Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 1

  
  KANGASTUKSIA; TALVI-YÖ; HALLA; TÄHTITARHA
  Eino Leino
  
  1902, 1905, 1908, 1912.
  
  SISÄLLYS:
  
  KANGASTUKSIA
   Jumalan tammi
   Perman taru
   Puma tietäjä
   Kevät-uhri
   Pyhä Tapani
   Perman helmi
   Kolfrosta
   Tapanin jumalanpalvelus
   Puman käynti kuninkaan linnassa
   Thorer Hund
   Vangit
   Templin ryöstö
   Kansan käräjät
   Vienan immen kuolo
   Lauluja satunäytelmästä »Hiiden miekka»
   Äidin surut
   Trubaduurin laulu
   Sukkamielen sauva
   Aika
   Imatran tarina
   Kankuri
   Vartiolta
   Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen
   Lapin kesä
   La Tricoteuse
   Kimmon kosto
   Rypäletyttö
   Minun tieni
   Linnulle kirkkomaalla
   Temppeliherra
   Nauruunsa kuolija
   Lauluja vanhaan tapaan
   Puro
   Toisin siellä, toisin täällä
   Tuulien erehdys
   Kuutamolla
   Armain kuoleman ajatus
   Luojan leipä
   Ei ne kaikki kuollehia
   Sateenkaari
   Jumalien keinu
   Tuska
   Väinämöisen laulu
  TALVI-YÖ
   Talvi-yö
   Ajan kirja
   Carmen saeculare
   Kumpi on kauniimpi?
   Myrsky
   Eräälle kansalaiselle
   Pro Humanitate
   Tottumus
   Syvyyksistä
   Proloogi Tampereen teatterin avajaisiin
   Revontulet
   Eyan kirja
   Häähymni
   Nocturne
   Niniven lapset 1-3
   Karavaanikuoro
   Bajadeerit
   Kultaiset langat
   Atlantica
   Mies mielipuoleks tulla voi--
   Punainen neilikka 1-7
   Korkea veisu
   Yön kirja
   Tuulikannel
   Sydän 1-2
   Jumala
   Tähtipojat
   Iku-Turso
   Uran-uurtajat
   Mietelmiä 1-4
   Kotiliesi
   Niin olekin maani matka--
  HALLA
   Keski-yön kuoro
   Lapin lauluja
   Velhon virsi
   Naisen hyvyys
   Noidan neiet
   Ruijan rukous
   Hangen lapsia
   Punahilkka
   Lapinkävijä
   Jääkukka
   Lepaan neiti
   I-III
   Jääkiteitä
   Henki
   Sininen tuli
   Talven taika
   Minä 1-4
   Mestari
   Ne hienot sielut
   Yksilön murhe
   Elegia
   Vaalin valta
   Railo jäässä
   Lex
   1. Oikeus
   2. Tietäjän näky
   3. Yö
   4. Kansalliskaarti
   5. Suomen vaakuna
   Kansan henki
   Härmää
   Tunnen syntysi
   Kultaperho
   Nuori nainen
   Lauluton kesä
   Meren maininki
   Toinen--toinen
   Sinikan laulu
   Theanon laulu
   Timandran laulu
   Lydian laulu
   Tietäjän tupa
   Tuhka tummuu
   Pahat peijaat
   Sulkanuoli
   Tähti
   Päätös
   Outo oppi
   Näky
   Haamu
   Turjun loihtu
   Vanha vaimo
   Kuollut kukka
   Laulajan murhe 1-2
   Laulaja ja Maa-emo
   Maan valitus
   Talvilaulu
   Pahat neuvoa pitivät
   Turjan tuomio
   Laulajan lohdutus
   Meren kaupunki
   I-VII
   Luonnon luotteita
   1. Maan virsi
   2. Meren virsi
   3. Ilman virsi
   4. Tulen virsi
   Epilogi: Sähkön sävel
  TÄHTITARHA
   Tähtitarha
   Kuolemattomuuden toive
   Yövartiolta
   Lapin tarkka 1-8
   Maan hädässä
   Suora sana
   Karjalan kannas
   Maamies, mahti Suomenmaan--
   Hakkapeliittain marssi
   Vapaa mies
   Eräänä uudenvuoden yönä
   Sukuvirsi
   Veljesvirsi
   Marjatan tähdet
   Marjatan tähdet
   Ildiko
   Turha kauna
   Dies irae
   Mennyt
   Kevät kirkkahin
   Loukatut
   Runokirje
   Näky
   Maria Antoinette
   Kunnia hälle!
   Kohtalon kirja
   Ikävöi, ihminen!
   Pyhä Martti
   Hautojen keskellä
   »Se kuitenkin liikkuu!»
   Sähköfantasia
   Vaeltaja
   Totuuden etsijä
   Titanic
   Kuvia ja mielikuvia
   Lapsen kirkko
   Eräs Berlini-muisto
   Nuori Nietzsche
   Nuori Alkibiades
   Pikku Helka
   Vanha Täti
   Kahdet silmät
   Vanteenheittäjät
   Yövirsi
   Irja
   Niin sinua katsoin, neiti--
   Minkä taisin, poika parka?
   Aatu-ukko
   Kadonnut sävel 1-5
   Moitittu runotar
   Nuori Jouko
   Salome
   Hymylä
   Erinomainen maa
   Hiiri
   Laki ja hutikka
   Lammas ja vuohipukki
   »Kyltyyri»
   Tarhapöllö
  
  
  
  KANGASTUKSIA
  (1902)
  
  
  JUMALAN TAMMI.
  Mikä on tammipuun tohina
  minun koidon korvissani?
  Tammi on Jumalan tammi
  elämän aukean aholla,
  päivässä pimenevässä,
  laulun yössä lankeevassa.
  Pois viha, pois kateus,
  karkotkaa katalat kiistat,
  haihtukaa elämän huolet
  sekä järjen jäiset tuumat!
  Yön elämä ympärillä
  tyynny! Tyyntykää inehmot!
  Raukene ratasten räiske
  sekä seppojen jyrinä!
  Minun on mieleni kuullakseni
  Luojan suuren puun puhetta.
  Tarinoi Jumalan tammi:
  »Olen toiminnan tohina
  kaaoksessa kaikkeuden;
  kohtalon kohina olen
  puhki ihmisten povien;
  olen pauke maan pajassa,
  humu ilman huonehessa;
  kuurot kuulevat minua,
  kuulevaiset eivät kuule.»
  Kysyn sykkivin sydämin:
  »Ja mitäpä minulle huout?»
  Julistaa Jumalan tammi:
  »Humisen huolia sinulle,
  surun annan aateluutta,
  vaivan kalvavan vakautta,
  ylevyyttä ylhän tuskan;
  kynnän otsasi vakoihin,
  sielusi enemmän kynnän,
  panen paadet hartioille,
  käsken nuorna kärsimähän.»
  Kysyn kylmävin sydämin:
  »Miks minua kärsimähän?»
  Luojan suuren puu puhuvi:
  »Siks sinua kärsimähän,
  kun olet lapsi laadultasi,
  itkijä elämän itkun.
  Otan sun lapseksi omaksi,
  annan sulle laulun armon,
  juuret juutan maa-emohon,
  työnnän latvan taivahalle.»
  Vaikes tammi taideniekan.
  Seisoi mies aholla yksin,
  yössä aukean elämän.
  Tunsi polttavan povensa,
  sydämensä seisahtavan
  vaivasta sanattomasta,
  ailuesta ankarasta.
  Pyhä on hetki hengen tuskan.
  Seisoi mies aholla yksin
  juurella Jumalan tammen;
  kaukokaupungin hälinä
  yhtyi yön vavistuksehen;
  lepäsivät maa ja taivas,
  tammen lehvätkin lepäsi.
  Pisarat putoelevat
  unten urhon poskipäille.
  Hiljaa, hiljaa, yksitellen
  helmet kirkkahat kihoovat,
  sulaten polttavaa povea,
  lauhdutellen, lohdutellen.
  Saa vaiva sanoiksi, virret
  vierivät huulilta urohon,
  mies itse haoksi muuttui,
  puuttui puuksi paikallensa.
  Satu oli sanasta, taru
  tammesta taitehen Jumalan.
  
  
  PERMAN TARU.
  
  1.
  PUMA TIETÄJÄ.
  Tietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma.
  Puma maassa hallitsee ja taivahassa Juma.
  Luojan templi kaarikatto yli vetten kiiltää.
  Mutta velhon rintaluita tuska tuima viiltää.
  Nainut Kainuun neidoista on kuningas Abarman.
  Lemmen leikki sokaissut on hältä uskon varman.
  Templin esikartanossa kuninkoi Kolfrosta,
  äiti kuningattaren; jo etkö Ukko kosta?
  Pidä pilven keräjät ja viskaa vihan nuoli,
  että kansa kertoisi: Hän Juman kautta kuoli.
  Vaiti vaan on Perman Juma.--_Akka_ asetettiin
  Ukon kuvan vierehen, häävirret viritettiin.
  Rinnan heille kansan riemu kaikui myrskyn lailla.
  Mutta Puma vaeltaapi vuorilla ja mailla.
  Tulee templin ovelle ja haaveistansa havaa.
  Silloin silmä salamoi ja huulet vaiti vavaa.
  Naisten virret vienosuiset temppelistä läikkyy.
  Puma metsiin pakenee kuin hirvi, joka säikkyy.
  
  2.
  KEVÄT-UHRI.
  Kevät-uhrin aika on, on koossa Perman suku.
  Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.
  Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
  Joka kuolleen perut Perma kahteen osaan jakaa.
  Toisen saavat omaiset ja toisen itse vainaa.
  Vainaan osa temppelissä kultamaljoja painaa.
  Kullat monen kuollehen he kera taas on tuoneet,
  uhrikeitot keittäneet ja Juman sarkat juoneet.
  Aik' on Akan maljan nyt. Kolfrosta nousee, haastaa.
  Silloin kansan keskeltä mies' itsens' irti raastaa.
  läpi tarhan taivaltaa ja astuu alttarille.
  Kansa kaikki kavahtaa. Mut näin hän haastaa sille:
  »Perma, Perma, petetty! voi Viena viekastettu!
  Väärin sulle on sanottu, ei oikein opetettu.
  Juman teille julistaa ma puhtahan nyt mielin.
  Ei hän kysy kultia, ei puhu velhon kielin.
  Erhetystä uhrit on ja kuollehitten kullat.
  Pyhän Hengen heimolaist' ei peitä maa, ei mullat.
  Alta nurmen nousee hän ja Isän iloon astuu.
  Silloin silmät enkeleiden huomen-helmin kastuu.»
  Liian kauvan lausia hän sai jo. Kansa riehuu.
  Sydämessä kuninkaan myös vihan vimma kiehuu:
  »Kiini mies!» hän huutavi. Mies köysiin köytetähän.
  Tutkitaan ja tuomitaan, mut hulluksi löydetähän.
  Jälleen irti päästetään. Mut moni tuumii tuota:
  Tää on Puman pulmia. Hän Akkahan ei luota.
  
  3.
  PYHÄ TAPANI.
  Herran mies on Tapani. Hän tahtoo kansan nostaa.
  Ei hän Pumaa puolusta, mut myöskään ei Kolfrostaa.
  Ritar' on hän ristinpuun. On Vienan suussa luoto.
  Luodon päässä kuusten all' on kivillä kirkon muoto.
  Siinä saarnaa Tapani. Käy kuulijoita hällä.
  Moni sanan lohdun saa jo mieltä lämpimällä.
  Moni myöskin pahenee ja käypi luokse Puman:
  »Joudu! Oppi väärä jo saa voiton maassa Juman.»
  Puma päätä pudistaa: »On oppi väärä ollut
  kauvan maassa Perman jo. Siit' turmio on tullut.»
  Mutta pyhä Tapani hän päivät pitkät saarnaa,
  tarjoo uskon ydintä, ei elon kuorta, kaarnaa.
  Väsyneenä paadelle hän yksin jääden vaipuu.
  Ylös karkaa kauhistuin: »Mik' on tuo kumma kaipuu?
  Mik' on virsi vesillä? Mi laulu lainehilla?»
  Taika valtaa vahvimman, on tuska Tapanilla.
  Sammuu sanan kynttilät ja aatteet alas painuu,
  hengen houreet heräjää ja kuvat maasta Kainuun,
  impyisistä iljanteen, tytöistä Tyrjän vallan,
  revontulten tukkapäistä luona lumen, hallan.
  
  4.
  PERMAN HELMI.
  Kesä-yössä koivun alla, Vienan virran suulla,
  neiti nuori lauleleepi lainehitten kuulla.
  Silmin kuivin, kummallisin, katsoo ilman rantaan.
  Laine laulut neien nuoren ulapoille kantaa.
  Noin se laulaa Vienan impi: »Syttyy tähdet taivaan.
  Tuikahda ei toivon tähti immen valjun vaivaan.
  Tärkin rientää nuoruuteni niinkuin laine; lempi
  lämmitä ei sydäntäin, ei kevätpäivän hempi.
  Tytär olen ma kuninkaan. Kun kuusitoista täytän,
  silloin, vanki, vapaa oon ja valtikkata käytän.
  Hallitse en maita toki enkä elämätä,
  vallitsen vain kuolleita ja kullan helinätä.
  Templin kuningattareksi määrättiin ma lassa,
  kammiohon suljettiin ja sidottihin kassa.
  Tunsin kahleet kaulallain ja povellani paulan.
  Siitä asti vankina ma valitan ja laulan.
  Usein häntä uneksin, mi tulee meren takaa.
  Eipä kuulu kultasein tai ehkä maassa makaa.»
  Moni kuuli neien laulun, Perman mies ja outo.
  Kaikki ohi kulkivat, ei tullut tuttu souto.
  Tokko tulee milloinkaan? Käy tuulet täältä tuolta.
  Posken vaan ne vaalentaa, mut huojenna ei huolta.
  
  5.
  KOLFROSTA.
  Kova on Kolfrosta-äiti; katsomassa käypi
  neittä kammiossa hän, kun ilta hämärtäypi.
  Tuli tuima silmässään ja huuli ohut, kapee.
  Noin hän neittä nuhtelee, min miel' on ange, apee:
  »Perman pentu vienosuu, sun vikinääs en siedä,
  säkkiin sinut ompelen ja heitän virran viedä.»
  Toki toisti povellensa immen pään hän painaa,
  kutria sen silittää ja lauhan äänen lainaa:
  »Lapsi lienet tyttäreni. Miksi itket impi?
  Kaunis olet, kallis olet, muita kallihimpi.
  Pantu kansan paimeneksi olet tyttö tuhma.
  Turhat siis on itkusi ja turha untes uhma.
  Kuule, mitä kuiskin sulle: Perman maassa mahti
  nyt on Kainuun kaunotarten; ollos valtas vahti!
  Sukusi sun on tuntureilla suuri sekä sakee.
  Kahden puolen Kainuun merta ääriään se hakee.
  Kauniit ovat Kainuun naiset, tarvaat talvi-öissä,
  vaaralliset sodassa ja sorjat rauhan töissä.
  Hallaisissa hameissa ne hiihtelee ja laulaa,
  kullat huljuu kulmilla ja hopeat pitkin kaulaa.»
  Haastavi Kolfrosta-äiti. Painuu kesäpäivä.
  Haihdu immen otsalta ei osattoman häivä.
  
  6.
  TAPANIN JUMALANPALVELUS.
  Tunne rippi-isäänsä ei Perman ristikansa.
  Vieri enää virtana ei sanat huuliltansa.
  Otsa sees on sumennut, on poissa silmän ponsi.
  Jos hän joskus saarnaakin, on puhe tyhjä, onsi.
  Hajamielin katselee hän kuinka pilvet kulkee,
  unelmiinsa unhottuu ja silmät kiini sulkee.
  »Paha henki pauloillaan nyt Herran miestä kokee.»
  Seurakunta polvistuu ja isämeitää hokee.
  Mutta Pyhä Tapani hän hiljaa unelmoipi
  maista, missä sota soi ja kalpa karkeloipi.
  Miksei miekkaa saanut hän! Hän matkais maata, merta,
  ryöstäis rannat rauhaisat ja vuodattaisi verta.
  Rautapaita-rinnalleen hän Perman helmen veisi,
  pullistuisi purjehet ja touvit totteleisi.
  Nostaa päänsä Tapani. On suuri haaveen hurma.
  Mielessään ei valvo muu kuin naisenryöstö, surma.
  »Omani olla tahdotko? Jos et, sun otan sentään.»
  Yli kasvoin kalpeain kuin päivän säde lentää.
  Seurakunta huoahtaa: »Ah, kiitos, kiitos Herran!
  Paha henki pauloineen kai karkkos tämän kerran.»
  Paisuu, kasvaa kansan kuoro, täyttää ilman partaat.
  Yhtyy virteen Tapani; taas aatteet häll' on hartaat.
  
  7.
  PUMAN KÄYNTI KUNINKAAN
   LINNASSA.
  Kohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka.
  Otsalla on tietäjän kuin ukkospilvi sankka.
  Nähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli
  päälle kaiken Perman maan ja kultakuvat suli.
  Paloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui.
  Itse istuin kuninkaan ja kansan majat maatui.
  Kuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota.
  Armi on Abarman herra, unihin ei luota.
  Naisten kera naljaellen hältä aika soluu
  niinkuin joutsen, joka Vienan virtain suilla joluu.
  Puma kouran kohottaa: »Kuin sormet, jotka avaan,
  Perman perhe hajoaa, jos haaveistas et havaa.»
  Armi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen.
  »Ja kuin suukko lämpöinen ma kansan liitän jälleen.»
  Puman silmät salamoi: »Kuin sylkemäni sylki
  putoova on Perman pää, mi hyvän neuvon hylki.»
  Suuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki.
  »Ja ma sullon sylkijät kuin särkyy tämä solki.»
  Silloin--tietää tarina--ol' itkenynnä Puma.
  Helly ei Abarman herra eikä auta Juma.
  
  8.
  THORER HUND.
  Yöhyt kuulas toukokuun, maass', ilmass' ihmetaika.
  Onnellisten hetki on, on autuaiden aika.
  Kuuhut kulkee taivahalla. Templin katto kiiltää.
  Kenen mieltä kevät-yössä hehku outo hiiltää?--
  Kurkistaapi viisas kuu. Hän kuulee kuiskinata.
  Lomitse lehväin siirtyväin kuun hiipii kultarata.
  Varjoa kaksi näkee hän, on toinen Perman kukka.
  Kuutamossa kultainen tuon lainehtiipi tukka.
  Toinen ritar' uljas on, sen säihkyy rautapaita.
  »Nimeni on Thorer Hund. Ma matkaan merta, maita.
  Sota on sorja elämäin ja maani mun on Norja.
  Kuningasta kuulla voin, en olla toisen orja.
  Kumppalini Karli on, hän valkamassa vartoo.
  Huomis-iltaan hyvästi! Sua sydämeni hartoo.»
  Impi hiljaa huoahtaa, suut suuteloihin untuu.
  Rannan laine läikähtää, yön tuuli lämmin tuntuu.
  Akkunat Abarman linnan Vienan veessä päilyy.
  Pursi pieni soutaa pois, kuun kultasillat häilyy.
  
  9.
  VANGIT.
  Tuotu linnaan kuninkaan on muukalaista kaksi.
  Nähty Vienan viidakoiss' on heidät liikkuvaksi.
  Surma muukalaiselle! se Perman maass' on laki.
  Marras-uhrin kuolema on eessä kummallaki.
  Viime yönsä viettivät he Juman temppelissä,
  rautavitjat ranteissa ja silmät sitehissä.
  Kuuhut kulkee taivahalla, välkkyy vetten kalvot.
  Virkkaa toinen: »Thorer Hund! Sa nukutko vai valvot?
  Norjan maata mietitkö vai vaimon poskipäitä?
  Minun on impi mielessäin, mi jää nyt ilman häitä.»
  Vastaa hälle Thorer Hund: »Ah, Karli, kasvinveli!
  Tuota mietin: turhaanko mun emoni lapsi eli?
  Muista maata Norjan en, en vaimon poskipäitä,
  ajattelen itseäin ja kahlehia näitä.
  Kultaa tääll' on kukkurat ja hopeoita huovat.
  Katsos, mistä kannusta he Juman sarkan juovat!
  Miestä pari ripeää ja haaksi vaan ja halu,
  meiltä vuoteen kymmeneen ei loppuis kilu, kalu.»
  Vastaa Karli, karski mies: »Ei halusta ois puutos,
  haaksi meillä myöskin on, ja vartioiden muutos
  ryöstö-ajan antaisi, mut kuka päästää siteet?
  Kova on kahle kaulallain ja piukat kinnerpiteet.»
  Huoahtavi Thorer Hund, ei enää puhu Karli.
  Vaipuu kuolon miettehisin kumpainenkin jarli.
  
  10.
  TEMPLIN RYÖSTÖ.
  Silloin uksi avautuu, käy esiin valkohaamu.
  »Näätkö?» kuiskaa Thorer Hund, »se kuoleman on aamu».
  Virkkaa Karli: »Kaikkia! Se nainen on ja sievä,
  Perman rannan ruusu on se, eikä virva vievä.»
  Karkaa ylös Thorer Hund: »Ah, kukka raitis rannan!
  Tule, sulle ristin tään ma rinnaltani annan.
  Kun sa sitä katselet, niin muistelet sa mua.
  Herran käsi kaitkohon ja kaikki pyhät sua.»
  »Hiljaa!» impi äännähtää, »ma teitä tahdon auttaa.
  Polku, viepä vapauteen, käy kammioni kautta.
  Vartioiden vaihto on. On vene rannan alla.
  Keveästi keinutte te kohta ulapalla.»
  Lausuu näin ja sitehet hän sankarien päästää.
  »Kiitos!» Karli huudahtaa, »ei aikaa nyt oo säästää».
  Käsin kaksin kultia hän kerrallansa kahmaa,
  samoin toinen, Thorer Hund. He aartehia ahmaa.
  Templi tyhjäks ryöstetään. Yks viel' on, Juman kuva,
  kultamalja polvillaan. Se koht' on kukistuva.
  Tempaa maljan Thorer Hund. Jää Karli ilman? Eihän.
  Iskee miesi, kaulalta sen kultavitjat vei hän.
  Kuva maahan romahtaa. Sen vartiat jo kuulee,
  kuulee koko Perman maa. »Nyt, toveri, päin tuuleen!»
  Seisoo hetken Thorer Hund. Vois immen viedä myötä?
  Kauhistuen katsellut tää sankarin on työtä.
  Huudot täyttää tarhan jo. »Kai keralla sa tulet?»
  Vait on impi ylpeä. »Vai vihainenko olet?»
  »Joudu!» Karli huutavi, »nyt tule taikka lähden».
  »Siunaan», kuiskaa Thorer Hund, »sua tämän työsi tähden».
  Immen kättä puristaa, ehättää, löytää purren.
  Neiti kalvas katsomaan jää jälkeen säälein, surren.
  
  11.
  KANSAN KÄRÄJÄT.
  Jälleen uhrin hetki on. On koossa Perman suku.
  Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.
  Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
  Elävät kuin kuollehet nyt tuomiotaan jakaa.
  Syytetty on neitonen, mi mykkä on kuin paasi.
  Kuka herjas temppelin, ken Juman kuvan kaasi?
  Poiss' on vangit vierahat. Siis syyllinen on neito?
  Kuiskivi Kolfrosta-äiti: »Mitä teit sa keito?
  Kiellä, kiellä kiireesti! Vois peittoon jäädä syy tää.»
  Neidon huulet humisee: »Ma olen yksin syypää.»
  Kuoloon tyttö tuomitaan. Mut pahempi on pulma.
  Kuinka rikos kuolettaa ja Juman herja julma?
  Nousee Pyhä Tapani, hän vankka on ja vapaa.
  Enää keijut kevät-yön ei miehen mieltä tapaa.
  Jumalaa hän julistaa ja Herran pyhää voimaa.
  Herjan kautta Herran käsi Perman maata soimaa.
  Nousee Puma tietäjä, hän puhuu isäin kieltä,
  muinaisuutta muistuttaa ja vanhaa Perman mieltä.
  »Miehet!» näin hän huutavi, »ma teidät' tunnen, varmaan
  mua te enempi uskotte kuin miestä mekon harmaan.»
  Päättää suuri kuningas: On herja ylen paha.
  Uusi usko tarvitaan sit' uhrein korvaamahan.
  Katuen hän kansan eessä itse päänsä painaa:
  »Naisten narri ollut oon ja vaimojeni vainaa,
  uuden uskon mieheksi nyt tahdon täysin tulla.»
  Huutaa kansa: »Sama miel' on meillä niinkuin sulla.»
  Kastettihin Perman kansa; puusta löyttiin Puma
  näre norja kaulassansa. Auttanut ei Juma.
  
  12.
  VIENAN IMMEN KUOLO.
  Palatsista kuninkaan käy polku Vienan rantaan.
  Mitä Perman vanhimmat nyt valkamahan kantaa?
  Hiljaa heidän takanansa kansan saatto kulkee,
  äänetön kuin hauta. Kenen keskelleen se sulkee?
  Neiti säkkiin neulottu on taakka kantajitten,
  viime uhri vanhan uskon; alkaa uusi sitten.
  Tuo on kansan tuomio, tuo kuninkaan myös tahto.
  Kalliin saapa saalihin on Vienan viekas Ahto.
  Turhaan pyytää Tapani: »Ah, miehet antakaatte
  armo hälle, Tuonelassa pahan palkan saatte!»
  Tyly on kansan tuomio, ei edes helly taatto.
  Venehisin astuvi jo raudanraskas saatto.
  Pilvessä on taivas, pilvi peittää ihmismielet.
  Raskahasti tuolta täällä huokaa ilman pielet.
  Tuulisena päivänä hän aaltoon hukutettiin,
  Ahdin syliin synkeähän nuorna nukutettiin.
  Yli kauniin kassapään käy vedet vankat umpeen.
  Kuka muistaa kuolemata Vienan valkolumpeen?
  Kuki ei kukat haudalla, ei heimo itke, paru.
  Tuo oli turma neitosen. Näin päättyi Perman taru.
  
  
  LAULUJA SATUNÄYTELMÄSTÄ »HIIDEN MIEKKA».
  
  1.
  ÄIDIN SURUT.
  Kolme yötä peräkkäin
  suurta surun unta näin,
  siitä asti murhe mulla
  mielessä on tuiretulla.
  Unta näin ma miekasta,
  verisestä hiekasta.
  Kaitse Kiesus äidin lasta
  sotateille sortumasta.
  Näin ma maljan kuohuvan
  kuivaks saakka sakkahan.
  Totta Herra hekkumasta
  estät emon lempilasta.
  Nyrkin vielä viimeks näin
  kohotetun taivoon päin,
  huudahdin ja heräsin ma,
  hereilläkin vapisin ma.
  Ethän Luoja milloinkaan
  hänen salli horjahtaa
  itse-uhmaan ylpeähän,
  jumalaansa kieltämähän?
  Mieli nöyrä hälle suo!
  Tai jos tahtosi on tuo,
  tapa ennen taisteloihin,
  syökse synnin nautinnoihin!
  Herra! Mitä huusinkaan!
  Ethän kuullut kauheaa?
  Tee kuin tahdot Jeesus aina.
  Lapseni on sulta laina.
  
  2.
  TRUBADUURIN LAULU.
  Tuli linnahan köyhä sotamies--
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  »Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?»
  Minä maailman matkoja astun.»
  »Ja jos olet suora sotamies--»
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  »niin tännekin loppua voi sinun ties».
  »Sama mulle, mut palkan ma tahdon.»
  »On oikein, palkkansa saa sotamies--»
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  »kuus riksiä vuodessa riittää kenties?»
  »Ei, herrani, enempi ma vaadin.»
  »Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies--»
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  »mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
  jos miekkasi totta voi tehdä».
  »En myö minä miekkaani, hovimies--»
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  »riikin rikseihin, se on jumal' ties
  itse Hiidessä kuuraeltu.
  Mut kuninkaan tyttären jos kukaties--»
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  »saan palkaksein, olen kuninkaan mies».
  »Huuti, tolvana, matkaasi marssi!»
  Ja ryntäsi päälle vihamies--
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
  Kas, silloinpa sankari saapui.
  Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies--
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
  sota päättyi, maa oli vapaa.
  »Ja saanko mä palkkani nyt kukaties--»
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  »olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies».
  Verijälkiä kannukset jätti.
  »On oikein, palkkansa saa sotamies--»
  Kunigunda, ah Kunigunda--
  näin lausui kuningas, »mut kukaties
  jätät sitten sa maan ja minut.
  Siis myö mulle miekkasi sotamies--»
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
  mut vastasi sankari suuri:
  »Ja vaikka mä vaan olen sotamies»--
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  »niin myö minä miekkaani en jumal' ties
  itse kuninkaan tyttärihinkään.
  Mun onneni olla on sotamies--»
  Kunigunda, ah, Kunigunda--
  »sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
  se on Hiidessä kuuraeltu».
  
  3.
  SUKKAMIELEN SAUVA.
  Puiden takaa puiden taaksi
  metsän linnat liukuu.
  Sukkamielen sauvan pääss'
  on hopeainen tiuku.
  Kun se tiuku helisee,
  niin hämy maille lankee,
  riutuu rinta ihmisten
  ja miel' on ahdas, ankee.
  Puiden takaa puiden taaksi
  metsän linnat liukuu.
  Sukkamielen sauvan päässä
  kultainen on tiuku.
  Kun se tiuku helisee,
  niin herää hengen härmä,
  kuudan maita kulkevi
  ja säihkyy unen särmä.
  Puiden takaa puiden taaksi
  metsän linnat liukuu.
  Sukkamielen sauvan pääss'
  on timanttinen tiuku.
  Kun se tiuku helisee,
  on mieli miekan alla,
  astuu ilmi aurinko
  ja maailmass' on Halla.
  
  AIKA.
  Asuu aamuruskon mailla kansa,
  jonka Jumala on Aika. Templi
  tehty hälle puistohon on pyhään,
  virran vieriväisen kaltahalle.
  Loitos loistaa templin kaarikatot,
  kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
  kauemmaksi vielä maine kulkee
  Ajan ankarasta uskonnosta.
  Aika näät ei ole kivikuva
  käsin tehty taikka luonnon muoto,
  aate ei, ei tyhjä mielihoure.
  Aika hirviö on julma, joka
  uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
  sata miestä, miehevää ja nuorta,
  joka vuoden kuussa kääntyvässä.
  Siit' on idän maassa itku, parku,
  paino raskas rintaluita painaa.
  Mutta näin ne laulaa templin papit
  käyden kuutamossa hiljaisessa:
  »Suuri, suuri, ankara on Aika!
  Maailmoiden mahtaja sa olet,
  kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
  kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
  vaan kun sinä jalan maahan poljet,
  jää ei ykskään eloon elävistä.»
  Tarun kertoi mulle templin pappi
  kerran aurinkoisen alas mennen,
  yössä yksinänsä koskein kuohun
  pyhän virran pyörtehiltä soiden.
  Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa
  kimalteli Himalayan huiput.
  Väkevästi loisti vanhan silmä,
  kun hän tarinansa kumman kertoi.
   * * * * *
  Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.
  Yksi erällänsä nuoret tuodaan,
  silmin sidotuin ja käsin. Uksi
  avataan ja jälleen suljetahan.
  Hälle ei se enää koskaan aukee.
  Uhrein parvessa on poika uljas,
  pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis
  kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä.
  Ainoo turva on hän äidin vanhan,
  toivo tietäjien, naisten lempi,
  leirin kauhistus ja kansan kaiken.
  Vuoroansa vaiti odottaa hän,
  äiti vierellänsä itkee, huokaa.
  Hetki lyö. Hän sisään sysätähän,
  pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee
  kasvoillansa kalman henkäyksen,--
  silloin, katso: Silmäin side laukee
  ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt
  eikä nähdä sopis kuolevaisen.
  Ajattaren ankaran hän näkee:
  Puoleks lisko, suomuinen ja suuri,
  puoleks nainen punalieska-huuli,
  päässä silmät niinkuin pätsi palaa,
  pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu,
  käden kohottaa hän vetääksensä
  sulhon syleilyynsä kauheahan.
  Seisoivat he hetken vastatusten,
  Ajatar ja urho miekan, mielen.
  Vavahtaapi polvet pedon, sammuu
  silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
  leveästi niinkuin kesä-ilta
  sulhon huulille hän suukon painaa.
  Mutta kammiosta urho astuu
  kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
  metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
  tekee hengen töitä, jotk' ei katoo,
  vaikka katoaisi kansa kaikki.
  Hänehen ei Ajan hammas pysty,
  voittanut hän onpi kuolon vallan,
  sillä hän on unelmainsa urho
  ja hän täyttää, mitä monet tuumii.
   * * * * *
  Noin se kertoi kerran templin pappi
  mulle aurinkoisen alas mennen.
  Vaiti istuin. Vaikes kertojakin.
  Himmenivät Himalayan huiput.
  Yössä yksinänsä koskein kuohu
  pyhän virran pyörtehiltä kuului.
  Silloin sanat sattui mieleheni:
  »Eikö sitten enää milloinkana
  miestä ollut Ajan voittajata?»
  Väkevästi vanhan silmä loisti,
  kädet rinnoillaan hän risti, lausui:
  »Aika voitetahan joka kerta,
  jolloin aatos miehen mieless' syttyy,
  aatos miehen mieltä ankarampi,
  kasvavainen yli kuolevaisen.
  Siitä asti on hän outo täällä,
  herra muille, orja itsellensä,
  sillä hän on unelmainsa urho,
  oman aattehensa astinlauta.»
  »Entä jos hän aattehensa tahraa?»
  »Silloin aate hänet alas lyöpi,
  ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa
  tietään niinkuin myrsky merta käyden.»
  Hetket kului. Pedot öiset heräs,
  lähti leopardi piilostansa,
  tiikeri, tuo karavaanein kauhu,
  leijonakin, metsästäjän lempi,
  oksat risahteli, risut taittui,
  kaukaa karjunta yön ilman halkas.
  Ja ma muistin Ajattaren haamun
  ja ma kysyin äänin vavahtavin:
  »Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?
  Eikö koskaan koita kansain onni?»
  Liene kuullut ei hän kysymystä.
  Vaiti istui hän ja vaiti minä.
  Tähdet syttyi taivahalle, syttyi
  iäis-aatteet ihmissydämissä,
  ja ma kuulin koskein kuorolaulun
  pyhän virran pyörtehiltä soivan:
  »Suuri, suuri, ankara on Aika.
  Maailmoiden mahtaja sa olet,
  kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
  kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
  pysyväinen vain on pyhä virta,
  iäinen vain ihmishengen kaipuu.»