Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta II - 01

  
  KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA II
  Toim.
  Juhani Aho
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1914.
  
  
  SISÄLLYS:
  
  Hämeen ja Karjalan valloittaminen:
   Birger Jarlin ristiretki Hämäläisiä vastaan.
   Hakoisten linna.
   Eräpyhän niemekkeellä.
   Birger Jarlin sisar.
   Birger Jarlin linna.
   Suomalaisvaimo Saimaan niemellä.
   Torkel Knuutinpojan retki.
   Vain oikeusvallan tuojaa ylistän.
   Käkisalmen linna.
   Korsholman valleilla.
   Pirkkalaisvouti ja hänen tyttärensä.
   Pikakuva Piispa Maunu I:stä.
  Piispa Hemmingin aikoja:
   Hirmukuolema.
   Kaksi madonnaa.
   Ruttoa paossa.
   Sääksmäkeläisten pannaanjulistus.
   Kuvia Piispa Hemmingin Turusta.
   Pyhän Birgitan Suomessa tekemiä ihmeitä.
   Kirkonkirous.
  Lappalaisten käännytys:
   Orjan poika.
   Margareeta.
  Piispa Maunu Tavastin aikoja:
   Piispa Maunu Tavast tarkastusmatkalla.
   Erämaan taistelu.
   Maailmalle.
   Talonpoika ja huovit.
   Piispa rauhantuomarina.
   Rajankäynnissä.
   Itseään etsivä vanhus.
   Krister-herran verkalasti.
   Raaseporin Ristina.
   Tornion markkinat.
  
  
  
  HÄMEEN JA KARJALAN VALLOITTAMINEN
  
  
  BIRGER JARLIN RISTIRETKI HÄMÄLÄISIÄ VASTAAN.
  
   Pyys Eerikki valtaherrat maan
   ja ritarit kuningaskunnassaan,
   talonpojat ja virkamiehetkin,
   kuten herrain on tapana vieläkin
   maan asujat aseihin kutsua,
   kun sotaretki on ovella,
   pyys heidät maahan pakanain,
   vävymiehensä päälliköks asettain,
   joka ristijoukkoa johdattaisi,
   joka parhaiten sen tehdä taisi.
   Hänen vävynsä suostui mielellään
   täten herransa kunniaa lisäämään,
   hän varusti miekat, tapparat,
   sota-aseet ankarat, pelottavat,
   ja kypärit, panssarit jaettihin
   ja uusia vielä taottihin,
   jok' ainoa varustihe mielellään
   näin kuninkaan tahtoa täyttämään;
   sotapurret vesille työnnettiin,
   rahasäkkiä monta aukaistiin
   ja kaikki osansa saivat he.
   Tuli heille lähtö niin kotoa pois,
   ties moniko heistä palaava ois.
   Jäi tyrskien, käsiä väännellen
   moni äiti ja vaimo valkoinen,
   mut itse he iloitsi, kunniaa
   kun saivat Jumalan suurentaa.
   Moni miekka isien aikuinen
   lens seinältä huotrahan urhojen.
   Heitä saatteli rantahan ystävät,
   sylinannolla hyvästi heittivät;
   se suudelma purppurahuulien
   ah, monen oli elossa viimeinen.
   Kävi merellä tuuli, jouduttain
   niin matkaa maahan pakanain.
   Nämä tiesivät heidän tulostansa
   ja pelvossa vuotti pakanakansa,
   kunnes kullassa välkkyen ilmestyi
   sen rantaan laivue kristittyjen --
   jo silloin pakanat vavista mahtoi.
   Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi
   kera Hämeen jäykkäin pakanain.
   Nous maihin he lippuja liehuttain,
   sulat hulmusi, kiilsi tapparat
   ja panssarit päivässä paistoivat.
   Hävis Hämeen miehet voimain koiton
   ja kristityt saivat varman voiton.
   Ken tahtoi tulla kastetuksi,
   sai maansa ja mantunsa pelastetuksi
   ja suojan ja turvan hengellensä.
   Ken vielä uhmata uskalsi,
   sai kuololla maksaa ylpeytensä.
   Mut kristityt linnan rakensi
   ja miehistöllä sen varusti.
   Se nimeä Hämeenlinnan kantaa,
   pakanoille vielä se huolta antaa.
   Sai asujamiston kristityn maa,
   sitä linna vankka puolustaa.
   Niin maa tuli vihdoin kristityksi,
   venäläisiltä sitten menetetyksi.
  (Vanha ruots. riimikronikka. Suom. Lauri Pohjanpää.)
  
  
  HAKOISTEN LINNA.
  
   Orjat vieritti kiviä,
   niskat notkui ja hiki juoksi
   huovin huutavan ruoskan alla
   kalliolla korkealla
   uuden uskon ja Neitsyt Maarian
   ja pyhien miesten vuoksi.
   Oli Hämeessä hämärä,
   pyhän karsikon munkit kaasi,
   ristin säilä se siinä häilyi,
   missä Hiiden väki säilyi.
   Päivin Hakoisten linnaa rakettiin
   ja paadelle nousi paasi.
   Varjot vaelsi maita,
   yössä yhtyivät hiitten huolet,
   hirvi hiihti ja riena riipi,
   Kylmäojan pojat hiipi,
   paadet paukkui ja linna linkosi,
   kun suhahti noidan nuolet.
  [Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.]
   Orjat kiviä kirosi,
   aika jauhoi ne kohdussansa,
   sammal levitti vihreän sylin
   linnan liepehien yli;
   siell' ei Maariankämmen heloita. --
   Niin kertovi vanha kansa.
   (Larin Kyösti.)
  
  
  ERÄPYHÄN NIEMEKKEELLÄ.
  
  "Erä-pyhän" niemekkeellä Längelmäveden äärellä. Uhrituli on
  sammumaisillaan. Längelmän satavuotias päämies Kauris istuu hiilokseen
  tuijottaen. Vieressä seisovat hänen molemmat lapsenlapsensa, Uurto ja
  Ihanirma.
  UURTO. Isä --
  KAURIS (kohottaa katseensa).
  UURTO. Pitääkö kansan odottaa?
  KAURIS. Ei -- --
   (UURTO käy rantaan ja palaa jälleen.)
  KAURIS. Annahan kaaresi. (Ottaa jousen ja ampuu nuolen.)
  Käy katsomassa -- --
  UURTO. Ei osunut.
  KAURIS (heittää jousen luotaan). Ammu sinä -- -- (UURTO
  ampuu.) -- -- Lensikö koivun puhki?
  UURTO (hymyillen). Lensi.
  KAURIS (nousee työläästi). Viimeisen kerran minä nyt Längelmän puolesta
  uhrasin. -- -- Minun aikani on mennyt.
  UURTO. Taistelussa -- -- mutta ei käräjillä.
  KAURIS. Mutta taistelu on tulossa -- --
  UURTO (hetken vaiettuaan). Mistä käsin?
  KAURIS. Elä katso Karjalaan päin -- -- katso länteen.
  UURTO (ylenkatseellisesti). Tulisiko tuo Auran luota --
  KAURIS. Niin -- -- Auran luota --
  UURTO (hymyillen). Tahdotko, että käymme hävittämässä heidän jumalansa
  talon?
  KAURIS (ankarasti). Itse tänne tulevat ja Tapion lehdon maahan kaatavat
  -- --
  IHANIRMA (pilkallisesti). Hekö -- --
  KAURIS. He juuri -- --
  IHANIRMA (lyhyesti ja kylmästi). Isä, sinä ole väsynyt päivän
  uhritoimista -- siksi nämä raskaat ajatukset mieleesi johtuvat. -- Etkö
  halua lepoa? -- Uurto, nouda tänne karhuntaljat.
  KAURIS. Lapset, te olette nuoria -- siksi te halveksitte. Uurto --
  sinun on rakennettava heidän kanssaan liitto --
  IHANIRMA (kiivaasti). Ei milloinkaan.
  KAURIS (Uurrolle). Sinun täytyy tehdä se -- -- Pian olet ensimäinen
  mies näillä rannoilla, sillä kansa on tottunut minun taloani
  kunnioittamaan. Tunnethan "suuren retken"?
  UURTO. Olen kuunnellut laulua ja oppinut sen.
  KAURIS. Olin nuori ja uhmamielinen niinkuin sinä. Karjalasta
  saapui miehiä rauhaa tarjoamaan -- "kaikkien heimojen aina meren
  partaille asti, jotka Ukon kieltä puhuvat, oli kokoontuminen", meidän
  oli poljettava maahan Svitiod ja uutta jumalaa pilkattava.
  UURTO (vilkkaasti). Sen teemme uudelleen -- --
  KAURIS. Suuri retki on tehty eikä synny uudelleen -- voitko
  ojentaa kätesi ja sen alle koota kaikki Ukon heimot?
  UURTO. Olethan kertonut, että niin on tehty meren takana.
  KAURIS. Kerran sellaista uneksin -- tiedätkö, kuinka paljon
  täytyy verta vuotaa, ennenkun yksi voi kaikkia hallita. -- Olin liian
  pehmeä -- vielä pehmeämpi olet sinä. Ihanirma on kova, mutta hän
  on nainen -- ne tekevät sen --
  UURTO. Luulet siis, että nuo, jotka Auran luona kiviä muuraavat,
  saapuvat luoksemme. --
  KAURIS. En voi nähdä, mikä heitä siitä estäisi.
  IHANIRMA (hurjasti). Minä!
  KAURIS (hymyillen). Sinä. Kerronpa lisää -- rannikolle vaelsimme ja
  haaksia rakensimme -- idästä ja lännestä niitä tuli ja meren ne
  peittivät. Mahtavia olimme, kun yhdessä sousimme svealaisten isoon
  virtaan -- hävitimme, poltimme heidän kylänsä -- ja aarteita
  anastimme -- --
  UURTO (vilkkaasti). Oliko heillä kauniita naisia?
  KAURIS (katsahtaa häneen). Oli --. Heillä oli jumalan talo Tunassa --
  sen poltin ja papit siitä surmasin.
  UURTO. Olivatko sellaisia kuin ne, jotka Auran Tommo Akaaseen lähetti?
  KAURIS (hurjasti). Se hirviö. -- -- (Kohottaa nyrkkiänsä.) Haa, sinä
  kivikoura Tommo, koko ihmisijän olen kanssasi taistellut -- nyt olemme
  molemmat lopussa, mitä olemme voittaneet? -- -- -- (Hetken vaiettuaan.)
  Rakenna liitto heidän kanssaan -- -- vieras jumala kostaa -- hänen
  pappinsa eivät kuole -- -- hän on voimakas --
  IHANIRMA (hymyillen). Arveletko häntä Ukkoa voimakkaammaksi?
  KAURIS. Pelkään -- -- että Ukko --
  IHANIRMA. En ymmärrä sinua --
  KAURIS. Niin -- et ymmärrä minua.
  IHANIRMA (verhoten hänet taljoihin). Tuuli on kylmä -- -- --
  KAURIS (karistaen yltään taljat). Se on kuoleman viimaa -- -- anna
  minulle suuta, sinä voimakas Ihanirma. Johtakaa minut mäelle, lapset,
  jotta vielä kerran saisin maani nähdä.
   (Kuljettavat hänet kummulle. Kauris ojentaa molemmat kätensä.)
  Jää hyvästi -- jää hyvästi -- sinä Tapion ihana koti -- te
  koivuselkäiset saaret ja siintävät, kaartuvat rannat -- --
  Kun olin nuorukainen, tapasin vähäisen kansan, joka eläinten kanssa
  otteli elämästä ja kurjien lappalaisten kanssa saaliista. Olen
  opettanut sen voittamaan karhun ja karkoittamaan tuon kavalan kansan.
  -- Karjala meitä pelkää -- Akaa meihin turvaa -- me olemme Novgorodin
  seutuja hävitelleet ja Auran tuhonneet.
  Uurto, astu esiin ja ota perintösi vastaan -- päiväni mailleen menee.
  -- Tue häntä, Ihanirma! (Käy ylemmäksi ja kohottaa katseensa aurinkoa
  kohti.) En usko Manalan synkkää tarua -- sinun luoksesi sieluni halaa,
  sinä säihkyvä Päivätär. -- Maatani lämmitä -- --
   (Antaa käsiensä vaipua.)
  Lapset, ohjatkaa ruumiini maan poveen.
   (Lähtee verkalleen kummulta alas.)
  (Katkelma G. von Numersin keskeneräisestä näytelmästä
  "Hämäläisten taistelu").
  
  
  BIRGER JARLIN SISAR.
  
   Hän lännestä saapui, sankari tuo,
   Pyhän ristin hän tahtoi nostaa
   Hyvän turvaksi pakanain rantojen luo,
   Mut niskurein vastuksen kostaa.
   Vaan uskonsa saanut on Suomen mies
   Esi-isiltä ammoin jo ennen.
   Ja vankkana maataan puoltaa hän ties,
   Sen edestä kuoloon mennen.
   Niin Birger rantahan Vanajaveen
   Käy ritarijoukoin suurin:
   "Tähän linnan lujan ja mahtavan teen.
   Sodan vaaroja vastaan muurin!"
   Yhä nousevat pilvihin tornit nuo
   Yli metsän, mi seutua saartaa.
   Ja niin kaamea, harmaa linna on tuo.
   Jota kalliomuurit kaartaa.
   Jos tornista alas sä silmännyt liet,
   Vain pientä sun katsees kohtaa.
   Mut tornien saleihin koukerotiet
   Kuin tonttujen polut johtaa.
   Siell' istui nyt Hildegard kaunoinen,
   Surukatseen hän loi yli vallein. --
   Oli helmi hän linnan neitojen,
   Oli Birgerin sisko kallein.
   Oli tullut linnoista Mälarin
   Tuon mahtavan veljensä kanssa
   Yli meren ja virtojen, vuortenkin --
   Hän panssarivaipassansa.
   Hän lippua neuloo, aikoen
   Sen ristijoukolle suoda:
   Voi paremmin enkelikuviot sen
   Kuin miekka hurskautta luoda.
   Surumielinen on hän; sanomaan
   Tuli Birger: "Ma Ruotsiin lähden...
   Kuoli kuningas... Siellä tarvitaan
   Mua kuninkaan vaalin tähden...
   Vaan ma palajan; sinis sä tänne jää,
   Elä huoletta täällä ihan.
   Måns Ferlan on hallussa linnani tää,
   Elä pelkää valtoja vihan!
   Sua lempii Måns kuni miekkaansa,
   Joka suojaava on elämäänne.
   Tule morsioks hälle, kun palaan ma,
   Niin iloiten vietän mä häänne!"
   Mut Hildegard rukoili katseillaan:
   "Sun kanssasi siskosi kulkee!" --
   "Pian palaan" -- vastaapi Birger vaan;
   Hänet piiriinsä vartio sulkee.
   Sali tyhjäksi jää, -- ei lohtua näy, --
   Pian Hildegard myös on tiellä:
   Hovineitojen kanssa hän laaksoon käy,
   Surut kirvoittaaksensa siellä.
   Mut äärellä veen punakukkanen on
   Kuni polttava lemmenkaipuu;
   Sen tahtoo hän taittaa, varomaton,
   Vaan äkkiä aaltoon hän vaipuu.
   Pian Ahti vie hänet pohjaan veen,
   Hänet peittävi verhoin somin.
   Ei neidoista apua siskolleen:
   Hätä heillä on neuvottomin.
   Mies silloin metsien yöstä saa,
   Sotisopansa riisuu heti
   Ja aaltojen helmaan uskaltaa:
   Ahdin kahleista neidon hän veti.
   Vaan kalmankalpea Hildegard on.
   Hänet valveille urho saapi,
   Tuo vettä silmästä kallion
   Ja sen neidolle ojentaapi.
   Saa palkaksi katsehen kauniin hän,
   Tuo sankari rohkea, jalo;
   On Frithiofilta voimat tän
   Ja katseessa kirkas on palo.
   Ruho nimenä hällä. Hän päällikkö on,
   On Suomen urhoista parhain,
   Jalo kilpi hän vanhan on uskonnon,
   Jalo puoltaja pyhäin tarhain.
   "Sua kiitän" -- näin Hildegard -- "veljeni myös
   Sulle kiitoksen velkaan jääpi.
   Viel' linnasta tuolta, kun kuulee hän työs,
   Sua riemuin hän tervehtääpi!"
   Puna poskihin nous, sydän liekehtäin
   Löi rinnassa urhon, kun sulki
   Hän syliinsä neidon ja kiiruusti, näin
   Häntä kantaen, linnalle kulki.
   Kun vartija aukaisi portin, niin
   Sana sankarin kaikui oiva:
   "Teist' eroan, mutta ma Birgeriin
   Olen kerran täss' yhtyä voiva!
   Olen luullut, ett' arvoista kohtalon ois
   Paras voittoisa keihäs ja jänne;
   Vaan vieläkin parempaa löytyä vois,
   Sen näin minä silmistänne."
   Pois katsoi Hildegard huoahtain;
   Pois tuuli sen huokauksen kantoi.
   Hän muiston kukkasen poimi vain
   Ja sen pelastajalleen antoi.
   Ruho sydäntään vasten painoi sen,
   Ei sanaa sanoa voinut.
   "Tule kristityksi" -- ääni vienoinen
   Hälle viimeiseksi on soinut.
   Kun seudun peittänyt on jo yö,
   Ruho linnan luona on yhä.
   "Tule kristityksi" -- ääni se sydäntä lyö,
   Se on hänelle käsky nyt pyhä.
   Tuli kristityks' urho Suomenmaan.
   Hänet siunasi Bero. Suureen
   Nyt uskoi neidon hän jumalaan.
   Hän vaipui alttarin juureen.
  
   2.
   Måns Ferla salissa linnan on:
   "Oi Hildegard, lempeensä nääntyy
   Mun rintani! Miks olet armoton?"...
   Hän kylmänä poispäin kääntyy.
   Pidot linnan tornissa valmistetaan,
   Pidot komeat herkuin paljoin.
   Ja Hildegard-neidolle yksin vaan
   Soi kiitos lauluin ja maljoin.
   Jalot helmet, rubiinit loistoiset
   Måns Hildegardille tuopi...
   Tämä huokaa vain, ja katsehet
   Vait' ollen maahan luopi.
   Måns Ferla hurjasti raivostuu
   Ja huutaa neidolle silloin:
   "Alas katsot nyt... ja on vaiti suu...
   Vaan vieraalle haastelet illoin!"...
   Mut sotilas samassa saliin käy --
   Hän Ruhon on lähettämä.
   Ja kun Jarlia itseä siell' ei näy,
   Niin puhuu Ferlalle tämä:
   "Oli turhat vainoinne valkeat,
   Sotatorvenne turhaan soitti.
   Sen kestimme. Miehet hurskahat
   Sanan voimalla meidät nyt voitti.
   Olen päällikön käskystä rientänyt.
   Puhun vielä, vaikk' kansaa on läsnä:
   Hän Hildegard-neidolle tarjoo nyt
   Kätens' sovinnon merkiksi tässä."
   Ja Hildegard vastaa punastuen
   Ja äänin vavahtavaisin:
   "Hän uhrautui edestä vihollisen,
   Oi, jospa sen palkita saisin?
   Saat päällikkös luokse nyt kiiruhtaa.
   Sano hälle näin, kuten käsken:
   Vain veljeni minusta määrätä saa,
   Mut Ruotsiin hän matkusti äsken!"
   Måns Ferla nyt vihanvimmoissaan
   Sanantuojan tyrmähän viskas.
   Kävi Hildegardia tapaamaan:
   "Vielä taivutat ylpeän niskas!
   Tähän asti, suruas säälien,
   En sanonut, -- nyt sanon sulle:
   On Birger vankina herrojen.
   Hänen valtansa siirtyi nyt mulle!
   Siis velvollisuudeksi mulle jää
   Tääll' olla käskijä yksin!" --
   Se neidon valtasi, valhe tää,
   Niin katkerin pettymyksin.
   "Sinä pakananmorsian, kunniaton!"
   Niin Ferla raa'asti huusi,
   "Sinut vien minä morsiuskammiohon
   Tai kuololle vihin ma luusi!"
   Ja Hildegard-neito nyt raastetaan
   Alas vankilan komeroihin; --
   Ovet rautaiset vinkuvat saranoillaan,
   Ja päivä ei paista noihin.
   "Joko kuolet tai olet morsian mun!"
   Ovi kiinni. Tuska ankee
   Nyt valtaa neidon kahlehditun
   Ja hän pyörtyen maahan lankee.
   Vaan Ruho, hän vuottavi lähettiään;
   Hän lähestyy linnaa vähän:
   "Mitä, linnan pihalla itketään!"
   -- Niin, impeä itketähän.
   Heti urhonsa päällikkö kokoon saa
   Nyt huumeisen-kiirein toimin,
   Ja rautaportin musertaa
   Hän vimmaisen leijonan voimin.
   Toki Ruhokin taistossa haavoittuu,
   Mut tuskansa tuimat hän suistaa:
   Pian vankin' on Ferla ja joukko muu. ---
   Ruho Hildegardia muistaa.
   Måns Ferla nyt viedään kammioon,
   Johon uhrinsa sulki hän tuonnoin.
   "Ovi auki!" Vaipuvi permantoon
   Ruho lannistunein luonnoin.
   Sai nähdä hän: Hildegard kaunoinen
   Tylyn konnan kammoten työtä
   On jättänyt asunnon maallisen
   Ja viettävi kuolon jo yötä.
   Hänen viimeksi lausuvan kuultu on:
   "Pyhä oppimme voimaa tuopi.
   Tääll' että nyt pääsi se voittohon,
   Se kuolossa lohdun suopi."
   Ja urhot haudalla viattoman
   Siin' omisti uuden uskon. --
   Ruho liikkui jo porteilla Tuonelan,
   Näki uuden elämän ruskon.
   "Maa kallis jää tuhat järvineen,
   Ruho armaansa luokse nyt kiitää!"
   Näin lausui sankari, korkeuteen
   Hänen vapaa sielunsa liitää.
   Ja surevat pystytti patsaankin
   Kovan kuolon yhdistämille,
   Runon piirsivät kultakirjaimin
   Heidän kohtaloistansa sille.
   Jalot henget poiss' oli. Haudalla nyt
   Siell' lehmukset huminoivat.
   Oli uskontaistelu päättynyt
   Ja rauhaa torvet soivat.
  (Ruotsinkielisestä alkuperäisestä
  suom. Aukusti Simelius.)
  
  
  BIRGER JARLIN LINNA.
  
   Jo luonto, kuljettua kesä-illan,
   Yövaipan ylleen oli heittänyt,
   Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan
   Himmeeseen varjohon jo peittänyt.
   Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
   Seuduilla näillä vieras, matkalainen.
   Kun katselin siell' luonnon ihanuutta,
   Outoihin vaivuin ajatuksihin.
   Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
   Sydämin ihaelin sykkivin.
   Siell' oli näky mitä ihaninta,
   Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.
   Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
   Jylhällä muodollansa varjostaa?
   Se kohoutuen kohden korkeutta
   Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
   Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,
   Sisässä maan kuin olis sillä juuri.
   Hengille luonnon liekö hennommille
   Se peljättävä, paha kummitus?
   Inhoittavalta tuntuneeko sille
   Yörauhassansa seudun kauneus,
   Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,
   Järvelle, maille sekä taivahalle?
   Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
   Olento on se tosi itsestään.
   Se muistuttaapi miestä rautakouraa,
   Jok' ennen voimakkaalla kädellään
   Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
   Sen kautta sorti Hämeen vapauden.
   Ei ihme, että tätä miettiessä
   Povessain tunsin tunteen katkeran:
   Myös syntynyt mä olen Hämehessä
   Ja synnyinmaana sitä rakastan.
   Ken orjuuteen ja sortohon sen sallis,
   Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?
   Näin miettien en huomannut ma aamun
   Taas taivaan kannelle jo astuneen,
   Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun
   Ja synkeyden kaiken kadonneen.
   Se kirkastunna seisoi aamun koissa,
   Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.
   En peljästystä luonnossakaan muussa
   Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
   Pelotta lintu likimmässä puussa
   Ilolla lauloi aamulauluaan.
   Ja itse julman linnan räystähässä
   Näin pienen pääskysen mä pesimässä.
   Mielestäin haihtui haikeus; nyt vasta
   Ma muistin -- aamun koissahan sen näin --
   Ett' uskon sätehet se taivahasta
   Johdatti kerta Hämeeseenkin päin,
   Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,
   Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.
   Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä
   Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
   Yömatkan päästä matkamiehen vielä
   Kun terveenä näin tietään kulkevan,
   Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
   Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.
   (A. Tuokko.)
  
  
  SUOMALAISVAIMO SAIMAAN NIEMELLÄ.
  
  Ammoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä
  joutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo,
  ja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä.
  Monta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet
  hämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat
  käyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli
  vastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin
  ruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein
  ja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen
  heimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan
  niemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili
  ristiä.
  Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi
  Kristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen
  suku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin
  kuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin
  tarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään
  katua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden
  edessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa
  keskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.
  Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ryhtyen saarnaamaan
  ristin oppia ylpeälle kansalle, joka istui vierekkäin pitkillä
  penkeillä, juhlien nuorimman pojan häitä. Ja runolaulajat, jotka käsi
  kädessä istuivat keskilattialla, lakkasivat hetkeksi virsiä
  vetelemästä, vaikenivat ja kuuntelivat kummastellen, mitä siitä nyt
  koituisi; mutta pian alkoi toinen äänekkäästi laulaa:
   "Lauloi vanha Väinämöinen
   kielipalkun kartanolle,
   lörppäsuun on loihti suohon,
   kuokkavierahan vetehen."
  Ja silloin hyrisi suosion hyminä pitkin tuvan penkkejä. Vihastuneena
  poistui ristin mies sanoen: -- Voi teitä, te pakanat, onnettomuus on
  teidät musertava, ja vielä te kerran kerjäätte kasteen armolahjaa, jota
  nyt hyljeksitte!
  Pitkältä oli aikaa kulunut, ja Saimaan niemekkeen väki oli lopulta
  melkein sukupuuttoon tuhoutunut. Alinomaiset taistelut olivat sen
  vähitellen harventaneet. Jälellä oli nyt vain kolme iäkästä veljestä,
  lieden harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat
  kaatuneet, paitsi Saivo, nuorin sarjasta, ja hänen kuuteen reippaaseen
  poikaansa perustui nyt Saimaan niemekkeen suvun toivo.
  Mutta Saivo oli salolla opettamassa vanhimpia poikiaan taistelemaan
  metsän kuningasta vastaan, ja kotona lieden lämpimässä istuivat nuo
  kolme harmaaparta-vanhusta sekä Ylpytär, Saivon vaimo, nuorimpien
  lasten kera. Silloin saapui jälleen ristin mies, tervehti uhkaavin
  sanoin ja lausui: -- Te vanhat pakanat, jotka haudan partaalla
  hoiputte, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan
  äiti, pelasta poikiesi sielu, ottakaa vastaan pyhä kaste ja
  Ristiinnaulitun merkki. Ettekö ole jo havainneet, miten kirous teitä
  vainoo? Kaatuneet ovat teidän miehenne, jälellä on vain ukkoja ja
  lapsia; taipukaa Herran rankaisevan käden alle!
  Silloin murisivat lieden luona istuvat vanhukset, ja pystyyn nousi
  Ylpytär ja sanoi: -- Suoriu tiehesi, mies! Ei sinun loihtusi Ylpyttären
  sydäntä muruksi jauha, tehoisampi taika siihen tarvitaan. Mene,
  ett'eivät Saivon pikku lapset sinua kujalle kanna! -- Ja ristin mies
  lähti, mutta eivät olleet hänen sanansa lempeitä, vihaa ja kirousta ne
  puhuivat.
  Vielä asusti hajallaan syvissä saloissa, kankaiden ja järvien takana
  miehiä, jotka eivät olleet alistuneet vierasten valtaan. Toisinaan, kun
  eivät kauempaa jaksaneet vastustaa, he olivat taipuvinaan, mutta
  nousivat sitten jälleen kapinaan, milloin missäkin osassa. Mutta Saivo
  virkkoi: "Ei mies yksinään karhuakaan hevillä kaada, saatikka sitten
  vihollista. Joukolla saatetaan voittaa, missä yksitellen taistellessa
  kaadutaan." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten hoidettavaksi ja
  kulki kautta erämaiden ja salojen yllyttäen kaikkia, mitä Suomen
  heimosta vielä oli jälellä, sekä hämäläisiä että karjalaisia ja oman
  heimonkin miehiä, nousemaan yhteistä vihollista vastaan.
  Mutta ruotsalaiset ottivat vangiksi Saivon ja sanoivat häntä
  kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti liikkeelle
  vanhimman poikansa sanoen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi heidän
  taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää. Ylene
  maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi!
  Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja
  Ylpytär virkkoi toiselle pojalleen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi
  heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja täyttää isäsi työn.
  Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi.
  Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja
  Ylpytär virkkoi kolmannelle pojalleen samoin kuin molemmille
  edellisille.
  Mutta kului vuosi, ja tupaan astui ristin mies sanoen: -- Vaimo, onko
  Herra sinua jo kyllin koetellut: miehesi ja molemmat vanhimmat poikasi
  ovat kuolleet, onko sydämmesi nyt pehmeämpi?
  Mutta Ylpytär vastasi: -- Houkko, nöyrtyisikö sydämmeni siitä, että
  rakkaimpani ovat miesten lailla eläneet ja Suomen maan puolesta
  kuolleet. _Nyt_ vasta voin ylpeä olla. Ja vielä elää se, joka heidän
  työnsä kerran täyttää!
  -- Niin elääkin, ivasi mies, elää palvelijana kuninkaan hovissa, kulkee
  ritarina silkissä ja kullassa kuningasta palvellen.
  -- Valhetta haastaa kieron kieli, sanoi Ylpytär.
  -- Ell'et sanojani usko, niin käyhän omin silmin katsomaan. Mutta
  koittaa sinulle vielä sortumuksen päivä, sinä pöyhkeä nainen! virkkoi
  mies ja poistui.
  Mutta hänen sanansa polttivat Ylpyttären sydäntä. -- Onko lapsistani
  rakkain ruvennut palvelemaan Suomen maan rosvoa, häntä, joka surmaa
  suomen kielen ja sitoo oman kielensä kahleilla Suomen kansan ja
  suomalaisten sydämmet. Heidän taikansa ovat lumonneet nuorukaisen
  silmät rikkaudella ja kullalla. Leipää, joskin kovempaa, tarjosi toki
  Suomenkin maa. Voi sitä, joka myö synnyinmaansa kullasta tai leivästä.
  Ovatko he lumonneet hänen silmänsä kunnialla ja loistolla? Turhaa on se
  maine, mikä vieraan palveluksessa saavutetaan; se on kuin aallon
  vaahtoa, arvotonta kiiltoa.
  Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin suojelemaan Saimaan
  niemekkeen taloa, ja hän sanoi: -- Muistakaa perintöä, jonka olette
  hoidettavaksi saaneet; vielä ei ole voittajan jalka astunut Saimaan
  niemekkeelle; kun ankara aika vaatii, on lapsesta tuleva mies.
  Ja Ylpytär nöyrtyi ulkonaisesti ja lähti kansan keskuuteen, ja hän etsi
  poikaansa ja sai tietää, että tämä oleskeli sotilaiden seurassa, jotka
  taistelivat Ruotsin toisella rajalla, ja hän lähti etsimään häntä
  sieltä asti.
  Mutta kun hän näin kulki joukosta toiseen poikaansa etsien, astui hänen
  luokseen jälleen ristin mies, sama, joka häntä oli uhannut kotona
  tuvassa, ja tämä sanoi: -- Vaimo, taivuta sydämmesi nöyryyteen;
  poltettu on talosi, kaikki kolme poikaasi ovat kaatuneet sitä
  puolustaessaan, ja koko suvustasi on jälellä vain poikasi, joka
  palvelee kuninkaan hovissa ja on sydämmensä nöyryyttänyt ristin edessä.
  -- Kaatuneetko kaikki? Nuorinkin? -- Mutta ellös vielä sula, sydän,
  elkää, jänteet, herpaantuko, vielä täytyy elämän elää. Yksi ehkä on
  vielä pelastettavissa. -- Ja pois kiiruhti hän.
  Taistelutantereelta löysi Ylpytär poikansa kuolleiden ja kuolevien
  keskeltä. Hoidollaan hän sai kuolevan toipumaan.
  -- Äiti, sinäkö täällä? hän virkkoi. --- Kiitos, äiti, katso, minä
  kuolen nuorena, mutta kaunis on kuolemani, sillä kuolenhan synnyinmaan
  puolesta! -- Ja hänen katseensa sammui ja hän kuoli; mutta Ylpytär
  lysähti lamaan.
  -- Voi sinua petettyä! Harhaluuloosi kuolit, valheen vankina manalle
  muutit. Jos olisit kaatunut jalosti taistellen näitä vastaan, joiden