Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 01

  
  HURSKAS KURJUUS
  Päättynyt suomalainen elämäkerta
  
  Kirj.
  F. E. SILLANPÄÄ
  
  WSOY, Porvoo, 1919.
  
  
  SISÄLLYS:
   I. Syntymä ja lapsuus.
   II. Sukulaisten hoivissa.
   III. Miehuutta kohden.
   IV. Elämän helle.
   V. Kuolema panee parastansa.
   VI. Kapinoitsija.
  
  
  
  Toivolan Jussi, Juha, Janne -- kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham
  Benjaminpoika -- oli vanha vastenmielisen näköinen äijänrahjus.
  Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja
  korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava
  hiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvan
  peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Sillä
  silmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin että
  niiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseata pistettä,
  joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmisten
  katsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuin
  Toivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan jylhää,
  päinvastoin niiden ilme pikemmin tapaili hymyilyä. Niissä oli jotakin
  mielipuolta muistuttavaa, eikä mikään pane sielun voimia sen kovemmalle
  koetukselle kuin mielipuolen hymyileviin silmiin katsahtaminen, sillä
  niiden hymy tahtoo ikäänkuin osaaottavasti ilmaista tietävänsä kaiken
  sen, mitä ihminen ei mistään hinnasta myönnä itsessään olevan. Siinä
  vain odottaa, että koska se hullu akka sanoo jotain semmoista kaikkien
  kuullen... Toivolan Juha nyt ei ollut mikään mielipuoli; vaikka hänen
  järkensä olikin perin näivettynyt, niin vallitsi siinä kumminkin täysi
  tasapaino. Paikkakunnan talolliset pitivät häntä päinvastoin suurena
  veijarina ja taitavana villitsijänä. Ja kun tuli ilmi, että hän kapinan
  aikana oli jollakin lailla sekaantunut erääseen törkeään murhaan, niin
  langetettiin hänen tuomionsa pitemmittä arveluitta. Puhdistustyötä
  toimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänä
  keväisenä yönä yhtaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.
  Kuolemantuomiot vaikuttivat veltostuneisiin paikkakuntalaisiin, jotka
  eivät sitä olleet ennakolta tulleet ajatelleeksi, yleensä hiukan
  tyhmistyttävästi. Melkein pyrki ääni vapisemaan, kun niistä ensi
  päivinä puheltiin. Mutta Toivolan Jussin lopussa oli muuan pikku
  kohtaus, joka väkisinkin nauratti, koska siinä oli ilmenevinään jotakin
  Jussille ominaista. Kapinallisia ammuttiin hautausmaalla valmiiseen
  hautaan, ja Jussi sattui jäämään viimeiseksi. Tällöin hän ei jäänytkään
  seisoalleen, vaan laskeutui pitkäkseen karttuneen ruumiskasan päälle
  -- valmiiksi mukamas. Se oli niin Jussia. Siihen ei häntä kumminkaan
  ammuttu, vaan käskettiin nousta seisoalleen. -- -- --
  "Sodassa täytyy _nauttia tappamisesta_ -- muuten ei sota menestykään",
  on muuan suomalainen "kynäsoturi" kirjoittanut (harvennus hänen) ja
  varmaan osunut oikeaan.
  Mutta sotahan ei itsessään, tarkoin ottaen, ole mitään: se on
  ihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila. Se häviää,
  mutta kohtalot ovat saavutettuja aarteita, niin yhdet kuin toisetkin.
  Varsin pian taistelujen jälkeen voi inhimillinen yksilösielu jo
  saavuttaa semmoisen hetken, jona sen katse ei tahtoenkaan pysähdy
  toisarvoiseen pintaan, sen ruumiillisiin ponnistuksiin, likaan, nälkään
  ja julmuuksiin, vaan vastustamattomasti näkee syvemmälle, missä kaikki
  ovat ikäänkuin asentoihinsa pysähtyneet ja vaienneet. Siellä ei ole
  toinen toistaan jalompi eikä oikeutetumpi, sillä taistelevien puolien
  välityksellä ovat toisiaan koskettaneet seikat, joista taistelijain
  tiedossa ei ole aavistustakaan. Kuolleetkin nousevat ja ihmettelevät,
  miksi heidät on näin haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi
  muistaa, mitä sillä on tarkoitettu. Toivolan Jussi ja jääkäri ovat
  vanhat tutut, jääkäri on kerran siellä jossakin kuulakkana yönä ampunut
  Jussin. Se tapahtui varmaan hyvin sivumennen, koskei hän silloin yhtään
  huomannut kuinka merkitsevä mies Jussi todella on...
  
  
  I
  Syntymä ja lapsuus
  
  Toivolan Juha kuului synnyltään talollissäätyyn, vaikka nykyajan
  nuoremmasta väestä vain harva on tullut sitä tietäneeksi, hänen
  etäisempi entisyytensä kun ei ole kenenkään mieltä kiinnittänyt. Mutta
  hänellä on vielä tänäkin päivänä mahtavia sukulaisia toisien kolmansien
  pitäjien talollisten keskuudessa, vaikka ne ovat niin vieraantuneet,
  etteivät edes tulleet hänen mieleensä silloin kun hän oli ahtaalla
  kapinoimisestaan.
  Hän syntyi eräässä koillisen Satakunnan pitäjässä Harjakankaan
  kylässä Nikkilän talossa vuonna 1857. Syntyminen tapahtui
  perjantai-iltapäivällä ennen Mikonpäivää. Syksyisen juhlapäivän
  aattotunnelma vallitsi jo taloa ja tanhuvia, sekaantuen siihen
  omituisen äitelään tunnelmaan, joka ikäänkuin säteili synnyttävästä
  vaimosta. Aamupäivällä oli rankasti satanut, mutta iltapuoleksi
  selkisi, aurinko paisteli jo koivu- ja haapametsien kirjavuuteen ja
  yksinäisten kuusien elpyneeseen vihantaan. Nikkilän isäntä Penjami,
  viidenkymmenen ikäinen valjuryhtinen, tupakkileukainen äijä, laskeutui
  epävarmoin askelin ylistuvan rappusia myöten pihamaalle. Hänen
  yllään oli pitkä nuhraantunut röttimekko, nahkavyöllä vyötetty,
  mutta sekä mekon että paidan pitimet olivat ylhäältä auki, niin että
  luiseva punertava rinta oli pitkältä avoinna syksyn ilmalle. Hän oli
  hiljallensa häviöön menevä mies: äijä tuommoisena mekkoineen pihamaalla
  ja viinapannu kiehuvana kodassa, siinä oli leppeä sopusointu,
  joka jatkuvasti leyhyi talon kuluneissa nurkissa ja lemahtavilla
  seinustoilla. Penjami oli jo kolmatta kertaa naimisissa ja nyt oli tämä
  kolmas vaimo saamassa ensimmäistä lastaan. Kuppari paitahihasillaan ja
  kasvot hikisinä vei vettä kodasta saunaan ja kun näki Penjamin menevän
  kylälle päin, niin huusi:
  -- Pysy nyt vaan äijä kotona tää ehtoo!
  -- Pysykää te ämmät vaan pilttuullanne, ärisi Penjami ja saapasti
  edelleen kylää kohden, punertavilla äijän-kasvoillaan muikean
  itsetietoinen hymy, joka kuvasteli ulkoa päin leppeätä päivänvaloa ja
  sisältä päin yhtä leppeitä vanhan-miehen sala-ajatuksia.
  "... Ämmät saavat lapsia ... ämmät on semmoisia, että ne saa aina
  lapsia ... nytkin taas saa tää mun kolmas ämmäni lapsen, mutta kuppari
  ei enää saa ... heh heh hei pojat...
  "... Minä menen Ollilaan, Ollilan pappaa katsomaan ... se on mukava
  äijä, vaikka se on Kokemäeltä. Se on kanssa usein juovuksissa niinkuin
  minäkin, eikös vaan mahda olla tälläkin haavaa. Mikäs sen on ollessa,
  sill' on suuri poika, niinkuin karhun neljännes ... ja aina rukiita. Ei
  se piru köyhdykään, vaikk' on suuri trankki... Mutta mull' on kolmas
  ämmä jo ja saa taas lapsen ... kuppari siellä nyt leimehtii, mutta
  kyllä minä ämmiltä pian kurit lopetan ... Se on niin mukavaa, kun antaa
  ämmille satikutia ... keppiä on saanut mun joka ämmäni ja saa tääkin
  taas..."
  Viina kierteli Penjamin suonissa suloisimmillaan, poskipäät punersivat
  niinkuin pihlajan tertut, ja silmä haeskeli lähettyviltä jotakin, johon
  saisi purkaa hyvää tuultaan. Hän haastoi kinaa perunankaivajien kanssa,
  kysyi Husarin mukuloilta: "Onko isäs kotona?" --"O'", sanoi poika. --
  "Mitä hän nyt tekee?" -- "En minä tie'", vastasi poika. -- "Taitaa olla
  äites vieressä", sanoi Penjami, nauroi kähitti ja meni edelleen pitkin
  raittia Ollilaan.
   * * * * *
  Tämän Penjamin kolmannen emännän nimi oli Maija. Hän oli syntyisin
  entisiä Ollilan tyttäriä; ei tosin tämän nykyisen kokemäkeläisen, vaan
  siten, että se joka myi Ollilan tälle nykyiselle, oli Maijan veli.
  Veli oli silloin nuorimies, mutta pääsi samaan aikaan kotivävyksi
  jonnekin Tampereen taakse ja siitä syystä myi kotitalonsa. Sisar
  Maija joutui silloin hiukan heikoille oksille. Hänelle jäi kyllä
  joku rupla rahaa, mutta ne eivät näyttäneet kelpaavan kenellekään.
  Jonkinlaisia heikkoja koreilun ja komeilun yrityksiäkin lienee hänellä
  ensimmältä ollut, mutta niissä oli joku semmoinen vivahdus, että
  niille naurettiin, ja lopulta ne ikäänkuin yhteisön puolesta saivat
  luonnollisen loppunsa: Maijalle tuli vahinko. Lapsi kyllä kuoli melkein
  heti, mutta niillä teillä olivat ruplatkin huvenneet ja Maijan edessä
  oli se yksi ja ainoa, mikä aina on vaimoihmiselle avoinna: ruveta
  piiaksi. Ihmiset ennustelivat tällöin hänelle uusia vahinkoja, sillä
  hän oli luonnoltansa pehmeä lallukka. Nämä ennustukset eivät kumminkaan
  täyttyneet. Mutta kun Nikkilän emäntä sitten Mikonpäivän aikaan kuoli
  ja Maija samana syksynä meni Nikkilään piiaksi, niin sanoivat ihmiset:
  "No siitä saa nyt Penjami emännän." Ja se ennustus täyttyi. Maija
  makasi nyt Nikkilän saunan parvella, ja kuppari Loviisa hääri hänen
  ympärillään.
  Hän oli hartaasti toivonut ja odottanut tätä tilaisuutta, sillä koko
  hänen tähänastinen elämänsä ja etenkin emännyytensä oli ollut kovin
  hapuilevaa ja epäsointuista, ja hänen pieni laimea järkensä oli
  keksinyt, että jos hän saa perillisen, niin sitten hän vasta pääsee
  alkuun. Eihän hänen elämältään ollut koskaan puuttunut muuta kuin
  alkuunpääsy, eikähän se puute ollut hänen vikansa. Minkä hän sille
  mahtoi, ettei häneltä ollut oikein sujunut talontyttären tavallinen
  elämänmeno? Hän oli ollut viisi vuotta piikana, mutta ei ollut koskaan
  pitänyt piikuuttaan minään alennuksena, vaan ainoasti välitilana,
  kunnes pääsisi oikein alkuun. Heti hän sitten suostui Nikkilän isännän
  viittauksiin; Maijasta melkein tuntui hyvältä, että isäntä oli
  semmoinen kuin oli, vanha, tupakkileukainen ja viinaanmenevä -- ja
  leski. Kaikki se oli hyvä vaan; ei sen vuoksi, että Ollilan Maija olisi
  ajatellut omaa alennustaan, muuten he vain olivat niin sopivinansa
  tämmöisen talon pariskunnaksi.
  Mutta se oli vain sen ajan tunnetta, kun hän jo varmasti tiesi
  emännäksi pääsevänsä; kun sai koko viikon kuvitella, kuinka ensi
  pyhänä kirkossa sanottiin: "talollinen leskimies Penjami Penjamin
  poika ja talollisen tytär nuori neito Maria Josefina Sefanian tytär".
  Mutta kirkossa sanottiinkin, että "saman talon palveluspiika" -- eikä
  nuoresta neidosta puhuttu mitään. Ja muutenkin sai Maija pian huomata,
  ettei hän vieläkään ollut päässyt alkuun. Sillä hänen olossaan ei
  vihkimisen jälkeenkään tapahtunut juuri mitään muutosta. Hän ei osannut
  sanoa Penjamia muuksi kuin isännäksi ja teiksi, ja tyttäret sanoivat
  häntä Maijaksi niinkuin ennenkin. Isäntä taas naisista puhuessaan sanoi
  yleensä vain ämmät; jos oli erikoisen suopea, niin sanoi ämmäväki. Sama
  ainainen nimetön pelko, joka Maijalla oli ollut emännäksi toivoessaan,
  jatkui yhä hänen emännäksi päästyään. Alkuunpääsyä täytyi aina vain
  lykätä. Niin-ja-niin olisi pitänyt olla ja niin-ja-niin, mutta kaikki
  täytyi jättää huomiseksi. Yhden vaatimattoman yrityksen hän kerran
  teki: hän oli tyly kupparille, että se olisi vieraantunut talosta.
  Mutta siitä oli seurauksena että isäntä kerran kotiin tullessaan
  juonitteli aivan hirveästi ja huusi, että "jollette te ämmät --
  lehmät -- pysy tolallanne, niin" -- Penjami ikäänkuin veti esiin koko
  peloittavan vanhuutensa ja rumuutensa ja ilmaisi olevansa yläpuolella
  kaikkia ämmiä. Penjamin elämältä ei puuttunut alkuunpääsyä; sille ei
  voinut muuta kuin antaa vaan kaikki kunnioitus. Ja kuppari osoitti
  myös, ettei hän ole mikään häijy ihminen; hän oli sen jälkeen Maijalle
  melkein entistä hyväntahtoisempi.
  Ei tainnut Maijan elämä sittenkään päästä tämän kummempaan alkuun.
  Jonain yksinäisenä hetkenä raadantansa lomassa hän tajusi, että hän
  jo oli ikäihminen, tähän taloon näin joutunut ... ja että kaiken
  yläpuolella oli Penjamin punertavat äijänkasvot ja kohmeloinen komento,
  vuosikymmeniä sitten omaan uomaansa asettunut, missään vaiheissa
  järkkymätön. Ja siinä välissä kuppari ja tyttäret omine tietoineen ja
  päältäkatsojana ympäröivä harmaa kylä. Näin kai siis oli jatkuva...
  Semmoiset aattelu-hetket painoivat hänen nenänsä juurta yhä alemmaksi;
  kaksi etuhammasta oli jo pudonnut. Jos Penjami kuolee, niin kuinka
  hänen käy silloin, kun ei ole perillistä eikä taida tulla.
  Mutta sitten se lupasi tulla. Kalventuneitten poskipäitten välistä
  katselivat Maijan vetistävät silmät usein haaveellisesti eteensä tuona
  odotusaikana. Nyt perillinen oli tulossa, mutta siihen seikkaan liittyi
  niin paljon pakollista suunnittelua, oli toimittava eteenpäin. Oli
  hoidettava ja kasvatettava lasta, pidettävä aina huolta siitä, että sen
  perintöosa karttui eikä huvennut. Ja aina kun Maijan yllättivät nämä
  pakkomielteet, tunsi hän olonsa tukalaksi. Häntä ahdisti ja väsytti
  kaikkinainen eteenpäin suuntautuva pyrkimys; kun näki kuvituksissaan
  menestyviä, hyvin tarpeellisia tuloksia, mutta samalla tunsi että
  niihin tarvittiin harkittua aloitetta ja pientä jatkuvaa tarmoa. Maija
  oli eläissään kokenut tuhannen tuhatta pientä hankaluutta, mikään ei
  häneltä vielä koskaan ollut täydellisesti sujunut. Tässäkin oli Eeva ja
  Marke ja Penjamin vanhuus ja kaikki muu. Miksei hänen naimisensakaan
  ollut tapahtunut niinkuin muitten tyttöjen? Siihenhän ihmisen pitäisi
  päästä, ettei tarvitsisi mitään pyrkiä.
  Mutta luonto ei semmoisia kuunnellut, vaan teki jatkuvaa työtänsä.
  Luonnon ehdoton, vaativa jatkuvaisuus toisaalta ja ihmisaivoitus
  toisaalta, elämän murhenäytelmän ydin, toteutui noissakin oloissa,
  aivan niinkuin kukka kehittyy lajinsa mukaan vihoviimeisten korpien
  käymättömissä perukoissa. Kun synnytys sitten oli käsillä, höltyi
  Maijalta hetkiseksi kaikkien noitten epämukavuuksien tukala paine. Hän
  tunsi tulleensa kuin johonkin ihannetilaan. Eevat ja Market, Penjamit
  ja kupparit saivat olla niinkuin olivat.
   * * * * *
  Ollilan pakarikamarissa palaa talikynttilä ja sen kellertävässä valossa
  istuu kolme miestä. Ollilan pappa itse on seitsemättäkymmentä käyvä
  mies, kasvot paljaiksi ajellut, leuan alla korvanjuuresta toiseen
  ulottuva tuuhea valkoinen kiehkura. Hän puhuu Kokemäen murretta,
  kaula ja yläruumis aina jäykkinä. Hän ottaa ryypynkin arvokkaasti,
  ja kun Nikkilän Penjami yrittää liiaksi kieppua ja kiusoitella, niin
  masentaa pappa hänet rauhallisen häikäilemättömästi; eikä Penjami
  uskalla ruveta riitelemään. Sillä papan vieressä istuu yhtä jäykkänä
  ja liikkumattomana poika Fransu, roteva, tasatukkainen kolmannella
  kymmenellään oleva mies. Fransukin sanoo joskus jonkin lauseen
  totisesti, koskaan hymyilemättä. Hän tekee kyllä huomautukset omasta
  puolestaan, mutta aina ne vahvistavat sitä mitä pappa on sanonut. He
  eivät juovu, vaikka juovat. He ikäänkuin hypittävät Penjamia tässä
  omassa piirissään, Penjamia joka Nikkilässä on sellainen valtias.
  Kokemäkeläisiä on yksi ja toinen ruvennut asettumaan tähän pitäjään. Ne
  ovat komearintaisia ja paikkakunnan sävystä piittaamattomia. Huiveineen
  ja turkkeineen ne sanovat kirkonmäelläkin toisilleen suurella äänellä
  "mää" ja "sää".
  Kynttilä lähestyy loppuaan ja Nikkilän Penjami samoin. "Et sää näykkä
  kestävän muukko yhden valun ajjaan", sanoo Ollilan pappa. Pappa
  alkaa vilkastua kun Penjami alkaa sammua. "Suotta sää mull' sillo
  vihottelit, kon en mää sull rahhaa antanu, mutten mää lainkan tuntenu
  sun olikkeitas -- ja sanon mää sen viäläki, et kui sää sillaila otit ja
  naeit..."
  Juopuneessa tajunnassaan tuntee Penjami kuinka vieras hän on noille
  miehille ja kuinka kiusoittavan ylivoimaisia nuo hänelle ovat.
  Ikäänkuin hän ja hänen talonsakin jo olisi joutumassa noitten
  valtoihin, noitten tahtomattakin. Penjamissa herää vaistomaisesti
  ärtymisen oireita, hän nousee ikäänkuin aikoisi tehdä jotain. Mutta
  silloin nousee pappakin ja sanoo:
  "Lähdes ny sentän naapuri kottiis päi akkaas kattomaa, mää luulen et
  hän saa pienii juur parhaillas."
  Pappa ja Fransu taluttavat Penjamin ulos. Hän tulee pilkkopimeälle
  tanhualle ja alkaa jalkaa myöten pyrkiä kylän toista päätä kohden.
  Silmät tuijottavat pimeyteen, ja kun viina on turruttanut tajunnasta
  pois kaiken jokapäiväisen, näkee hän vain elämänsä ja asemansa
  yksinkertaiset peruspiirteet kaikessa ellottavuudessaan. Tähän maahan
  ja tuohon taivaaseen ja noihin kokemäkeläisiin, niihin ei pysty häijyt
  kurit. Kaikkiin muihin on pystynyt. Tympäisee kauheasti tunne siitä,
  että on olemassa sellaista, johon ei kurit pysty ja josta ei pääse
  erilleen. Vanhaa Penjamia ihan puristaa se päälle tunkeva aavistus,
  että on sellaistakin, jolle on annettava jotain arvoa.
  Hän myrähtää ja istahtaa tien oheen.
   * * * * *
  Päre palaa pihdissä ja sen valossa näkyy Nikkilän pirtissä Nikkilän
  molemmat punatukkaiset tyttäret, vanhempi Eeva ja nuorempi Marke. He
  ovat molemmat isännän keskimmäisestä aviosta, ainoat eloon jääneet,
  äitivainaansa muotoiset. He ovat juron näköisiä eivätkä paljoa puhu
  keskenäänkään, mutta pyrkivät kumminkin aina toistensa läheisyyteen.
  Tänä ehtoona heillä on erikoisen harras yhteismieliala, sillä he ovat
  koko puhteen ajan saaneet kahden hallita lapsuutensa pirttiä. Kun
  emäntä on poissa ja isäntä poissa, niin ovat palkollisetkin poissa,
  sillä nyt on paras pestien ja viinojen aika. Vain sirkat huutavat
  huutamistaan uuninraoista ja palanut karsi rapsahtelee aavemaisesti
  vääntyessään karrelle. Ihan pihdin äärellä istuu Marke höpisten pitkää
  kapeata katkismusta, ja etäämmällä polkee Eeva rohdinrukkiaan. Kun
  Eeva pysähtyy nostamaan lankaa seuraavalle hampaalle, lakkaa Markekin
  lukemasta haluten sanoa jotakin, mutta sisar taas vain vääntää pyörän
  käymään, kastaa sormeaan ja jatkaa. Marke on vielä hiukan lapsellinen,
  ripillä käymätön, mutta Eeva on jo tulossa aikaihmiseksi.
  Heidän mielialansa aineksina ovat yksinomaan heidän pienen elämänsä ja
  ympäristönsä sattumukset. Kun suvi käy lopullensa, sytytetään iltaisin
  päreet ja talvi on taas lähellä. Niin näkyy tapahtuvan jatkuvasti
  vuodesta vuoteen ja siinä ohessa huomaavat tytöt kasvavansa. Äitivainaa
  kuoli toissa syksynä, näihin samoihin aikoihin; nyt on Maija täällä
  niinkuin kotonansa, liikkuu aitoissa ja luhdeissa ja on nyt saunassa
  saamassa lasta; isä on aina juovuksissa. Äitivainaan kuoleman jälkeinen
  vuosi oli Eevalle ja Markelle viehättävin; silloin isä oli melkein
  aina poissa, eikä kumminkaan hakannut heitä niinkuin oli hakannut
  äitivainaata. Eevalla oli avaimet ja hän piti niitä niin, ettei kuppari
  siihen aikaan paljoa päässyt pitelemään, vaikka se täällä aina liehui.
  Kuppari sinuttelee isää eikä ole milloinkaan sitä pelännyt, vaikka isä
  on vihainenkin.
  Marke laski kirjan helmaansa ja yritti puhella sisarelleen:
  -- Missähän isäkin taas on?
  -- Ollilassa kai.
  -- Mitä se Loviisa täällä niin yhtämittaa on? mitä se isälle aina sillä
  lailla nauraa?
  -- Kuppari on ollut kanssa isän morsian.
  -- Niin mutta kuinka se nytkin vielä on täällä kun Maijakin on? Ja
  kuinka se Maijakin saa täällä niin olla?
  -- Se on emäntä.
  -- Äitihän emäntä oli.
  -- Niin mutta nyt on Maija ja se saa lapsenkin nyt juuri, ettäs tie't.
  -- Kuinka se sen saa? mitä varten se sen saunassa saa?
  -- Kysy Maijalta.
  -- Koska sinä saat lapsen?
  -- Pyh, isona huomenna kun kisperit kypsyy, vastasi Eeva väsyneesti
  hymähtäen, nousi, laski rukkinsa syrjään, haukotteli ja piteli
  tukkaansa.
  Kahden kesken jääneet Nikkilän tyttäret, pienisilmäiset, punatukkaiset,
  alkoivat ikävissään hankkia makuulle. Emäntä Maija ja kuppari
  Loviisa viipyivät vielä saunassa, isäntä Penjami viipyi kylällä.
  Nämä kolme ihmisryhmää varmaan tietämättään vieroivat toisiaan kukin
  tahollaan tuona pilkkopimeänä syysiltana, kun kylän kujalta silloin
  tällöin kuului humaltuneen rengin karjahdus. Eeva sammutti päreen,
  sulki räppänän ja kallistui natisevaan vuoteeseen muurin viereen
  karsinapuolelle, jossa Marke jo odotti hykertyäkseen tiiviisti hänen
  kylkeensä. Eeva salli sen tapahtua, vaikkei se häntä erikoisemmin
  miellyttänyt.
  Porstuasta kuuluivat kupparin kiireiset askeleet. Hän käväisi sekä
  kamarissa että pakarissa, avasi pirtinkin ovea ja meni taas. Poika oli
  jo maailmassa, ruokottuna ja sidottuna. Sillaikaa kun kuppari haki
  koppaa, teki äiti kämmenellään ristinmerkkiä sen rintaan ja höpisi
  jonkinlaista loitsun ja siunauksen sekaista. Sitten hän huoahtaen
  taas laskeusi pitkälleen, mielessä ja jäsenissä luontainen onnen ja
  raukeuden tunne. Ei ollut sillä hetkellä pelkäämistä, ei raatamista,
  sai olla hetkisen lapsen kanssa kahden täällä saunan hiljaisuudessa.
  Salaperäinen tunnin vanha ihmisolento ähki kopassaan Nikkilän saunassa
  yöllä Mikonpäivälauantaita vastaan kaukana pimeällä kulmakunnalla
  kuusikymmentä vuotta ennen punaista kapinaa. Eihän se ollut mikään
  sopusointuinen syntymähetki, jos ei erityisen epäsointuinenkaan; se
  tapahtui varsin tavallisissa oloissa. Pirtissä Eeva heräsi ensin
  siihen, että isä Penjami kompuroi sänkyään kohden. Sitten hän jälleen
  heräsi siihen, että isä pauhasi jotain, johon ovensuu-sängystä lopulta
  kuului vastaus: "Ole nyt äijä märisemättä, taikka kun minä täältä
  nousen, niin vissiin lakkaat." Se oli renki Aapeli, joka kanssa oli
  tullut myöhään kotiin. Äijä kyllä herkesi tuokioksi, mutta nousi
  sitten taas ja jotain myristen meni porstuaan, jossa kuului kyselevän
  Loviisaa. Nuorempi käskyläispoika hihitti sängyssään. Nämä kaikki
  Eeva hyvin kuuli, eikä siinä hänelle ollut mitään tavatonta. Marke ei
  kuullut mitään, vaan nukkui yhä kiinteämmin Eevan kylkeen puristuneena,
  arvattavasti luullen unissaan Eevaa äidikseen.
   * * * * *
  Maija oli omista syistään pojan syntymistä odottanut ja synnytyksen
  jälkeen kokenut ne juhlalliset tunnelmat, jotka luonto itse herättää.
  Mutta niin pian kuin tunnelmat ovat ohi, on kaikkivaltias arki taas
  esillä ja silloin käsitetään lapsen syntyminen yleensä vaan joksikin
  semmoiseksi, jonka kunnialliset ihmiset nurkumatta ottavat vastaan
  ja kärsivällisesti kestävät; se on niitä tulemia, joita elämä aina
  muodossa tai toisessa tuo mukanaan ja jotka ihmis-elämälle antavat
  sen harmaan ja hiukan painavan sävyn. Jos lapsi kuolee nuorena, on se
  yleensä paljon iloisempi tapaus kuin sen syntyminen. Kyyneleet kyllä
  vuotavat äidiltä, mutta hän selittää ne avoimesti ilon kyyneleiksi.
  Ollessaan lapsesta erillään muisti Maija aina, että hänelle
  oli tärkeätä lapsen elossa pysyminen. Joskus välähti mielessä
  semmoistakin, että Penjami ei välitä lapsesta; uusia tunteita heräsi
  tällöin Maijan sydämessä Penjamia kohtaan. Se alkoi vähitellen
  tulla ilmi aviopuolisoitten välisissä sananvaihdoissakin. Maija
  kyllä vaistomaisesti koetti niissä säilyttää morsiusajalta jäänyttä
  herttaisen naljailevaa otetta, mutta saattoi kumminkin kahden kesken
  ollessa häikäilemättä ja karkeata leikkiä laskien sanoa Penjamia
  sinuksi. Tämä tapa näytti muuten jollakin lailla tehoavan Penjamiin;
  Maija tunsi arvonsa ja vaikutusvaltansa kasvavan.
  Niin kauan kuin pikku Jussi oli taitamaton eikä omin päin kyennyt
  retkeilemään, olivat hänen päivänsä jokseenkin yhtäläisiä. On vanha
  kolhittu kehto pirtin karsinapuolella. Ehtoopimeässä makaa siinä
  kolmannella oleva poika jalat sisarpuolen Marken sylissä, joka istuu
  poikkipuolin kehdon jalkopäässä. Permannon korkealle jääneet oksakohdat
  loskuttavat kovasti kehtoa, jota Marke kyllästyneesti rallattaen
  soutaa. Poika ei tahdo nukkua. Tavan takaa se pyrkii istualleen ja
  huutaa äitiä, jolloin Marke aina työntää sen takaisin makuulle. Lasta
  vaivaa vahveneva pimeys ja sitä purevat kirput ja luteet.
  Kun lapsi poraten nousee jo kuinka monennen kerran, ponnistautuu Marke
  vihdoin ylös ja punnertaa pojan syliinsä, kohlii käsivarsilleen sen
  länkeytyneet sääret ja lähtee ikkunaa kohden, josta vielä kuultaa
  päivän valoa. Lapsi tyyntyy hiukan, kun se kaivon ja navetan vaiheilla
  näkee hämyssä hääriviä hahmoja. Sitten se taas alkaa hiljaisesti
  jatkuvasti porailla. Ulkona läimähtää ovi, sisällä sirittää sirkka,
  silloisten pirttien uskollinen eläin, pärevalojen aikalainen. Marke on
  jo kyllästynyt kyllästymiseensäkin. Hän katselee siinä ikkunan edessä
  täysin tunteettomasti pojan itkusta nuhrautuneita, sekaisia piirteitä.
  Tämä on Maijan poika ja isä on tämänkin isä...
  Jo tulevat pirtille miehet, Aapeli ja Kustaa, käskyläispoika.
  Mastomäki, taksvärkkäri, näkyy kääntyvän portilta pois päin. Maijankin
  askeleet kuuluvat porstuassa menevän pakariin. Puhde alkaa.
  Kun Aapeli on riisunut mekkonsa, saattanut muurin holviin kintaansa
  ja kastuneet tallukkaansa, kurottaa hän orsilta pärekimpun, hakee
  tulitikun, raapaisee muurin kyljestä tulen ja sytyttää päreet. Lapsi
  lopettaa hiljaisen itkunsa ja kipristelee silmiään. Se on uupunut,
  mutta jos sitä yrittää laskea kehtoon, niin se parkaisee.
  Aapeli on hakenut esiin reen teelmänsä. Kustaa torkkuu penkillä
  toimetonna niin kauan kuin ei ole käskijää. Jo tulee pirttiin emäntä
  Maija, ottaa kesken häärinäänsä Jussin syliinsä ja antaa rintaa. Jussi
  imee vielä kolmannella ollessaan. Ei ole tullut vieroitetuksi.
  Maija osaa kyllä olla emäntää. Hän käskee Kustaan ja Marken lukemaan.
  Kustaa hakeekin katkismuksensa, mutta Marke epäröi. "Älä huoli kun isäs
  tulee", uhkaa Maija.
  Kustaa on päässyt juuri parhaaseen paasaamiseen: "Vastaus, että se
  vanha Adami, joka meissä vielä on joka päivä -- öö -- katumuksen
  ja parannuksen -- ja kaikkein pahain himoin kanssa -- öö -- pitää
  upotettaman ja -- ja jälleen joka päivä nouseman ylös -- öö -",
  kun Aapeli tarvitsee tarkkaa valoa saumaa liittäessään ja ärähtää
  Kustaalle: "Poika, tu' näyttään valkeeta."
  Höylän sihinää, rukin hyrinää, katkismuksen papatusta. Penjami itse
  on tullut pirttiin kimppu pärepuita kainalossa ja kiskoo vaiteliaana
  päreitä. Hän on tänään ollut selvä koko päivän, ja silloin hänen
  läsnäolonsa aina vaikuttaa toisiin arvokkaammin.
  Parin tunnin päästä ovat nuo eri-ikäiset ihmisolennot jo unen
  helmoissa. Heidän ympärillään huokuu ääretön synkkä sydänmaan yö,
  niinkuin ainoa tietoinen olento, joka katselee tiedottomia, ajan
  meressä avuttomina ponnistelevia ihmisiä. Kohtalokas kuusikymmenluku on
  alussaan, mutta noilla yhteen osuneilla olennoilla ei ole korvaa kuulla
  sen lähestyviä vaiheita sirkan sirinästä. Seitsemän hengitystä koettaa
  vain kukin jatkuvasti saada ja antaa osansa pirtin yhteiseen ilmaan.
  Nuorin hengitys on tuskin kuuluva. Pikku Jussi on lopulta nukkunut
  äitinsä rinnoille ja sitten laskettu lemahtavaan kehtoon. Siinä on
  pieni ruumis kaikkine osineen, sekin tiedottomasti pyrkimässä ajan
  merta myöten etäiseen miehuuteensa ja vielä etäisempään vanhuuteen
  ja kenenkään tietämättömään kuolemaan, jonka jälkeen kaikki taas on
  ennallaan: ajan meren ranta yhtä näkymättömissä. Siinä on lihaa,
  verta ja sisinnä luut. Mutta tuon pienen yhdistelmän matka on alusta
  alkain vaivalloinen kuolemaa kohden. Pienien luitten näkymättömissä
  kudoksissa tapahtuu jo jotakin, josta ei kukaan aavista muuta kuin
  tulokset, säärten hiljaisen länkeytymisen ja pääluun pakurat. Ja pimeän
  vakiintuessa lähtee lude kehdon kulmauksesta uskomattoman ketterästi
  vilistämään pitkin raitia, kunnes löytää mitä etsii.
  Näistä seikoista saapuu yhtämittaisia sanomia aivojen hentoihin
  kammioihin. Kun sanomat kiihtyvät, alkaa jossain kaukana ääni soida,
  saattaen aaltonsa keskelle kaikkien toisten aivojen salaisia toimia.
  Mutta vain yksissä aivoissa niihin kiinnitetään huomiota.
  Maija nousee, tulehtuneita silmiään hieroen ja kylkeään raapien,
  kuorsaavan Penjamin vierestä tuutimaan pientä Jussia. Mutta Jussi
  ei tyydy tuuditukseen, se huutaa lujemmin ja heittelehtii. Silloin
  Maija kärsimättömin liikkein kumartuu kehdon ääreen rintaa antamaan.
  Milloinkahan se päivä koittaa, jona hän sen vieroittaa? Kyllästymisen
  tunne täyttää Maijan mielen kun hän siinä ilta-yön syvyydessä tuntee
  pojan kiskovan rinnan niukkaa mehua. Raskaaksi tämä tulee sittenkin. Ja
  hän tietää, että talossa on velkaakin.
  Poika tyyntyy taas -- vähäksi aikaa, ja tuhannet ulkonaiset ja sisäiset
  seikat jäävät jatkamaan työtänsä, hitaasti, hitaasti muovailemaan
  pienestä olennosta inhimillistä yksilöä. Maija oikaisee huoaten
  Penjamin rinnalle. Kustaa puhuu unissaan. Sitten on jälleen hiljaisuus
  hengityksineen. Muurin otsikolla jäytää sirkka siihen lasketun
  katkismuksen kantta.
   * * * * *
  Niiltä ajoilta jäi pikku Jussin sieluun vain aistivaikutelmia: auringon
  tai kuun läikkiä lattialla, tiuskaisuja, palavan päreen natinaa.
  Kerran sitten jäi myös mieleen joulun kuva himmeleineen, pahnoineen,
  kynttilöineen, veisuineen. Mutta ensimmäinen varsinainen sarjamuisto,