Harmaan karhun elämäntarina - 1

Süzlärneñ gomumi sanı 3868
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1882
22.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
30.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
35.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place

HARMAAN KARHUN ELÄMÄNTARINA
Kirj.
ERNEST THOMPSON SETON
Suomentanut I. K. Inha



WSOY, Porvoo, 1916.


Palette Ranshissa, Graybullin rannalla, vietetyille
päiville omistan tämän kirjan. Sain siellä metsämiehiltä,
vuorimiehiltä, sain omista ja isännänkin kokemuksista
aineksia Vahbin elämäntarinan kertomiseen.


SISÄLLYS:

I. Vahbin penikka-aika.
II. Hänen voimansa päivät.
III. Riutuminen.


I OSA
VAHBIN PENIKKA-AIKA

I.
Kaukana villin Lännen villeimmässä osassa hän syntyi, Vähän Pineyn
latvoilla, yläpuolella sen paikan, jossa nykyään on Palette Ransh, ja
kolmattakymmentä vuotta on siitä vierryt.
Emo oli noita tavallisia "hopearipsejä", se eli omaa hiljaista
elämätään niinkuin halusta kaikkikin karhut, huolti talouttaan, täytti
velvollisuutensa perhettään kohtaan, eikä pyytänyt keneltäkään
suurempaa suosiota kuin saada olla omissa oloissaan.
Heinäkuu oli jo kulumassa, kun se vei huomattavan joukkonsa Vähän
Pineyn rantaa pitkin alas Graybullille ja näytti niille, mitä marjoja
mansikat ovat ja mistä niitä pitää hakea.
Emon syvästä vakaumuksesta huolimatta eivät penikat olleet huomattavan
isoja eivätkä hyvän näköisiäkään; ja kuitenkin se oli huomattava perhe,
sillä niitä oli neljä, vaikk'ei monikaan karhu eukko voi ylpeillä
enemmästä kuin kahdesta.
Hauskoja aikoja elivät nyt pörhöiset pienokaiset, vuoriston ihanata
kesäaikaa, kaikenlaisen hyvyyden runsaudessa hekumoiden. Emo väänsi
nurin joka pölkyn ja laakakiven, mitä eteen sattui, ja paikalla kun se
oli kohotettu, ne kaikin hyökkäsivät sen alle kuin pienet porsaat
nuolaisemaan suuhunsa siellä piilevät muurahaiset ja toukat.
Niiden päähän ei koskaan pälkähtänyt, että moamon voima voisi joskus
pettää ja iso paasi pudota, juuri kun he olivat alle ennättäneet; ja
tuskinpa sitä olisi tullut ajatelleeksi kukaan muukaan, joka olisi
sattunut näkemään emon valtavan käsivarren ja jykevän olkapään tuuhean
kellertävän turkin alla liikkuvan. Ei, ei; se käsivarsi ei voinut
koskaan pettää. Oikeassa olivat pienokaiset. Siksipä ne kiireessään,
kuka ensiksi ennättäisi, jokaisen uuden pölkyn luona tuuppivat ja
tyrkkivät toisiaan nurin ja rääkäisivät vähät rääkäyksensä,
ärhentelivät vähät ärhentelynsä, ikäänkuin olisi kussakin ollut porsas,
penikka ja kissanpoikanen kaikki yhteen kääräistyinä.
Ne tunsivat jo hyvin tuon tavallisen pienen ruskean muurahaisen, joka
ylämaassa asustaa kaatuneitten puitten alla, mutta nyt ne ensi kerran
sattuivat ison lihavan ja herkullisen metsämuurahaisen pesälle ja
tunkeilivat nyt kaikin sen ympärille nuollakseen suuhunsa ne mitä
ulkona juoksenteli. Mutta hyvin pian ne älysivät, että saivatkin suuhun
enemmän kaktuksen okia ja hietaa kuin muurahaisia, kunnes emo sanoi
karhun kielellä: "malttakaa, jahka minä näytän".
Se pyyhkäisi keosta kukkuran pois, sitten laski sen päälle ison
kämmenensä vähäksi aikaa lappealleen, ja kun kämmenessä alkoi kiehua
vihaista muurahaista, niin se nuolaisi ne suuhunsa yhdellä lotkauksella
ja sai siten oivan runsaan suuntäyden pureskeltavakseen ilman
ainoatakaan hietajyvästä tai kaktuksen piikkiä. Pian sen penikatkin
oppivat. Nämä laskivat kukin pienet ruskeat kämmenensä muurahaiskeon
päälle, niin että sen ympärillä oli täysi kehä kämmeniä, ja siinä sitä
istuttiin, niinkuin lapset sormusta kätkemässä, ja jokainen nuoli ensin
oikean ja sitten vasemman kämmenensä, taikka joku läimäytti veljeään
korvalle, kun tämä sattuikin hänen kämmenensä nuolaisemaan, kunnes
muurahaiskeko oli puhdistettu ja joudettiin muille markkinoille.
Muurahaiset ovat hapanta syötävää ja karhujen tuli jano, jonka vuoksi
vanha ja viisas asteli edellä joelle. Kun siellä oli juotu, minkä
kutakin halutti, ja jalkoja viruteltu, niin käveltiin joen rantaa
suvannolle, jossa vanhan terävä silmä huomasi parven puhvelikaloja
itseään pohjassa paistattamassa. Vesi oli sangen matalalla, soran
sekaisia suonia vain syvien hautain välillä, ja moamo sanoi
pienokaisilleen:
"Istukaa nyt tähän pientarelle, niin saatte oppia vähän uutta."
Ensin se kulki suvannon alapäähän ja hämmensi mutapilven tyyneen veteen
häälymään. Mutapilvestä venyi pitkä häntä kuin esirippu virtapaikkaa
kohti. Sitten se hiljaa rantaa pitkin kiertäen hyppäsi suvannon
yläpäähän niin suurella pauhulla kuin suinkin. Kalat olivat
kokoontuneet siihen päähän, mutta tämä äkkihyökkäys ajoi ne hurjaan
pakoon ja ne hyökkäsivät suin päin mutapilveen. Kun on puolen sataa
kalaa, niin on joukossa aina joku houkkakin, ja näitä nyt hyökkäsi
puolen kymmentä pimitetyn veden kautta virtapaikkaan, jossa ne
ennenkuin aavistivatkaan joutuivat matalalle sorapohjalle plätiköimään.
Vanha hopearipsi nakkasi ne pientarelle ja pienokaiset suurella melulla
hyökkäsivät näitten hullunkuristen lyhyitten käärmeitten kimppuun,
jotka eivät päässeet paikastaankaan, ja hotkivat ja ahmivat, kunnes
pikku vatsat olivat pullollaan kuin ilmapallot.
Ne olivat nyt syöneet niin paljon ja aurinko paahtoi niin kuumasti,
että kaikkia rupesi kovasti raukaisemaan. Niinpä emokarhu vei ne
pieneen rauhaiseen kolkkaan, ja paikalla kun se asettui levolle, nämä
kaikki, vaikka helteestä läähättäen, ryömivät sen ympärille ja kävivät
nukkumaan, pienet ruskeat käpälänsä kokoon käpertäen ja tuikaten pienen
mustan kuononsa villan sisään kuin kovalla pakkasella.
Tunnin tai parin kuluttua aljettiin haukotella ja oikoa jäseniä, paitsi
pikku Karvarullia, joka oli pienin kaikista; se kurkotti hetkisen
suippoa kuonoaan ja ryömi sitten takaisin moamon jykevien käsivarsien
väliin, sillä se oli, pikku raukka, helläluontoinen ja hemmoteltu.
Suurin, se joka myöhemmin Vahbin nimellä tunnetaan, kellistyi
selälleen, tassut taivasta kohti, ja alkoi repiä maasta esiin pistävää
juurta, morahdellen itsekseen sitä pureskellessaan tai läimäyttäen sitä
käpälällään, kun se ei pysynyt siinä, missä olisi pitänyt. Rasavilli,
se huimapää, alkoi vedellä Käherikköä korvista ja sai omalle korvalleen
hyvän puustin. Pantiin pieneksi painiksi, tiukaksi pieneksi
hallavankeltaiseksi keräksi takertuneina mukellettiin sinne ja tänne
pitkin nurmikkoa ja, ennenkuin huomattiinkaan, kierähdettiin törmältä
jokea kohti näkymättömiin.
Melkein paikalla kuului sitten pienten paininlyöjäin hätääntynyt
avunkiljunta. Niiden äänestä puhui todellinen kauhistus, siitä ei
voinut erehtyä. Joku kamala vaara uhkasi.
Kavahtipa jalkeille hiljainen emo, muuttui ilmetyksi paholaiseksi ja
töytäsi rinteelle paraiksi nähdäkseen valtavan sonnin murhanhimoisesti
hyökkäävän pientä otusta vastaan, jota se epäilemättä luuli keltaiseksi
koiraksi. Käden käänteessä olisivat Käherikön päivät olleet luetut,
sillä sen jalka oli pientarella pettänyt; mutta samassa kuului
raskasten jalkain töminää ja karjaus, joka säikäytti ison sonninkin, ja
valtavana kellervänä karvakeränä karhuemo poukkui sonnin kimppuun.
Hänen! karjan ruhtinaan, kaikkien näitten lakeitten herran, mitä
tarvitsi hänen pelätä? Se mylvi syvä-äänisen sotahuudon ja hyökkäsi,
seivästääkseen ison karhun pientareeseen kiinni; mutta samalla kuin se
painoi niskansa repiäkseen kontion hohtavilla sarvillaan, tämä antoi
sille pyörryttävän läimäyksen, ja ennenkuin sonni tointui, oli kontio
jo sen olkapäillä ja hirveillä kynsillään raastoi ja raastoi lihaa sen
kylkiluista.
Sonni kiljui raivosta ja puski ja nousi takajaloilleen, vetäen
kerallaan kontiota. Kun se sitten suin päin syöksyi rinnettä alas, niin
kontio päästi irti itse pelastuakseen, ja sonni mukelsi jokeen.
Tämä oli sille onni, sillä karhu muoria ei haluttanut lähteä itseään
kastelemaan; sonni kaalasi toiselle puolelle ja raivosta ja tuskasta
mylvien kaikkosi pois ja yhtyi karjaan, johon se kuului.

II.
Vanha eversti Pickett, karjakuningas, ratsasti maillaan. Edellisenä
yönä hän oli nähnyt uudenkuun laskevan Pickets' Peakin valkoisen keilan
taa.
"Viime kuun näin Frank's Peakin päällä", hän sanoi, "ja koko kuukauden
oli minulla huono onni; mutta nyt kaiketi onni muuttui."
Seuraavana aamuna hänen onnensa alkoikin. Washingtonista tuli kirje ja
suostumus hänen pyyntöönsä, että ranshille perustettaisiin
postitoimisto, ja siinä vielä oli kohtelias kysymys, "minkä ehdotatte
uuden postitoimiston nimeksi?"
Eversti otti naulasta uuden rihlansa, 45-90 repeterin. "Entäs tämä
sitten", hän sanoi; "olihan nyt minun kuuni!" ja hän nousi Graybullin
vartta ylöspäin katsomaan, miten karja jaksoi.
Kulkiessaan Rimrock vuoren lievettä hän kuuli etäistä mölyä, niinkuin
olisi sonneja tapellut, mutta hän ei siitä sen enempää välittänyt,
ennenkuin oli kiertänyt vuoren nokan ja näki alhaalla lakeudella
karjansa kuopivan, niin että maa pöllysi, ja kuuli sen ammuvan siihen
laatuun, kuin se oman heimonsa verta haistaessaan ammuu. Hän huomasi
pian, että suuri sonni, itse pääpomo, oli ylt'yleensä verissään. Selkä
ja kyljet olivat kuin pantterin repimät ja pää kuin toisen sonnin
ruhjoma.
"Harmaa karhu", morahti eversti, sillä hän tunsi vuoriston. Sukkelaan
hän jäljistä katsoi, mistä sonni oli tullut, ja ratsasti sitten korkeaa
törmää kohti, josta näki kauemmaksikin. Välillä oli, lähellä Pineyn
suuta, Graybullin sorainen kaalamo. Hevonen sotki kylmää kuohuvaa vettä
ja alkoi nytkäyksin kavuta toiselle äyräälle.
Tuskin oli ratsumiehen pää noussut penkan päälle, kun käsi tapasi
pyssyä, sillä siellä oli täydesti näkyvissä viisi harmaata karhua, yksi
iso ja neljä penikkaa.
"Juoskaa metsään," rähähti karhu muori, sillä se tiesi, että ihmisillä
on pyssyt. Ei siksi, että se olisi omasta puolestaan pelännyt; mutta se
ajatus oli niin kamala, että moiset kojeet pääsisivät hänen
sydänkäpyjensä joukkoon. Se karkasi opastamaan niitä Ala-Pineyn
hirsimurrokkoon. Mutta kamala murhaava ammunta alkoi.
Piu! Ja karhu emo tunsi kuolon pistoksen.
Piu! jo mukelsi Karvarulli, pikku raukka, nurin niskoin tuskasta
rääkäisten ja siihen jäi.
Vihasta ja raivosta ärjyen karhu emo kääntyi vihollista vastaan.
Piu! jo tunsi hervahtavansa ja kuolevansa, olkapää läpi ammuttuna. Ja
ne kolme pientä penikkaa, tietämättä mitä tehdä, juoksivat takaisin
emonsa luo.
Piu! pau! ja Rasavilli ja Käherikkö vaipuivat kuolonkouristuksissa sen
viereen ja Vahb, kauhistuneena ja ymmällään, juoksi piiriä niiden
ympäri. Sitten se, tuskin itsekään tietäen miksi, pyörsi ympäri ja
hyökkäsi hirsimurrokkoon ja katosi, kun vielä viimeinen pau viuhautti
hänellekin pistävän tuskan ja ruhjoi takakäpälän kelvottomaksi.
Tästä sai postitoimisto nimekseen "Neljä-Karhua". Eversti näytti olevan
hyvillään siitä, mitä oli tehnyt; ja taisipa hän sitä kehaistakin.
Mutta kaukana Anderson's Peakin metsissä olisi samana yönä voitu nähdä
pienen ramman karhun poikasen vaeltavan, ontuen ja jälkeensä jättäen
veritahran joka kerta, kun yritti laskea alas takatassunsa; itkien ja
vikisten, "moamo! moamo! voih, moamo, missä sinä olet?" sillä sen oli
kylmä ja nälkä, ja jalkaan koski niin kipeästi. Mutta ei ollut emoa
tulemaan hänen luokseen, eikä hän uskaltanut palata sinne, mihin oli
hänet jättänyt, ilman päämäärää hän vain hongikossa harhaili.
Sitten hän vainusi outoa eläinhajua ja kuuli raskaita askelia; ja kun
hän ei tiennyt mitä muuta tehdä, niin hän kiipesi puuhun. Samalla tuli
puun alle joukko isoja, pitkäkaulaisia, hoikkakoipisia eläimiä, jotka
olivat vielä moamoakin korkeampia. Kerran ennen hän oli niitä sen
näköisiä nähnyt, eikä hän niitä silloin pelännyt, sillä olihan moamo
mukana. Mutta nyt hän pysyi puussa hyvin hiljaa, ja isot eläimet
lähelle tultuaan pysähtyivät ruohoa poimimaan ja sitten sieraimiinsa
puhaltaen juoksivat pois näkyvistä.
Hän pysyi puussa melkein aamuun saakka ja oli silloin niin kankeana,
että tuskin pääsi maahan kapuamaan. Mutta sitten nousi lämmittävä
aurinko, ja etsiessään marjoja ja muurahaisia hän alkoi jaksaa
paremmin, sillä hänen oli kovin nälkä. Sitten hän palasi takaisin
Pineyn rannalle ja pisti haavotetun jalkansa jääkylmään veteen.
Hän aikoi palata takaisin vuorille, mutta täytyihän sitä vielä käydä
sillä paikalla, johon moamo ja veljet olivat jääneet. Kun iltapäivä
lämpeni, niin hän astua nilkutti hongikkoa virran suuntaan ja sitten
Graybullin rantoja alaspäin, kunnes tuli sille paikalle, jossa eiliset
kalakestit oli pidetty; ahnaasti hän purra rouskutteli päitä ja muita
tähteitä, mitä löysi. Mutta tuuli kantoi siihen outoa kamalaa hajua.
Tämä pelotti häntä, ja kun hän kulki alas sinne päin, päin, missä oli
viimeksi emonsa nähnyt, niin haju kävi pahemmaksi. Hän tirkisteli
varovaisesti sitä paikkaa ja näki siellä lauman kojootteja jotain
repimässä. Mitä ne repivät, sitä hän ei tiennyt; mutta emoa ei näkynyt,
ei kuulunut, ja se löyhkä, joka teki niin pahaa ja pelotti häntä, oli
vielä entistäkin kamalampi, hän sen vuoksi rauhallisesti kääntyi
takaisin Ala-Pineyn hirsimurrokkoa kohti eikä enää milloinkaan palannut
takaisin kadonneita omaisiaan etsimään. Emoansa hän kaipasi enemmän
kuin milloinkaan ennen, mutta mikä lienee korvaan kuiskannut, että se
oli suotta.
Kun yökylmä vaipui maille, niin hän kaipasi emoaan yhä enemmän ja
enemmän ja liikutteli sinne tänne onnahdellessaan, yksinäinen pikkuinen
orpo raukka. Ei se ole eksynyt, jolla ei kotoa ole, mitä etsiä, hän oli
vielä eksynyttä kurjempi ja yksinäisempi, jalkoja pakotti ja vatsa
vaati sitä juomaa, jota ei enää milloinkaan saisi. Yöllä hän löysi
onton puun ja sen sisään ryömien koetti nähdä unta, että moamon suuret
karvaiset käsivarret häntä syleilivät, ja sitä hän hönötteli nenäänsä,
kunnes vaipui uneen.

III.
Vahb oli aina ollut synkkä pikku karhu; ja se onnettomuuksien paljous,
joka hänet yllätti, juuri kun hänen mielensä oli muodostumassa, teki
hänet vielä entistä jurommaksi ja tylymmäksi.
Ei näyttänyt olevan ketään, joka ei olisi ollut häntä vastaan. Hän
koetti pysyä piilossa Pineyn ylisissä metsissä, etsien päivällä
ravintoaan ja yöt leväten ontossa puussa. Mutta eräänä iltana kolon
olikin anastanut piikkisika, joka oli yhtä suuri kuin hänkin ja häjy
kuin kaktuspensas. Vahb ei voinut tehdä sille mitään. Hänen täytyi
luopua kolostaan ja hakea toinen pesä.
Eräänä päivänä hän lähti alas Graybullin lakealle kaivamaan muutamia
juuria, jotka hän emonsa neuvoista tiesi hyviksi. Mutta ennenkuin hän
oli vielä kunnolla alkuunkaan päässyt, nousi maareiästä harmahtavan
näköinen eläin, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa kähisten ja äristen.
Vahb ei tiennyt, että se oli mäyrä, mutta hän näki, että se oli
vihainen ja yhtä suuri kuin hän itsekin. Hän oli kipeä ja vielä
rampakin, mitäpä muuta, hän liikkasi matkoihinsa eikä kertaakaan
pysähtynyt, ennenkuin oli harjulla seuraavassa kanjonissa. Siellä hänet
näki muuan kojootti ja tämä hyppi hänen perässään ja vielä kutsui
toisenkin kumppanikseen lystiä pitämään. Vahb oli puun vieressä ja
kiipesi oksain sekaan. Kojootit tulivat puun alle hyppien ja kiljuen,
mutta niiden nenä sanoi, että tämä olikin nuori harmaa karhu, jota ne
olivat ajaneet, ja hyvin pian ne päättivät, että penikka puussa tiesi
emo harmaan läheisyyttä ja että oli parasta jättää se rauhaan.
Kun ne olivat pois pujahtaneet, tuli Vahb maahan ja palasi Pineylle.
Graybullin varrella olisi ollut enemmän ruokaa, mutta siellä näytti nyt
jokainen olevan häntä vastaan hänen menetettyään armaan vaalijansa,
jota vastoin Pineyn rannoilla oli edes joskus rauhaa, ja siellä oli
paljon puita, joihin sopi vihollisen tullessa kiivetä.
Kauan kesti taittuneen jalan parata; eikä se oikeastaan koskaan
parantunut oikein hyväksi. Haava parani ja kivun tunto kului pois,
mutta siihen jäi kankeus, jonka vuoksi hän vähän ontui, ja kämmenkänsät
kasvoivat yhteen aivan toisenlaisiksi kuin toisen jalan. Siitä oli
kiusaa varsinkin puuhun kiivetessä, taikka kun oli juostava nopeasti
vihollisia pakoon; ja vihollisia oli loppumattomiin, eikä ainoatakaan
ystävää sattunut hänen tielleen. Moamon menettäessään hän menetti
parhaan ja ainoan ystävänsä. Moamo olisi opettanut paljon, mitä nyt
täytyi oppia katkeran kokemuksen kautta, ja olisi varjellut häntä
useimmista pahoista, jotka nyt kohtasivat penikka-aikana -- niin
monesta ja niin katkerasta pahasta, ettei hän olisi mitenkään niistä
elävänä suoriutunut ilman synnynnäistä jäykkyyttään.
Ketrimännyissä oli tänä vuonna runsas sato ja tuulet alkoivat pudotella
yllin kyllin kypsiä käpyjä. Vahbin elämä alkoi käydä vähän helpommaksi.
Parani terveys, karttuivat voimat, ja ne eläimet, joita hän joka päivä
tapasi, jättivät hänet nyt rauhaan. Mutta hänen herkutellessaan
ketripuistossa eräänä aamuna myrskyn jälkeen, marssi mäkeä alas iso
musta karhu. "Vastaantulija ei salolla ystävä", tämän sananparren oli
Vahb jo oppinut. Hän kapusi lähimpään puuhun. Musta karhu ensinnä
pelästyi, kun vainusi harmaan karhun hajun; mutta nähdessään, että se
olikin vain penikka, se rohkaisi mielensä ja tuli möristen Vahbia
kohti. Se osasi kiivetä yhtä hyvin kuin pieni harmaa karhu,
paremminkin, ja vaikka Vahb olisi noussut kuinka korkealle, niin musta
karhu tuli perässä, ja kun Vahb oli mennyt pienimmälle ja korkeimmalle
oksalle, joka suinkin kantoi, niin musta karhu tylysti ravisti hänet
irti, niin että hän putosi maahan tärskähtäen ja ruhjoutuen
puolipökerryksiin. Voihkien hän liikkasi pois, ja ainoa syy, joka
pidätti mustaa karhua häntä seuraamasta ja ehkä tappamasta, oli se
pelko, että vanha harmaa ehkä oli lähettyvillä. Ja niin Vahb
karkotettiin kaikista näistä hyvistä ketrimetsistä joen suupuoleen.
Graybullin rannoilla ei tähän aikaan ollut paljoa ruokaa. Marjat olivat
melkein kaikki loppuneet; ei ollut kaloja eikä muurahaisia, ja
pakottavin paikoin, yksinäisenä ja kurjana Vahb vaelsi ja vaelsi,
kunnes oli jo Meteetseen puolessa myötämaissa.
Kojootti juosta loikki marunavarvukkoa hänen perässään. Vahb koetti
juosta, mutta siitä ei tullut mitään. Kojootti pian sai hänet kiinni.
Mutta sitten Vahb äkkiä epätoivoisen rohkeuden puuskauksessa kääntyi
päin ja kävi päälle. Hämmästynyt kojootti killahti säikähdyksestä
kerran tai pari ja pakeni häntä koipien välissä. Näin Vahb oppi, että
sota on rauhan hinta.
Mutta huono oli ruuan saanti täällä; oli liian paljon karjaa; ja Vahb
oli matkalla Meteetseen kanjonin etäisiä käpy-metsiä kohti, kun hän
näki aivan samanlaisen miehen kuin se murheen päivänä nähty. Ja samassa
hän kuuli paun ja marunan varret kahahtivat ja kaatuivat aivan hänen
selkäänsä. Kaikki sen päivän kamalat hajut ja vaarat palasivat hänen
mieleensä, ja Vahb juoksi, niin ettei ollut koskaan ennen sitä juoksua
juossut.
Hän pääsi pian kuruun ja kulki sitä pitkin kanjoniin. Kahden kallion
välissä oli aukko, joka näytti tarjoavan suojaa, mutta hänen
laukatessaan sitä kohti juoksi väliin lehmä, joka pudisti päätään ja
korskui uhkauksia hänen henkeään vastaan. Hän hyppäsi syrjään pitkälle,
kaatuneelle puulle, joka johti törmän päälle, mutta äkkiä ilmestyi
yläpäähän vihainen ilves ja ärhenteli, että viisainta kääntyä takaisin.
Tässä ei ollut aikaa riitelemiseen. Katkerasti Vahb tunsi, että maailma
oli täynnä vihollisia. Mutta hän kääntyi ja kapusi kalliorinnettä ylös
niihin käpymetsiin, jotka paartavat Meteetseen äyräitä.
Oravat näyttivät harmittelevan hänen tuloaan ja haukkuivat vimmatusti.
Ne ajattelivat käpyjään. Ne tiesivät, että tämä karhu tuli niiden
varastoja rosvoamaan, ja seurasivat häntä ylhäällä puissa haukkuen ja
sättien ja pitäen niin pahaa melua, että vihollinen olisi voinut saada
tuosta metelistä johtoa, ja se juuri olikin niiden tarkotus.
Kukaan ei tosin ajanut takaa, mutta se teki Vahbin levottomaksi ja
hermostuneeksi. Hän siis jatkoi matkaansa, kunnes saapui petäjämetsän
ylärajalle, jossa sekä ravintoa että vihollisia oli niukasti, ja
täällä, vuorioinaitten maitten rajoilla, hän vihdoinkin sai lomaa
levätäkseen.

IV.
Vahb ei koskaan ollut helläluontoinen, niinkuin hänen pikku sisarensa,
ja monilukuisten vihollistensa vainon kautta hän kävi yhä jurommaksi ja
jurommaksi. Miksi ne eivät voineet jättää häntä rauhaan omaan
kurjuuteensa? Miksi oli jokainen häntä vastaan? Voi jos olisi saanut
moamon takaisin! Voi jos olisi voinut tappaa sen mustan karhun, joka
oli hänet kotometsistä karkottanut! Hänen mieleensä ei juolahtanut,
että hänkin vielä kasvaisi isoksi. Ja se häjy ilves, joka oli ollut
niin ylpeä voimiensa puolesta; ja entä se mies, joka oli yrittänyt
hänet tappaa. Vahb ei unohtanut ainoatakaan ja hän vihasi heitä
kaikkia.
Vahb huomasi uuden maansa sangen hyväksi, sillä oli hyvä käpyvuosi. Hän
keksi juuri sen, mitä oravat olivat pelänneetkin, sillä nenä johti
häntä niille pienille vilja-aitoille, joihin ne olivat talveksi
koonneet suuret määrät käpyjä. Olihan se oraville suuri vääryys, mutta
Vahbille se oli hyvä onni, sillä kävyt olivat herkullista ruokaa. Ja
kun päivät lyhenivät ja öisin alkoi kylmätä, niin hän oli hyvissä
lihoissa ja pulskan näköinen.
Hän vaelteli nyt kanjonin joka suuntaan, eläen enimmäkseen ylämetsissä,
mutta tullen aina joskus ravintoa hankkimaan melkein aina joelle
saakka. Hänen eräänä yönä vaeltaessaan syvän veden partaalla, kantoi
nokkaan omituista hajua. Se oli sangen hyvää hajua ja hän kulki sitä
kohti veden reunalle saakka. Se näytti tulevan uponneesta lie'osta. Kun
hän kurotti sitä kohti, niin äkkiä _näppis_, toinen hänen käpälistään
tarttui lujasti kiinni teräksisiin majavan rautoihin.
Vahb kiljui ja nyki taapäin koko voimallaan ja veti irti paalun, joka
piti ansaa. Hän koetti ravistaa sitä irti ja juoksi sitten pois läpi
pensaikon, vetäen sitä perässään. Hän repi sitä hampaillaan; mutta se
vain piti kiinni, tyynenä, kylmänä, lujana ja liikkumatta. Aina vähän
päästä hän repi sitä hampaillaan ja kynsillään, taikka hakkasi sitä
maata vastaan. Hän kaivoi sen maahan ja sitten kiipesi matalaan puuhun,
toivoen sen jäljelle jäävän; mutta yhä se vain piti kiinni, purren
hänen lihaansa. Hän lähti omiin metsiinsä ja istui koettamaan, eikö
olisi keinottelusta apua. Ei hän tiennyt, mikä se oli, mutta hänen
pienistä viheriän ruskeista silmistään kiilui sekaisin tuskaa, pelkoa
ja raivoa, hänen koettaessaan saada tämän uuden vihollisen salat
selville.
Hän pani pensaitten alle maata, ja aikoen ehdoin tahdoin musertaa tämän
vehkeen, hän piti sitä maassa toisella käpälällään ja toista päätä
hampaillaan kiristi, ja hänen alas kuukahtaessaan, sen alta
luiskahtaessa, sangat aukenivat ja jalka pääsi irti. Se oli tietysti
sula sattuma, että hän sattui samalla kertaa puristamaan kumpaakin
jousta. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta ei sitä unohtanutkaan, ja hän sai
siitä seuraavan sekavanlaisen käsityksen: "Veden luona väjyy ja odottaa
kamala pieni vihollinen. Sillä on kumma haju. Se puree käpälää, mutta
itse se on liian kova purtavaksi. Mutta kun kovaa pusertaa, niin siitä
pääsee."
Viikon tai enemmänkin pikku harmaa karhu taas sairasti käpäläänsä,
mutta ei se ollut kovin pahana, kun hän ei vain kiipeillyt.
Nyt oli se aika vuodesta, kun hirvet toitottelivat vuorilla. Vahb kuuli
niitä kaiket yöt ja kerran tai pari hänen täytyi kiivetä, väistääkseen
isosarvista hirvihärkää. Ja se oli sama aika vuodesta, jona erämiehet
ansoineen saapuivat vuorille ja villihanhet ilmassa soittelivat.
Metsässä oli sitä paitsi monta aivan uutta hajua. Vahb kävi erästä
kohti ja se johti hänet paikkaan, johon oli yhteen pinottu muutamia
pieniä pölkkyjä; mutta siihen hajuun, joka oli häntä puoleensa vetänyt,
sekaantui toinen, jota hän vihasi -- hän muisti sen siltä ajalta,
jolloin oli moamonsa menettänyt. Hän haisteli tarkkaan joka suunnan,
sillä se haju ei ollut kovin väkevä, ja näin keksi, että se katala haju
lähti edestäpäin eräästä pölkystä ja se makea haju taas, joka sai suun
vettymään, risutukon alta sen takaa. Hän siis kiersi sinne, vetäisi
pois risutukon, niin että sai syötin, joka oli lihan kappale, ja kun
hän sen sieppasi, niin edessä oleva pölkky putosi alas raskaalla
poksauksella.
Saipa se Vahbin hyppäämään; mutta hän pelasti nahkansa ja vielä
lihakappaleenkin, sai uusia kokemuksia ja yksi vanha kokemus yhä
vahvistui, se nimittäin, että "kun se katala haju on lähellä, niin ei
ole vaara kaukana."
Säiden kylmetessä Vahbia alkoi vahvasti unettaa; pakkasilla hän nukkui
koko päivän. Vakinaista makuupaikkaa hänellä ei ollut; hän tiesi
joitakuita kuivia kalliopykäliä päivänpaisteen ja yhden tai pari
suojaista kolkkaa pahan ilman varalle. Juurakon alla hänellä oli sangen
mukava pesä, ja sinne hän eräänä päivänä ryömi, kun alkoi puhaltaa ja
lunta tuiskia, ja koukistui nukkumaan. Ulkona ulvoi myrsky. Lunta satoi
paksumpaan ja paksumpaan. Se kuormasi petäjät, kunnes ne notkuivat, ja
niiden ravistettua itsensä puhtaiksi latoi uuden kuorman niiden
kannettavaksi. Sitä tuiskui yli vuorien ja tuprusi torvimaisiin
rotkoihin, huipuilta ja syrjiltä se puhalsi pois, syvänteet täytti
reunoja myöten. Sitä kasaantui vahvalti Vahbin pesän päälle suojaksi
talven kylmyyttä ja itseäänkin vastaan: ja Vahb uinui ja uinui.

V.
Hän uinui havahtumatta talven umpeensa, sillä se on karhujen tapa,
mutta kun kevät tuli ja herätti, niin hän sentään tiesi, että oli
nukkunut pitkän ajan. Hän ei ollut paljoakaan muuttunut -- isommaksi
oli kasvanut eikä kuitenkaan ollut paljoa laihempi. Hänen oli nyt kova
nälkä, ja tunkeutuen paksun kinoksen läpi, joka yhä peitti pesää, hän
lähti ulos ravintoa etsimään.
Siemenkäpyjä ei ollut, ei marjoja eikä muurahaisiakaan; mutta nenä
johti Vahbin kanjonin yläpäähän talven tappaman hirven raadolle, ja
siellä hän söi juhla-aterian ja loput hautasi maahan tulevaisuuden
varalle.
Päivä päivältä hän siihen palasi, kunnes oli kaikki syönyt. Pari
kuukautta oli nyt sangen niukalti ruokaa, ja kun hirvi oli syöty, niin
Vahb menetti kaikki rasvat, mitä hänellä oli herätessään ollut. Eräänä
päivänä hän kiipesi vedenjakajan poikki Kauppapuoti-laaksoon. Siellä
oli lämmin ja päivä paistoi, kasvullisuus oli hyvin edistynyt ja hyvän
hän löysi laitumen. Hän vaelsi alaspäin vankkaa hongikkoa kohti ja
tuota pikaa vainusi toisen harmaan karhun hajun. Se kävi väkevämmäksi
ja johti karhun jälkien viereen yksinäiselle puulle. Vahb nousi
takajaloilleen haistelemaan tätä puuta. Se tuli kovin karhulle ja kuraa
ja harmaan karvoja oli paljon korkeammalla kuin hän ulottuikaan; ja
Vahb tiesi, että hyvin suuren täytyi sen karhun olla, joka oli siinä
itseään hinkannut. Hän kävi levottomaksi. Hän oli usein ikävöinyt, että
saisi kohdata jonkun omaa heimoaan, mutta nyt, kun siihen oli
tilaisuus, hän oli paljasta pelkoa.
Ei kukaan ollut häntä kohtaan osottanut muuta kuin vihaa hänen
yksinäisen turvattoman elämänsä varressa, eikä hän voinut tietää, mitä
tämä vanhempi karhu tekisi. Seisoessaan siinä kahden vaiheilla hän
sattui näkemään tuon vanhan harmaan itsensä, kun se astua löntysteli
mäen rinnettä, pysähtyen silloin tällöin kaivamaan kamassijuuria
[_camassia esculenta_, amerikkalainen kasvi. S. m.] ja metsänauriita.
Se oli hirviö. Vahb vaistomaisesti epäili sitä ja hiipi pois kautta
metsän ja meni kallion nikamalle, josta sopi näkemään.
Se iso ukkeli tuli nyt Vahbin jäljille ja päästi syvän vihan
mörähdyksen; se seurasi jälkiä puun luo ja kahdelle jalalle nousten
repi kaarnaa kynsillään paljon korkeammalta kuin Vahb oli ulottunut.
Sitten se alkoi nopeaan harpata Vahbin jälkiä. Mutta penikka oli nähnyt
kylläkseen. Hän pakeni vedenjakajan poikki takaisin Meteetseen
kanjoniin ja hämärään karhumaiseen tapaansa päätteli, että hän siellä
oli turvassa, karhunlaidun kun oli niin huono.
Kesän tullessa hän loi karvansa. Nahka alkoi kovin syyhyä, ja nyt häntä
huvitti rypeä kurassa ja hinkata selkäänsä johonkin mukavaan puuhun.
Hän ei nykyään koskaan kiipeillyt: kynnet olivat liian pitkät, ja
vaikka käsivarret kasvoivatkin isoiksi ja vankoiksi, niin menettivät ne
samalla ranteen notkeuden, jonka ansiosta harmaan karhun penikat ja
kaikki mustat karhut ovat niin hyviä kiipeämään. Hän yhtyi nyt
luonnostaan karhujen tapaan ja aina koetti, kuinka korkealle kuonollaan
ulottui, kun sattui hinkkuupuun ohi kulkemaan.
Hän ei sitä ehkä itse huomannut, mutta joka kerta kun hän, viikon tai
pari poissa oltuaan, palasi saman puun luo, niin hän ulottui yhä
korkeammalle, sillä Vahb kasvoi nopeaan ja alkoi päästä voimiinsa.
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Harmaan karhun elämäntarina - 2
  • Büleklär
  • Harmaan karhun elämäntarina - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3868
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1882
    22.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Harmaan karhun elämäntarina - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3767
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1925
    22.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Harmaan karhun elämäntarina - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3783
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1883
    22.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.