Kertomuksia Suomen historiasta I - 1

  
  KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA I
  Unionin aika
  
  Kirj.
  JULIUS KROHN
  
  Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.
  
  SISÄLLYS:
  Alkusanat
  Piispa Maunu Tavast
   1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä
   2. Naantalin naisluostari
   3. Turun tuomiokirkko
   4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana
   5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika
   6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena
  Kaarle Knuutinpoika Bonde
   1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa
   2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana
  Sten Sture vanhempi ja pitkä viha
   1. Sten Sture valtionhoitajana
   2. Pitkän vihan alkuvuodet
   3. Viipurin piiritys v. 1495
   4. Viipurin pamaus
   5. Suuren venäläissodan loppuvuodet
   6. Sten Sture ja Hannu kuningas
  Svante Sturen aika
   1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi
   2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke
   3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa
  Sten Sture nuorempi ja Kristiern tyranni
   1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle
   2. Kristiernin verilöylyt
  Kristian tyranni ja Kustaa Vaasa
   1. Kustaa Vaasa vapauttaa Ruotsin
   2. Ensimäinen sota Suomessa
   3. Tuomas junkkarin loppu
   4. Tanskan vallan kukistus Suomessa
  Viiteselitykset.
  
  
  Alkusanat.
  
  Kun Hilda Käkikosken Suomen historia nuorisolle tekijänsä kuoleman
  johdosta keskeytyi, eikä teoksen jatkajaa sen suunnitelman mukaan,
  minkä hän sille oli laatinut, ollut tiedossa, on Kansanvalistusseura
  päättänyt varhaisemman aikomuksensa mukaisesti ryhtyä jatkoksi
  mainitulle teokselle julkaisemaan Julius Krohnin "Kertomuksia Suomen
  historiasta". Tämä esitystapansa puolesta kirjallisuutemme
  mestariteoksiin luettava Suomen historia, jonka nyt professori _Kustavi
  Grotenfelt_ on tarkastanut historiallisen sisällyksen puolesta ja
  kirjailija _Helmi Krohn_ kielellisesti korjannut, sikäli kuin se
  nykyisen kielenkäytön kannalta on ollut tarpeellista, täyttää useampia
  tarpeita. Se soveltuu historiallista valistusta harrastavalle suurelle
  yleisölle ja myös historianopetuksessa käytettäväksi oppikirjan
  täydennyksenä; viime aikoina virinneissä itseopinnoissa se myös saanee
  suuren käytön. Näitä tarkoituksia varten kirja julaistaan pienempinä
  osina koulujen oppilaskirjastoihin hankittavaksi.
  "Kertomuksien" jatkamisesta 17:nnen vuosisadan puolivälistä eteenpäin,
  mihin Krohnin teos päättyy, on neuvotteluja vireillä, mutta lopullisiin
  sopimuksiin ei niissä ole vielä päästy.
  Kustantaja.
  
  
  PIISPA MAUNU TAVAST.
  
  1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä.
  Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulman pitkä ja puolen
  leveä saari nimeltä _Kuusisto_. Sen itä-kulmalla on kumpuinen niemi,
  joka muinoin oli luotona, ja kummulla on kaksi muurin rauniota pystyssä
  ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämä muurit ja
  lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katolisten piispojen mainiosta
  asunnosta, _Kuusiston linnasta_, missä he muinoin elivät mahtavina ja
  loistavina, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana,
  veristen venäläisten tai julmien juuttien hävitellessä maata. --
  Kuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina 1200 luvun lopulta
  asti, vaan itse kivilinna tornineen muurineen rakennettiin vasta v.
  1431.
  Silloin oli Turun hiipan kantajana _Maunu Olavinpoika Tavast_, kaikista
  Suomen katolisista piispoista kuuluisin; eräs muinainen historioitsija
  mainitsee hänen olleen _jalon_ (magnus) ei ainoastaan nimeltä, vaan
  myös teoiltaan. -- Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyk.
  Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjässä. Hän oli siis suomalainen
  syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:nnen
  vuosisadan lopulta 16:nnen keskipaikoille asti. Samaten hän oli,
  niinkuin nimestä sopii päättää, oman maamme kasvattamaa sukua. Tavastit
  olivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein
  mahtavimpia ja rikkaimpia.
  Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: joko
  ruveta ritariksi tai sotaherraksi, tai antaa päänsä keritä ja vihkiä
  itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi.
  Vaikka ei katsottukaan oikein sopivaksi, että korkeavirkainen
  pappismies tavoittelisi sankarin nimeä sotatantereella, niin oli hän
  kuitenkin kuninkaan neuvoskunnassa ritarin veroinen, ja hän saattoi
  hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään.
  Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Käytyään koulua kotimaassa, hän
  läksi ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin
  maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän
  jonkun aikaa silloisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisen kuninkaan,
  Eerikki Pommerilaisen kanslerina[1] ja saavutti hänen suuren suosionsa,
  jossa hän aina edelleenkin pysyi. Sieltä hän kutsuttiin arkkiteiniksi
  Turkuun, jossa virassa hän oli jo v. 1410, jollei ennenkin, vaikkei
  siitä ole varmaa tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa _Bero Balk_, ja
  hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli piispaksi
  arkkiteininsä Maunu Tavastin. Hän läksi, niinkuin tapana oli, Roomaan
  paavilta vahvistusta vaaliin saadakseen ja viipyi paluumatkallaan koko
  talven Parisissa, ja kävi sitten Tanskassa suosijansa Eerikki kuninkaan
  luona, joka otti hänet suurella kunnioituksella vastaan ja lahjoitti
  hänelle runsaita armonosoitteita.
  Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkkopaimenen
  esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkain piispat ja muut
  kirkko-ylimykset tavoiltaan turmeltuneita. Suurilla tuloillansa he
  elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röyhkeitä,
  vallanhimoisia ja käyttivät väärin hengellistä valtaansa maallisten
  etujensa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa vietti ihan toisellaista
  elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä
  hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja
  puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri
  joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin perustettiin
  hänen aikanansa Turkuun sairaala niitä onnettomia varten, jotka
  sairastivat spitalitautia. -- Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt
  omaksi hyödykseen, vaan koetti sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja
  varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä,
  monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja
  polkemista vastaan. Papistonsa tavoista ja toimista hän piti myöskin
  tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa
  piispankäräjiä pitämässä. Näillä matkoillaan hän koki monta vaivaa ja
  vaaraa; sillä tiet, missä niitä sattui olemaan, olivat enimmiten vain
  ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vain oli
  mahdollista, järviä ja jokia pitkin, jolloin koskipaikoissa ja
  kannaksissa kannettiin venettä maata myöten, tai säästettiin matkat
  talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä
  Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä
  salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut
  yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa sille paikalle,
  Vahvajärven rannalle, nykyiseen Hirvensalmen pitäjään, uudistalon,
  vastaisten matkustajien suojaksi.
  Miten Maunu piispa rakensi ja koristi kirkkoja sekä enensi
  jumalanpalveluksen loistoa, siitä tulee toisessa luvussa puhe. Mutta
  nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka
  olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä.
  Katolinuskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja väliin koko
  viikkokaudet yhtä mittaa paastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista
  ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä vihanneksiin.
  Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin vain vettä ja leipää.
  Paitsi sitä kiduttivat uskovaiset itseään jouhista kudotuilla
  paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, johon
  tarkoitukseen käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua
  ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa tarkoin
  täytti näitä uskonharjoituksia, vaikkei siitä meille erikseen ole
  jäänyt tietoa. Sitä vastoin häntä nimenomaan kiitetään siitä, että hän
  oli ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa.
  Katolinuskoisen oli näet joka päivä luettava säädetty määrä rukouksia.
  Sitä varten oli heillä helminauha suurempine ja pienempine helmineen,
  joista toiset merkitsivät Isämeidän rukousta, toiset Ave Mariaa (rukous
  neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa joka rukouksen jälkeen
  siirrettiin aina yksi helmi sormien lomitse, jotta tiedettäisiin,
  milloin säädetty määrä tuli täyteen. -- Paitsi yksityisiä rukouksiansa
  Maunu piispa kaikkialla, minne hän tuli, itse veisasi julkista messua
  kerran aamulla, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä sillä välillä.
  Kaikkien näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena vielä kävi
  Palestinassa, sillä pyhäin miesten ja varsinkin Vapahtajan haudalle
  vaeltamista pidettiin Jumalalle erinomaisen otollisena työnä.
  Tässä lueteltujen ansioiden sekä myöskin suuren sukunsa ja
  mahtavuutensa vuoksi papisto häntä rakasti ja piti suuressa arvossa,
  niin että hän v. 1421 tuli yksimielisesti valituksi Upsalan
  arkkipiispaksi. Mutta ihmeellistä kyllä hänen suosijansa, Eerikki
  kuningas, ei suostunut tähän vaaliin. Sitä vastoin olisi Maunu
  kuoltuansa epäilemättä päässyt pyhien miesten joukkoon, jollei
  uskonpuhdistus sitä ennen olisi karkoittanut koko katolinuskoa
  menoineen kaikkineen Suomen maasta.
  
  2. Naantalin naisluostari.
  Edellisessä luvussa jo mainittiin, että Maunu Tavast piti harrasta
  huolta kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin
  puheeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu
  piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli
  hellimmällä rakkaudella.
  Siihen aikaan näet arveltiin sen ihmisen elämän olevan pyhimmän ja
  Jumalalle otollisimman, joka kaikista maallisista töistä ja askareista
  luopuen vietti aikaansa alinomaisessa rukoilemisessa, virsien
  veisaamisessa ja jumalisten asioiden miettimisessä. Tämmöisiä maailman
  toimista eronneita ihmisiä sanottiin erakoiksi, jos he elivät
  itseksensä korvessa, ja _munkeiksi_ (miehiä) ja _nunniksi_ (naisia),
  jos he asuivat yhdessä yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkien ja
  nunnien asuntoja nimitettiin _luostareiksi_. Tämmöisiä luostareita oli
  kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljon ja monta monituista laatua,
  joilla kullakin oli omat sääntönsä ja asetuksensa, ja Suomessakin oli
  ennen Maunu piispan aikaa neljä, kaikki munkkeja varten varatut. Vanhin
  niistä oli dominikaani- eli mustainveljesten luostari Turun lähellä;
  paitsi tätä oli sittemmin vielä syntynyt dominikaaniluostari Viipuriin
  ynnä fransiskaani eli harmainveljesten luostari Viipuriin ja toinen
  Kökarin pitäjään Ahvenanmaalle. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä 1441
  uuden fransiskaaniluostarin Raumalle. Mutta nämät viisi eivät
  suomalaisten mielestä vielä riittäneet; he olivat, niinkuin Naantalin
  luostarin perustuskirjassa sanotaan, jo kauan halunneet saada myös
  nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkien ja nunnien pyhän
  elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi
  ei ainoastaan heille itselleen, vaan koko heidän kansalleen, vieläpä
  tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko sille maalle, missä he
  asuivat.
  Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä
  asiaa varten. Ensiksi aiottiin perustaa tämä luostari Pyhän Annan
  nunnakunnan sääntöjen mukaan ja rakentaa se likelle Turun kaupunkia.
  Mutta siitä ei tullut mitään ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi
  Maunu piispa esiin toisen ehdoituksen. Hän anoi lupaa ja apua Birgitan
  luostarin perustamiseen sekä nunnia että munkkeja varten, joka hänen
  mielestänsä oli hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja
  aneitten (synnin anteeksi-antokirjojen) jakamisen suhteen", kuin
  yksinomaan naisluostari. Tähän ehdoitukseen suostuttiin herrainpäivillä
  ja sitä varten luovutettiin eräs kruununtalo Maskun pitäjässä. Siihen
  haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Vadstenan
  luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian huomattiin paikka
  sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään
  _Ailoisten_ eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika
  Djäkn sekä hänen rouvansa Lucia Olavintytär Skelge olivat lahjoittaneet
  sitä varten.
  Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle
  Johannes Kastajalle, Pyhälle Birgitalle ja Pyhälle Annalle ja joka
  nimeksensä sai _Vallis Gratiae_ (Armon laakso), ruotsiksi Nådendal
  (Naantali) rakennettiin nyt v. 1443 suurella uutteruudella ja innolla.
  Maunu Tavast laitatti siihen omalla kustannuksellansa korkean kuorin
  sekä sakariston ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä
  sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan
  perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä
  pyhiinvaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kaupungista paisui
  Naantalin kaupunki, joka nykyään on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan
  oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa ei
  auttanut perustamaansa luostaria ainoastaan sen rakentamisen aikana,
  vaan jäljestäpäinkin hän yhä lahjoitteli sille omilla tai kirkon
  varoilla ostamiaan taloja ja väsymättä kehoitti muita samankaltaiseen
  anteliaisuuteen.
  Naantalin luostarille, niinkuin muillekin, karttui suuria tuloja
  testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille
  annettavaksi, jotta heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja
  messuja; myöskin maksettiin suuria summia hautasijoista luostarin
  kirkossa tai hautausmaalla, sillä siten toivottiin pikemmin päästävän
  taivaaseen. Myöskin oli kaikkien munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden
  suoritettava pääsyraha, joka vastasi vuoden elatusta luostarissa; useat
  antoivat paljon enemmänkin. Paitsi sitä oli monta, jotka antautumatta
  luostarin ankarien sääntöjen alaisiksi pyrkivät vain luostarin muurien
  sisälle, saadakseen viettää ulkonaisten eli maallikko-veljien
  ja -sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa; nekin
  antoivat tullessaan runsaita lahjoja luostarille. Sen lisäksi lankesi
  luostarille kaikki sakot rikoksista, joita oli tehty sen asukkaita
  taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli aneitten
  myömisestä. Papisto oli näet ruvennut sille uskottua virkaa, syntien
  anteeksiantamisen julistusta katuville sillä tavoin väärinkäyttämään,
  että se alkoi rahasta jakaa anteeksianto- eli anekirjeitä, joissa muka
  oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit
  anteeksi, aina sitä myöten kuinka paljon pahantekijä halusi maksaa.
  Eikä siinä kyllin, että jo tehdyistä synneistä kaupittiin
  anteeksiantoa, saipas sitä myös edeltäkäsin ostaa vasta-aiotuista,
  tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä
  viehätti tietysti suuresti sen ajan raakaa, oppimatonta kansaa, ja
  äärettömät summat virtailivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.
  Luostarille usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä
  osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikojen kuluessa
  karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turun lähipitäjissä:
  Nummella, Räntämäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa,
  Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa, Lemussa, Rymättylässä,
  Taivassalossa, Sauvossa, Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Vehmaalla,
  Laitilassa ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen
  maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan,
  Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakunnassa,
  Janakkalassa Hämeessä, Pohjan, Karjan ja Porvoon pitäjissä
  Uudellamaalla ynnä Viipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös
  muutamia Ruotsinmaalla. -- Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia,
  kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja,
  pyhäinkuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikas
  oli aikanansa Naantalin luostari.
  Luostarin rakennuksista ei enää ole jäljellä muuta kuin kirkko ja
  vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin
  vielä onnistuttu saamaan jokseenkin selvä käsitys siitä, kuinka avara
  ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin
  kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta on hyvin ihana
  näköala. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta kirkon
  eteläpuolella olevaan ulkopihaan, jonka muurissa oli asuntoja
  ulkoisille eli maallikkoveljille ja -sisarille ynnä vieraille. Keskellä
  pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivaistukki. Kirkon lounaisen
  kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa
  kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjasto y.m. Siitä vei taas
  aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnien pihaan, joka
  sijaitsi pohjoispuolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat
  kaksikerroksisessa rakennuksessa; munkkien asunto oli vain
  yksikerroksinen. Nunnien pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa
  päästä, paitsi piispan, kun hän kävi luostaria tarkastamassa, ja
  häntäkin sisäänpäästettäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät.
  Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin
  asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään
  ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset
  koristukset ovat aikoja sitten ryöstetyt, on komea rakennus paksuine
  muurineen, jonka kaksi patsasriviä jakaa sisältä kolmeen eri osaan. Sen
  läntisessä päässä oli korkea kuori (nykyään kellotornin jalkana), missä
  nunnat juhlapäivinä pitivät jumalanpalvelustaan; munkeilla oli
  alttarinsa itäpäässä, missä nytkin on tallella senaikuinen
  alttarikaappi puuhunveistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta
  pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli
  parvella kirkon pohjoispuolella, mihin ovi johti suoraan nunnien
  asunnon ylikerrasta; munkkien ja nunnien näet piti kirkossakin olla
  erillään.
  Näiden muurien sisäpuolella kului munkkien ja nunnien elämä
  jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin
  muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän
  määrä-ajan kuluttua pysyi päätöksessään, niin häneltä leikattiin
  hiukset, hänet puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen
  jälkeen hän ei enää saanut luostarista erota. Birgitan sääntöjen mukaan
  ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi ja varsinaiseksi nunnaksi
  ei voinut päästä, ennenkuin 25 vuoden iässä.
  Nunnia piti Birgitan luostareissa sääntöjen mukaan olla 60 ynnä sen
  lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku
  vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee
  kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täysi; mutta ettei
  luostarimme kuitenkaan ollut kovin köyhä asukkaista, näkyy siitä, että
  kerran 35 henkeä kuoli siellä ruttoon eikä sittenkään mainita sen
  jääneen autioksi. Luostarin päänä oli _abbedissa_; munkeilla oli sen
  lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_ (confessor
  generalis). Näiden virkojen ensimäisinä hoitajina olivat muutamat
  Ruotsista Naantaliin tulleet luostarin asukkaat, mutta pian
  suomalaisetkin niihin arvoihin pääsivät; viimeisestä abbedissasta tulee
  vielä vasta puhetta. -- Nunnien pukuna oli sarkainen paita, päällyshame
  oli myöskin harmaasta sarasta, samaten miehustakin, jonka hihat olivat
  niin pitkät, että sormien päätkin peittyivät. Tämän puvun päällä
  käytettiin päällysviittaa, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla;
  se pantiin rinnan yli puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli
  myssyn peitossa, joka niskasta kiinnitettiin neulalla kiinni. Sen
  päällä oli musta palttinainen huntu, joka kiinnitettiin neulalla otsaan
  sekä kummankin korvan kohdalle; huntuun kiinnitettiin vielä neulalla
  valkea liinavaate. Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä rinnan vasemmalle
  puolelle kaapuun ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen
  risti; diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä tulikielen
  tapaista punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.
  Birgitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi aikova
  vannoi pyhällä valalla elävänsä naimatonna sekä olevansa nöyrä ja
  köyhä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa
  yksityistä omaisuutta, eikä hän saanut sormin edes koskea kultaan ja
  hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja ommellessaan koruompeluja.
  Aamusella noustua piti nunnien olla aivan ääneti, kunnes suuri messu
  oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa.
  Paasto oli kova: yksi paasto kesti adventista jouluun asti, toinen
  alkoi perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi
  pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikonpäivään ja
  Pyhäinmiestenpäivästä adventtiin. Päivä ennen Maarian päiviä,
  apostolien päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja
  leivällä. Paastottomina aikoina syötiin sunnuntaina, maanantaina,
  tiistaina ja torstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkaan ei
  illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. -- Rukouksia pidettiin
  ja virsiä veisattiin kaiken päivää vähä väliä Neitsyt Maarian
  kunniaksi. Jotta nunnilla alituisesti olisi kuolema mielessä, oli
  kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa
  sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virsiä
  veisaamassa ja rukoilemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit,
  joilla oli multaa, ja niiden sivuitse kulkiessa tuli jokaisen lukea:
  "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman". --
  Nunnilla oli kullakin pienoinen kamarissa, jossa he makasivat
  olkivuoteella, hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä
  ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä.
  Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarukset neuloivat, kutoivat sukkia,
  ompelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa
  käytetty lääkärikirja on vieläkin tallella) ja viljelivät puutarhaa.
  Munkeillakin oli eri puutarhansa ja paitsi sen viljelystä ynnä
  sairasten hoitoa he myöskin harjoittivat opintoja. Mainioin Naantalin
  oppineista munkeista oli 15:nnen vuosisadan loppupuolella _Johannes
  Budde l. Reek_, joka käänsi useampia kappaleita raamatusta ruotsiksi ja
  kirjoitti useitten Ruotsin pyhien naisten elämäkertoja y.m.
  Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, tavallisesti oli
  kouluja, joissa ympäristön lapsia opetettiin.
  Luostarit ovat nyt Suomesta hävinneet ja meidän aikamme ei
  suvaitsisikaan niiden perustuksena olevaa tekopyhyyttä; mutta aikanansa
  ovat ne kuitenkin olleet hyödyksi; niissä viljeltiin opintoja kaikessa
  rauhassa noina levottomina aikoina; niissä harjoitettiin myöskin
  kaikellaisia askareita ja taitoja, joita Suomen kansa vasta niiden
  kautta oppi tuntemaan. Rauman pitsit, Naantalin uuttera sukkienkudonta
  sekä varsinais-suomalaisten taipumus puutarhanhoitoon ovat
  muistomerkkinä luostarien asukasten muinaisista toimista.
  
  3. Turun tuomiokirkko.
  Meillä ei ole paljon muistomerkkejä katolisuuden aikakaudelta: ompa
  kuitenkin nuot iät kaikki kestävät kivikirkot maamme vanhemmissa
  rantapitäjissä ja varsinkin Turun tuomiokirkko, jaloin ja komein
  kaikista.
  Sen rakentamista alettiin jo Tuomas piispan aikoina, luultavasti pian
  sen jälkeen, kun piispanistuin muutettiin Räntämäeltä Turkuun.
  Ensimäisen suomensukuisen piispamme, Maunun, aikana valmistui Turun
  kirkko v. 1300. Mutta silloin se ei ollut tämän nykyisen kirkon
  kokoinen eikä muotoinen. Itäänpäin se ei ulottunut kauemmaksi kuin
  nykyiseen ristikäytävään, laki oli paljon matalampi eikä sivukappeleita
  ollut yhtään. _Unikankaria_, jolle se on rakennettu, ympäröi luja,
  osaksi tiilistä, osaksi harmaasta kivestä tehty muuri, jossa oli
  ampumareikiä suojana vihollisten rynnäkköjä vastaan. Portteja muurissa
  oli kuusi, joista eteläinen ja itäinen holvattuja; näiden yläpuolella
  oli huoneita, joissa aneita kaupattiin.
  Tuon tuostakin tätä alkurakennusta sitten jatkettiin, ja lisättiin nuo
  pienet kuorit sen kylkeen. Maunu Tavastin tullessa piispaksi kirkko jo
  ulottui pituudeltaan nykyiseen korkeaankuoriin asti ja sivukappeleja
  oli seitsemän. Vaan hänen toimestansa kirkko vasta oikein komeaksi
  kasvoi. Hän kohotti katon nykyiseen korkeuteensa ja hankki vielä
  seitsemän uutta sivukappelia. Entiset kuorit olivat pyhitetyt Pyhälle
  Neitsyelle, Pyhälle Yrjänälle, Pyhälle Siprille, Pyhälle Katarinalle,
  Pyhälle Pärttylille, Pyhälle Henrikille ja Eerikille, sekä
  Pyhälle Laurille. Nytpä rakennettiin lisään Pyhän Ruumiin, Pyhän
  Kolminaisuuden, Pyhän Johanneksen, Sielun, Pyhän Paavalin ja Pietarin,
  Pyhän Annan ja Andreaksen, Pyhän Rouvan (eli Pappien) ja Kolmen Itämaan
  kuninkaan kuorit. Muut kaikki olivat muiden kustantamat Maunu piispan
  kehoituksesta ja neuvosta, mutta Pyhän Ruumiin kuorin oli piispa itse
  rakennuttanut omilla varoillaan ja varustanut sen hyvin komeilla
  koristuksilla. Alttari oli peitetty kalleilla vaatteilla, sen päällä
  seisoi kalleissa lippaissa pyhien luita ynnä muita kalleita kaluja,
  mutta kaikkein parhaana koristuksena oli sangen suuri ja kallisarvoinen
  monstransi.[2] Tässä kuorissa piti piispan asetuksen mukaan luettaman
  messuja joka päivä; messupapin elatukseksi oli piispa lahjoittanut
  useampia taloja ja rakentanut kivirakennuksenkin hänelle asuttavaksi.
  Samaan kuoriin on Maunu piispa myös haudattu.
  Hänen aikanansa kohtasi tuomiokirkkoa suuri vahinko, sillä se paloi v.
  1429. Mutta piispa korjautti sen niin suurella kiireellä, että se ennen
  hänen kuolematansa jälleen oli valmiina, ehompana entistänsä.
  Palestinassa käydessään teetti hän Venetsiassa uudet kalliit
  messupuvut, jotka hän toi tuomisina mukanansa. Muutenkin hän osti
  kirkkoon kaikellaista, joka teki jumalanpalveluksen loistavammaksi tai
  josta muuten papeilla oli hyötyä. Hän hankki koko joukon kirjoja,
  muiden muassa kauniisti kirjoitetut ja kullalla sekä hopealla
  koristetut evankeliumi- ja epistolakirjat, hän silautti Pyhän Henrikin
  pääkallon ja käsivarret hopealla, osti kultaisen kalkin, öylättimaljan
  ja kaulakoristeen ynnä ison, kalliin, hopeisen ristiinnaulitun-kuvan.
  Mitä koristeita sitäpaitsi vielä oli tuomiokirkossa, ei ole Maunu
  piispan elämäkerrassa mainittu. Mutta me voimme päättää sen siitä,
  miten katolisissa kirkoissa yleiseen oli tapana. Seinät olivat
  epäilemättä täynnä pyhien muotokuvia ja raamatun kuvauksia. Semmoisia
  onkin vielä muutamia tallella sakaristossa; ne ovat puusta, mutta
  maalatut ja hopealla sekä kullalla silanut. Samassa paikassa on myöskin
  nähtävänä alttarikaappi, johon on kuvattu Pyhä Henrikki tallaten
  jalallaan murhaajansa Lallin päätä. Patsaista muuten kerrotaan
  riippuneen lamppuja, joissa paloi vahakynttilöitä. Korkean alttarin
  sanotaan olleen kullatun ja ikkunoissa koreita maalauksia. Lattiana oli
  hautakiviä, sillä kirkossa lepäävän sielun luultiin pikemmin pääsevän
  kiirastulesta[3] taivaalliseen autuuteen, ja sen vuoksi maksettiin
  suuret summat kirkon permannon alla olevasta hautasijasta.
  Tässä tuomiokirkossa pidettiin jumalanpalvelusta mitä komeimmilla
  menoilla. Säännön mukaan oli joka päivä seitsemän messua pidettävä
  kirkossa; mutta Maunu piispa määräsi kaikiksi välitunneiksikin messuja,
  niin että aamusta varhain sydänyöhön asti ei vaiennut virrenveisuu eikä
  haihtunut pyhänsavun suitsutus kirkossa. Pappeja tietysti piti sen
  tähden olla suuri joukko. Ennestään olikin tuomiokirkolla jo kuusi
  kanunkipappia (canonici) ja saman verran messupappeja (chorales);
  näiden lisäksi määräsi nyt Maunu neljä kumpaistakin lajia.
  Jumalanpalvelus oli enimmäkseen veisaamista; virsien sanat ja, mitä
  papit muuten lausuivat, olivat kaikki latinaa. Maunun aikana säädettiin
  kuitenkin Ruotsissa pidetyssä pappienkokouksessa, että pappien piti
  pyhinä lukea Isämeidän ja Pyhän Neitsyen rukous sekä uskontunnustus
  kansan kielellä.
  
  4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana.
  Siihen aikaan eivät piispat hoidelleet ainoastaan kirkon ja uskon
  asioita, vaan ottivat myöskin osaa valtiotoimiin. Heillä oli sija
  kuningasten neuvoskunnassa, heilläkin, niinkuin maallisilla herroilla,
  oli linnansa ja huovinsa (sotamiehensä), joilla he varjelivat maata
  vihollisilta, ja usein he itsekin olivat miekka kädessä mukana
  tuimimmassa tappelussa.
  Maunu Tavastin rauhallinen mieli ei ollut sotaleikkeihin taipuva. Mutta