun kävi niin
pahasti, ett'ei sitä tiedä muut kuin Herra itse.
Sanotaan, ett'ei Alfhild ole varsin iloinen. Jos saattaisit lähteä
kotiin, niin täällä ei ole kellään aavistusta mistään. Ennemmin
kuitenkin tahtoisin, ett'et välittäisi semmoisesta tytöstä, johon noin
vähän on luottamista. Mutta nuoruus ei semmoista kysy eikä rakkaus
myöskään. Kuta enemmän saa kärsiä ystävänsä tähden, sitä enemmän häntä
rakastaa. Elä sure liian paljon; minä tiedän, että jaksat kuorman
kantaa. Toivoa on siksi kuin papin eteen menevät".
Leiv luki kirjeen. Luki moneen kertaan. Tutki siksi, ett'ei saanut siitä
enää mitään käsitystä. Koko seuraavan päivän sanottiin hänen kävelleen
ympäri tuijottavin silmin ja puhellen itsekseen; ei hän vastannut, jos
jotain kysyttiin, vaan käyttäytyi kuin mielipuoli. Mutta seuraavana
päivänä oli hän rauhallinen ja kylmä. Silmissä oli kova katse ja kalpea
hän oli kuin kuolema; ilkeältä hän näytti, aivan kuin kantaisi
mielessään pahaa ajatusta; mutta levollinen hän oli. Hän oli sanonut
itselleen: "Alfhildin minä otan hyvällä tahi pahalla; ell'en saa häntä
Jumalan avulla, niin pidän itse neuvoa..."
Kahdeksan päivää hän teki työtä niinkuin ennenkin. Silloin läksi isäntä
pitemmälle matkalle, jättäen Leivin taloa hoitamaan. Toisena yönä Leiv
katosi. Väki häntä etsi, peljäten pahinta; Leiv oli viime aikoina ollut
niin kummallinen, mutta häntä ei kuulunut, eikä näkynyt. Isäntä tuli
kotiin. Hän huolestui kovin, sillä hän oli Leivistä pitänyt. Uudelleen
aljettiin häntä hakea, silloin isäntä huomasi, että rahalaatikko oli
tyhjennetty. Siinä oli ollut paljon rahoja, sillä hänen oli piakkoin
maksettava suurempi summa talon menoja. Ja Leiviin hän oli luottanut,
niinkuin itseensä. Nyt vasta hän alkoi epäillä. Kaupungissa hän sai
tietää, että useampia laivoja juuri sinä yönä oli lähtenyt Europaan.
Leivin nimeä ei löydetty; mutta joku oli nähnyt häntä kaupungissa sinä
yönä. Asia oli päivän selvä. Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja
karannut.
Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua.
* * * * *
Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli
lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti
saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan
hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia. Monena iltana hän itkuunsa
nukkui; monta yötä hän valvoi pahojen unien tähden.
Mutta nähdessään, kuinka vanhukset olivat iloisia siitä että hän
Knutille meni, ja kuinka Knut oli onnellinen, hän hiukan tyyntyi ja
saattoi unhottaa surunsa hetkeksi. Kyläläisten seurassa hän iloitsikin;
sillä tätä kihlaustaan hänen ei tarvinnut hävetä. Ja jos heidän puheensa
häntä kiusasivat, lohdutti hän itseään sillä, ett'ei Leiv kumminkaan
tulisi. "Eikä hän kirjoita, ei kirjoita", sanoi hän itsekseen. "On kai
löytänyt jonkun toisen Amerikassa, arvaan ma. Semmoiset ihmiset eivät
ole enemmän luotettavia yhdessä, kuin toisessakaan".
Mitä pitemmälle aika kului, sitä surullisemmaksi hän kävi. Olihan Knut
tosin kaunis ja iloinen poika; mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea.
Kun Knut laski leikkiään, tuli Alfhild aina hauskalle mielelle. Mutta
hauskuuden alla oli jotain kylmää, joka ei tahtonut sulaa: Knut tuntui
sittenkin vieraalle. Kun Knut otti häntä syliin, kävi hän niin hämilleen
ja ujosteli juuri kuin se, joka tietää myövän itsensä talosta ja
tavaroista. Tämä ei ollut hänen omansa; ei hän tälle mennyt täydellä
palavalla halulla. Välistä hän melkein tuumaili purkaa koko kihlauksen.
Sitten hän lähtisi Leivin jäljestä Amerikaan; siellä ei tullut suku,
eikä rikkaus kysymykseen. Mutta vanhukset säälitti häntä ja Knut
myöskin, eikä hän sen lisäksi tiennyt, jos Leiv hänestä enää välitti. Ei
hän kirjoita, ei hän kirjoita, valitti hän itsekseen. On kai löytänyt
paremman Amerikassa! Eräänä iltana ajatteli hän mennä Hegglidiin,
tapaamaan vanhaa Åsbjörniä. Mutta hän katui tiellä ja kääntyi takaisin.
Pitäjäs, vanhemmat, Knut... Olkoon sinänsä, ajatteli hän itsekseen ja
värisi vilusta.
Vanhemmat huomasivat, ett'ei hänen laitansa ollut oikea; Knut huomasi
sen myöskin. Se huolestutti heitä, Knut pelkäsi: Ehkä hän kuitenkin
katui, ett'ei ottanut Björn Haugstadia? Vanhukset eivät tienneet muuta
neuvoa, kuin kiirehtiä häitä. Naimiseen päästyään hän kyllä
rauhoittuisi. Knut arveli samaa. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille,
oli hänkin melkein yhtä mieltä. "Tehkää, niinkuin tahdotte", sanoi hän.
Hääpäivä määrättiin, kirkossa kuulutettiin ja Dalessa pidettiin suuret
kestit. Nyt täytyy koettaa olla iloinen, ajatteli Alfhild.
Mutta illempana lauloi joku pihassa korkealla ja kovalla äänellä:
Johdottaan tytön mieli lentää,
Ei sydämmessä häll' ole kenkään,
Hän kiintyä ei voi yhteenkään,
Vaan vuoroin on oma tuon ja tään.
Se oli Björn Haugstad. Alfhild kalpeni ja istui paikallaan, kuin kuva.
Juostiin ulos ottamaan miestä kiinni. Mutta hän ei ollut niin humalassa,
ett'ei päässyt pakoon vilistämään. Leikki ja tanssi alkoivat. Mutta
Alfhildin mielestä oli ilo loppunut sinä iltana.
Vanha Åsbjörn Hegglid oli näinä aikoina suruunsa menehtyä. Kuinka pojan
kävisi. Tyyntä, mutta syvää vettä siinä oli. Ei Leiv kehenkään leikillä
kiintynyt. Åsbjörn mietti, mitä hänen tuli tehdä. Oli varsinkin yksi
ajatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti
sitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla
hänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Kyläkertomuksia - 4
  • Büleklär
  • Kyläkertomuksia - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3762
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1866
    25.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Kyläkertomuksia - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3983
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1692
    29.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    47.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Kyläkertomuksia - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3915
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1691
    29.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    45.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Kyläkertomuksia - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3871
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1796
    28.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    45.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Kyläkertomuksia - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3866
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1727
    28.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    44.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Kyläkertomuksia - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3942
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1807
    27.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    45.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Kyläkertomuksia - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3951
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1658
    30.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    47.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Kyläkertomuksia - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 3956
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1615
    28.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    44.2 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Kyläkertomuksia - 9
    Süzlärneñ gomumi sanı 1510
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 844
    30.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    46.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.