Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 1

  
  KERTOELMIA JA JUTELMIA
  
  Suomennoksia ja alkuperäisiä
  
  Tampereella 1884.
  Hjalmar Hagelberg, kustantaja.
  
  SISÄLLYS:
  Vihriäisiä seppeleitä, L. Dilling
  Vähäiset vaatimukset, L. Dilling
  Matami Engebretsen, L. Dilling
  Omeletti, L. Dilling
  Pitkä odotus, Bret Harte
  Kelloni, Mark Twain
  Aurelian onneton sulhanen, Mark Twain
  Antti-maisteri, --r --r
  Naisen kavaluuden seuraukset, Julle Erg
  
  
  
  VIHRIÄISIÄ SEPPELEITÄ.
  L. Dilling'in kirjoittama.
  
  
  1.
  
  Oli komea ruokasali nurkka-akkunalla pihaan päin.
  Suuri ravintohuone oli täynnänsä hopea-astioita, ja runsaasti
  varustetulla aamiaispöydällä säteili pari kristallikarahvia täytettynä
  sherryviinillä ja liköörillä.
  Pöytä oli katettu ainoastaan yhtä henkeä, yhtä nuorta, korkeintansa
  kahdenkymmenen kahden vuotiasta miestä varten, joka istui pöydässä.
  Hänellä oli hienojuonteiset, kalpeat kasvot ja kauniit, alakuloiset,
  harmaat silmät. Tumma tukkansa oli huolellisesti silitetty ja
  taivutettu otsalle pieneksi, somaksi suipuksi ja pari punertavia, hyvin
  hoidettuja viiksejä peitti hänen korskean suunsa.
  Yllänsä oli hänellä lyhyt aamunuttu valkoisesta villakankaasta, jonka
  vuori oli sinisestä silkistä ja joka edestäpäin oli kiinni sinisillä
  nauhoilla ja tupsuilla, mitkä antoivat hänelle itävaltalaisen upseerin
  muodon.
  Hän nojasi taaksepäin tuolissansa, sytytti sikarin ja maisteli
  kahvikupista sekä liköörilasista, näyttäen olevan kyllästynyt kaikkeen.
  Ja niin hän todella olikin; sillä hän oli nauttinut ylen paljon.
  Orpona kahdenkymmenen vuoden ijässä ja aivan yksinänsä maailmassa,
  omaten suuret rikkaudet, joiden yli hänen holhoojansa antoi hänen
  milt'ei mielin määrin hallita.
  Sitte matkusti hän Pariisiin, jossa rahalla saa ostaa kaikkea, ja
  siellä ostikin hän koko joukon sampanjaa ja rakkautta ja nautti
  nuoruuden innolla niin paljon kumpaakin, että ne alkoivat maistua
  hänestä äitelältä ja imelältä.
  Tämän jälkeen vietti hän vuoden ajan europalaista kuljeksiaelämää,
  matkusteli rautateillä ja asui hotelleissa, näki kaikki mitä
  matkustavaisen tulee nähdä, kyllästyi kaikkeen ja pysähtyi vihdoin
  Köpenhaminaan, jossa hän vuokrasi itsellensä komean asunnon, sisusti
  sen loistavasti ja otti palveliavaimon laittamaan itsellensä ruo'an ja
  pitämään huoneet siivossa.
  Tämä eli keski-ikäinen nainen, sangen rivakka toimissansa, ja hän
  viihtyikin hyvin siinä kodissa, vaan hän pelkäsi olla yksinänsä kotona
  iltasilla, ja sangen usein tapahtui, että hänen isäntänsä vietti ulkona
  illat -- ja välistä yötkin.
  Neitsy Madsen, se oli hänen nimensä, pelkäsi nimittäin varkaita,
  murhamiehiä, kummituksia ja Jumala tiesi mitä.
  Nuori miesi istui yhä pöydässä ja puhalsi suustansa sikarinsavua
  pienissä pyörylöissä, kuunnellen hajamielisenä vaunujen jyrinää ja
  kadulla-myyjien erilaista huutoa.
  Ensiksi tuli hiekan myyjä, huutaen käheällä, piipittävällä äänellä:
   "Hiekkaa, hiekkaa, keltaista hiekkaa!"
  Sitten kuului rämisevä vaimon ääni, joka kaupitteli rapuja ja heti sen
  jälkeen lauloi voimakas miehen ääni omatekoisella nuotilla:
   "Tääll' on herneitä
   Ja uusia pottuja!
   Viiskolmatta äyriä
   Maksavat kannu."
  Tämän jälkeen syntyi äänettömyys silmänräpäykseksi, kunnes maidonmyyjä
  alkoi soittaa tiukuansa.
  Nuori mies ummisti hermoheikkoisen tapaisesti silmänsä ja otti
  kulahduksen chartreuse-viiniä virkistykseksensä, kun soitto oli
  loppunut.
  Silloin kuului taaskin pieni laulu.
  Se kuului puhtaalla, heleällä lapsenäänellä:
   "Viheriöitä
   Seppeleitä
   Ostakaa,
   Ostakaa
   Ruusuja ja resedoja!"
  Nuori mies meni akkunaansa ja katsahti ulos.
  Alhaalla pihassa seisoi puolikasvuinen tyttö kukkaisvasu
  käsivarrellansa.
  Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen musta tukkansa riippui kahdessa
  palmikoissa ales seljälle ja hänen sysimusta silmäparinsa harhaili
  sinne tänne huonekerroksesta toiseen, etsien kukkaisten ostajia.
  Hameensa oli hänelle liian lyhyt ja näytti hänen hienot pohkeensa;
  olkapäillänsä kantoi hän pientä, vaaleanharmaata villahuivia ja
  päässänsä hajanaista, mustaa hattua pörhöttyneellä höyhensulalla ja
  parilla vaalistuneella tekokukalla.
  Punainen rosetti rinnassansa sekä rivi keltaisia kukkia kaulallansa
  osoitti, ett'ei häneltä puuttunut vaimon tavallista halua
  koreilemiseen. Nuori mies avasi akkunan ja viittasi pienokaista
  tulemaan. Sitten soitti hän kelloa.
  Neitsy Madsen astui sisään.
  Hän oli jokseenkin tuikeannäköinen; hänellä oli laihat, punaisenruskeat
  kasvot, punaisenruskeat kihartelevat hiukset ja punaisenruskea hame
  päällänsä, ja koska hän ei jokapäiväisissä tilaisuuksissa käyttänyt
  sellaista ylellisyyskappaletta, kuin valkoinen kaulus oli, ei voitu
  hänestä koskaan tarkalleen nähdä, missä kaula loppui ja missä hame
  alkoi.
  "Mitä te, herra Blendenau, suvaitsette?"
  "Teidän pitää avata sille pienelle kukkia myyvälle tytölle ja päästää
  hänet sisään."
  "Kukkaistyttökö?"
  "Niin."
  "Ostaako herra kukkia?"
  "Ostan."
  "Voinhan minä saada rahat ja ostaa kukat ulkona etehisessä, niin
  pääsemme kuljettamasta sitä likaista tyttöä huoneisiin. Herra ei
  sitäpaitsi osaa tinkiä."
  "Ei, hänen pitää tuleman tänne sisälle."
  "Mutta miksi niin?"
  "Siksi, että minä tahdon sen!" ärjäsi hän, heräten tavallisesta
  välinpitämättömyydestänsä.
  "Oh Jumala armahtakoon!"
  Hän juoksi ulos etehiseen ja paiskasi oven kiinni perässänsä.
  "Se on tuo ylpeä norjalainen veri, joka rupeaa kuohumaan kun vaan
  aukaisee suunsa," mutisi hän.
  Pieni tyttö seisoi nöyränä ulkona portailla.
  "Pyyhi hyvin jalkasi ja vastaa kohteliaasti ja nöyrästi. Hän on ankara
  herra."
  Tämän sanottuansa työnsi neitsy Madsen hänet ovesta sisään, eikä voinut
  ohimennen kieltää itseltänsä huvia saada nipistää häntä hiukka
  käsivarteen.
  Lapsi seisahtui keskelle laattiata.
  Nuot mustat silmät harhailivat hämmästyneinä kristallikarahveihin ja
  hopea-astioihin ja pysähtyivät salaa tuohon nuoreen mieheen, joka istui
  akkunan reunalla niin, että punainen silkkiakutin muodosti loistavan
  pohjan hänen ihmeelliseen pukuunsa.
  Hän oli tarinan prinssin kaltainen.
  "Tule lähemmäksi, tyttöseni, ja salli minun katsoa mitä sinulla on
  vasussasi."
  "Kauniita kukkakimppuja 10:een äyriin ja vihriäisiä seppeleitä 2:een
  äyriin kappale. Ne tuoksuavat parhaiten, kun ovat kuihtuneet."
  "Kaiketi myyt sinä kolme 5:stä äyristä," tinki neitsy Madsen.
  "Te saatte mennä, neitsy Madsen, minä soitan, jos minä haluan jotakin."
  Neitsyt pyörähti ulos tavallista punasenruskeampana kiukusta.
  "Mikä sinun nimesi on?"
  "Dina."
  "Se on kaunis nimi. Kuinka vanha sinä olet?"
  "Viisitoista vuotta."
  "Ovatko vanhempasi kuolleet?"
  "Ei, minun isäni elää."
  "Mitä hän toimittaa?"
  "Hän -- hän ei toimita mitään. Hän ryyppää mitä minä ansaitsen ja
  pieksee minua, kun hän on päissänsä."
  "Kuka sinulle on opettanut laulun, jota laulat?"
  "Sen olen itse oppinut."
  "Anna minun kuulla sitä."
  Hän loi ales silmänsä ja pudisteli punastuen päätänsä.
  "Etkö tahdo?"
  Hän kallisti päänsä ja aukaisi ujosti mustat silmänsä.
  "Minä en voi -- täällä."
  "Joutavaa. Näetkö tätä kultarahaa? Se tekee 20 kruunua. Niin paljon
  rahaa ei sinulla koskaan ole ollut, sillä voit sinä ostaa itsellesi
  uuden kauniin hameen."
  Hän piti yhä silmänsä luotuina ales ja pudisteli päätänsä ujosti
  naurahtaen.
  "Sen saat ja toisen vielä lisäksi, jos tahdot laulaa minulle."
  Kukkien sekaan valui pari kyyneltä.
  "Minä -- minä en voi täällä ylhäällä -- -- alahalla pihassa."
  "Älä itke, enhän minä tahdo pakoittaa sinua. Tässä saat molemmatkin
  kultarahat, niin voit mennä ales pihaan ja laulaa minulle, mutta hyvin
  selvästi."
  Tyttö katseli häntä kummastuksella, luullen tämän tahtovan tehdä
  pilkkaa hänestä.
  "Kas tässä, ota ne nyt, äläkä hukkaa niitä. Noilla kahdellakymmenellä
  voit ostaa hameen itsellesi ja toiset kaksikymmentä saa isäsi ryypätä,
  niin saa hän itsellensä hauskan illan, ehkä tahtoisit sinäkin lasin
  viiniä. Kas, tässä."
  Hän kaatoi lasiin. Sherry-viini kimalsi kuin sulattu kulia tahkotussa
  kristallimaljassa. Tyttö tyhjensi sen.
  Hänen suonissansa alkoi liikkua tulta, ja veri nousi hänen päähänsä.
  Nuori mies otti pöydältä leivoksia ja pani ne hänen vasuunsa.
  "Kas niin, nyt saat mennä alas laulamaan minulle."
  Tyttö ojensi esiin vasunsa.
  "Eikö herra ota yhtään kukkasia?"
  "Ah, senhän minun piti tekemän. Anna minulle yksi viheriäisistä
  seppeleistäsi ja sitte annat sinä minulle suudelman päälliseksi."
  Hän kosketti tyttöä leukaan ja painoi suudelman hänen puhtaille
  lapsenhuulillensa.
  Sitte otti hän seppeleen vasusta ja työnsi tytön varovaisesti ulos
  ovesta.
  Tyttö horjui ales huumautuneena ilosta, viinistä ja ensimäisestä
  suutelosta, pieni, laiha kätensä suonenvedon tapaisesti kouristaen
  kultarahaa.
  Pihassa seisahtui hän ja lauloi vapisevalla äänellä:
   "Viheriöitä
   Seppeleitä
   Ostakaa,
   Ostakaa
   Ruusuja ja resedoja!"
  Hän ei rohjennut nostaa mustia silmiänsä asuntoon; mutta sittekin näki
  hän hänet selvästi, ruhtinaan saduissa.
  Hän istui siellä, ylhäällä valkoisessa nutussansa kaikkine
  silkkinauhoineen ja kallisti päänsä punaiseen akuttimeen.
  Tytön postia poltti ja hän kiiruhti ulos portista ja pitkin katua,
  pieni, laiha kätensä suonenvetoisesti puristaen kultarahaa.
  Frans Blendenau istui akkunassansa leikitellen hajamielisesti
  vihriäisellä seppeleellä.
  "Sehän tuoksuu parhaiten kuihtuneena," jupisi hän, "sittenhän onkin
  parasta antaa sen kuihtua."
  Hän heitti sen akkunalle ja meni pukemaan päällensä.
  Joku päivä tämän jälkeen kuului taaskin pihassa tuo heleä lapsenääni,
  joka lauloi vihriäisistä seppeleistä.
  Dina oli saanut uuden hameen ja uuden hatun ja seisoi siinä kaikessa
  loistossansa, sysimustat silmät käännettynä nurkka-akkunaan päin, mutta
  tarinan ruhtinasta ei näkynyt missään.
  Hän näki ainoastansa neitsy Madsenin ruskeanpunaiset käsivarret ja
  kädet, jotka sivelivät akkunoita liituseoksella.
  Ruhtinas oli matkustanut kotiaan ruhtinaskuntaansa -- Norjan
  ruhtinaskuntaan, jossa hän aikoi viettää kesäänsä.
  Johan oltiinkin Heinäkuun puolivälissä.
  
  
  2.
  
  Olihan samassa ruokasalissa.
  Oli samat punaiset silkkiakuttimet leveässä nurkka-akkunassa, sama
  katettu pöytä kristallikarahveilla ja sama ruokahuone, varustettu
  hopea-astioilla, jotka kaksinkertaisesti heloittivat kynttilänvalossa;
  sillä ilta oli, ja kullattu kattolamppu oli sytytetty.
  Neitsy Madsen istui nojatuolissa ja nukkui.
  Hänen kasvoillansa, hiuksillansa ja hameellansa oli sama väri kuin
  ennenkin ja kuitenkin oli kulunut monta vuotta, viisi vuotta, siitä kun
  pikku Dina seisoi siinä ruokahuoneessa myymässä viheriöitä
  seppeleitänsä.
  Neitsy Madsen nukkui; sillä jo oli jokseenkin myöhä.
  Kello oli yli kahdentoista eikä herra Blendenau ollut vielä tullut
  kotia.
  Muutoin se ei ollutkaan mitään tavatointa, että hän tuli kotia näin
  myöhään; mutta tänä iltana oli hän käskenyt neitsyen pitämään hänelle
  illallisruokaa.
  Hänen piti tuleman aikaiseen kotia, sillä hänellä oli kotonansa suuri
  rahasumma, jonka hän oli edellä puolenpäivää saanut, eikä hän paitsi
  sitä ollut ihan terveskään.
  Viimeisinä viisinä vuosina oli hän viettänyt kesät eri kylpylaitoksissa
  milloin Norjassa, milloin ulkomailla ja asunut talvet kartanossansa
  Köpenhaminassa.
  Sinä vuonna oli hän palannut tänne jo Elokuun lopulla.
  Sen vuoksi asuikin hän nyt yksinänsä tuossa suuressa kartanossa, sillä
  ei kukaan muista hyyryläisistä olleet vielä muuttaneet tänne maalta.
  Neitsy Madsen olikin sen vuoksi kovin onnetoin.
  Suvella oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naineen sisarensa
  luona ja antoi kartanon hoitaa itsensä: mutta nyt täytyi hänen istua
  siellä pitkät syksyillat ypö yksinänsä tyhjissä huoneissa, joissa ei
  ollut edes porttivahtiakaan.
  Nyt oli hän vaipunut levottomaan horrokseen ja uneksi että hänen
  muorivainajansa kävi häntä tervehtimässä puettuna valkoisiin
  ruumisvaatteisiinsa.
  Jo soitettiin etehisen ovikelloa.
  Neitsy Madsen hypähti seisaallensa, pörrötti punaisenruskeata tukkaansa
  punaisenruskealla kädellänsä ja silitti punaisenruskeata hamettansa.
  Sitte juoksi hän avaamaan.
  Herra Blendenau seisoi ulkona.
  Hän oli vaalea, hirveän vaalea.
  "Antakaa minulle käsivartenne, neitsy, teidän täytyy tukea minua,
  muutoin minä kaadun. Töin tuskin pääsin portaita ylös."
  "Suuri Luojani!"
  "Minä en ole humalassa, vaan sairas -- kuolemansairas. Minä sain
  taaskin verensylkyni aivan portilla ja te tiedätte lääkärin sanoneen,
  että minusta tulee loppu, jos sen vielä kerran saan."
  Hän horjui sisään ja vaipui nojatuoliin.
  "Antakaa minulle lasi viiniä, se virkistää hiukan, ja sitte pitää minun
  pääsemän vuoteelleni. Vaan te ette saa mennä makaamaan, teidän täytyy
  tuleman istumaan minun luokseni. On niin kamalata kuolla yksinänsä --
  aivan yksinänsä.
  "Te ette saa puhua kuolemasta, te voitte vielä elää kauan, te olette
  vielä niin nuori."
  "Minä olen elänyt liian rajusti, se on koko onnettomuus, enkä ole
  tehnyt mitään hyödyllistä maailmassa, -- se on surullisin asiassa."
  Hän tuijotti synkästi eteensä ja puhui puolittain itseksensä:
  "Koko minun elämäni on ollut yksi ainoa kemu. Sen vuoksi olenkin minä
  väsyksissä nyt, kun koko juhla on ohitse ja minä lähden levolle --
  ainiaaksi. Kunhan en vaan heräisi pään kivistyksellä toisessa
  maailmassa. Senhän saa aina pitojen perästä."
  Hän yritti nousta seisomaan, mutta sai ankaran yskänpuuskan ja vajosi
  takasin tuolille.
  "On -- parempi -- jos -- istun -- hiljaa. En siedä enää vaivata
  itseäni. Pankaa patja minun selkäni taakse ja antakaa minulle yönuttuni
  -- tuo valkoinen sinisillä nauhoilla -- ei haittaa mitään, jos siihen
  tuleekin veripilkkuja? -- minä en tule sitä enään käyttämään."
  Neitsy meni itkien tuomaan pyydettyä.
  "Kas niin, antakaa minulle nyt pallituoli jalkojeni alle, niin minä
  istun mukavasti."
  Kun neitsy tuli takaisin pallituolin kanssa, istui nuori miesi
  nenäliina suunsa edessä.
  Se oli punainen verestä.
  "Rakas herra, sallikaa minun juosta noutamaan lääkäriä."
  "Lääkäri ei voi mitään tehdä -- ja hän asuukin liian kaukana, joten
  minä saisin kuolla täällä yksinäni. Oi, kauheata on olla niin rikas ja
  kuitenkin niin köyhä, ett'ei ole ystävällistä kättä, joka edes
  ummistaisi silmäni. Miksi ei kaikki minun ylhäiset ystäväni tule
  tyhjentämään jäähyväismaljaa kanssani? He ovat kyllä usein juoneet
  minun sampanjaani."
  Uusi yskän puuska.
  "Sallikaa minun mennä tuomaan lääkäri."
  Hän lähestyi ovea.
  "Ei, ei, älkää menkö. Minä -- minä en uskalla jäädä yksinäni."
  "Mutta minä en myöskään uskalla olla kahden kesken teidän kanssanne
  tässä suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaikki liidulla sivellyt
  akkunat irvistelevät kuin kummittelevat kasvot minulle. Jos te nyt
  kuolette, voisi ihmiset luulla, että minä olen tappanut teidät. Ah, se
  on hirveää. Sallikaa minun tuoda lääkäri, minä juoksen, minä en viivy
  kauvan poissa! Minä en uskalla olla kahden kesken teidän kanssanne!"
  "Noh, mene sitte, mutta lähetä joku kadulta tänne -- kuka tahansa.
  Kaiketi tapaatte jonkun."
  "Kello on kaksitoista."
  "Yövartian -- polisin tahi -- naisen. Sellaisia on aina. Ne ovat usein
  pitäneet minulle seuraa. Parastahan on, että jatkavat sitä viimeiseen
  asti."
  Hän vajosi jälleen nojatuoliin ja ummisti silmänsä.
  Neitsyt ei kuullut häntä, sillä hän oli jo oven ulkopuolella.
  Kylmä tuulenhenkäys löyhähti hänen kasvoillensa astuessansa ulos
  portista. Taivas oli pilvinen ja sade lankesi maahan suurissa
  pisaroissa.
  Kun neitsyt oli poikkeamallansa kadunkulmasta, tuli vaimoihminen häntä
  vastaan.
  Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot
  sysimustilla silmillä.
  Joka kerta kun tuuli avasi tämän väljää sadekaapua, näkyi valkoinen
  hame, joka valkoisen olkihatun kera, jossa oli ylen paljon kirjavia
  kukkia oli kolkon ilman jyrkkänä vastakohtana.
  "Suokaa anteeksi", lausui neitsy Madsen, pysähdyttäen hänet.
  Nuori tyttö säpsähti.
  "Mitä te tahdotte?"
  "Onpahan minulla kummallinen anomus", sanoi neitsyt, "enkä minä tiedä
  kuka olette ja mihin ai'otte".
  "Minä -- minä ai'on kotiani. Minä olen ollut -- vieraisilla."
  "Noh, se on tässä tapauksessa yhdentekevä. Tahdotteko tehdä hyvän
  työn?"
  "Sen tahdon mielelläni. Tuleepa tehdyksi niin paljon pahaa tässä
  maailmassa," lisäsi hän hiukka huo'aten, "että on iloista, jos joskus
  voi tehdä jotain hyvääkin; mutta minä olen itse köyhä. Paljoko rahoja
  te tarvitsette?"
  "Niistä ei ole kysymystä," sanoi neitsy Madsen hiukan närkästyneenä.
  "Minun isäntäraukkani makaa sairaana -- hän on kuoleman kourissa, eikä
  ole ketään, joka häntä hoiteleisi, kun en minä ole saapuvilla.
  Tahdotteko käydä hänen luoksensa sillä välin, kun minä juoksen
  hakemassa lääkäriä?"
  "Mielelläni."
  "Kiitoksia. Seuratkaa minua. Me asumme heti tässä kulmassa."
  Neitsyt juoksi hänen edellänsä portaita ylös.
  Päästessänsä etehiseen pysähtyi hän.
  Nuori tyttö tuli hänen jäljessänsä.
  "Tässäkö se on?"
  "Tässä."
  "Kaiketi on parasta, että riisun päällysvaatteeni ennenkuin käyn
  sisään?"
  "On, mutta kiiruhtakaa."
  Neitsyt tähysteli häntä tarkkaan sill'aikaa kun hän ripusti kaapunsa
  naulalle.
  Hänen valkoinen hameensa oli koristettu pöhöttimillä ja reunusteilla;
  mustassa tukassansa, joka oli pois leikattuna ja käherrettynä otsalla,
  oli hänellä pari valhekultaista neulaa ja rinnassa samanlaatuinen
  rintaneula sekä suuri kirjava rosetti.
  Vaistontapaisesti meni hän peilin eteen, pyyhkäsi hivuksensa
  sivullepäin ja riisui pois nuot valhekoristukset ja tuon kirjavan
  rosetin.
  Samassa kun nuori tyttö loi silmänsä ylös, katsellaksensa ympärillensä,
  säpsähti hän.
  Hänellä oli muistontapainen huomio siitä, että hän oli nähnyt kaiken
  tämän ennen -- tuon kauniin, kahdeksansärmäisen, lasisen lyhdyn
  katossa, tuon suuren, vanhanaikuisen peilin ja porsliinista tehdyt
  peuran päät seinillä, jotka haaraisissa sarvissansa kantoivat hattuja
  ja päällysvaatteita.
  Hän tunsi niin hyvin kaikki, hän oli varmaankin nähnyt kaiken tämän
  unissansa -- kauan, kauan sitten.
  Hän ei saanut aikaa pitempiin mietteisiin.
  Neitsyt otti häntä hiljaa käsivarresta ja vei hänet ruokasaliin.
  Sepä oli varsin kummallista. Nyt luuli hän myöskin tuntevansa tuon
  punaisenruskean vaimon.
  Tämä oli varmaankin joskus ennen ottanut häntä käsivarresta ja
  tyrkännyt häntä tätä samaa ovea vastaan -- kau'an, kau'an sitten.
  "Kas niin. Tuolla hän on. Mutta astukaa hiljaa, ett'ette herätä häntä,
  Ehkä hän nukkuu. Minä palajan lääkärin kanssa niin pian kuin
  mahdollista."
  Näin sanoen avasi hän ruokahuoneen oven ja päästi nuoren tytön sisään.
  
  
  3.
  
  Tämä pysähtyi ovelle ja katseli ympärillensä milt'ei tuimilla
  silmäyksillä.
  Nyt tiesi hän, missä hän oli.
  Vienoja muistoja hänen lapsuutensa ajoilta heräsi hänessä.
  Hän oli tarinan ruhtinaan linnassa.
  Hän tunsi kaikki jälleen niin hyvin.
  Tuon runsasvaraisen pöydän säkenöivine kristallikarahvinensa,
  ruokahuoneen, joka loisti hopea-astioista ja hän itse, ruhtinas,
  istuihan hänkin siinä valkoisessa nutussansa kauniine sinisine
  silkkinauhoinensa.
  Hän tunsi jälleen jokaisen juonteen noissa hienoissa, kalpeissa
  kasvoissa. Hän oli niin usein nähnyt ne unissansa.
  Näkipä hän selvään hänen kauniit alakuloisuutta osoittavat harmaat
  silmänsäkin, vaikka hän nyt piti ne ummistettuna ja näytti nukahtavan.
  Kaikki oli muuttumatta paitsi tyttö itse; sillä hän oli paljon, paljon
  muuttunut siitä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä seisoi tuolla
  ovella samassa paikassa kaupittelemassa vihriäsiä seppeleitänsä.
  Nyt olivat ne kuihtuneet -- kau'an, kau'an sitten.
  Hän nojasi päätänsä ovenpieleen ja itki.
  Frans Blendenau avasi silmänsä.
  "Tekö siellä olette, neitsy Madsen?"
  "Ei."
  Hän käänsi päätänsä.
  "Kuka te olette?"
  "Teidän palvelusneitsyenne lähetti minut tänne pitämään teille seuraa
  sill'aikaa, kun hän meni tuomaan lääkäriä."
  "Se oli kauniisti tehty teiltä. Missä tapasi hän teidät?"
  "Alhaalla -- alhaalla -- kadulla."
  Hän taivutti alas päänsä ja hänen vaaleat, kuihtuneet poskensa
  punastuivat hiukan.
  "Vai niin, sielläkö --"
  Hänen silmäyksensä lensi nopeasti tytön valkoiseen hameesen ja sen
  pöyhöttimiin sekä reunusteisiin.
  Tämä seisoi pää nyökällänsä ja kiristeli hampaitansa. Hänen rintansa
  paisui ankarasti ja hänen laihat, valkoiset kätensä puristivat
  suonenvedon tapaisesti hameen helmaa, ikäänkuin olisi hänellä ollut
  halu repiä loistava pukunsa riekaleiksi.
  "Tulkaatte istumaan tänne pöydän viereen."
  Tyttö lähestyi.
  "Mikä teidän nimenne on?"
  "Dina."
  "Kaunis nimi. Minusta tuntuu kuin olisin minä kuullut sen ennen."
  "Minä olenkin ollut täällä kerta ennen."
  Hänen otsallensa nousi varjonen.
  "Vai niin? Sitä en minä muista, täällä on ollut -- niin monta."
  Hän huokasi.
  Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi häneen sysimustilla silmillänsä.
  "Siitä on kau'an -- viisi vuotta sitte. Siihen aikaan olin minä pieni
  tyttö, joka kaupittelin vihriäisiä seppeleitä."
  Nuorukainen kavahti äkkiä ylös.
  "Ah, nyt minä muistan sen. Te lauloitte minulle ja saitte kaksi
  kultarahaa, joista te tulitte niin iloiseksi. Minä olin itse onnellinen
  teidän viattoman ilonne vuoksi."
  Hän kourasi rintaansa ja veti raskaasti henkeänsä.
  "Kuinka se sentään tuntuukin virvoittavalta tulla sellaisella hetkellä,
  kuin tämä on, muistutetuksi siitä vähästä hyvästä, jonka elämässäni
  olen tehnyt. Onpa kyllältä pahoja muistoja, jotka tunkevat päälleni."
  Hän hymyili onnellisena kuin lapsi.
  Tyttö seisoi murheellisena pää nyökällänsä.
  "Ja sitte tarjosin minä teille lasillisen viiniä -- eikö niin? Minä
  muistan sen varsin hyvin. Kas, tässä on sherryä. Voimmehan tehdä nyt
  kuin silloinkin."
  Hän otti karahvin vapisevaan käteensä ja kaatoi viiniä kristallilasiin.
  Se säkenöi kuin sulattu kulta.
  "Kas, tässä. Juokaa!"
  "Kiitoksia, en."
  "Miksi ette?"
  Hänen mustista silmistänsä leimahti salama.
  "Teidän sherryssänne oli myrkkyä."
  "Myrkkyäkö?"
  "Niin. Koko minun elämäni tuli myrkytetyksi siitä hetkestä, kun join
  teidän viiniänne. Se virtasi tulena minun suonissani, teidän suutelonne
  poltti minun huuliani -- ensimäinen suuteloni -- kun laskitte
  kultarahat minun käteeni. Silloin tuntui kaikki tämä minusta hurmaavan
  suloiselta ja sitten --"
  "Sitten?"
  "Sitten olen minä juonut monta lasillista viiniä ja saanut monta
  kultarahaa."
  Nuorukainen peitti kasvot käsiinsä.
  "Siis olen minä johtanut teitä harhateille! minä luulin kuitenkin
  tehneeni _yhden_ hyvän työn. Vaan se olikin kentiesi kaikkein pahin."
  Hän vaipui ales ankarasti yskien.
  Tyttö kiiruhti hänen luoksensa.
  "Anna -- minulle lusikallinen pöytäsuolaa -- sulkee veren -- ja
  pisarainen vettä. -- Kiitoksia, nyt voin paremmin."
  Tuokion kuluttua lisäsi hän:
  "Kuoleman lähestyminen on kauheata. Minulla on aina, kun olen elänyt
  rajusti, ollut hirmu kuolemaa kohtaan; mutta minä olen aina ajatellut:
  sinä olet niin nuori, sinä et vielä kuole pian. Sinulla tulee olemaan
  kyllin aikaa tehdä parannusta. Ja nyt, kun hetki lähestyy, en osaa edes
  rukoillakaan. Voisitteko -- voisitteko rukoilla minun edestäni?"
  "Minä en rohkene. Minä olen liian syvälle vaipunut."
  "Mutta eikö teillä olisi halua viettää parempaa elämätä, ennenkuin käy
  myöhäksi teillekin?"
  "Se ei maksa vaivaa. Ei kukaan tahdo antaa minulle työtä ja minun
  terveyteni on runneltu."
  "Mutta jos te tulisitte täältä pois johonkin toiseen maahan, missä ei
  kukaan tuntisi teidän entistä elämäänne ja jossa te voisitte tulla
  huoletta toimeen, tahtoisitteko sitte ruveta paremmaksi ihmiseksi?"
  "Minä en mieluimmin muuta toivokaan."
  "Teidän täytyy lähteä Norjaan."
  "Norjaan?"
  "Niin, teidän täytyy seurata minua sinne."
  "Teitäkö?"
  "Niin, minun ruumistani. Minä olen kuljeksinut paljon, että olisi
  suloista päästä lepoon isänmaahani. Tuolla Kristianiassa on hautakumpu,
  jossa minun vanhempani lepäävät. Siellä on sijaa minullekin. Luvatkaa
  minulle, että seuraatte minua sinne ja rupeaatte asumaan lähellä
  kirkkomaata -- minä tulen pitämään huolen teistä -- ja sitten hoidatte
  te vähäistä hautaa, etteivät kukkaiset pääse lakastumaan -- ja että
  sinne pannaan seppele."
  "Sen tahdon tehdä."
  Askeleita kuului portaissa.
  Neitsy Madsen tuli lääkärin kanssa.
  "Nyt on minun laitani huonosti, herra tohtori."
  "Minä näen sen."
  "Ja kohta olen mennyttä, eikö niin?"
  "Kentiesi."
  "Mutta minä olen vielä täydessä tunnossa, eikö niin?"
  "Olette tietysti herra Blendenau. Se on onnellinen kohta teidän
  taudissanne, että hengen voimat eivät katoa."
  "Siis otan minä teidät ja neitsyen todistajiksi, että olen täydessä
  tunnossa lahjoittaessani tälle ne 20,000:tta kruunua, jotka ovat täällä
  minun lompakossani. Minä nostin ne ostaakseni huomena itselleni
  maahuvilan, joka on kaupaksi; mutta minä saan itselleni paremman
  asumuksen."
  Hän ojensi lompakon Dinalle. Tämä tarttui itkien hänen käteensä.
  Neitsy Madsen puristi yhteen huuliansa ja näytti olevan hiukan pahalla
  mielellä.
  "Kun olen kuollut, olkaatte hyvä, että lähetätte sähkösanoman
  sedälleni, herra tohtori. Hän on käytännöllinen mies, joka tulee
  järjestämään kaikki minun asiani. Minä toivon tulevani haudatuksi
  isänmaahani. Dina-neiti tuntee minun toivomukseni siinä suhteessa ja ne
  rahat, jotka olen lahjoittanut hänelle, ovat ai'otut minun hautani
  kunnossa pitämiseksi."
  Taaskin uusi yskänpuuska, ankarampi kuin koskaan ennen.
  "Te ette saa puhua niin paljon, herra Blendenau, se väsyttää teitä."
  "En; eikä minulla nyt enää suurin olekkaan sanottavaa. Mutta maltas:
  neitsy Madsenin pitää saaman tuhatta kruunua sen vuoksi, että hän
  juoksi yöllä tyköäni ja teidän palkastanne, herra tohtori, tulee setäni
  pitämään huolta."
  Hän vaipui väsyneenä takasin tuolille.
  Dina kostutti hiukan hänen huuliansa viinillä ja vedellä.
  "Kiitoksia. Minä olen kovin väsynyt. Minä luulen haluavani maata
  hiukan."
  Hän ummisti silmänsä.
  Lääkäri ja neitsy Madsen menivät varpaisillaan viereiseen huoneesen.
  Dina asettausi nojatuolin taakse.
  Hetki sen jälkeen avasi nuori mies silmänsä.
  "Oletko siellä Dina?"
  "Olen."
  "Ehkä minä kuitenkin voisin --"
  "Mitä?"
  "Rukoilla. Minä en ole nukkunut ja nyt olen minä paljoa levollisempi.
  Minun rintaani ei tee enää niin kipeätä."
  Hän henkäsi syvään ja yski sangen hiljaa.
  Dina kumartui hänen ylitsensä ja piti nenäliinaa hänen suunsa edessä.
  Kun Dina otti sen pois, oli hänen päänsä vaipunut rintahan ja nyt oli
  hän nukkunut -- ei enää konsanansa herätäkseen.
  Dina seisoi hetkisen katsellen häntä, tarinan ruhtinasta, nuoruutensa
  unelmien ihannetta.
  Puettuna lumoavaan, silkkinauhoilla koristetun valkoiseen nuttuunsa
  makasi hän siinä hiukan ojennettuna nojatuolissa runsaasti katetun
  pöydän vieressä ja näytti vaan vähän lepäävän ruoan jälkeen.
  Hänen tumma tukkansa oli huolellisesti silitetty ja taivutettu ales
  otsalle somaan huippuun ja vaaleanpunaiset, hyvin hoidetut viiksensä
  peittivät hänen korskeata suutansa, mutta siitä oli nyt kadonnut nuot
  korskeat viivaukset. Hänen kalpeille huulillensa kuvautui milt'ei
  hymyily.
  Dina seisoi, painaen ristiin pantuja käsiänsä nojatuolin selkään, ja