Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta III - 01

  
  
  KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA III
  Toim.
  Juhani Aho
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1915.
  
  
  SISÄLLYS:
  Suuri venäläissota:
   Steen Stuure ja suuri venäläissota. (Vanha ruotsalainen
   riimikronikka. Suomentanut Ilta Koskimies.).
   Savo ja Savonlinna. (Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna.).
   Olavin linna. (K. Leino: Runoja.).
   "Kotimaan puolesta!". (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).
   Viipurin pamaus. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).
   Pakosaunalla. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).
   Mikä katkera itku ja kaikerrus! (A.V. Koskimies).
  Murrosajan miehiä:
   Tanskalaiset hävittävät Turkua. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien
   Vaihteessa).
   Otto Rud. (Larin Kyösti.).
   Hautasaaressa. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).
   Kurki-piispan haamu. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).
   Murrosajan mies. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).
   Metsäläinen. (Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.).
   Junker Tuomaan mestaus. (Larin Kyösti.).
  Aamun miehiä:
   Aamun miehiä. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).
   Naantalin viimeisen nunnan vihintä. (Kyösti Vilkuna:
   Viimeiset luostarin asukkaat.).
   Päivätyön päättyessä. (Kyösti Viikuna: Suomalaisia kohtaloita).
   Suomen ja sen maakuntain vaakunat. (Vanha riimikronikka:
   Suom. Ilta Koskimies).
  Loppusana.
  
  
  
  SUURI VENÄLÄISSOTA
  
  
  STEEN STUURE JA SUURI VENÄLÄISSOTA.
  
   Nyt sinä kuullos Ruotsin asioita,
   Sieltä kuuluu ihan kummia tarinoita,
   Käy tuulet etelän, idän, lännen ja pohjan maista,
   Ne tuovat maalle murhetta monenlaista;
   Ja tuli, rutto, myrsky, ryssän työt
   Ne voimansa näyttävät päivät ja yöt,
   Ja tulipalo syttyy kauhea aivan,
   Josta Tukholma saapi suuren vaivan.
   Yli Södermalmin ja itäismuurin
   Tuli pyrynä lentää ja polttaa perinjuurin,
   Ja harmaittenveljien solasta Pohjoisporttiin asti
   Se nielee kaikki ja hehkuu kamalasti.
   Tukholmass' yli seitsemän tuhannen
   Ruton uhriksi joutui hirmuisen,
   Ei millään tienoolla Ruotsinmaan
   Lie sellaista ennen kuultukaan.
   Pyhän Siimonin ja Juudan yönä
   Oli myrsky monia laivoja rikki lyönnä,
   Tää turma myös kuorma-aluksiin käypi.
  [V. 1495 oli Kalmarissa kokous, jossa kaikki kolme Pohjoismaata,
  valtaneuvostensa edustamana, tekivät sopimuksia Hannu-kuninkaan kanssa.]
   Kalmarin päivän vielä kestäessä
   Ryssä käy ylläkön miettehessä,
   Neljäsataa miestä teräspuvussaan
   Lähti Suomenmaata sortamaan.
   Karjalan maahan he matkansa suuntaa,
   Pian palavista kylistä taivas puuntaa,
   Sillä kertaa heillä on hankkeena
   Niin naiset kuin miehetkin vangita,
   Ja sitten, hiljaisuudessa vaan
   He Juhannusna tulevat uudestaan.
   "Kuningas Hannu, mä puhun teille nyt,
   Tää tuuma on teistä lähtenyt,
   Tällä kaikella sangen vähän voitatte,
   Niin Ruotsia vallata turhaan koitatte."
   Ryssä silloin riehuu, polttaa ja ahdistaa,
   Niiden retkille kukaan ei sulkua saa.
   Nyt Karjalan maa ei naura, se itkee,
   Ryssä hävitystyössään on julma ja sitkee.
   Moni tästä asiasta tekee vain pilkkaa,
   Mutta pilkka käy kohta omaan nilkkaan.
   Maarianmessun aikana kävi näin:
   Läks ryssä jo Olavinlinnahan päin.
   Tämän linnan ja myöskin Viipurin
   He tahtoivat vallata väkisin.
   Siellä alkoivat he hallita mielensä mukaan
   Ja tuumivat, ettei heitä pois sielt' aja kukaan.
   Ja varmana heillä lie ollut päätös vaan
   Tämä linna ja Suomi voittaa voimallaan.
   Pian saapi tietoonsa joka mies,
   Että Suomehen pääsyn jo ryssä ties. --
   Valtakunnan hoitaja, ritari Steen,
   Tekee kaikki hiukan myöhäiseen,
   Ja kun kiirettä ei nyt kuulu mistään,
   Silloin taas hän vaikkapa juoksuks' pistää.
   Arkkipiispa Jaakko ja Steen, nuo molemmat,
   Ja lisäks' muutkin herrat korkeat,
   Ja kaikki hurskaat herrat siellä
   Ei ryssän sois saavan Suomea niellä.
   Ja pyhäinpäivän aikana
   He alkoivat olla matkakunnossa.
   Viissataa saksalaista herra Steen
   Saa ratsumiestä seurakseen.
   Ja Ruotsinkin huoveja lähti mukaan.
   Toinen toistansa huonomp' ei tahtonut olla kukaan,
   Ja kaikilla heill' oli mielessä tuuma vaan
   Venäläisjoukko voittaa voimallaan.
   He sotimia, otimia eivät säästä,
   Ja ryssäst' eivät huoli sopimuksin päästä.
   Heill' on kalpoja, nuolia, pyssyjä kyllä,
   Näin eivätkö aseissa ryssälle yllä?
   Jumala suurella voimallaan
   Olkoon armossa heidän puolellaan!
   Mut' ankara talvipakkanen
   On haittana, matkaa pidentäen. --
   Knut Posse, hän on miesten mies,
   Hän Viipurin linnassa istua ties,
   Hän on oikea hovimies ja ritari,
   Ja käyttää itsensä jalosti;
   Hän saakohon kauniin kiitoksen,
   Hän ei ole koskaan myöhäinen.
   Vaikka ryssä hänt' usein ahdistaa,
   Hän ne surman suuhun karkottaa.
   On kummallakin puolen myös munkkeja ollut
   Ja heillekin monta on vammaa tullut.
   Kerran kahdella sadalla miehellä
   Lähti Posse vastahan ryssiä:
   Kävi huonosti joukon pienoisen,
   Heidät ryssä kaatoikin jokaisen.
   Maunu piispa se Turussa asusti,
   Miestä viisikymmentä hän menetti.
   Mutta monta menetti ryssäkin,
   Noin neljäsataa, luulisin.
   Valtionhoitaja, herra Steen
   Tekee kaikki hiukan myöhäiseen.
   Nyt viikkoa jälkeen Martinpäivän
   Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän. --
   Lähetitpä silloin Upsalan herrat nuo
   -- Sepä kaikelle Ruotsille lohdun tuo --
   Herra arkkipiispa Jaakko ja Kapituli myös
   Ne kaikki olivat samassa työss',
   Pyhän Eerikin lipun he lähettivät niin
   Ja asettivat Klaaran luostariin.
   Ette kai väsyne kuulemasta,
   Miten lippu tuotihin Upsalasta.
   Saattohon liittyivät ihmiset sadottaisin,
   Liikutuksen kaikkein kasvoilla lukea taisin.
   Näky tää oli valtava, oudonlainen,
   Nyt kyyneleitä vuodatti mies sekä nainen,
   Kun lippuhun sitten tarttuvi ritari Steen.
   Hän valtavan joukon saapi seurakseen:
   Siinä munkkeja, pappeja, ritareita,
   Siinä sotaurhoja harmenneita.
   He kaupungin kirkkoon sisään käy,
   Mut monta ei iloista joukossa näy.
   Monen korkean herran läsn'ollessa siin'
   Pyhän Yrjön se alttarille laskettiin.
   Ritar Steen, hän pyytävi polvillaan:
   Pyhä Jumala, ota suojaasi Ruotsinmaa!
   Hän lipun vastaanottavi loistolla juuri,
   On kaikkein sydämissä suru suuri.
   Päivän ja kaks sen jälkeen vielä
   Kuten osaa, jokainen viettää siellä.
   Siis viikkoa jälkeen Martinpäivän
   Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän.
   Hiukan päälle yhdeksänsataa
   Lähtee kulkemaan vaaranalaista rataa.
   Vielä kaksi sataa jälelle jääpi,
   Heitä ruuan puute kai pidättääpi.
   Ja Ahvenanmaalla kävi meri jo jäähän,
   Vihdoin saapuivat Suomeen, määränsä päähän.
   Nyt missä laivat tai väki lienee?
   Herra auttakoon heitä, Hän auttaa tiennee.
   Se on minun luja uskoni vaan,
   Että Herra heitä varjelee voimallaan.
   Nyt väki viipyy Kohamninvalkamassa,
   Risumajoja itselleen rakentamassa,
   Ja Pyhän Katariinan päivänä
   He uudelleen ovat lähdössä,
   Ja Suomi on kaikilla matkan pää.
   Sinne jokainen tahtoisi ennättää.
   Vaan taas tuli esteitä matkailen:
   Meri, myrsky ja ankara pakkanen.
   Oli talvi tuima ja ankara,
   Kovaa olla oli sen kourissa.
   Kuitenkin Jumalan nimessä näin
   He pyrkivät kaikki eteenpäin.
   Ja vastaan kävi ankara koillistuuli.
   Moni sille tielle jäävänsä luuli.
   He airoin ja purjein koitt' ohjata laivoja,
   Nyt kuulkaa, mitä saivat kestää vaivoja:
   Toinen laiva meni tänne, toinen sinne,
   Kaikki joutui hajalleen mikä minne;
   Toiset osasit satamaan oikeaan,
   Toiset eksyit rannoille Uudenmaan,
   Toiset Ahvenanmaalle ja Sottungaan,
   Toiset Kallan uuteen satamaan.
   Toiset miehet palasivat takaisin
   Ja asettuivat taas risumajoihin.
   Toiset tulivat hyvin perille,
   Toiset ajoivat karille.
   Kaksi heiltä laivaa särkyi tässä,
   Miehistö rannalla värjymässä.
   Onneksi kävi kuitenkin niin,
   Että he kaikki pelastettiin.
   Heiltä kädet ja jalat kohmettui,
   Moni aivan pilalle paleltui,
   Ja pakkasen vihoista monikin
   Sairastui kuoleman tautihin.
   Hädin ja tuskin siis ritari Steen
   Saavutti Ahvenan mantereen.
   Kieltää tuota en voi, luulemma,
   Että retkeltä moni jäi poiskin, kuulemma.
   Kun yli yhden kuukauden
   Oli heillä tuuli vastainen,
   Sillä ajall' ei voineet toimia mitään,
   Ei kulkea länteen, ei kulkea itään,
   Sanomatta tuota en olla saata,
   Yli neljäsataa miestä jäi sinne maata.
   Paha pakko kohteli ankarasti:
   He viipyivät siellä paastoon asti.
   Pyhän Antin päivä kun vihdoin alkaa,
   Ritar Steen hän Ahvenaan siirtää jalkaa.
   "Hyvä Herra, älkää pahoko tuota,
   Se teidän on syynne, teihin en luota,
   Tähän ast' olen teissä sankarin nähnyt,
   Ja teistä kauniita lauluja tehnyt.
   Paljon pahaa teistä puhuu kansa; --
   Tuo retki on ollut arvonne ansa.
   Niin monta käy täällä puhetta tummaa,
   Oi, jospa ei tuosta koituisi kummaa!
   Kovin pelkään puolesta Ruotsin ja teidän,
   Ne pahaa tietää, nuo sanansa heidän."
   Sinä päivänä kun herra Steen käy maihin
   Ahvenanmaalla -- kerrottuun laihin --,
   Niin tapahtuipa silloin niin,
   Että ryssä pyrki Viipuriin.
   Eräänä aamuna jo varahin
   Heidän tuumansa saattoi jo nähdäkin.
   Viipurin ympärill' on tuhansia heitä:
   He laittavat saarrostekeleitä;
   He kolmen peninkulman alall' asustavat
   Ja asukkaita kovin peloittavat
   Ja ampuma-asein monin ja suurin
   He tahdoit ruhjoa Viipurin muurin;
   Siks pieniä, suuria heillä kanuunia,
   Jo tuhannet miehet samos ympäri Viipuria.
   Monen tykin sisäll' oli lyijykuulat ja rautaa,
   Kyllä hankitaan niin monen miehen hautaa.
   Yhä toimittivat he tulikirnuja lisää
   Ja tynnyrinpohjan-suuruisia kiviä sisään.
   He maahan ampuivat kaksi tornia
   Ja uhkasivat myöskin kolmatta.
   Eikä ihmetellä sovi juuri
   Että hyvin rikkinäiseks' meni muuri.
   Tuon tornin he kolmannen lävittivät niin,
   Kahden humalasäkin mahduttaviin.
   Silloin ryssät juur' miettivät mielessänsä:
   Heillä Viipuri jo puoleks on käsissänsä.
   Knut Possepa silloin mies uljas ja jalo,
   Käsi nopsana, silmissä innon palo,
   Reikäin eteen laittaa etuvarustuksen
   Ja Wiinholdtist' oivasta saa toveruksen.
   He viisaasti rakensit ja kiiruisesti,
   Että Jumalan avulla kaikki hyvin kesti,
   Ryssäin kylläkin vastukseksi
   Ja sisäänpääsölle esteheksi.
   Mut mielessä näill' yhä tuuma on vaan
   Voittaa Viipuri sittenkin voimallaan.
   Pyhän Antin päivänä jo aamuvarhaisella
   Alkoi tositoimin ryssä jo ahdistella
   Lipuin kolmin ryssät kohti käyvät,
   Ja Viipuriin rynnätä riennättäyvät.
   Heillä mukanaan on paljon tikapuita
   Ja lisäksi monenlaisia portaita muita,
   Jo kolmelta puolen he rynnön tekee:
   Kyllä Viipurin miehet nyt loppunsa näkee.
   Joka lipun alla tuhannen heit' olla mahtoi,
   Näin Viipurin miehille hirmua näyttää he tahtoi,
   Ja herttua muuan rynnistää,
   Mut melkein turhaks se aie jää.
   Tämä lippuineen tornia kohti juoksi,
   Tuon suuren jo saapuikin reiän luoksi.
   Hän astuvi itse suureen reikään.
   En tiedä kuin monta hän kanssaan veikään,
   He torniin kiipeevät meluin melkein,
   Joka ensiksi ehti, se sankari selkein.
   Jo muuria lähestyy kaks lippua muuta,
   On niiden alla miestä kuin metsässä puuta.
   Heill' on tikapuut suuret; kiipeemän
   Niillä muurille pitäis; yhdeksän
   Jo pääsikin; toivo heill' onkin vaan
   Saada muuri haltuunsa kokonaan.
   Ja sen voin kertoa aivan todella,
   Että muurilla viipyivät seitsemän tuntia.
   Monta ryssää jo olikin tornihin tullut,
   Ei Viipurin miesten se mieleen ollut.
   Kolme lippua liehui jo tornista päin --
   Sinä päivänä kaikki tapahtui näin --
   Ja kaksi jo kaikui pasuunaa,
   Jotka yhtäpäätä toitottaa;
   Että ryssät yltyisi uljaammiksi
   Muurille käymään, ne toitotti siksi.
   He tikapuita laskit alas kaupunkiin,
   Kyll' asukkaat pakenevat, arveltiin.
   Nyt Viipurin miehet, olkaa varuillanne,
   Ett'ei ryssä teitä kovin ahtaalle panne!
   Knut Posse ja Wiinholdt, jalot molemmat,
   Nyt aivan vireästi toimivat,
   He tervaa ynnä veneitä kokosivat,
   Ja niitä tornin alle laahasivat;
   Heille kahdelle ja muillekin
   Tulkoon tästä kiitos kaunoisin.
   Tuon kaiken sitten panivat palamaan,
   Savu, liekki ja katku käy nousemaan.
   He pelvon tuottivat ryssän väkeen
   Ja toivoit sen lähtevän käpälämäkeen.
   He toiveensa täyttyvän nähdä saikin.
   Kun ryssät torniin paloivat kaikin.
   Muurin sisällä juoksivat viipurilaiset,
   -- Niin miehet ovat kertoneet luotettavaiset --
   He nopsaan toimivat, keinon keksivät,
   Ja alas he monet tikapuut vetivät,
   Vetivät vielä alas ryssää monta,
   Monta ryssää aivan avutonta;
   Niin oli tämä ottelu hirmuinen,
   Että moni sai hengellään maksaa sen.
   Muurilla olevat säikähti kovasti kyllä:
   Kun pyhän Antin näit ristin kaupungin yllä.
   Täss' ei miesten voima mitään voinut juuri,
   Voima Jumalan se näkyi tässä suuri;
   Myös vuorella näit he kaksi lippua
   Olevan kaupungin muurille tulossa,
   Kaikki teräksessä välkkyy niinkuin jää,
   He tahtoivat voittohon riennättää.
   Varmasti pyhä Eerikki ja pyhä Olavi
   Ne tällä kertaa kaupungin pelasti.
   Ei enempi kuin kaksi sataa, eikä vähempää,
   Miestä sinne tornihin ruumiina jää.
   Peloissaan ei tainneet ryssät enää muuta,
   Alkoivat vain kaikki kamalasti huutaa,
   Heidän kesken syntyi sekasorto suuri,
   Ja pian heistä tyhjentyikin koko muuri:
   He toistensa sekaan tunkeutuu,
   Toinen toisensa jalkoihin tallautuu,
   Niin tuhota olivat he toisiansa,
   Jo veri alkaa vuotaa heidän joukossansa.
   Tuhannet heittäytyivät muurilta alas,
   Harvat heistä sieltä hengissä palas. --
   Näin pääsi taas kaupunki vapahaksi
   Ei miehistään se hukannut kuin kaksi.
   Ylistys Jumalan olkoon, kiitos ja kunnia,
   Joka ryssältä salli kaupungin pelastua!
   Sen jälkeen heille aika kiiru jo saikin,
   Pyhän Barbaran yönä karkuun lähtivät kaikin.
   Nyt Savohon he lähtee, luoks Uuden linnan,
   Takaisin he tahtoivat vaatia tappionsa hinnan.
   Voitot heillä siell' oli pienenlaiset,
   Pakoon heidät löit urheat Savolaiset.
   Lähtivät sitten poijes maahansa omaan,
   Uusia retkiä varten ryhtyivät hommaan.
   Sitä seikkaa en oikein voi selvittää,
   Tuhat ryssää taas miks turmioon jää.
   Lisäks' joukon ylhäinen johtomies, --
   Jota itkeä jokainen ryssä ties.
   Kolmekymmentä neljä kanuunankiveä
   Jäi jälkeen, kun ryssä läks tiehensä.
   Ampumatelineitä ja vihollis-ruumiita vielä
   Saivat meikäläiset vaivainsa palkaksi siellä.
   Jälleen saatiin elää rauhaisasti
   Aina kynttelinmessun aikaan asti.
   Kun leikataan neljätoistsataa ja yhdeksänkymment' kuusi,
   Silloin alkaa tällainen ilve uusi:
   Turkuun saapuu silloin tämä huhu,
   Eikä kukaan silloin muusta puhu.
   Se tuli kuin tuulella rantaan ryönä,
   Odottamatta ja joulu-yönä.
   En kertoa jaksa tekoa tätä,
   Steen hajoittaa miehensä, siksipä hätä;
   Hän joulujuhlaa viettävi mieluisasti
   Ja antaa ryssän toimia vapahasti
   Onko viisasta teidän mielestänne
   Hajoittaa miehenne sinne, tänne?
   Ratsumiehet Herra Steenin varastot tyhjentävät,
   He juovat ja mässäävät mink' ennättävät,
   Satakunnassa viipyen he vetelehtii,
   Ja kuninkaankartanossa nauttii mink' ehtii.
   Monta kuolee hätään ja pakkaseen,
   Toiset saavat surman osakseen.
   Palkkasotureita ja Taalainmaalaisia
   Lähtee vaeltamaan kohti Viipuria.
   Olavinlinnaan lähetettiin jalo mies.
   Nuutti Kaarlonpoika, senpä kaikki ties,
   Ja seitsemänkymmentä miestä mukana,
   Tämän tahdon minä teille kertoa;
   Kaikki he olivat kelpo huovia
   Ja määrä on heidän Uuteenlinnaan luovia.
   Mutta huono onni seurasi heitä,
   En mä tätä totuutta teiltä peitä.
   Kun koitti aamu kynttelinpäivän jälkeinen,
   Ryssä heidät tappoi miltei jokaisen;
   Ainoastaan kuus tahi seitsemän
   Pääs pakohon heiltä lähtemähän.
   Surkeudelle ei sanat riitä,
   Surkeaa on kertoakin siitä.
   Olavinlinnan luona ryssä viipyy aina,
   Ruotsin miesten mieliä raskas huoli painaa.
   Lähemmäks he alkoivat tulla vaan,
   Käykäämme Herralle huolemme huokaamaan!
   Savonmaassa on onneton mies ja nainen,
   Heill' on kaikilla kohtalo samanlainen:
   He kauvas korpihin samoaapi,
   Suru, hätä ja nälkä kalpeaks posket saapi,
   Ja ryssä ratsahin seuraa kintereillä,
   Ei onnen päivää kurjilla heillä.
   Tämän kirjoitan, tarkoin se mieleeni muistuu,
   Seitsemäntuhatta silloin surmaan suistuu.
   Veri valui ryssän edetessä,
   Säästäneet ei lasta kätkyessä;
   Taas ruotsalaiset joutuivat uuteen huoleen,
   Kun ryssä alkoi siirtyä Kruunulinnan puoleen,
   On Hämeenlinna myös nimenä sillä, --
   Miks näin, lie silläkin syynsä kyllä --;
   Siellä riehuvat ryssät tuhoisasti
   Ja tahtovat mennä aina Turkuun asti.
   Laajalti ja säälimättä tuhoaapi ryssä,
   Kirkot, kylät häviävät tulen syleilyssä.
   Heit' ei ollut kahtasataakaan, vannon sen
   Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen!
   Ja Ruotsin sotaväki vaan
   Ei tohtinut tulla auttamaan!
   Yhä kauhunäytelmät uudistuupi,
   Hattulan kirkkoon ryssä tunkeuupi,
   Sieltä raastavat pyhäinkuvat ja ristit,
   Turkuun saapuu ne kauhun viestit.
   On luoksensa kahden päivän matka vaan,
   Mutta Herra Steen vain ei tohdi auttamaan.
   Ritarin nimeä kannatte. Herra Steen,
   Älkää pistäkö päätänne pensaaseen.
   Näin Turussa hällä surun sydämessä,
   Vaan tointa ei kylliks kohtalon kääntyessä.
   Hän Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla antoi käskyn julki,
   Ja tietokapula myös yli koko Suomen kulki.
   Mies aseineen joka talosta,
   Niin ryssän hän voisi torjua.
   Joka mies oli varmasti silloin matkassa,
   Kun Herra Steenin tykistö tuotiin Turusta,
   Siin' aika meluin kulkea mahdettiin,
   Kun kolmesataa tykkiä laahattiin!
   Pyhän Mathiaksen päivänä -- määrä on se --
   Lähtee Ruotsin miehet liikkeelle,
   Ruotsalaisia olivat kaikkein useimmat,
   Ja Ruotsin olitkin miehistä parahat;
   Toiset lähtivät reellä ja toiset hevosin,
   Kuinka kukin vaan pääsi parhaimmin.
   Yhdeksänsataa siin' oli huoviakin,
   Jotka lähtivät sodan vaaroihin.
   Ahvenanmaalta tuli kaksituhatta,
   Talonpoikaa kelpoa ja kaunista,
   Ja yhteenkoottuna nyt olit kaikin,
   Hän heistä mahtavan joukon saikin,
   Neljäkymmentä tuhatta miest' oli heitä,
   Kaikk' aseilla hyvillä varustuneita.
   Kun ryssät tiedon saivat tästä,
   He eivät viivytelleet lähtemästä,
   Ei heistä enää näkynyt jälkeäkään,
   Ei mistään löytty ryssää yhtäkään.
   Ei kiinni heitä saa, se tieto on vakaa,
   Neljäkolmatta peninkulmaa vaikk' ajettiin takaa.
   Lepoon väkemme asettui allapäin
   Ja moni kai ajatteli mielessään näin:
   Mitä nyt auttaa enää kaikki puuha ja huoli!
   Autiona on Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
   Niissä ei kuulu yhtään ihmissanaa,
   Eik' ole lehmää, koiraa, kukkoa tai kanaa!
   Maa autio on: tääll' olla ei halaa,
   Tyhjä on kahdeksankymmenen peninkulman ala.
   Varustusten määrä kyll' oli suuri
   Tätä mahtavaa retkeä varten juuri.
   Yli viissataa luotipyssyä ja monta ampujaa,
   Mutta Ruotsin hyödyksi mitään he ei voineet toimittaa.
   Palkkasoturit Tukholman
   Saivat silloin sen kunnian,
   Että heidän tuli Suomehen jäädä
   Ja Olavinlinnaa vartioimaan käydä. --
   Eipä muuta nyt tullut tehtäväksi,
   Muut kaikki jälleen kotiin läksi.
   Ja huovimiehet, ollen niin,
   Ne tulivat Turun kaupunkiin.
   Herra Steen heidät sinne tänne majoittaapi,
   Moni pappila heitä vieraiksensa saapi.
   Herra Steen itse tahtoi Ruotsihin takaisin,
   Siell' aikoi uuden joukon hän koota vieläkin.
   Näin Suomessa hän asiat suunnittaa:
   Svante Niilonpoika täällä nyt päällikkyyden saa.
   Ja tälle päällikölle vastavalitulle
   Jää avuks' Steen Tuurenpoika ynnä Erik Trulle;
   Häntä totelkoot Suomen kaikk' asujat,
   Niin läheiset kuin myös kaukaisat,
   Päästä kuukauden Suomen parhaaksi
   Herra Steen taas palata lupasi.
   Pääsiäistä ennen tiistaina
   Herra Steen on taas lähtövalmiina,
   Hän ensin kiiruhtaa Upsalaan,
   Asioista vielä tuumimaan.
   Hän tahtoi Suomelta poistaa huolen häivät
   Ja toimi Tukholmaan herrainpäivät,
   Jollaiset sinne sitten tulikin.
   Oisi tyhmää, niille jos nauraisin.
   En kuitenkaan voi näitä päiviä kiittää,
   Niin vähän niillä Ruotsille tointa riittää.
   Tällä kannall' asiat eivät olla saisi,
   Tuntuu niinkuin valtakunta nukahtaisi.
   En ymmärrä, minkä käänteen tämä meno saapi,
   Vaan ehkä Herra vielä meitä armahtaapi!
   Toisella puolla meill' on ryssä, taasen voimakas,
   Ja toisella taas, Tanskassa, Hannu-kuningas.
   Nyt kuulkaa mitä teille tahdon sanoa:
   Moni Ruotsin mies taas on alkanut anoa,
   Että pitäis vastaan Venäjää
   Sotavoima Ruotsin riennättää,
   Koko Pohjois-Ruotsi sen ehdoittaapi,
   Joka viides mies heiltä mennä saapi
   Päin Viipurin linnaa viilettämähän,
   Ja sen voin lisätä vielä tähän,
   Että lähteä tahtoo myös Helsingein maa
   Ja jotk' eteläss' siitä asustaa,
   He eivät suo itselleen mitään rauhaa,
   Kun vihollinen valtakunnan äärellä pauhaa.
   Mut silloin tuli ryssä Perä-Pohjahan,
   Iin, Tornion poltti, Kemin, Salon, Limingan.
   Juvalla, Olavinlinnan luona samaten,
   Syösten Suomen ja Ruotsin taas murheesen.
   Tämä tapahtui iltana pyhän Olavin,
   Luojan kiitos, ett'eivät polttaneet viel' enemmin.
   Jostakin he sitten mahtoivat säikähtyä,
   Koska alkoivat sen jälkeen peräytyä.
   Se aika, milloin tapahtui tuo,
   Ei Olavinlinnalle rauhaa suo:
   Kulovalkea julma kun seudulla kävi,
   Moni Ruotsin mies surmansa saa, häviävi.
   Nyt vääntää moni ruotsalainen käsiänsä,
   Herra Steenin vuoks; hänpä ei kiireissänsä.
   Knut Possen, Svanten ja muiden hän hätää ei
   Eikä heidän avuksensa riennä.
   Nämät Ryssän puuhia yhä pitävät silmällä.
   Ja lähtevät Venäjänmaahan suurella väellä.
   He ensin lähtevät uuteen Narvaan,
   Siellä tahtoivat ryssät tuhota, arvaan.
   He lähtivät iloisina, reippaina,
   Se oli Maarianpäivän aikoina.
   Kakstuhatta miestä niit' oli kaikkiaan.
   Jotka läks sodan vaaroja uhmaamaan.
   Päin Iivaninlinnaa lähdit he purjehtimaan,
   Tätä suurta ryssän linnaa ahdistamaan.
   Suurilla ja pienillä laivoillansa
   He lähtivät matkaan kaiken joukon kanssa,
   Hyvät varustukset oli tällä linnalla,
   Kävit ruotsalaiset maihin aika kiiruulla.
   Se täytyy minun tunnustaa,
   Että hyvin oli linna miehitetty vaan,
   Aseilla ja suurella voimalla muulla,
   Mutta saatte ruotsalaistenkin mahdista kuulla.
   He ensin saartoivat linnan kokonaan,
   Sitten kohta rupesit polttamaan.
   He eivät tahtoneet rientää kauvemmaksi,
   Oli tässäkin työtä yhdeksi rupeamaksi.
   Perjantai, pyhän Ludvikin päivän jälkeen
   Näki Ruotsin urhojen aseitten välkkeen.
   Se varmastikin oli ihme Jumalan,
   Että kuudess' tunniss' heill' on linna hallussaan.
   Ja varmastikin voin minä sanoa niin,
   Että tulta, jousta, pyssyä käytettiin:
   Kolmetuhatta miestä siellä linnaa puolusti,
   Kuitenkin ruotsalaiset sen heiltä valtasi.
   Miehet ja naiset yhtä suuta
   Alkoivat kovasti voivottaa ja huutaa,
   Heit' olikin paljon linnassa vielä,
   Kolmesataa saatihin vangiksi siellä:
   Linnass' oli arkuttain aartehia,
   Hopeaa, kultakääröjä, vahaa ja turkiksia.
   Ja joka mies oli toimessa kiinn',
   Kun laivoihin kaikki lastattiin.
   Vieläpä rauta-ovia ja portinsaranoita,
   Miks kieltäisin sen, ei unohdettu noita.
   Ja hyvä sää heitä seurasi matkalla,
   Heillä vankeja on ja muuta saalista kosolta.
   Svante Niilonpoika heill' oli päällysmies,
   Tällä kunnian nimen saavuttaa hän ties.
   Tulivat sitten Ruotsihin takaisin
   Ja heidän kanssaan useita huovejakin,
   Varmasti heit' oli sata ynnä seitsemän,
   Se määrä mun pitää merkitsemän.
   Aikaa ja päiviä kuluikin niin,
   Että päästihin vihdoin mikkeliin.
   Nyt nimessä Herran Jumalan
   Steen herra hän jättää Santahaminan,
   Hän nostaa santaa ja iloinen mahtaa olla,
   Ja lähtee liikkeelle aimo laivastolla.
   Satakolmekymment' oli niitä kaikkiaan,
   Niill' aikoo taas Ryssää ahdistamaan.
   Jumala armahtakoon Ruotsinmaata!
   Ei sotajoukko häntä suosia saata,
   Heidän mielensä kääntyy toiseksi,
   Herra Steenin he jättävät tylysti,
   Kotihin, Ruotsinmaalle heidän halunsa on,
   He eivät jäädä tahdo Herra Steenin joukkohon.
   Eikä sitä yhtään ihmetellä voi,
   Sillä nälkä heille suuren tuskan toi;
   Muuta ei kuin vettä ja huonoa ruokaa,
   Moni heistä aivan raskaasti huokaa.
   Jo aloit heiltä vaatteetkin loppua,
   Ja monta näkivät muutakin hädän hoppua.
   Kaikki huovit ja Svantekin palasi takaisin,
   Ei rahvaskaan tahtonut enää viipyä kauvemmin.
   Huovit Steeniä syyttää ja syystä kyllä
   Kaikesta, mikä juuri on sanottu yllä.
   Miks ajoissa ei rientänyt auttamaan,
   Miten mainittu jo on kertaan useampaan.
   "Oi, herra Steen, miksi vitkastelitte aina,
   Nyt teitä ja koko Ruotsia häpeä painaa.
   Mitä silloin oikein te tuumasitte,
   Kun Ryssää niin veltosti vastustitte? --"
   Niin antaakin Steen herra luvan monelle,
   Että saavat taas lähteä Ruotsin puolelle,
   Tätä pääsölupaa useat seuraavat,
   Herra Steenin luokse ei jää kuin muutamat.
   Ryssä Iivananlinnaan palaapi uudelleen,
   Ja ruotsalaiset ottaa aivan pilkakseen.
   Yhä vahvemmaks Iivananlinnan he laittaa,
   Eikä Ruotsi voi enää heille tehdä haittaa.
   Herra Steenillä vielä on auttajansa,
   Siks Suomessa viipyy hän paikallansa.
   Olavinlinnan ja Viipurin hän miehittääpi,
   Mut suru hänen sydämeensä yhä jääpi.
   Hän hakkauttaa pitkin Suomen saloja
   Etumurrokoita monia ja jaloja,
   Pernajan väliin ja Hämeenlinnan,
   Niin Ryssälle raketen vastarinnan.
   Minkä käänteen asiat tästälähin saa,
   Sitä en minä taida ennustaa.
   Mun laata nyt täytynee kirjoittamasta,
   Kun tapahtuu lisää, niin jatkan vasta.
   (Vanha ruotsalainen riimikronikka.
   Suomentanut Ilta Koskimies.)
  
  
  SAVO JA SAVONLINNA.
  
  Savon synty.
  Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli
  haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä
  tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen
  sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta
  kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen
  runomaailmansa.
  Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei
  mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan
  tyttäristä sen salomaita sulostuttanut. Outo, jylhä suku, hiisien
  kamala kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan,
  ja tuolla täällä lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistaa
  elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään
  isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena se silloinkin maksoi
  veroa pelkästä elämisen oikeudesta.
  Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko he
  mitään jälkiä jättäneet olemisestansa? -- Sangen vähän, tuskinpa