Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 1

  
  KAVALUUS JA RAKKAUS
  Murhenäytelmä viidessä näytöksessä
  
  Kirj.
  Fr. von Schiller
  
  Saksankielestä suomentanut A. Oksanen.
  
  Helsingissä,
  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
  1863.
  
  
  
   Painoluvan antanut: L. Heimbürger.
  
  JÄSENET:
   Presidenti von Walter, erään saksalaisen ruhtinan hovissa.
   Ferdinand, hänen poikansa, majuori.
   Hovi-marsalki von Kalb.
   Lady Milford, ruhtinan rakastettu.
   Wurm, presidentin koto-sihtieri.
   Miller, kaupungin soitto-mestari.
   Hänen vaimonsa.
   Loviisa, heidän tyttärensä.
   Sohvi, Ladyn kammari-neitsyt.
   Ruhtinan kammari-palvelija.
   Syrjä-jäseniä.
  
  
  ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
  
  Ensimäinen kohtaus.
   Kammari soitto-mestarin kodossa.
   Miller nousee juuri tuolilta ylös ja asettaa suuren viulunsa
   syrjään. Rouva Milleritär, vielä aamu-puvussa, juo kahvia.
  Miller (kiireesti kävellen edes ja taas). Se on kerralla sanottu! Tämä
  asia alkaa tuntua ilkeältä. Tyttäreni tulee pahaan huutoon. Huoneeni
  joutuu maineen-alaiseksi. Presidenti pääsee jälille ja -- lyhykäisesti,
  minä käsken nuoren herran ulos.
  Rouva. Ethän sinä ole häntä huoneesesi vietellyt, etkä tytärtäsi
  hänelle syötiksi asettanut.
  Miller. En huoneeseni häntä vietellyt, enkä tytärtäni hänelle syötiksl
  pannut; kuka sitä kysyy. -- Minä olin herra huoneessani. Minun olisi
  pitänyt pitää tyttäreni paremmassa kurissa. Minun olisi ajoissa pitänyt
  ajaa majuori ulos, -- tahi olisi minun heti pitänyt ilmoittaa koko
  juttu hänen ylhäisyydellensä, herra papalle. Nuori paroni saa siitä
  korkeimmakseen vähän nenällensä isältään, vaan tämän vihat lankeevat
  soittaja-rievun päälle.
  Rouva (juoden ulos kahvi-kupin). Vieläkö mitä! Mitä joutavata! Mikä
  siitä voi sinulle tulla? Kuka sinulle voi mitään tehdä? Sinä teet
  työtäsi, hankit oppilaita, mistä vaan saat.
  Miller. Mutta sanoppa kumminkin, jos voinet, mitä hyvää tästä asiasta
  voipi syntyä? Naida ei hän tyttöä voi. -- Naimisesta ei ole
  puhumistakaan, ja hänen jalka -- Jumala varjelkoon! -- sepä siivoa
  olisi! -- Vaan kuules ämmä, kuin tuommoinen herra _von_ on rehmänyt
  siellä ja täällä, eleskellyt sen ja sen lutkan kanssa, niin se kyllä
  maistuisi semmoisesta herrasta päästä oikein mesi-marjaan käsin.
  Katsohan vaan, katsohan vaan! Jos sinulla olisi silmä joka
  oksan-reiässä, ja vaikka jokaisen veri-pisaran edessä seisoisit
  vahtina, lumoo se tytön nenäsi edessä, ja viettelee ja pettää, ja tyttö
  on pilattu iäksensä, jääpi yksinänsä istumaan, eli jos leikki on
  hänestä hyvää, jatkaa se sitä, (Kädellään lyöden otsaansa) Herra
  Jeesus!
  Rouva. Jumala varjele, rakas taivaallinen isä!
  Miller. Kyllä siinä onkin varjelemista. Mitäs muuta se tuommoinen
  tuulen-häntä sitten tarkoittaa juoksullaan? -- Lapsi on kaunis --
  solakka -- sievä jalalta. Sisus-värkki saa olla millinen tahansa. Siitä
  teissä vaimo-ihmisissä ei paljon pidetä lukua, kuinhan vaan on kaunis
  kuori, kiiltävä nahka. Vaan jos herra juoksulainen vielä havaitsee,
  että sisällyskin on hyvä tytössä, -- hoo, sitten se vasta oikein
  ponnistaakin sen perään, -- enkä sitä ihmettelekään. Ihminen on aina
  ihminen. Se on varmaa.
  Rouva. Lukisitpa ne ihmeen-kauniit piljetit, joita se armollinen herra
  alituisesti kirjoittaa tyttärellesi. Voi hyvä Jumala! Niistä se vasta
  oikein selvästi näkyy, ett'ei hän rakasta mitään muuta kuin hänen
  ihanata mieltänsä.
  Miller. Kas niin, se se vasta oikea keino onkin! Puuta lyödään, oravata
  tarkoitetaan. Kellä terveisiä on lähettää liha-kullalle, se käyttää
  hyvää sydäntä sanan-saattajanansa. Kuinhan ensin mieli ja sydän on
  voitettu, kyllä ruumis seuraa jälestä; palvelijat tekevät niinkuin
  näkevät herras-väen tekevän, ja lopulla on se kumottava kun se, joka on
  parittajana ollut.
  Rouva. Katsohan nyt noita kauniita kirjojakin, jotka herra majuori on
  hankkinut tänne. Tyttäresi pitääkin niistä rukouksia.
  Miller (viheltää). Ho hoo! Vai rukouksia! Kyllä näyt tietävän!
  Siveyden yksin-kertaiset opit ovat herra paronista liian suorat. Se
  talon-poikainen liha-liemi on hänen armonsa sokuri-ydelmään tottuneesta
  mahasta liian raskasta. Hänen pitää se ensin kauno-kirjoittajien
  helvetillisessä kyökissä keitättää uudestaan. Tuleen semmoinen hapatus!
  Niistä imee tyttö, Jumala tiesi mitä, ylen-taivaallisia ihanuuksia
  mieleensä, jotka sitten menevät vereen kuin Hispanian kärpäset, ja
  tukahduttavat sen rahtusen kristillisyyttä, jonka isä-rukka töin tuskin
  on voinut kylvää hänen sydämeensä. Tuleen ne, sanon minä! Tytölle
  nousee kaikki pahan hengen kummitukset päähän. se alin-omainen
  romaanin-luku tekee, että hän ei viimein muista kotoansa, häpee ehkä
  isäänsä, joka ei ole kuin viulunsoittaja Miller, ja lopuksi hylkää
  kelvollisen ja kunniallisen kosio-miehen, joka olisi ollut minulle
  apuina hankkimaan työtä ja ansiota. -- Et, Jumal' avita! (Hyppää ylös
  vihassa.) Tämä asia pitää heti saada selvälle, ja majuorille, -- --
  jaa, jaa, majuorille tahdon minä näyttää, mistä viisi hirttä on poikki.
  (On lähtemässä ulos.)
  Rouva. Elä toki niin julma ole, Miller! Onhan majuori lahjoittanut
  monen kauniin markan arvon -- --
  Miller (tulee takaisin ja seisattuu vaimonsa eteen). Se on mun lapseni
  veren-hinta! Helvettiin sinä, mokoma hävitöin parittaja! Ennen minä
  kerjään viuluineni ja soitan ihmisten ovien edessä ruoka-veron edestä,
  -- ennen lyön minä suuren viuluni palasiksi ja vedän sontaa sen
  kuvussa, ennenkuin herkuitsen sillä rahalla, jonka edestä ainoa lapseni
  menettää kunniansa ja autuutensa. Jätä pois tuo lemmon kahvin-juominen
  ja nuuskun-nuuskaaminen, niin ei tarvitse tyttäresi poskia kaupitella.
  Olen minä ennenkin syönyt itseni kylläiseksi ja on mulla ennenkin aina
  ollut muuttaa päälleni puhdas paita, ennenkuin tämä sakramentskatun
  heilu-häntä joutui majaani.
  Rouva. Kuinka sinä heti kiehahdat villiin ja vimmaan! Eihän asiassa
  tarvitse niin suuta päätä rynnätä. Enhän minä muuta sano, kuin että
  herra paronia ei pidä puulla päähän lyödä, sillä hän on presidentin
  poika.
  Miller. Sepä se juuri onkin pää-asia. Ja juuri sen tähden pitää asiasta
  tulla selvä jo tänä päivänä. Presidentin täytyy kiittää minua, jos hän
  oikea isä on. Ota sinä ja puhdista punainen sametti-takkini, ja minä
  annan ilmoittaa itseni hänen ylhäisyydellensä. Minä tahdon sanoa hänen
  ylhäisyydellensä: teidän poikanne pitää mun tytärtäni silmällä, minun
  tyttäreni on liian halpa teidän herra poikanne vaimoksi, vaan liian
  hyvä teidän herra poikanne kurvaksi, ja sillä hyvä! Nimeni on Miller.
  
  Toinen kohtaus.
   Sihtieri Wurm. Edelliset.
  Rouva. Kah, hyvää huomenta, herra sihtieri! Toki kerran vielä saa taas
  nähdä teitäkin.
  Wurm. Kiitoksia, nöyrimpiä kiitoksia, hyvä täti! Missä armollisia
  paronia oleksii vieraina, siinä ei meikäläisten käymiset tule
  kysymykseenkään.
  Rouva. Mitä sanotte, herra sihtieri! Herra majuori von Walter tekee
  meille kyllä sen kunnian silloin tällöin; mutta emme me sen vuoksi
  ketään ylen-katso.
  Miller (tuskastuneena.) Tuo vieraalle tuoli, ämmä. Pankaa lakkinne
  pois, hyvä ystävä!
  Wurm (panee lakkinsa ja keppinsä pois ja istuutuu). No, kuinkas
  morsiameni voipi, tuleva morsiameni eli ollutko? -- sitä en kumminkaan
  toivoisi -- eikö häntä saa nähdä -- mamseli Loviisaa?
  Rouva. Kiitoksia kysymästänne, herra sihtieri! Vaan ei tyttäreni ole
  ensinkään ylpeä.
  Miller (Vihassa, työttää häntä kyynäs-päällänsä). Ämmä!
  Rouva. Se on oikein paha, ett'ei hän nyt ole herra sihtieriä
  puhuttelemassa. Hän meni aamu-kirkkoon tyttö-parka.
  Wurm. Se on iloista, oikein iloista! Minä olen hänestä saava jumalisen,
  kristillisen vaimon!
  Rouva (naurahtaa tuhman-ylpeästi). Niin -- mutta herra sihtieri --
  Miller (nähtävästi hämmennyksissä, nipistää häneltä korvaa). Ämmä!
  Rouva. Jos meidän perhe miten muuten voipi palvella teitä, niin teemme
  sen kernaasti, herra sihtieri --
  Wurm (viekkaasti katsahtaen). Miten muuten! Suuri kiitos, suuri kiitos!
  -- Hem! hem! hem!
  Rouva. Vaan -- niinkuin herra sihtieri itsekin on ymmärtävä --.
  Miller (suutuksissa, työkkää vaimoansa takaa-päin). Ämmä!
  Rouva. Hyvä on hyvä, ja parempi on parempi, ja ainoan lapsensa onnea ei
  kukaan tahtoisi estää. (Tuhman-ylpeästi.) Tokihan ainakin ymmärtänette,
  herra sihtieri, mitä tarkoitan?
  Wurm (levottomasti liikkuen tuolillansa, ruopien korvallistansa, ja
  nykkien rinta-röyhtelöänsä ja paitansa hihan-suita). Ymmärränkö? Enpä
  oikein -- Tahi jos ymmärränkin vähän -- Mitä meinaatte te sitten
  oikeettain?
  Rouva. Niin -- niin -- ajattelin vaan -- arvelen sitä, (rykii) että
  kuin hyvä Jumala kaiken mokomin tahtoo tyttäreni tehdä armoksi --
  Wurm (hyppää tuolilta). Mitä sanotte? Mitä?
  Miller. Istukaa, istukaa paikoillanne, herra sihtieri! Akka on hullu
  höperö! Mistä se "armo" tulisi? Mitä lemmon hupatusta tämä on?
  Rouva. Hauku sinä, mitä haukut. Minä tiedän, minkä tiedän -- ja minkä
  herra majuori on sanonut, sen on hän sanonut.
  Miller (vihan vimmassa, juoksee viulunsa). Pidätkö suusi kiinni?
  Tahdotko tällä pää-kalloosi? -- Mitä sinä tiedät? -- Mitä on hän
  sanonut? -- Elkää olko millännekään, hyvä ystävä, akan juoruista! --
  Sinä suoria kyökkiisi! -- Elkää toki pitäkö minua semmoisena
  tuhma-jussina, että tyttöä ylemmäksi itseäni tahtoisin työntää!
  Ettenhän ainakaan niin pahaa minusta luulle, herra sihtieri!
  Wurm. Enkä minäkään ole sitä teiltä ansainnut, herra soitto-mestari!
  Minä olen tottunut teitä pitämään sananne miesnä, ja naima-kauppani
  tyttärenne kanssa oli jo melkein kuin allekirjoitettu. Minulla on
  virka, joka elättää hyvän hoitajansa; presidenti on minulle
  suosiollinen; avittajaa en siis puutu, jos tahdon ylemmäksi pyrkiä. Te
  näette, että kosioiminen mamseli Loviisata on toden-peräinen, jos ette
  kuka-ties ole antanut villitä itseänne miltä-kulta aatelilliselta
  heittiöltä --
  Rouva. Herra sihtieri Wurm! Suuremmalla kunnioituksella, jos pyytää
  saan --
  Miller. Tuki sinä suusi, sanon minä. -- Elkää pahastuko, hyvä ystävä!
  Asia jää entiselleen. Mitä mennä syksynä teille sanoin, sen sanon
  vieläkin. Pakoittamaan tytärtäni en rupea. Jos hänestä olette mieluinen
  -- hyvä, ja pitäköön hän itse onnestansa huolen kanssanne. Vaan jos hän
  päätänsä puistaa -- niin sen parempi -- niin Jumalan nimessä, piti
  sanomani, niin pistäkää rukkaset vyöllenne ja juokaa putelli isän
  kanssa. -- Tyttö se on teidän kanssa elävä, en minä. -- Miksi pitäisi
  minun paljaasta itse-päisyydestä sitoa hänelle mies kaulaan, jota hän
  ei suvaitse? Pahan hengen paistiksensa pyytää minua vanhoillani --
  kuullakseni joka viini-lasin kanssa, jonka sitten joisin, ja joka
  ruoka-murun kanssa, jonka sitten söisin, korvissani soivan: sinä olet
  se ilkiö, joka lapsesi onnettomuuteen menetit.
  Rouva. Ja pitkittä puheitta -- minä en ollenkaan anna lupaani; minun
  tyttäreni on tehty paremmille, ja jos mieheni suostuisi lörpötyksiin,
  menen minä oikeuteen.
  Miller. Pitääkö sinua lyödä, niin että luusi ruskaa?
  Wurm (Millerille). Isän neuvo vaikuttaa paljon tyttäressä, ja varmaan
  tunnette te jo minut, herra Miller?
  Miller. Ilmainen kumma! Tytön pitää teidät tuntea. Mitä
  minä vanha naava-parta teistä näen, se ei näytä olevan kovin
  viehättävää nuorelle tytölle. Minä saatan teille tismallensa sanoa,
  kelpaattenko soitto-joukkoon vai ette -- vaan naisten mielet ovat
  soitto-mestarillenkin vaikeat ymmärtää -- Ja sitten, suoraan sanottuna,
  hyvä ystävä, -- minä olen törkeä, suora saksalainen mies, -- jospa
  tytölle antaisinkin neuvon, ette te minua siitä suuresti kiittäisi.
  Minä en neuvo tytärtäni kellenkään -- mutta teille kaikista vähimmin,
  herra sihtieri! Antakaa minun puhua. Kosio-miestä, joka isää avuksensa
  huutaa, en minä -- suokaa anteeksi -- usko palaneen tengan edestä. Jos
  hän on jotakin, niin hävettää se häntä tämän vanhan-tapaisen keinon
  kautta saattaa taitonsa rakkaansa tietoon. Jos hänellä taas ei ole
  uskallusta, niin on hän jänis-pöksy, ja semmoisille eivät Loviisat ole
  kasvaneet. -- -- Tuolla, isän selän takana, pitää hänen pitää neuvoa
  tyttären kanssa. Hänen pitää saattaa asia sille kannalle, että tyttö
  ennen toivoo isänsä ja äitinsä lemmolle, ennenkuin hänestä eriää, --
  eli että hän itse tulee ja lankee isän polvien eteen, ja Jumalan tähden
  rukoilee itsellensä joko mustaa kuolemata eli sydän-käpyänsä. --
  Semmoista minä mieheksi sanon! se on rakkautta! ja joka tyttö-lasta ei
  saa semmoiseen tuskaan, se -- se näykkiköön hanhen-kynää, niinkuin
  ennenkin.
  Wurm (tempaa hattunsa ja keppinsä, ja töytää ulos). Kiitoksia, herra
  Miller!
  Miller (ottaa muutamia askeleita hänen jälestänsä). Mistä? mistä?
  Ettenhän te nauttineet mitään, herra sihtieri! (Tullen takaisin). Ei se
  kuule mitään, ja pois se menee. -- -- On kuin myrkkyä olisin maistanut,
  milloin tuo läkki-sormi tulee silmien eteen. Ilettävä, takavarikkoon
  pantava mies, ikäänkuin joku sala-kulettaja olisi hänet varkain
  saattanut tähän Luojan kauniisen maailmaan! -- Silmät pienet, viekkaat
  hiiren-tiihoittimet, -- tukka tuli-punainen, kasvo-päät kuperat, juuri
  kuin olisi luonto vihassa kelvottomasta kyhäyksestään häntä niistä
  ottanut kiinni ja johon-kuhun nurkkaan lennättänyt. -- Ei! ennenkuin
  minä tyttäreni semmoiselle roistolle annan, ennen tulkoon hänestä
  vaikka -- hyvä Jumala, elä vihastu minuun!
  Rouva (sylkee, vihoissaan). Se hävitöin koira! Vaan kyllä sinun pitää
  oppiman.
  Miller. Vaan sinäkin sen pyövelin-ruoan, paronisi kanssa! -- Kiihoitit
  minut sillä semmoiseen vimmaan. -- Sin'et koskaan ole tuhmempi kuin
  silloin, kun olet viisas olevinasi. Mitä sinun piti rämpättää "hänen
  armostansa" ja tyttärestäsi? Se on juuri paras mies! Sano vaan sille
  semmoista, kyllä se heti rummun kanssa sen kaupungille kuuluttaa. Se on
  niitä herroja, jotka kävelevät nuuskien ihmisten huoneissa, puhella
  laskettelevat yhtä ja toista, ja jos keltä heidän kanssansa sattuu
  miettimätöin sana vahingossa pääsemään, heti lentää se ruhtinalle ja
  kurvalle ja presidentille, ja kovan onnen jyrinä raivoo päällesi.
  
  Kolmas kohtaus.
   Loviisa Mllleritär tulee kirja kädessä. Edelliset.
  Loviisa (panee kirjan pois, menee isänsä tyköön ja antaa hänelle
  kättä). Hyvää huomenta, isä kulta!
  Miller (lämpimästi). Jumal' antakoon, lapsukaiseni! Se on oikein,
  lapseni, ettäs Luojaasi niin ahkerasti muistelet. Tee aina niin, ja
  hänen kätensä on aina sinua yllä-pitävä.
  Loviisa. O, minä olen suuri syntinen, isä! -- Kävikö hän täällä, äiti?
  Rouva. Kuka, lapseni?
  Loviisa. Ah minua! unhotin että paitse häntä vielä muitakin ihmisiä on
  maa-ilmassa. -- Pääni on niin huumeuksissa. -- Eikö hän siis käynyt
  täällä, Walter?
  Miller (suruisesti ja vakaasti). Arvelin, että Loviisani olisi sen
  nimen jättänyt kirkkoon!
  Loviisa (vähän aikaa katsottuansa häntä silmiin). Minä ymmärrän teidän
  ajatuksenne, isä -- tunnen hyvin sen puukon, jonka pistätte omaan
  tuntooni; vaan se tuli liian myöhään. -- Isä, jumalisuus on minusta
  poissa, -- taivas ja Ferdinand taistelevat sielustani, ja minua
  peloittaa, minua peloittaa -- (Vähän ajan kuluttua.) Kun taide-niekan
  unhotamme hänen teoksensa tähden, niin eikö se hänelle ole mitä hienoin
  imarrus? -- Kun Jumalan mestarin-teos viehättää minut Jumalan itsensä
  unhottamaan, eikö se ole Jumalasta mieleen?
  Miller (heitäksen vihassa tuoliin). Kas niin, siinä se nyt en, hedelmä
  jumalattomain kirjojen lukemisesta!
  Loviisa (menee levottomasti ikkunaan). Missähän se nyt lienee? -- Ne
  korkeat ryökkynät, jotka häntä näkevät -- häntä kuulevat -- -- minä
  raukka olen halpa ja unhotettu. (Säikähtää näitä sanoja ja töytää
  isänsä tyköön.) Ei vainenkaan, ei! Antakaa anteeksi, isä kulta! En minä
  itke osattomuuttani. Ajattelen vaan vähäisen hänen päällensä,
  pikkuisen, eihän se rahaa maksa. Tämän rahtusen henkeä, joka minussa
  on, voisinko sen huohtaa ulos hivelevänä, hiljaisena tuulen-liekausna
  hänen kasvojansa vilvoittamaan! -- tämä kukkanen nuoruutta, ollakka se
  sini-kellonen, ja hän polkisi sen päälle, ja se saisi nöyrästi kuolla
  hänen jalkansa alle! Se olisi minusta kyllä, isä! Jos survijainen
  iloitsee auringon säteissä, voipiko se korkea, ylhäinen aurinko sitä
  rangaista siitä?
  Miller (nojaaksen liikutettuna tuolin selkämää vasten ja peittää
  näkönsä käsillään). Kuule, Luisu rukka, se vähäinen lopuska eloa, mikä
  minulla on jälellä, sen antaisin minä kernaasti pois, jos sinä majuoria
  et olisin koskaan nähnyt.
  Loviisa (hämmästyksissä). Mitä sanotte isä, mitä? -- Ei, ette niin
  sanonut, toisin te tarkoititte, hyvä isä. Te ette näy tietävän että
  Ferdinand on minun, minulle luotu, minulle suotu rakastavaisten isältä.
  (Katsoo miettien eteensä.) Kun hänen ensi kerran näin -- (kiireemmin)
  ja veri nousi kasvoihini, tykki minussa kaikki suonet kovemmin; joka
  tykäys, joka henkäys kuiskutti: se se on! ja sydämeni se huusi
  vahvistaen: se se on! ja sama ääni kaikui koko muusta maa-ilmasta!
  Silloin, o silloin koitti päivä ensi kerran minun mielessäni. Nuoria
  tunteita nousi tuhansittain sydämestäni, niinkuin kukkasia maasta
  kevään tultua. Minä en nähnyt maa-ilmata ympärilläni, ja kuitenkin
  muistan, ett'ei se koskaan ollut niin ihana ollut, kuin juuri silloin.
  Enkä tiennyt Jumalasta enää mitään, ja kuitenkaan en koskaan ollut
  häntä rakastanut niin, kuin silloin.
  Miller (juoksee ja likistää häntä). Loviisa, rakas -- herttainen
  lapseni -- ota mun vanha, lahonnut pääni -- ota kaikki -- kaikki! --
  vaan majuoria -- Jumala on todistajani -- en sulle koskaan voi antaa.
   (Menee pois.)
  Loviisa. Enhän minä häntä nyt tahdokkaan, isä kulta! Tämä vähäinen
  ajan-märkä, mikä täällä on oltavaa, sen kuivasee jo yksi ainoa uni
  Ferdinandista. Tässä elämässä en häntä pyydäkkään. Sitten vasta, äiti,
  sitten, kuin arvo-eroitukset hajoovat -- kuin säädyn onnetoin kuori
  meistä silkonee -- kuin ihmiset ovat vaan ihmisiä. -- Minulla ei ole
  muuta perua kanssani, kuin viattomuuteni; vaan niinhän isä on monesti
  sanonut, että koreus ja korkeat arvot silloin tulevat huokeiksi, kun
  Jumala tulee ja sydänten hinta nousee. Silloin olen minä rikas. Siellä
  luetaan kyyneleet kunniaksi, ja kauniit ajatukset jaloksi suku-peräksi!
  Äiti, kuinka korkea rouva minusta siellä tulee! -- Missä asiassa hän
  sitten enää olisi tyttöänsä parempi?
  Rouva (hyppää seisalleen). Loviisa! majuori tulee! hyppää aituuksen
  yli! Mihin minä pakenen?
  Loviisa (alkaa vavista). Elkää menkö pois, äiti!
  Rouva. Hyvä Jumala, minkä näköinen minä olen! Minua hävettää! Enhän
  minä toki tämmöisenä voi näyttäytyä sen armollisen herran edessä!
   (Pois.)
  
  Neljäs kohtaus.
   Ferdinand von Walter. Loviisa.
   Ferdinand juoksee Loviisata kohti -- tämä vaipuu kalvastuneena
   tuoliin -- hän seisahtuu eteen -- he katselevat vähän aikaa
   toinen toistansa silmiin.
  Ferdinand. Kuinka kalvea olet, Loviisa!
  Loviisa (nousee ylös ja lankee hänen kaulaansa). Se ei ole mitään.
  Olethan sinä nyt tässä. Se menee pian yli!
  Ferdinand (ottaen hänen kätensä ja sitä suudellen). Rakastaako oma
  Loviisani vielä minua? Minun sydämeni on entisellään! Minä tulenkin
  tänne vaan katsomaan, oletko iloinen, ja aioin mennä takaisin ja
  myöskin olla iloinen. -- Vaan sinä et ole iloinen!
  Loviisa. Olen kyllä, rakas ystäväni!
  Ferdinand. Puhu totta! Et ole iloinen! Minä näen mielesi läpi, niinkuin
  tämän temantin kirkkaan veden läpi (osoittaa sormustansa). Mielesi
  kirkkauden pintaan ei nouse ainoakaan pore, jota minä en havaitseisi --
  ei yksikään ajatus näyttäy näillä kasvoilla, jota minä en keksisi! Mikä
  sinulla on? Sukkelaan! Kuin vaan tämä peili pysyy minulle kirkasna, ei
  maa-ilmassa pilviä olekkaan! Mikä sun on huolena?
  Loviisa (katselee häntä vähän aikaa ääneti, sitten suru-mielisesti).
  Ferdinand! Jospa tietäisit, kuinka kauniilta meidän kielessä kuuluu tuo
  porvarillinen "neitsyt". --
  Ferdinand. Mitä tämä on? (Kummeksien.) Tyttö! Kuule! kuinka semmoisia
  puhut? -- Sinä olet minun Loviisani! Kuka sinun vaatii vielä muutakin
  olla? Kappas sua, kavala, miten kylmä-kiskoisena mun piti sinut tavata.
  Jos vaan olisit paljasta rakkautta, milloin olisi sinulla aikaa
  tuommoisia vertauksia tehdä! Minä kun olen sinun tykönäsi, sulaa kaikki
  järkeni yhteen ainoaan katseesen -- yhdeksi ainoaksi uneksi sinusta,
  kun poissa olen, ja sinulla on vielä viisautta rakkautesi rinnalla! Se
  on häpeä sinulle! Jokainen hetki, jonka tähän aprikoimiseen olet
  menettänyt, on varastettu pojaltasi.
  Loviisa (ottaa häntä kädestä, päätänsä pudistaen). Tahdot vaan
  nukutella minua, Ferdinand -- tahdot viekotella silmäni pois tuosta
  syvyydestä, johon poloinen olen hukkuva. Minä näen tulevaiseen aikaan
  -- kuuluu ääni -- sun nuhteesi -- -- sun isäsi -- mun mitättömyyteni,
  (säikähtää ja laskee äkkiä hänen kätensä.) Ferdinand! Miekka heiluu
  meidän ylitsemme! Meitä eroittavat!
  Ferdinand. Eroittavat! (Hyppää ylös.) Mistä tämän aavistuksen saat,
  Loviisa? Eroittavat? -- Kuka voi purkaa kahden sydämen liiton, eli
  kaksi sädettä toinen toisestansa kiskoa? -- Minä olen aatelis-mies --
  Vaan katsotaanpa, onko mun aatelis-kirjani vanhempi kuin luomisen
  kaava-piirrustus? tahi vaakunani luotettavampi kuin tuo Luojan
  kirjoitus Loviisan silmissä: tämä vaimo on tälle miehelle! Minä olen
  presidentin poika. Juuri senkin tähden. Mikä muu kuin rakkaus minulle
  lieventää sen kirouksen, jonka isäni maan-nylky jättää minulle
  perinnöksi?
  Loviisa. Oi kuinka minä pelkään häntä -- tätä isääsi!
  Ferdinand. Minä en pelkää mitään -- en mitään -- kuin sun rakkautesi
  rajoja! Kokoutukoon esteitäkin niinkuin vuoria meidän väliimme, minä
  tahdon ne pitää portaina, joita myöten lennän Loviisan syliin!
  Vastoin-käymisen myrsky on kiihoittava rakkauttani, vasta on tekevä
  Loviisan ihanammaksi. -- Siis pois pelko, rakkaani! Minä itse tahdon
  vartioida sinua niinkuin lohi-käärme maan-alaista kultaa -- Luota,
  turvaa minuun! Muuta enkeliä et tarvitse -- Minä viskaun sinun ja
  kovan-onnen väliin -- otan vastaan kaikki haavat -- kaadan ilon
  pikarista joka märän sinulle -- kannan ne sinulle rakkauden maljassa.
  (hellästi likistäen häntä.) Tämän käsi-varren nojassa on Loviisa
  tanssiva elämän läpi; kauniimpana, kuin se sinut tänne antoi, on taivas
  sinut saava takaisin, ja ihmetellen tunnustava, että ainoastaan rakkaus
  Voipi ihmisluonnon täydellisentää. --
  Loviisa (sysää hänet luotaan, kovasti liikutettuna). Olemus malan
  tähden vaiti! ole ääneti! -- %o§ tietäisit -- Anna mun olla -- sinä et
  tiedä, että nuo toivomasi käyvät sydämeni päälle kuin noidan-nuolet.
   (Tahtoo mennä pois.)
  Ferdinand (pitelee häntä). Loviisa? Kuinka? Mikä muutos?
  Loviisa. Minä nämä unelmat olin unhottanut ja olin onnellinen -- Nyt,
  nyt -- tästä päivästä saakka -- on eloni rauha mennyt -- Hurjat
  toivotukset -- tiedän sen -- rupeevat rinnassani raivoomaan. -- Mene,
  mene pois -- Jumala antakoon sen sinulle anteeksi! -- Sinä olet se,
  joka tulikekäleen lähätit mun nuoreen, rauhalliseen sydämeeni, ja se
  palo ei sammu koskaan, ei koskaan.
   (Töytää ulos. Ferdinand seuraa häntä äänettä.)
  
  Viides kohtaus.
   Sali presidentin kodissa.
   Presidenti, ritariston-risti kaulassa ja tähti rinnassa,
   ja sihtieri Wurm tulevat esiin.
  Presidenti. Oikein todellako rakastunut? Minun poikani! -- Ei, Wurm,
  sitä et saa minun koskaan uskomaan!
  Wurm. Teidän ylhäisyys voitte vaatia minulta todistuksia.
  Presidenti. Että hän käypi niiden porvari-kutaleiden luona -- puhelee
  tuhmuuksia -- ehkäpä rupattaa vielä tunteistaankin -- se on kaikki
  mahdollista, eikä liioin nuhdeltavaa -- vaan rakastunut -- ja vielä
  musikantin tyttöön, sanot?
  Wurm. Soitto-mestari Millerin tyttäreen.
  Presidenti. Onko se kaunis? -- Vaan johan se on arvattavakin.
  Wurm (vilkkaasti). Kauniin kappale valko-verisiä, joka, se ei ole
  ollenkaan liikaa, vielä parasten hovi-kaunottarienkin rinnalla ei
  häpeisi.
  Presidenti (nauraa). Sanot, Wurm, että hän pitää tätä hempua silmällä
  -- se on luonnollista; -- vaan katsoppas, Wurmiseni, se että poikani
  rakastaa tätä naista, antaa minulle toivon, ett'eivät paremmatkaan
  rouvat tule häntä vihaamaan; näin voipi hän hovissa jotakin toimittaa.
  Tyttö on _kaunis_, sanot sinä; se on minulle mieleen, että pojallani
  niin muodoin on _makua_. Jos hän tyttö-hupakolle on naimis-lupauksia
  tehnyt, on vielä parempi, se osoittaa että hänellä on _älyä_ omaan
  puoleensa valhella. Hänestä voipi tulla _presidenti_. Jos hän sitten
  vielä aikomuksensa voittaa! -- mestarillisesti! se osoittaa, että
  hänellä on onnea. -- Jos koko kometia sitten loppuu tervehellä
  pojanpojalla minulle -- vielä paremmin! minä juon kanta-puuni
  lisäymisestä putellin malagaa enemmän, ja maksan sakon hänen kurvansa
  edestä.
  Wurm. Minä en voi toivottaa muuta kuin että tätä putellia, teidän
  ylhäisyys, ette tarvitseisi juoda lohdutukseksenne.
  Presidenti (vakaasti). Wurm, muista se, että jos minä kerran uskon,
  niin uskon minä lujasti; raivoon, kun vihastun. -- Minua on hykäyttänyt
  se, että sinä tahdot minua ärsyttää. Että sinä kernaasti pyrit irti
  kanssa-kosijastasi, uskon minä helsingin hyvästi. Kun et tyttöä
  saa hänestä luopumaan, pitää tässä isän muka ruveta sinulle
  kärpäis-läpsäksi, se on helposti ymmärrettävä -- ja että sinulla on
  niin paljo koiran-nahkaa, ilahuttaa minua oikein. -- Vaan, Wurm parka,
  elä kuitenkaan tahdo minuakin pettää. Eläkä leikkiäsi minun kanssani
  tee niin pitkältä, että mun täytyy suuttua!
  Wurm. Teidän ylhäisyys, antakaa anteeksi! Jospa tässä minun puoleltani
  olisikin, niinkuin uskotte, luulevaisuus kanssa vaikuttamassa, niin
  olisi se ollut ainoastaan silmissäni, ei kielelläni.
  Presidenti. Ja minä kun luulin, että sitä sinussa ei olisi ensinkään!
  Tuhma pöllö sinä, mitä koskee se sinuun, jos talarin saat uutena
  myntistä eli vähän pidettynä raha-mieheltä. Sinä voit lohduttaa itseäsi
  täkäläisen aatelin esi-merkillä; meidän säädyssä tehdään harva
  naimis-kauppa, jossa ei vähintään puoli-kymmentä häävieraista -- eli
  kuitenkin palvelijoista -- voisi tarkoin sanoa, minkä-lainen sulhasen
  paratiisi on.
  Wurm (kumartaa). Siinä asiassa olen minä mieleltäni porvarin-tapainen.
  Presidenti. Muuten saat sinä pian tilaisuuden kanssa-kosijallesi antaa
  pilkkansa kauniimmalla tavalla takaisin. Paraillaan on ruhtinan
  kabinetissä se aie, että, uuden ruhtinattaren tullessa, lady
  Milfordille näyn vuoksi annetaan eronsa; saadaksemme petos
  täydelliseksi pitää meidän lady naittaa. Sinä tiedät, Wurm, kuinka
  suuresti minun valtani nojaupi ladyn vallalle -- kuinka yli-pään minun
  väkevimpinä ponnistiminani ruhtinan himot ovat. Ruhtinas etsii nyt
  miestä Milfordille. Joku toinen voipi tulla, tehdä kaupan, neidon
  kanssa ruhtinan suosion kiskoa puoleensa, tulla hänelle välttämättömän
  tarpeelliseksi -- Mutta näin ei saa käydä. Ruhtinan pitää edellensäkin
  pysyä minun heimoni verkoissa, ja sen tähden pitää minun poikani naida
  Milfordin. -- Ymmärsitkö?
  Wurm. Kuinka silmiäni kirvelee -- -- Tässäpä toki _presidenti_ näytti,
  että _isä_ on vaan vasta-alottelija häntä vastaan. Vaan jos majuori
  teille rupee yhtä _kuuliaiseksi pojaksi_, kuin te hänelle olette _hellä
  isä_, niin tuskin aikeestanne tulee mitään.
  Presidenti. Kaikeksi onneksi ei minulla koskaan ole ollut hätää
  aikeitteni onnistumisesta, missä vaan on käynyt sanoa: _sen pitää niin
  olla!_ -- Vaan tämäpä saattaa meidät, Wurm, takaisin taannoiseen
  kysymykseen. Jo tänä päivänä tahdon pojalleni ilmoittaa hänen
  naimisensa lady Milfordin kanssa. Se katsanto, jolla hän tämän
  ilmoituksen ottaa vastaan, on sitten minulle osoittava, onko sinun
  luulossasi perää vai ei.
  Wurm. Teidän ylhäisyysenne, antakaa anteeksi! se surullinen katsanto,
  jonka hän varmaan tulee teille näyttämään, saattaa tulla yhtä hyvin sen
  morsiamen tähden, jonka hänelle annatte, kuin sen tähden, jonka häneltä
  otatte. Olkaa hyvä, pankaa hänet kovempaan koettelemukseen. Valitkaa
  hänelle kaikkein paras tyttö maassa, ja jos hän suostuu, niin pitäkää
  sihtieri Wurmia kolme vuotta raudoissa.
  Presidenti (puree huuliaan.) Saatana!
  Wurm. Niin se on! Tytön äiti, joka on tuhma tuhnus, rupatti minulle
  typeryydessään kaikki tyyni.
  Presidenti (kävelee edes takaisin, painellen vihaansa alas). Jo tänä
  aamuna!