Haaveilija - 04

Süzlärneñ gomumi sanı 3708
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1812
26.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
37.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
41.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
palattuani hoksasin, kuinka vaikeata olisi jättää vanhempani ja
keskeyttää lukuni, juuri kun ne olivat päättymäisillään.
Eero (masentuneena itsekseen). Niin, niin, minkä sille saattaa?
Tämän sanottuaan hän kävi istumaan ja miettimään, pää rinnalle
kallistuneena.
Aarno. Rauhoitu, Eero, turha on noin katkeroittua. (Eero nosti
katseensa Aarnoon). Eihän Harry ole mitenkään väärin menetellyt...
Epäröihän Tuomokin samanlaisesta syystä ja hän on kuitenkin
paljon kauvemmin ollut ystävänäsi. Vasta äskenhän Harry on
seuraamme liittynyt ja lienemmekö edes puhuneet hänelle sanaakaan
maalla-asumistuumistamme. Aivan luonnollista, ettei hän ole sinua
käsittänyt...
Harry. Kyllä minä olen Eeroa käsittänyt, olen minä siksi paljon
teidän kanssanne seurustellut. (Eero käänsi katseensa häneen; Harry
jatkoi jotenkin tylysti): Mutta sitä en pidä oikeana, että Eero
minua noin tuomitsee... Sitäpaitsi en tosiaankaan näe mitään väärää
siinä, että lukuni lopetan ja ylioppilaaksi tulen... Olettehan tekin
ylioppilaita... En suinkaan silti lakkaa totuutta palvelemasta tai
oikeammin etsimästä?
Aarno. Et suinkaan.
Eero (päätään pudistaen). Ei... ei... (Miettien). Kumma, kun eivät
ihmiset pohjaltaan ole samallaisia...
Aarno. Mikseivät ole? Ainakin me neljä olemme siinä määrin toistemme
kaltaisia, että koska meidän kesken erimielisyys onkaan vallinnut?
Eero (väsyneesti; katse maahan vaipuneena). Niin, niin.
Aarno. Totta puhuen, tämä tämänhetkinenkin näennäinen erimielisyys on
minusta vallan vaaratonta laatua; sillä ymmärtääkseni ei Tuomo eikä
Harry ole itse asiasta toista mieltä kuin sinäkään, eivät he vastusta
sinun tuumaasi, ainoastaan sen toteuttamista juuri nyt -- eikö niin,
Harry?...
Harry (Eeroon katsoen). Tietysti niin.
Aarno (jatkaen)... joten siis minusta tuntuu, että koko
tämä riidan aihe poistuisi sillä keinoin, että lykkäisimme
tuuman toimeenpanemisen toistaiseksi, esim. siksi kun Harry on
ylioppilaslakin voittanut; silloin kai Tuomollekin sopisi... Ja
miksi nyt heidät jättäisimme tänne yksin? Ovathan he ystäviämme ja
uskollisia aatetovereitamme -- ainoat mitkä meillä onkin.
Eero (yhä mietteissään). Niin, niin.
Harry (heltyen). Niinpä niin. Jos nyt lähdette heti ja jätätte minut
tänne yksin, niin ikäväksi tulee koko tämä lukuvuosi. Kenen luona
enää käynkään, kehen kanssa järkeviä juttelen, keltä oppia otan?
(Puoleksi innostuen). Jospa vielä tämän talven odottaisitte! Sitten
minäkin olen paljon vapaampi, kun koulusta olen päässyt ja vapauden
merkki on lakissani. Silloinhan teemmekin mitä tahdomme.
Eero (katsoen ylös; hymyillen). Todellako sinun tulisi meitä ikävä?
Harry. Etkö sitä usko?
Eero (käyden taas totiseksi). Uskon (katse jälleen maahan).
Aarno. Mitä sinä nyt siitä ehdotuksesta sanot, Eero?
Eero. En tiedä.
Aarno. Tiedätkö, kun minustakin rupeaa näyttämään viisaalta, ettemme
nyt heti sitä askelta ota. Päätös kyllä on äkkiä tehty, mutta ainahan
on niitä valmistuksia... Pitäähän meidän vähän tarkemmin miettiä,
mihin ryhdymme ja mitä oikeastaan toimeen panemme -- eihän sitä noin
vain uutta kotia perusteta... Eikö liene viisainta, että kotvasen
aikaa täällä kaupungissa vielä elää hyrrytämme?... Maalle muuttokin
on sitä mukavampi kesäiseen aikaan...
Harry. Aivan niin minustakin.
Eero (sisäisesti taistellen). Että kesäänkö?
Aarno. Niin, eihän siihen ole kuin muutama kuukausi.
Eero (nostaen päätään ja hymyillen surunvoittoisesti). Pojat,
te ikäänkuin saatatte koko asian toiseksi kuin mitä minä olen
tarkottanut -- enkä kumminkaan tällä hetkellä osaa teitä vastustaa,
sillä te olette koskettaneet sydämeni kieliä ja minä teitä rakastan.
En liioin löydä järkiperusteita, millä kumoisin teidän väitteenne.
Vähäinen odotus ja sen aikuinen tarkka harkinta! -- tuntuuhan
semmoinen ehdotus varsin hyväksyttävältä, mutta miksi yhtäkaikki
minun on niin raskas olla, aivan kuin sumu peittäisi näköni ja ilma
olisi usvaa täynnä?... Epäröimään te saatatte minua, enkä nyt tiedä,
minne äskeinen rauhani katosi. Oh, mikä tunteitten heittelemä houkka
ihminen onkaan... Mutta sanokaa minulle, onko teidän rakkautenne niin
palava ja niin voimakas, että voin siitä elää, jos nyt aikeestani
luopuisin?
Aarno. Mitä tarkotat?... Rakastammehan sinua...
Eero. Niin, niin, ette te nyt sitäkään ymmärrä. (Nousten). Nyt
minä lähden aatokseni kanssa taistelemaan, täytyy miettiäkseni
yksinäisyydessä ja yön hiljaisuudessa, ja huomenna sitten te tulkaa
päätöstäni tiedustelemaan.
Aarno. Joko lähdet?
Eero. Lähden, ja tulkaa huomenna päivällisen jälkeen luokseni.
Eero jätti hyvästit ja poistui. Aarno ja Harry jäivät vähäksi aikaa
katsomaan toinen toistaan silmiin, hieman oudoksuen ja nolostuneina,
sitten Harry arveli, että "taidan minäkin nyt lähteä kotiin" ja kävi
palttoonsa käsiksi.
Aarno. Mikä lie Eeroon taas tullut?
Harry. Niin, hän on välistä omituinen. Hyvästi nyt.
Aarno. Hyvästi.
Harry poistui.


IV.

Seuraavana päivänä Aarno ensimäisenä saapui Eeron luokse. Hän tapasi
ystävänsä suurella innolla kirjaa lukemasta, ja ilosta säteilevin
kasvoin Eero hänet vastaan otti ja käytti istumaan. Huoneessa oli
Rolandkin ja hänelle piti tavallisuuden mukaan lyödä käpälää; kohta
perästä koira vinkuen pyrki ulos; Eero laski menemään ja palasi
sohvalle istumaan.
-- Oletko poikia tavannut? kysyi Eero.
-- En Tuomoa. Harryn näin vilaukselta, ehti sanoa, ettei jouda tänne
kuin vasta vähän myöhemmin.
-- Vai niin... Tiedätkö, kun minä olenkin tänään vallan ihmeellisen
kirjan löytänyt, jonka luku on tuottanut minulle suurta henkistä
nautintoa. Kuulehan nyt esimerkiksi tätä kohtaa.
Hän aukasi kirjan ja luki:
-- "Ihmiskunnan lankeemus ei ole ainoastaan tapahtunut määrättynä
hetkenä kaukaisessa menneisyydessä, vaan se tavallaan uudistuu
jokaisen yksilön, kansan ja ihmisrodun elämässä. Jokaisen ihmisen
poveen on taivaallinen siemen istutettu, jokaiselle kansalle on
jumalallinen tehtävä annettu, mutta missä tapaamme ihmisen, joka
horjumatta sitä siementä hoitaisi ja kasvattaisi, missä näemme
kansan, joka tieltään poikkeamatta kulkisi korkeata päämaaliaan
kohti? Emme ainakaan suurten ja mahtavain loistavasta joukosta niitä
löydä, vaan kenties silloin tällöin havaitsemme pienen, maailman
näyttämöltä syrjäytetyn kansan tai nöyrän, usein ylönkatsotun
ihmisen, joka uskollisesti ja itsetietoisesti koettaa tehtävänsä
täyttää. Useimmat sekä yksilöt että kansat kompastuvat kiusausten
tielle, lankeavat houkutusten haltuun. Viettelysten käärme on
maailman saartanut, ja harva se ihminen, joka päähän pääsee sen
käärmeen purematta. Ja kuitenkin on koko elämän tarkotus siinä,
että ihminen oppisi eheänä säilyttämään sitä jumalankuvaa, joka
nyt pirstaleiksi lyödään muka 'elämän koulussa'. Lapsena jo hänen
pitäisi tulla tietoiseksi tehtävästään ja sitten läpi koko elämänsä
pyhänä pitää sitä jumalan eli täydellisen ihmisen, ihmisihanteen
kuvaa, joka hänen sielustaan pyrkii päivän valoon ja jota varten hän
on luotu." Mitä sanot, Aarno? Eikö tämä ole juuri sitä samaa, jota
mekin olemme ajatelleet? Eikö meidänkin uskomme ole usko siihen, että
ihmisen pitää pyrkiä totuuteen, että hänen pitää olla hyvä, jalo,
puhdas, rakastavainen? Maailma on kauvas poistunut ihanteesta eivätkä
useimmat ihmiset siihen edes pyrikkään -- mutta me tahdomme koettaa
ja näyttää ihmisille, että hyvä on aina hyvä, ja elää sitä elämää,
jota varten olemme luodut! -- Oli ne mahtavia sanoja, myönsi Aarno,
-- ja paljon perääkin niissä, vaikka minä, niinkuin tiedät, en järin
pidä tuommoisesta vähän uskonnollisesta kielestä. Parempi minusta
sanoa, ettei ihmiskunta ole vielä siihen ihanteeseen ehtinyt. Uskon
kehitykseen, vaan en lankeemukseen.
-- Vaikkapa niinkin, mutta kuitenkin kirja on oikeassa, sillä eikö
totta, että sinulla on tieto ihanteesta, vaikket olekkaan itse sitä
saavuttanut? Mistä se tieto olisi, jos kaikki vain olisi kehitystä?
-- Totta kyllä, mutta jos tuo tieto onkin minuun tullut jonkun
kehittyneemmän ihmisen opetuksesta tai esimerkistä...?
-- Kristuksen?
-- Pannaan vaikka hänen, tuumi Aarno.
-- Mutta mistä hän sitten semmoiseksi tuli? Ei se tieto muuten
hänen kauttaan maailmaan tullut, sillä on jokaisella kansalla ennen
niinkuin nytkin ollut aavistus ihanne-ihmisestä. Itämaalaisilla
etenkin on ollut aivan sama kuva kaikkia rakastavasta ja hellivästä
ihmisenkelistä kuin on meillä kristityilläkin. Sen minä vastikään
olen lukenut.
-- Hm.
-- Ja sitten se vastakaiku meidän rinnassamme. Ei se opetus meihin
ottaisi, ellei se herättäisi eloon jo olevaa aavistusta, jo valmista
tietoa.
-- Saattaa tuo niinkin olla, en tahdo väitellä vastaan... Mutta
kuuleppas, Eero, ethän vielä ole sanallakaan maininnut, minkä
lopullisen päätöksen olet eilisestä tehnyt.
-- Niin olen päättänyt, ettei asia punniten parane, vaan kerran
tuumittuna on toteutettava. En eilen illalla kauvan mietiskellyt,
ennenkuin minut valtasi ankara väsymys ja levolle panin. Mutta
nukkuissani lienen päässyt aatoksestani perille, koska tänä aamuna
herätessäni asia oli mielessäni selvänä kuin päivä. Eihän siinä muu
vikana ollutkaan, Aarno, kuin että olin koetuskiveen kompastunut!
Eero naurahti, ja Aarno kysyi:
-- Mihinkä koetuskiveen?
-- Etkö muista minun käyneen epäröimään sen perästä kun sinä ja Harry
rupesitte puhumaan muuttomme lykkäämisestä toistaiseksi?
-- Muistan toki.
-- No, siinä teidän perustelemisessanne oli pari kohtaa, jotka sillä
hetkellä sydämeni voittivat: ensiksi, että viivytys olisi harkinnan
varalle hyvä, toiseksi, ettemme Harryä hylkäisi ja ystäväämme yksin
jättäisi. Tämä viimeinen syy se erittäinkin tepsi ja pani ajatukseni
ahtaalle, koska minä kovasti teitä rakastan enkä soisi teitä
surettavani.
-- Oliko siinä sitten mitään pahaa? En vielä sitä kiveä näe.
-- Etkö huomaa, että siinä kohden juuri kompastuinkin? Vastahan olin
päässyt moittimasta Tuomoa ja Harryä siitä, etteivät vastustaneet
veren ja lihan vetovoimaa, ja kas, heti perästä itse kaatua kopsahdin
samaan kuoppaan. Rakkaus se minutkin pyörälle pani. Ylpeys käy
lankeemuksen edellä.
-- Niin no, kun siltä kannalta asian ottaa. Mutta pakkoko sen tekee?
Eikö yhtä hyvin voisi päätellä, että erehdyit silloin kun heitä
moitit, että oikeinta juuri on sekä sinun että heidän puolelta
noudattaa sydämen vaatimuksia?
-- Kuinka? Olihan asia oikea... No, niin, väärinhän tein heitä
moittiessani, sillä mikä mentori minä olen ja miksi heidän
välttämättä pitäisi ajatella ja tuntea samalla lailla kuin minä!
Mutta ymmärräthän sinä, Aarno, että sydämeni luotti heihin ja meidän
liittomme yhteishenkeen.
-- Eikä se siinä luotossaan ole pettynytkään... Sinä siis olet
päättänyt jättää kotisi, tämän runollisen pikku huoneesi, jossa niin
monta suloista hetkeä olemme yhdessä viettäneet, ja lähteä ulos
maailmaan?
Eero hymyili.
-- Olen tietenkin, kaikesta runollisuudesta huolimatta.
-- Hm... Olkoon, kyllä minä kumppaniksesi lyödyn.
-- Siinä teet aivan niinkuin omatuntosi käskee, sanoi Eero vakavasti.
-- Mieleni näet on eilisestä muuttunut. En tahdo vaikuttaa sanoillani
en sinuun enkä kehenkään -- en sitä eilenkään tahtonut, mutta
ajattelemattomuudessani sen kumminkin tein. Nyt jätän asian jokaisen
itsensä ratkaistavaksi, vieläpä siihen kehotankin. Jos mikään
vaikuttaa, vaikuttakoon esimerkkini, muttei mahtisanani.
-- En luulekkaan, että sanasi yksin meitä yllyttäisi, lienee meissä
itsekussakin niin paljon sitä vastakaikua, josta äsken puhuit...
Kuten sanoin, minä sinua seuraan.
-- Kiitos, Aarno, aina kaksi on yhtä enempi taistelun
temmellyksessä... Mutta suothan anteeksi, Aarno, että hetkeksi
poistun! Nyt on aika tullut, että menen enoni puheille. Katsohan
kirjaa hyllyltä itsellesi. Jos pojat sattuvat tulemaan, otat heidät
vastaan isäntänä ainakin.
-- Mene vain huoleti, kyllä minä tässä... Ja Eero kävi enonsa
puheille.
Hovineuvos, yönuttuun puettuna, oli pitkällään sohvalla,
päivällislepoa nauttimassa. Hän oli sangen onnellisen ja tyytyväisen
näköinen, ja näyttipä siltäkin, ettei tämä suloinen tunne ollut
ainoastaan oivallisen päivällisen aikaansaama; tavan takaa hovineuvos
tarttui tuuheaan partaansa ja silitellen sitä tuijotti milloin
ankaran ylpeästi milloin lempeästi hymyillen avaruudessa liikkuviin
mielikuviin -- mikä liekään ollut hänen onnensa alkulähde, ehkä
virkaylennys ja sitä seuraava "laajempi vaikutusala". Kaikesta
päättäen Eero oli valinnut sopivan hetken esiintyäkseen.
-- Häiritsenkö, eno? kysyi Eero varovaisesti ovea aukaisten.
-- Et, poikani, käy sisään, kuului vastaus. Kehotusta noudattaen Eero
sulki oven jälkeensä ja läheni sohvan edessä seisovaa pöytää.
-- Olisi vähän asiaa enolle.
-- Anna kuulla, tuumi hovineuvos ja lisäsi hymyillen:
-- Rahaa tarvitset? Eero punastui.
-- En -- koska sitä muutenkaan olen pyytänyt?
-- No, et, et, ajattelin muuten vain... Tiedäthän aina saavasi, jos
tarvitset...
-- Tiedän, eno, mutta olenhan jo aikaa hankkinut itse sen verran,
minkä tarvitsen kirjoihin... ja mitä muita menoja minulla olisikaan?
-- So, so, olethan oikeassa... No, mikä nyt asiasi olikaan?
-- Muistathan, eno, että meidän keskustellessamme minä joskus
olen ohimennen maininnut eräästä tuumastani, jota kauvan olen
mielessäni hautonut ja jonka nyt olen päättänyt toimeenpanna.
Tuumani on se, että -- koska en kuitenkaan virkamieheksi rupea enkä
yliopistolukujani jatka -- minun on turha ja väärinkin elää täällä
sinun luonasi ja syödä sinun leipääsi, eno, jonka tähden aion kiittää
sinua hyvyydestäsi, jättää vanhan kotini ja lähteä maailmalle elämään
omissa hoteissani.
Eno tuijotti Eeroon pitkään.
-- Mitä tehden? hän kuivasti kysyi.
-- Työtä. Se ei muuten tähän kuulu, enoni, pidän itse huolta
itsestäni.
-- Siitä ei tule mitään, sanoi toinen päättävästi ja kääntyi poispäin.
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Eero virkkoi vakavasti:
-- Olen päättänyt sen tehdä. Hovineuvos ei vastannut.
-- Menenkö siis hyvästiä jättämättä? kysyi nuorukainen aikeessa
lähteä.
Hänen enonsa kavahti istualle.
-- Oletko sinä hullu, poika?... Koska minä olen sinua pois
käskenyt? Tahdotko saattaa häpeään koko taloa ja äitisi sisaren
perhettä? Eikö ole kotisi täällä, etkö saa kaikkia, mitä tarvitset?
Puuttuuko sinulta ruokaa, juomaa, vaatteita -- rahoja?... Mitä
päähän pälkähtämisiä nuo ovat? Et toki kostaa tahdo muutamasta
miettimättömästä sanasta?
-- Älä minua väärin ymmärrä, eno, pyysi Eero.
-- En sentähden lähde, että sinä olisit käskenyt, sillä sitä et ole
tehnyt, enkä sentähden, ettei minulla täällä olisi millä tarpeeni
tyydyttää; vaan sentähden, että yksi puuttuu: mielenrauha ja
hengenilo... Älä luule, eno, että olet sinä tai että on kukaan siihen
syyssä -- mutta sitä, jota sieluni kaipaa, en löydä täällä! Anna
minun mennä sitä etsimään oman onneni nojaan!
Hovineuvos oli ehtinyt tyyntyä.
-- Tekisi mieli suuttua ja syytä olisi, ellen pitäisi koko tuumaasi
niin tuulesta temmattuna! Oletko puhunut tästä tyhmyydestä tädillesi?
-- En ole.
-- Pelkäsitkö...?
-- En ole vielä ehtinyt. Katsoin oikeaksi ensin ilmottaa sinulle.
-- Hm.
Hän nousi ja lähti aukasemaan oven. -- Oletko siellä, Linda?
Pistäyppä täällä! hän huusi.
Viereisestä huoneesta kuului myöntävä vastaus ja Eeron täti ilmestyi
kynnykselle ystävällisen uteliaan näköisenä.
Hovineuvos osotti kädellään Eeroa.
-- Tämä junkkari tässä aikoo kiittää meitä vieraanvaraisuudestamme ja
pötkiä tiehensä.
Ja hän palasi sohvalle istumaan.
-- Mitä?... mitä sanot? kysyi täti huolestuneena. -- En sinua
käsitä, Kaarlo.
Hän istuutui nojatuoliin pöydän luo.
-- Luuletko minun sitten käsittävän? Asia on niinkuin sanon. Eero on
meihin kyllästynyt ja aikoo muuttaa pois... Kysy häneltä itseltään.
Täti (Eeroon katsoen). Eero!... Mitä tämä on?
Eero. Älä kovin hämmästy, rakas Linda tätini, äläkä minua väärin
käsitä. Eno minua pilkkaa väittäessään, että muka olen teihin
kyllästynyt -- oh, täti, kyllä sinä tiedät, että sinua vilpittömästi
rakastan --, mutta asianlaidan toinen puoli on niinkuin kuulit: aion
luopua nuoruuteni kodista ja lähteä maailmaan aatteeni puolesta
taistelemaan.
Hovineuvos. Siinä sen kuulet.
Täti. En sittenkään käsitä... Aiotko jättää tämän kotisi, Eero?...
Etkö täällä viihdy?... Oletko sinä nyt taas, Kaarlo, loukannut Eeroa
hätäilemiselläsi?
-- Minä! äännähti hovineuvos, nousi ja kävi kaapin luo takkia
vaihtamaan.
Eero. Ei suinkaan, täti kulta, eno ei ole minulle mitään puhunut,
kyllä tämä päätös on syntynyt omasta sydämestäni, omasta povestani
puhjennut. Eikä se yhtään perustu siihen, etten täällä viihtyisi,
älä sitä laisinkaan epäile, täti. Mutta niinkuin jo sanoin enolle,
henkeni kaipaa kauvas pois nykyisestä elämästäni. Ajattele nyt,
täti, mitä oikeastaan täällä teen? Enhän aio tutkintoja suorittaa
enkä lukuja harrastaa; en tahdo virkamieheksi, en kauppiaaksi, en
oppineeksi. Laiskuriksihan maailma minut tuomitsee, jos täällä vielä
työttömän leipää syön. Sentähden ulos maailmaan omillani toimeen
tulemaan!
Hovineuvos palasi kaapin luota.
-- Tuolla lailla sisarenpoikasi enonsa ilon ja riemun päivää
kunnioittaa! Ja minä, joka juuri olin aikeessa pistää Eeron kouraan
isompi seteliraha, samalla kehottaen poikaa vähän nuorten tapaan
huvittelemaan, sen sijasta että aina vain kotona istua jöröttää ja
imee itseensä jos jonkinmoista lorua turhamaisista kirjapahoista...
Tämä on arveluttavaa.
Täti (surullisen viehkeästi). Tuonko takia vain olet noin omituisissa
hankkeissa, Eero? Onko täällä kotona kukaan sinua laiskuudesta
moittinut? Emmekö päin vastoin ole koettaneet varjella sinua
liiallisesta ahkeruudesta, johon sinulla on erinomainen taipumus?
Enhän sinua koskaan ole työttömänä nähnyt enkä koskaan ole kuullut
kenenkään sinusta semmoista väittävän. Mistä semmoisia ajatuksia olet
päähäsi saanut?
Eero. Tosin kyllä kukaan ei ole minua velttoudesta eikä
joutilaana-olosta moittinut, mutta myöskään kukaan ei ymmärrä minun
lukujani eikä katso suopeasti minun harrastuksiani. Suuremmassa
tai vähemmässä määrässä olette kaikki minun tähteni huolissanne ja
alituisesti pelkäätte, että mitä minusta tulleekaan... Mutta en
siitäkään puhu. Syy, miksi muutosta ikävöin, on se, että tahtoisin
olla ihminen -- tahtoisin tietää, mitä on olla ihmisenä...
Hovineuvos. Hä? (katsoen vaimoonsa). Hä?
Täti. Voi, voi, Eero, totta sanot, ettemme sinua ymmärrä. Sinä, joka
lapsena olit niin lempeä, niin hyvä, niin tottelevainen, olet nyt
tuolla tavalla kaikista ja kaikesta vieraantunut... Mutta olenhan sen
sanonut, että kun lapsuutesi uskon hylkäsit, ei siitä hyvää voinut
seurata...
Eero. Elämä on minut tämmöiseksi tehnyt.
Hänen enonsa oikasi itsensä suoraksi ja painoi kädet ristiin
rinnalleen, Eeroon katsoen.
Täti. Elämä? Ihminen on onnellinen, kun ei hän kysy eikä urki. Kyllä
Jumala tietää, mitä Hän meistä tahtoo. Mikset Häneen luota?
Eero. Voinko siihen mitään, että järkeni uhmailee ja vaatii
vastausta? Sinä, täti, olet noita oivallisia olentoja, jotka aina
ovat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella, ja minä kunnioitan uskoasi
sinun itsesi takia. Mutta minun henkeni on aivan toisenlainen; minä
kuulun tämän maailman tyytymättömiin. Silmäni näkevät ympärillänsä
vain epätäydellisyyksiä ja puutteellisuuksia, ja minä ikävöin
ihannetta, henkeni halajaa taivaaseen. Enhän tiedä onko minulla
muuta kuin tämä elämä tarjona! -- siis nyt tahdon nähdä sitä
täydellisyyttä, jota tavottelen. Ja minä olen sen nähnyt. Sieluni
sisimmässä olen kuullut hengen kuiskeen ja aatokseni on keijunut
avaruuksien aallokoilla. En ole vielä sitä unelmaini urhoa tavannut,
en lapsuuteni opettajista, en nuoruuteni neuvojista, en oppineista,
en mahtavista, mutta minä tiedän, että hän on ja että kerran olen
saava katsoa hänen silmiinsä. Sitä autuasta hetkeä odotellen
tahdon etsiä, tahdon työskennellä, tahdon taistella... Te rakkaat
holhoojani, älkää estäkö minua kutsuani noudattamasta! Vielä on
kaikki kääntyvä hyvään päin teidänkin mielestänne. Sen sijasta, että
murehditte ja olette pahoillanne, iloitkaa ja riemuitkaa ja siunatkaa
minua!
Eeron puhuessa hovineuvos istui suorana ja vakavana, mutta vähitellen
katosi kova ilme hänen kasvoiltaan ja hänen katseensa heltyi;
kyynelet nousivat tädin silmiin ja vierivät kirkkaina karpaloina
poskia pitkin, hän haki nenäliinansa ja peitti sillä kasvojaan.
Puheensa päätyttyä, Eeron katse vaipui maahan ja hänen päänsä painui
rinnalle; siinä hän seisoi tuomiotansa odottaen. Hovineuvos vihdoin
katkaisi äänettömyyden. Hän etsi sikaarinsa, sytytti sen ja puheli,
sauhuja tuprutellen:
-- Antaa pojan koettaa, jos hän tosissaan on... Kyllä elämä ja
maailma neuvoo ja ohjaa oikealle tielle -- enkä minä sitä niin
pahasti pelkää Eeron suhteen. Onhan hän lahjakas ja näppärä poika...
Eihän tietysti tämä ollut mikään iloinen uutinen meille vanhoille,
jotka olemme sinua lapsenamme pitäneet, mutta en minä tahdo tyrannina
esiintyä. Olen monta kertaa ilmaissut sinulle mielipiteeni siitä,
mikä sinun velvollisuutesi on, niin ettei se ole sinulle mikään
salaisuus, mutta koska et korviisi ota opetustani, niin pesen minä
käteni... Saat siis minun puolestani tehdä minkä haluat.
Eero (riemusta ja kiitollisuudesta säihkyvin silmin). Enoni rakas,
sano, että minua edes vähänkin ymmärrät, ettet halveksi etkä vihaa
minua!
Hovineuvos (liikutustaan hilliten). Mitä joutavia! Onhan täällä
koti sinulle aina avoinna... Hm... Hän nousi muka jotakin hommaamaan.
Eero. Kuinka hyvälle tuntuu, kuinka hyvä sinä olet, enoni... Entäs
sinä, täti kulta?
Täti (vapisevalla äänellä). On enosi jo vastannut puolestani... Teet
niinkuin parhaaksi näet... Oi Eero, ettäs meidät hylkäsit...
Eero. Ei niin, tätiseni, en hylkää.
Hän astui tätinsä luo ja kumartui häntä halailemaan.
Täti. Jätät...
Eero. En jätäkkään. Joskin pois muutan, käynhän täällä usein luonasi,
sinun ja enon luona. Ole iloinen ja tyyni nyt, kun tunnen minäkin
voiton riemua rinnassani.
Täti. Oi lapsi...
Hovineuvos, (toiselta puolen huonetta). Koska sinulla on aikomus
lähteä talosta?
Eero (irrottaen kätensä tädin kaulasta). En aivan hetkeä tiedä...
niin pian kuin mahdollista...
Täti (rukoilevasti). Ei nyt vielä aivan heti!
Hovineuvos. Mistä lähtösi riippuu? Onko sinulla kumppania vai etkö
tiedä minne mennä?
Eero (punastuen). En aivan sitäkään... Ehkä muuten Aarno seuraa
mukana.
Hovineuvos. Vai Aarno! Et suinkaan ketään viekottele tyhmyyksiä
tekemään, joita sitten saavat katua?
Eero. En, eno. Sen olen onnekseni oivaltanut. Vapaasta tahdosta Aarno
seuraa, jos seuraa.
Hovineuvos. Hm... ken teidän vehkeitänne arvaa... No niinkuin
sanoin, minä pesen käteni. Saat itse vastata puolestasi ja toivon,
ettet meitä häpeään saata, niinkauvan kuin olemme sinusta laillisessa
edesvastuussa.
Eero. Ole huoleti, enoni. Muutenhan olen kuukauden perästä
täysi-ikäinen...
Hovineuvos. Puolentoista kuukauden...
Eero. Tai puolentoista kuukauden, niin... Voi kuinka olen iloinen ja
kiitollinen, kun te olette niin hyvät. Jätän nyt teidät ja lähden
toverini luo, joka odottaa... Aarno on huoneessani...
Täti. On kahvikin muuten valmis, Eero... no mene vain, minä lähetän
kahvit sinne.
Eero poistui, ja hovineuvos lausui vaimolleen:
-- Rauhotu, Linda. Kyllähän tämä surkealta näyttää, mutta ei se niin
hirveätä ole. Kyllä pojalle on hyödyksikin, että saapi vähän ilmaa
siipiensä kohottimeksi, eikä Eerosta hätää ole. Tulee hänestä vielä
mies eikä huonoimpiakaan. Olen minä sitä mieltä ollut koko ajan,
vaikka olen tahtonut koetella poikaa. Isältään on perinyt tahdon
lujuutensa, ei sekään mies päätöksissään horjunut...
-- Uskon sitä minäkin, Kaarlo, ja kyllä Eeroon luotan... äidiltään
hän on lempeän luontonsa perinyt eikä hänen sydämessään kovuutta asu.
-- E-ei.
Sillä välin Eero palasi huoneeseensa, jossa Aarno oli häntä
uskollisesti odottanut. Mutta oli sinne yksi vieras lisääkin
ilmestynyt: kalvakkana ja totisena istui Tuomo Aarnon vieressä
sohvalla.
-- Kas Tuomo! huudahti Eero ja riensi vieraansa luo, käsi ojennettuna
tervehdykseen.
-- Tuomo niin, sanoi Aarno erityisellä äänenpainolla.
-- No? kysyi Eero puristaen toisen kättä.
-- Äitini on kuollut, vastasi Tuomo synkästi. Hetken pojat seisoivat
ääneti, Eero yhä puristaen ystävänsä kättä. Sitten sanoi Tuomo, mutta
yhä vielä synkästi:
-- Nyt minä olen teidän.



TOINEN KIRJA:
YSTÄVÄT.

Päämaali on niin korkea ja ponnistus niin suuri!
_Kuningas Milindan kysymykset_.
Te olette minun ystäväni, jos te teette, mitä minä teille käsken.
_Joh. ev. XV, 14_.
Mutta he rakastivat enemmän ihmisten oppia.
_Joh. ev. XII, 43._


I.

Pari päivää senjälkeen, kun Tuomon äiti oli hautaan viety, oli Eero
käskenyt ystäviään, Aarnoa ja Tuomoa, kävelylle. He olivat poistuneet
kaupungista ja kulkivat maantiellä, nähtävästi ilman päämäärää,
keskustellen ja vältellen, niinkuin heidän tapansa oli.
Oli talvinen, kylmähkö iltapäivä. Aurinko oli laskenut ja kuu oli
nousemassa, mutta vielä vallitsi tuo salaperäinen hämäryys, joka
on päivän ja yön äpärälapsi. Sinivalkoisina vaippoina lepäsivät
aukeat lumikentät molemmin puolin tietä, ja metsä ensimäisessä
hopeaharsossaan huokui lumoavaa puhtautta.
Aarno, joka oli luonnonihailija, ei malttanut olla huomauttamatta
tovereilleen:
-- Katsokaa nyt noita aukkoja ja tuota metsänkulmaa
tuossa!... Tavallisesti sanotaan, että luonto pukeutuu talvella
kuolinvaippaansa, mutta se ei ole totta. Minä olen pienestä saakka
huomannut, että se ei ole totta. Luonto ei ole kuollut, vaan se
nukkuu... Esimerkiksi nyt: ettekö kuule, että se nukkuu?
Hän seisahtui innossaan ja otti tarkkaavaisen asennon.
-- Että kuulemmeko? kysyi Tuomo leikillisesti. -- Kai tarkotat:
näemmekö.
-- En, en suinkaan, väitti Aarno, -- ettekö kuule?... Selitä sinä,
Eero, Tuomolle.
-- Luulen ymmärtäväni, mitä Aarno tarkottaa, sanoi Eero, -- kuuluuhan
aina nukkuvan hengitys...
-- No niin, sitä juuri...
-- Mutta liekköhän tuo uusi huomio, jatkoi Eero arvelevasti. -- Olen
minä ainakin kuullut puhuttavan luonnon talviunesta.
-- Voipi olla, sanoi tähän Tuomo, -- olen minäkin talviunesta kuullut
puhuttavan; mutta, lisäsi hän vähän halveksivasti, -- kyllä tuo
luonnon unen "kuuleminen" on Aarnon omia keksintöjä.
Yhtäkkiä sanoi Eero:
-- Pojat, ette nyt arvaa, mitä meillä on tekeillä?
-- Kävelemässä kai ollaan? arveli Aarno empimättä. Tuomo katsoi
tutkivasta Eeroon. Tämä jatkoi verkalleen ja vakavasti:
-- Me lähdemme nyt katsomaan itsellemme kotia... Te hämmästytte?
Mitä kotia näin maantien varrelta löytäisimme!... Olkaa huoleti.
Onhan niitä taloja, joissa näin talvisaikaan on huoneita tyhjinä. Ja
tänneppäin se meidän on oleva. Olen jo aikaa tuntenut -- jo monta
päivää -- että täältäpäin löydämme itsellemme sopivan asuinpaikan...
Niin, tietysti se ei tule olemaan pieni mökki järven rannalla, sillä
semmoista ei meillä vielä ole varoja ostaa. Se jääpi vastaiseksi
huoleksemme; sen suhteen odottakaamme kesää... Mutta se tulee olemaan
pieni koti, jossa asumme yhdessä kaikki kolme vapaina ihmisinä...
Niin, sehän oli päätetty asia. Ei Tuomolla eikä Aarnolla ollut mitään
vastaansanottavaa. Aarno oli aina taipuvainen Eeron tuumiin, ja
Tuomoa painoi suru äitinsä kuolemasta; hän tunsi taipumusta antaa
toisten ajatella puolestaan. Kaikki kolme tulivat hyvin juhlalliselle
tuulelle.
He rupesivat keskustelemaan tästä uudesta kodistaan ja tarkastelivat
kaikkia taloja, joiden ohitse sattuivat kulkemaan. Jokaisessa oli
vika: mikä sijaitsi liian lähellä maantietä, mikä liian kaukana
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Haaveilija - 05
  • Büleklär
  • Haaveilija - 01
    Süzlärneñ gomumi sanı 3618
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2045
    23.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 02
    Süzlärneñ gomumi sanı 3763
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1880
    24.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 03
    Süzlärneñ gomumi sanı 3810
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1683
    27.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.2 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 04
    Süzlärneñ gomumi sanı 3708
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1812
    26.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 05
    Süzlärneñ gomumi sanı 3727
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1833
    25.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 06
    Süzlärneñ gomumi sanı 3741
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1869
    25.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 07
    Süzlärneñ gomumi sanı 3747
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1919
    26.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 08
    Süzlärneñ gomumi sanı 3528
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1947
    23.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 09
    Süzlärneñ gomumi sanı 3581
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1885
    25.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 10
    Süzlärneñ gomumi sanı 3666
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1912
    24.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 11
    Süzlärneñ gomumi sanı 3710
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1827
    25.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 12
    Süzlärneñ gomumi sanı 3787
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1892
    26.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    43.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 13
    Süzlärneñ gomumi sanı 3748
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1878
    27.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    41.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaveilija - 14
    Süzlärneñ gomumi sanı 779
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 451
    36.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    44.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    49.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.