Köyhäin aarteet - 2

Süzlärneñ gomumi sanı 3751
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1819
22.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
31.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
37.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
alati on niiden jumalaisen paineen alaisena, jatkuvasti kiiruhdettiin
vain takaisin intohimojen ja ulkonaisten tapausten tuttuun leikkiin.
Noita henkisiä ilmiöitä, joihin entisaikaan tuskin suurimmat ja
syvämietteisimmätkään lähimäisemme puuttuivat, niitä nyt harrastavat
vähäpätöisimmätkin; ja tämä seikka osottaa kohdaltaan, kuinka
ihmissielu on verrattavissa täysin yhtenäiseen kasviin, jonka kaikki
oksat, kun aika on täytetty, puhkeevat kukkaan samalla haavaa. Jos
tavallinen rahvaanmies nyt yhtäkkiä saisi kyvyn ilmaista sielunsa
kaiken sisällön, niin saisi hän ilmaista asioita, joita ei Racinen
sielu vielä sisältänyt. Ja sillä tavoin ovat monet pienemmät kyvyt kuin
Shakespeare tai Racine, päässeet näkemään sellaista salaisen kirkkauden
elämää, jonka rinnalla noiden mestarien yksinäiset näkemykset olivat
varsin pinnallisia. Ei näet riitä, että joku suuri sielu yksinään
liikkuu siellä täällä paikan ja ajan piirissä. Hän saa vähän aikaan,
jolleivät toiset ole häntä auttamassa. Hän on joukkojen kukka. Hänen on
saavuttava silloin, kun sielujen valtameri on kauttaaltaan käynnissä;
jos hän saapuu unen aikana, voi hän puhua vain unen ailahteluista.
Hamlet -- ottaaksemme kuvaavimman esimerkin -- Hamlet Helsingörissä on
hetki hetkeltä heräämäisillään, mutta vaikka kylmä hiki peittää hänen
kalpeaa otsaansa, jää häneltä kuitenkin sanomatta monta sanaa, jotka
hän kyllä osaisi sanoa nykyhetkellä, kun häntä olisi siinä auttamassa
vaikkapa jonkun kulkurin tai pahantekijän sielu. Katsellessaan
Claudiusta tai äitiään saisi Hamlet meidän päivinämme selville
sellaista, mistä hän ei silloin omana aikanaan tiennyt, sillä nykyään
eivät sielut enää piile yhtä monen verhon takana kuin silloin. Tiedätkö
-- nyt minä sanon erään järkyttävän ja vähän tunnetun totuuden; --
tiedätkö, että jos sinä nyt olet paha, niin saat olla jotenkin varma,
että sinun olentosi nykyään ilmaisee sen sata vertaa selvemmin kuin
mitä se olisi ilmaissut pari- kolmesataa vuotta sitten. Tiedätkö, että
jos sinä tänä aamuna olet tuottanut surua jollekin yksinäiselle
sielulle, ja sinun luoksesi senjälkeen saapuu joku rahvaan mies
puhelemaan ilmoista ja tuulista, niin tällä on tietoa sinun
aamullisesta menettelystäsi ennenkuin hän on oveasikaan avannut. Jos
sinä haudot pahoja ajatuksia tai vääriä tekoja tai olet syypää veljesi
kyyneliin, niin vastaasitulevan lapsen katse ilmaisee sen heti, vaikka
ottaisit päällesi millaisen pyhimyksen, marttyyrin tai sankarin hahmon.
Sata vuotta sitten olisi sen lapsen sielu samallaisessa tilaisuudessa
ehkä sivuuttanut sinun sielusi huomaamatta mitään...
On tosiaan vaikeata toisten katseilta kätkeä sydämessään säilyvää
vihaa, kateutta tai petollisuutta, sillä välinpitämättömimmätkin sielut
ovat aina varuillaan meidän ympärillämme. Meidän esi-isämme eivät ole
meille näistä asioista mitään puhuneet, ja me saamme todeta, että tämä
elämä, jossa me liikumme, on peräti toisellaista kuin heidän kuvaamansa
elämä. Ovatko he puhuneet vasten tietoaan, vai eivätkö he ole
tietäneetkään? Merkit ja sanat eivät enää mitään auta, melkein kaikki
ratkaistaan jonkin yksinkertaisen tilanteen salaperäisissä piireissä.
Vieläpä tahtokin, tuo vanha hyvin tunnettu ja johdonmukainen tahto,
sekin vuorostaan muuttaa muotoaan ja joutuu kosketuksiin suurten,
selittämättömien ja syvien lakien kanssa. Tuskin on enää mitään
pakopaikkaa, ja niin ihmiset lähestyvät toisiaan. Arvostellessaan
toisiaan he eivät perusta puheisiin ja tekoihin, vaan katsovat niiden
yli vieläpä ajatustenkin yli, sillä se käsittämätön mitä he saavat
nähdä, on peräisin kaukaa ajatuksen alojen ulkopuolelta. Ja tämä juuri
on yksi noiden henkisyyden aikakausien suuria tunnusmerkkejä, joista
äsken oli puhe. Joka taholla tuntuu, kuinka kaikki säännöllisen elämän
suhteet ovat vaihtumassa, ja nuorimmat meistä puhuvat ja toimivat jo
aivan toisella lailla kuin edellinen sukupolvi. Monen monet
sovinnaisuudet, hyödyttömät verhot ja välitykset jäävät ja painuvat
pois, ja tietämättämme me melkein kaikki arvostelemme toisiamme
sellaisten seikkojen perusteella, joita ei silmä näe. Jos minä ensi
kerran astun sinun huoneeseesi, niin sinä, käytännössä olevan
sielutieteen syvimpien lakien mukaan, et suinkaan ryhdy lausumaan sitä
salaista arvosteluasi minusta, jommoisen ihmiset aina toisensa
tavatessaan toisistaan muodostavat. Sinun ei onnistuisi minulle
selittää, mistä olet saanut tietoosi mikä minä olen, mutta kumminkin
sinä tuot mukanasi sanomattoman varmuuden. Sinun isäsi ehkä olisi
arvostellut minua toisin ja siinä erehtynyt. On luultavaa, että
ihmisten lähentyminen pian menee niin pitkälle, että he suorastaan
joutuvat koskettamaan toisiaan, ja että ympäröivä ilmapiiri vaihtuu
toiseksi. Olemmeko -- kuten sanoo Claude de Saint-Martin, suuri
"tuntematon filosofi" -- olemmeko "jälleen ottaneet yhden askeleen
sillä opettavaisella ja valoisalla tiellä, joka johtaa olentojen
yksinkertaisuuteen?" Odottakaamme hiljaisuudessa; ehkäpä piankin jo
voimme erottaa "jumalten kuiskauksen".


III.
TIETÄJÄT.

He ovat tuttuja useimmille ihmisille ja melkein kaikki äidit ovat heitä
nähneet. He ovat ehkä yhtä välttämättömiä kuin kärsimykset, ja ne
ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet heitä lähellä, eivät myös
koskaan ole oikein lempeitä, oikein surullisia, eivätkä oikein hyviä.
He ovat outoja ja ihmeellisiä. He näyttävät olevan lähempänä elämää
kuin toiset lapset eikä mitään aavistavan, ja kumminkin asuu heidän
silmissään niin syvä varmuus, ettei voi muuta kuin uskoa heidän olevan
kaikesta selvillä ja useampana kuin viitenä iltana katselleen omaa
salaisuuttaan silmästä silmään. Kun heidän veljensä vielä hapuilevat
sinne tänne syntymän ja elämän välillä, ovat he jo vakiintuneet,
seisovat jo kohona kädet ja sielu valmiina. Kiireesti, viisaasti ja
tarkasti he valmistuvat elämään, ja juuri tuo kiireellisyys on se
merkki, jota äidit, tarkan uskollisina vaistolleen, tuskin uskaltavat
havaita.
Useimmiten emme ehdi heitä ollenkaan havaitakaan; he menevät pois
mitään puhumatta ja tällöin jäävät he meille ijäti tuntemattomiksi.
Mutta toiset viipyvät vähän aikaa meidän luonamme, katsovat meihin
hymyillen ja tarkkaavasti, näyttävät olevan myöntämäisillään, että ovat
kaiken ymmärtäneet, ja kahdenkymmenen vaiheilla sitten kiireesti
poistuvat vaimennetuin askelin, ikäänkuin vasta olisivat huomanneet
joutuneensa väärään asuntoon, viettämään elämäänsä uppo-outojen
ihmisten parissa.
Itse he tuskin puhuvat mitään ja vetäytyvät heti kuoreensa, kun
tuntevat haavoittuneensa tai kun joku on pääsemäisillään heistä
selville. Tänään he ovat aivan meidän keskellämme, mutta muutaman
päivän päästä, eräänä iltana, he yhtäkkiä ovat meistä niin kaukana,
ettemme enää uskalla olla tuntevinamme heitä emmekä heiltä mitään
kysyä. Siellä he ovat, melkein elämän toisella äärellä, ja sinusta
tuntuu, että vihdoinkin on hetki tullut lausua julki jotain tärkeämpää,
inhimillisempää, todempaa ja syvempää kuin on ystävyys, myötätunto tai
rakkaus, jotakin joka ponnistelee rintasi syvyydessä, josta et tiedä
mitä se on, josta ei milloinkaan puhuta, ja josta ei enää voikaan
puhua, sillä niin monta elämää kuluu vaitiollen... Ja aika rientää; ja
kuka meistä ei olisi sillä tavoin odottanut siihen asti, kunnes ei enää
voinut mitään kysyä?
Mitä varten he ovat tulleet ja mitä varten he menevät pois? Syntyvätkö
he vain vakuuttaaksensa meille, ettei elämällä ole mitään päämäärää?
Mitä maksaa kysyä, kun ei kumminkaan koskaan saa vastausta? Minä olen
useita kertoja joutunut näkemään näitä asioita ja kerran näin niin
läheltä, etten enää tiennyt, koskiko asia jotakuta toista vaiko minua
itseäni...
Yksi veljistäni on kuollut sillä tavoin. Oli kuin hänellä yksinään
olisi ollut asiasta ennakkoaavistus hänen itsensä sitä tietämättä, kun
sen sijaan me toiset ehkä kylläkin tiesimme jotain, vaikkemme olleet
saaneet sellaista elimellistä ilmoitusta, jollaista hän säilytti
olentonsa kätkössä elämänsä ensi hetkistä asti. Mitä merkillistä piilee
niissä, jotka kulkevat kohti jotakin sangen vakavaa tapahtumaa? Se ei
ole mitään näkyväistä, mutta kumminkin me sen näemme. He pelkäävät
meitä, sillä me ilmaisemme heille tuon asian, joka hetki tahtomattamme.
Tuskin olemme heitä lähestyneet, kun he jo tuntevat, että tuo heidän
tuleva vielä tuntematon kohtalonsa saa meissä aikaan jonkun
vaikutuksen. Useimmilta ihmisiltä me salaamme jotakin, emmekä päästä
omaankaan tietoomme, mitä me heiltä salaamme. Kahden olennon välitse,
jotka ensi kerran tapaavat toisensa, kulkee tuntemattomia elämän ja
kuoleman salaisuuksia; ja muitakin salaisuuksia, joilla ei ole vielä
nimeäkään, mutta jotka tuollaisessa kohtauksessa välittömästi
vallitsevat meidän asentojamme, katseitamme ja kasvojemme ilmeitä; ja
kun tartumme jonkun ystävän käteen, tekee meidän sielumme
varomattomuuksia, jotka ehkä ulottuvat yli tämän elämän kynnyksen. On
kyllä mahdollista, ettei kahden ihmisen välillä ole mitään
taka-ajatuksia, mutta on olemassa valtavampia ja syvempiäkin seikkoja
kuin ajatus. Nuo tuntemattomat lahjat eivät ole meidän vallassamme ja
me petämme alati tuota puhumatonta profeettaa. Emme milloinkaan ole
toisia kohtaan samanlaisia kuin itseämme kohtaan, vieläpä olemme
samojakin kohtaan erilaisia valossa ja pimeässä. Meidän katseemme
muuttuvat alati sen mukaan millainen menneisyys tai tulevaisuus niiden
eteen sattuu, ja siksi juuri me tahtomattamme olemme varuillamme.
Kohdatessamme noita, jotka eivät elä kauan, me emme näe heitä itseään,
vaan heidän tulevan kohtalonsa. He tahtoisivat eksyttää meitä
eksyttääkseen itseään. He tekevät kaikkensa johtaakseen meitä harhaan,
ja kumminkin heidän hymynsä ja elämänhalunsa läpi jo kuultaa tuo tuleva
tapahtuma, aivan kuin se olisi koko heidän olemassaolonsa tuki ja
tarkoitus. Taaskin on kuolema heidät pettänyt, ja murhemielin he
huomaavat, että me olemme kaikki nähneet, ja että on ääniä, jotka eivät
voi vaieta.
Kuka voi sanoa, kuinka suuri on tapahtumain voima ja ovatko tapahtumat
meitä, vai mekö vain olemme niitä, tapahtumia? Syntyvätkö ne meistä,
vai synnymmekö me ehkä niistä? Vedämmekö me puoleemme niitä, vai nekö
meitä? Muutammeko me niiden muotoa, vai muuttavatko ne meidän
muotoamme? Eivätkö ne koskaan osu harhaan? Miksi saapuvat ne meille,
kuten mehiläiset pesään ja kyyhkyset lakkaan? ja mihin joutuvat ne
silloin, kun me emme olekaan sovitulla paikalla? Mikä on se mistä ne
meille saapuvat, ja miksi muistuttavat ne meitä kuin omat veljemme?
Toimivatko ne menneisyydessä vai tulevaisuudessa, ja kummat ovat
voimakkaampia, nekö jotka eivät enää vallitse, vai nekö jotka eivät
vielä vallitse? Kumpi muuntaa meidän muotoamme, eilinen vaiko huominen?
Eivätkö useimmat meistä vietä suurinta osaa elämästään jonkun tulossa
olevan tapahtuman varjossa? Minä olen nähnyt tuota tunnettua arvokasta
käytöstapaa, tuota menoa, jolla näyttää olevan aivan liian läheinen
päämäärä, tuota suuren kylmyyden ennakkotunnetta ja noita silmiä, jotka
eivät milloinkaan hairahdu; olen nähnyt niitä sellaisilla joiden loppu
on ollut luonnoton ja jotka kuolema on tavottanut odottamatta
ulkoapäin. Ja kumminkin heillä oli juuri sama kiire kuin noilla heidän
veljillään, jotka kantoivat yhtäläistä edessä olevaa kohtaloa koko
ikänsä oman olentonsa kätkössä. Heillä oli samat piirteet, Heistäkin
elämä tuntui vakavammalta kuin niistä, jotka saavat elää kauemmin.
Heidän toimissaan ilmeni sama varma ja hiljainen tarkkaavaisuus. Heillä
ei ollut aikaa menetettävänä, heidän piti olla valmiit samalla
hetkellä: siinä määrin tuo tapaus, jota ei yksikään profeetta olisi
voinut ennustaa, oli heidän tietämättään luonut elämän itse heidän
elämälleen.
Meidän kuolemamme ohjaa meidän elämäämme, eikä meidän elämällämme ole
muuta päämäärää kuin meidän kuolemamme. Meidän kuolemamme on se muotti,
jossa meidän elämämme valetaan; kuolema muovailee meidän kasvojemme
piirteet. Muotokuvia pitäisi tehdä vain kuolleista, sillä ne yksin ovat
omaa itseään ja näyttäytyvät hetkisen sellaisina kuin ovat. Ja mikäpä
elämä ei kirkastuisi siinä puhtaassa, viileässä ja yksinkertaisessa
valaistuksessa, joka ympäröi ihmislapsen viimeisten hetkien
leposijaa? Onko se sitä samaa valoa, joka jo väikkyy noiden lasten
kasvoissa ja heidän kiinteässä hymyssään, ja joka meissä herättää
hiljaisuudentunteen, mikä muistuttaa sellaisen huoneen hiljaisuutta,
jossa joku äsken on ijäksi vaiennut? Kun muistelen noita tuttujani,
joita samanlainen kuolema on kaikkia kädestä johtanut, näen edessäni
joukon lapsia, neitoja ja nuorukaisia, jotka näyttävät olevan samasta
kodista. He ovat jo sisaruksia keskenään, he ikäänkuin tuntevat
toisensa joistakin seikoista, joita me emme näe, ja antavat meidän
huomaamattamme toisilleen vaitiolon merkin. He ovat ennenaikaisen
kuoleman tarkkaavaisia lapsia. Jo koulussa he jollain hienolla tavalla
herättivät meidän huomiotamme. He näyttivät etsivän toisiaan ja samalla
ikäänkuin karttavan toisiaan, kuten ne, joilla on samanlainen
ruumiinvika. Näimme heidän seisovan sivulla päin puitten alla. Heidän
hymynsä oli pysyväisempää ja aineettomampaa kuin meidän toisten ja
siinä ilmeni aina sama vakavuus, ikäänkuin he olisivat alati pelänneet
paljastavansa jonkun salaisuuden. Melkein aina he heti vaikenivat, kun
heitä lähestyivät nuo toiset, joiden ikä oli oleva pitempi. Puhuivatko
he jo tuosta tulevasta tapahtumasta, vai tiesivätkö he ehkä, että tuo
tapaus itse puhui suoraan heidän lävitsensä ja vasten heidän tahtoaan,
ja ympäröivätkö he sillä tavoin vaikenemalla tuon tulevan tapahtuman,
kaihtaakseen sitä asiaankuulumattomien katseilta. Joskus he näyttivät
katselevan meihin alaspäin, niinkuin jonkin tornin korkeudesta, ja
vaikka he olivat meitä heikompia, emme me uskaltaneet heihin koskea.
Mikään ei tosiaankaan ole kätkettyä; ja kaikki te, jotka minut
tapaatte, tiedätte myös mitä minä olen tehnyt ja mitä tulen tekemään,
tiedätte mitä minä ajattelen ja olen ajatellut; te tiedätte tarkalleen
minun kuolemani päivän, vaikkette vielä ole keksineet keinoa sitä
ilmaistaksenne, tai edes omalle sydämellenne sitä kuiskataksenne.
Meillä on tapana sivuuttaa äänettömästi kaikki sellainen mihin ei
kätemme ylety, ja ehkäpä me tietäisimmekin liian paljon, jos
tietäisimme kaiken sen minkä tiedämme. Me elämme sivulla meidän
todellisesta elämästämme ja me tunnemme, ettei meidän kaikkein
mieskohtaisimmilla ja syvimmilläkään ajatuksillamme ole mitään
tekemistä meidän kanssamme, sillä me olemme aivan toista kuin meidän
ajatuksemme ja unelmamme. Ja vain joinakin hetkinä me ikäänkuin
hairahdumme elämään oman itsemme mukaisesti. Koska koittaa se päivä,
jona meistä tulee oma itsemme? Niinpä me siis olimme muukalaisia heidän
edessään. Joskus he kävelivät meidän kanssamme käytävissä ja pihoilla
ja heidän seuransa vaivasi meitä. Joskus he yhtyivät meidän leikkiimme,
ja silloin ei leikki enää tuntunut samalta. Jotkut heistä eivät
löytäneet kohtaloveljiään. He harhailivat yksinäisinä meidän meluavassa
joukossamme, eikä heillä ollut ystäviä niiden parissa, joiden ei
tarvinnut kuolla. Ja kumminkin me heitä rakastimme, eikä kellään ollut
niin ystävällisiä kasvoja kuin heillä. Mitä oli heidän ja meidän
välillämme ja mitä on meidän kaikkien välillämme? Minkä salaperäisen
meren syvyyksissä me elämme? Tässä kohden vallitsikin se rakkaus, joka
ei enää ilmaise itseään, koska sillä ei ole mitään osaa tämän maailman
elämässä. Se ei ehkä kestäisi minkäänlaista koetta, se tuntuu joka
hetki pettyvän, ja vaatimattomampikin tavallinen ystävyys näyttää sen
voittavan. Ja kumminkin on sen elämä syvempää kuin me itse, ja ehkäpä
me vain senvuoksi olemmekin siitä välinpitämättömiä, että se tietää
olevansa varattu pitempiä ja varmempia aikoja varten.
Se ei puhu täällä mitään, kun se tietää saavansa puhua myöhemmin;
eivätkä ne, joita me sylellemme ja suutelemme, milloinkaan ole niitä
joita me syvimmin rakastamme. On siis olemassa yksi elämän osa -- ja se
on sen paras, puhtain ja suurin osa -- joka ei liity tavalliseen
elämään, eivätkä edes rakastavaisten silmät milloinkaan pääse näkemään
tuon hiljaisuuden ja rakkauden väliseinän läpi.
Vai jätimmekö me heidät yksikseen sen vuoksi, että he nuorempinakin
olivat meitä vanhempia!... Tiesimmekö, etteivät he olleet meidän
ikätoverejamme ja pelkäsimmekö me heidän tuomiotansa? Heidän katseensa
eivät enää olleet yhtä eloisia kuin meidän, ja kun he vain sattumalta
loivat nuo katseensa meidän elämöivään joukkoomme, niin me heti ilman
syytä tyynnyimme ja käsittämätön hiljaisuus valtasi meidät samassa
hetkessä. Me vetäydyimme pois päin: he tarkkasivat meitä ja nauroivat
vakavasti. Minä muistan kahden sellaisen kasvot, joita odotti
väkivaltainen kuolema. Mutta melkein kaikki he olivat arkoja ja
pyrkivät toisten ohi huomaamatta. Heillä oli jonkinlainen kuoleman
ujous ja he näyttivät alati pyytävän anteeksi jotakin tuntematonta
tekoa, jonka he pian tulisivat tekemään. He menivät menoaan, me
vaihdoimme yhden katseen, erosimme toisistamme sanaakaan sanomatta ja
ymmärsimme kaikki tietämättä mitään.


IV.
SALAINEN SIVEYSSÄÄNTÖ.

On liiankin totta, että meidän käypä ajatuksemme mielivaltaisesti
muuntelee sisäisten valtakuntien näkymättömiä liikkeitä. Niinikään on
olemassa tuhansia ja taas tuhansia varmuuksia, noita hunnutettuja
kuningattaria, jotka meitä johtavat kautta olemassaolon ja joista emme
kykene sanoilla puhumaan. Niinpian kun yritämme sanoa jonkun asian,
niin se heti ihmeellisesti pienenee. Luulemme liikkuneemme syvyyksien
syvyyksissä, mutta kun nousemme pinnalle, niin ei alkuperäisestä merestä
enää ole jälkeäkään siinä vesipisarassa, joka kimmeltää kalpean
sormemme sivussa. Luulemme keksineemme ihmeellisten aarteitten luolan,
mutta kun tulemme päivänvaloon, niin huomaammekin tuoneemme vain
väärennettyjä kiviä ja lasinpalasia. Ja kumminkin ne aarteet siellä
pimeydessä yhäti loistavat. On jotakin läpäisemätöntä meidän ja meidän
sielujemme välillä ja muutamina hetkinä, sanoo Emerson, "me ihan
intohimoisesti haluamme itsellemme tuskaa toivoen edes siitä löytävämme
jotakin tosiolevaista ja saavamme tuntea totuuden terävät kärjet ja
kulmat."
Sanoin aikaisemmin, että sielut näyttävät lähestyvän toisiaan. Sillä
seikalla ei ole sen suurempaa arvoa, kuin on pysyväisellä mutta
hämärällä vaikutelmalla, jota on sangen vaikea tosiasioilla tukea,
sillä tosiasiat eivät ole muuta kuin kiertolaisia, tiedustelijoita tai
suurten näkymättömien voimien jälkeenjääneitä osia. Ja kuitenkin voi
sanoa, että me ainakin joskus ehkä selvemmin kuin esi-isämme tunnemme,
ettemme ole olemassa aivan yksin itseksemme. Nekään, jotka eivät usko
mihinkään jumalaan, eivät kumminkaan, enempi kun toisetkaan, toimi
siihen suuntaan, kuin olisivat varmoja yksinolostaan. On olemassa
yleinen silmälläpito, jonka toimintakeskus on toinen kuin sen, mikä on
jokaisen ihmisen omantunnon suopeissa hämärissä. Onko totta, etteivät
hengen säiliöt enää ole yhtä tarkasti sinetöidyt kuin ennen muinoin, ja
että sisäisen meren käynti tulee voimakkaammaksi? Sitä en tiedä.
Korkeintaan voimme todeta, ettemme enää pidä yhtä tärkeinä useita
perinnäisiä rikkomuksiamme, ja se seikka merkitsee jo henkistä
valloitusta.
Tuntuu siltä kuin meidän siveyssääntömme olisi uudistumassa ja
hiljallensa lähestymässä korkeampia aloja, jotka eivät vielä näy. Senpä
vuoksi lieneekin nyt jo paikallaan tehdä muutamia uusia kysymyksiä.
Mitä esimerkiksi tapahtuisi, jos meidän sielumme yhtäkkiä tulisi
näkyväiseksi ja sen pitäisi astua kokoontuneitten sisariensa joukkoon,
hunnuistaan riisuttuna, mutta kantaen yllään salaisimpia ajatuksiaan ja
kulettaen mukanaan elämänsä salatuimpia tekoja, jotka siihen asti eivät
koskaan ole ilmi tulleet? Mitä sielu silloin ujostelisi? Mitä se
yrittäisi kätkeä? Kietoisiko se kainon naisen tavoin pitkän
hiusvaippansa lukemattomien lihallisten syntiensä peitoksi? Se ei ole
noista synneistään tietoinen, eivätkä ne ole sitä koskaan ahdistaneet.
Ne on tehty tuhannen peninkulman päässä sielun valtaistuimesta, eikä
sodomitinkaan sielu osaisi mitään epäillä astuessaan toisten joukkoon,
vaan loistaisi sen silmissä lapsen avoin hymy. Sielu ei ole ottanut
osaa häpeällisiin tekoihin, se kulki koko elämänsä ajan valoa kohden,
ja vain sitä elämää se muistelee.
Onko sielu voinutkaan tehdä mitään syntejä ja tavallisia rikoksia? Onko
se kavaltanut, onko se pettänyt, onko valehdellut? Onko se tuottanut
tuskaa, kyyneleitä? Missä se oli silloin, kun tuo ihminen jätti
veljensä vihollisten käsiin? Ehkä se nyyhkytti etäällä hänestä
itsestään, ja on ehkä siitä hetkestä ruveten syventynyt ja tullut
kauniimmaksi. Sielun ei tarvitse hävetä sellaista, mitä se ei ole
tehnyt, ja se voi pysyä puhtaana törkeän murhatyön ollessakin. Usein se
muuntaa sisäiseksi kirkkaudeksi kaiken sen pahan, jota se joutuu
näkemään. Kaikki riippuu näkymättömästä periaatteesta, ja siitä
epäilemättä on alkuisin myös jumalten käsittämätön lempeys.
Ja meidän omakin lempeytemme. Mehän emme voi pidättäytyä antamasta
anteeksi. Kun kuolema, "kaiken suuri sovittaja", on käynyt ohi, kuka
meistä ei silloin lankeisi polvilleen ja antaisi tuolle avuttomaksi
jääneelle sielulle hiljaista anteeksiannon merkkiä? Kun kumarrun
veriviholliseni liikkumattoman ruumiin yli, niin luuletteko minun vielä
miettivän kostoa kun näen nuo kalpeat huulet, jotka kerran minua
herjasivat, nuo sammuneet silmät, jotka kerran saivat omat silmäni
itkemään, ja nuo kylmät kädet, jotka ehkä ovat minua rääkänneet? Kaikki
tuli maksetuksi kuoleman käydessä. Sielun ei minulle enää ole mitään
vastattavaa, ja vaistomaisesti minä asetan sen törkeimpien vääryyksien
ja pahimpien rikkomusten yläpuolelle. (Kuinka ihana ja merkitsevä
onkaan tuo vaisto!) Ja jos minä siinä jotakin murehdin, niin en
suinkaan sitä etten minä vuorostani enää voi häntä kiusata, vaan ehkä
sitä, etten kyllin rakastanut enkä aikaisemmin anteeksi antanut.
On kuin me syvimmässämme jo ymmärtäisimme näitä asioita. Emme enää
tuomitse lähimmäistämme hänen tekojensa emmekä edes hänen salaisimpien
ajatustensa mukaan, sillä salaiset ajatukset ovat joskus luettavissa;
ja me liikumme paljon yläpuolella sen mitä ei voi lukea. Joku ihminen
on voinut tehdä kaikkein törkeimpiä rikoksia, eikä hänen pahinkaan
rikoksensa kumminkaan hetkeksikään hämmennä sitä raikkauden ja
aineettoman puhtauden henkäystä, joka aina käy hänen ympärillään, kun
taaskin jonkun marttyyrin tai viisaanmiehen läsnäolo voi kietoa meidän
sielumme vahvaan ja tuskalliseen pimeyteen. Joku sankari tai pyhimys
valitsee ystävänsä sellaisten parista, joiden kasvoilta helposti on
luettavissa tottumus kaikkiin alhaisiin ajatuksiin, kun hän sensijaan
ei löydä oikeata "veljellisen tai inhimillisen ilmapiirin" tuntua
sellaisen ihmisen läheisyydestä, jonka otsaa kirkastavat korkeat ja
jalot unelmat. Mitä tämä merkitsee? ja mitä uutta me siitä opimme? Onko
siis olemassa syvempiä lakeja kuin ne, jotka vallitsevat tekoja ja
ajatuksia? Onko meille selitetty miksi me aina toimimme sellaisten
sääntöjen mukaan, joista ei puhuta, mutta jotka yksin ovat paikkansa
pitäviä? Sillä tässä ei voi väittää sankarin tai pyhimyksen vähääkään
erehtyneen, vaikka siltä ehkä näyttäisi. He näet eivät ole tehneet
muuta kuin totelleet, ja jos pyhimyksen pettää ja myy joku, jonka hän
itse on valinnut, niin jokin horjumaton seikka kuitenkin jää hänelle
vakuuttamaan, ettei hän ole mitenkään erehtynyt ja ettei hänellä ole
mitään katumista. Sielu ei unohda koskaan, että se toinen sielu oli
valoisa...
Järkytellessämme sitä miltei tuntematonta kiveä, jonka alla nuo salatut
seikat piilevät, me samalla hengitämme ylen voimakasta syvyyden
tuoksua, ja sanat ja ajatukset tanssivat meidän ympärillämme kuin
myrkytetyt kärpäset. Itse sisäinen elämäkin tuntuu vähäpätöiseltä
seikalta noiden muuttumattomien syvyyksien rinnalla. Ylpeiletkö sinä
enkelin edessä siitä, ettet ole koskaan tehnyt vääryyttä, ja eikö ole
olemassa mitään alempaa viattomuutta? Kun Jeesus Kapernaumissa lukee
halvatun ympärillä seisovien fariseusten huonot ajatukset, niin oletko
varma, että hän samalla silmäyksellä ja yht'aikaa arvostelee ja
tuomitsee myös heidän sielunsa, ja ettei hän noiden ajatusten tuolla
puolen huomaa kirkkautta, ehkäpä muuttumatonta kirkkautta? Ja olisiko
hän Jumala, jos hänen tuomionsa olisi peruuttamaton? Mutta miksi hän
puhuu siten kuin pysähtyisi hän ulkonaiseen? Jättäisikö alhaisin ajatus
tai jaloin aate mitään merkkiä timantin akseliin? Mikäpä Jumala, jos
hän todella asuu korkeudessa, voisi olla hymyilemättä meidän
suurimmille virheillemme, aivan kuin hymyillään matolla leikkivälle
koiranpennulle? ja mikä olisi sellainen Jumala, joka ei hymyilisi?
Luuletko että sinä, jos olet todella puhdistunut, enää pitäisit vaivaa
maksavana varjella koossaolevien enkelien katseilta niitä pikku
syitäsi, jotka ovat saattaneet sinut suuriin tekoihisi? Ja kumminkin:
kuinka moni kohta meissä voi murtua jumalien katseiden alla, kun he
istuvat vuorella? Varmaan niitä murtuvia kohtia on useampi kuin yksi,
ja meidän sielumme tietää kyllä hyvin, että sitä odottaa tilinteko. Se
elää vaiteliaana suuren tuomarin käden alla, ja tuomarin tuomiot
pysyvät meiltä tutkimattomina. Mutta millainen on tuo tilinteko? Mikä
siveyssääntö voi sen sanoa? Onko olemassa salainen siveyssääntö, joka
vallitsee etäisemmillä aloilla, kuin meidän ajatuksemme, ja joku
keskeinen taivaankappale, jonka voimattomia kiertotähtiä vain ovat
meidän salaisimmat halummekin? Onko meidän olemuksemme keskuksessa
läpinäkyvä puu, jonka katoovaisia kukkia ja versoja vain ovat kaikki
meidän tekomme ja kaikki meidän hyveemme? Perimmiltä periltään emme
tiedä, mitä pahaa meidän sielumme voi tehdä, ja mistä meidän pitäisi
punastua joutuessamme ylivoimaisen älyn tai toisen sielun eteen. Ja
kumminkin: kuka meistä tuntisi olevansa puhdas, ja kuka ei pelkäisi
tuomaria? Ja mikä sielu ei kavahtaisi toista sielua?
* * * * *
Tässä kohden emme enää liiku elimellisen emmekä sielullisen elämän
tutuissa laaksoissa. Saavumme kolmannen piirin, jumalaisen salaelämän,
oville. Vain horjahdellen astumme niiden kynnysten yli. Ja kun olemme
yli päässeet, niin missä ovatkaan kaikki varmuudet? Missä piilevätkään
ne ihanat lait, joita vastaan me alati rikomme, ehkä niinkin, ettei
omatuntomme sitä aavista, vaikka sielu tietäisikin? Ja mistä johtuikaan
tuo salaperäisten rikkomusten varjo, joka joskus lankesi yli meidän
elämämme, ja äkkiä teki sen niin kauhistavaksi elää? Mitkä ovat ne
suuret hengen synnit, joita me voimme tehdä? Joudummeko häpeään sen
vuoksi, että olemme taistelleet sieluamme vastaan, tai taisteleeko
meidän sielumme näkymätöntä taistelua Jumalaa vastaan? Ja onko tuo
taistelu niin perin äänetöntä, ettei yksikään huokaus tunkeudu
väliseinäin läpi? Onko hetkiä joina voimme kuulla tuota kuningatarta,
jonka huulet aina ovat kiinni puristetut? Hän ei milloinkaan riko
vaitioloaan pinnallisten tapausten yhteydessä, mutta eikö ole
sellaisiakin tuskin havaittavia tapauksia, jotka koskettavat ikuisia
syviä voimia? Tuossa yksi kuolee, toinen katselee tänne päin, ja tuo
tuolla itkee; tuossa muuan lähestyy sinua ensi kerran, tuossa menee
vihollisesi; ehkäpä kuningatar sillä hetkellä kuiskaa jotakin? Entä jos
tarkkaisit hänen kuiskaustaan silloin kun et enää rakasta sitä
ystävääsi, jolle nyt hymyilet? Mutta kaikki tuo ei ole vielä mitään, se
ei vielä saavuta edes syvyyden ulommaista valokehää. Näistä asioista ei
voi puhua, ollaan vielä liian yksinään. "Tätä nykyä liikahtelee sielu
vain siellä täällä", sanoo Novalis. "Milloin pääsneekään se täysin
liikkumaan ja milloin herää ihmiskunnan joukkotajunta?" Vain sillä
ehdolla saavat jotkut tietää jotakin. On kärsivällisesti odotettava,
kunnes tuo korkeampi tietoisuus vähitellen herää. Silloin voi ehkä
tulla joku, jonka onnistuu tulkita se, mitä me kaikki tunnemme, sillä
puolella sieluamme, jota voisi verrata kuun taustaan, jota ei kukaan
mailman alusta asti ole nähnyt.


V.
NAISISTA.

Tälläkin alalla ovat lait tuntemattomia. Meidän päämme päällä taivaan
korkeudessa loistaa sen rakkauden tähti, joka on meille määrätty; ja
kaikki meidän rakkautemme, ensimäisestä viimeiseen, syttyvät tuon saman
tähden säteitten piirissä. Turhaan me valitsemme oikealta tai
vasemmalta, ylhäältä tai alhaalta; turhaan me teemme väkivaltaa
vaistoillemme päästäksemme pois sen taikapiirin sisältä, jonka tunnemme
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Köyhäin aarteet - 3
  • Büleklär
  • Köyhäin aarteet - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3572
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1846
    22.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Köyhäin aarteet - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3751
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1819
    22.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Köyhäin aarteet - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3629
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1955
    21.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Köyhäin aarteet - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3773
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1866
    22.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Köyhäin aarteet - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3662
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1917
    20.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Köyhäin aarteet - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3634
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1869
    22.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Köyhäin aarteet - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3732
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1794
    23.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Köyhäin aarteet - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 3761
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1798
    23.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Köyhäin aarteet - 9
    Süzlärneñ gomumi sanı 758
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 490
    27.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    42.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.