Haaksirikkoiset - 7

Süzlärneñ gomumi sanı 3399
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1988
21.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
30.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
35.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
osannut elämänsä järjestää ja viittoa oikean suunnan tulevaisuudelleen.
Heti ensimäisenä ylioppilasvuotenaan oli hän osottautunut mieheksi,
johon kiinnitettiin paljon toiveita. Ja niistä ajoista oli hän
lakkaamatta ja varmasti kohonnut. Hänen karrieeristaan saattoi sanoa,
että se oli ollut loistava.
Hän oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä miehen tulevaisuudelle
merkitsevät sellaiset seikat kuin kansallismielisyys, raittius- ja
siveellisyysaatteet. Ja hän oli vannoutunut niiden kannattajaksi eikä
ollut laskuissaan erehtynyt. Hän oli ollut oikean ihanneylioppilaan
perikuva: oli ottanut innolla osaa kaikkiin yrityksiin, mitä noiden
hyvien asiain alalla ja nimessä suinkin liikkeelle pantiin. Hän oli
esiintynyt puhujana kaikenkarvaisissa kokouksissa, hautajais- ja
juhlatilaisuuksissa, johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten
syntymäpäivä-onnitteluille, ollut milloin minkin yhdistyksen seppelettä
kulettaen mukana samojen merkkimiesten hautasaatoissa, kuulunut
jäsenenä, puheenjohtajana, sihteerinä tai tilintarkastajana
lukemattomiin seuroihin ja komiteoihin. Yleensä ollut aina esillä ja
äänessä. Siksi hänet jo varhain huomattiin ja hänestä sanottiin,
että hän on kyky ja että hänellä on tulevaisuutta. Ja suurena
nimenmuuttopäivänä hän sitten oli ottanut tuon komealta kajahtavan ja
tosi kansallisen nimen Valonheimo. Joka kylvää, se saa myös niittää.
Loistavat tutkinnot suoritettuaan oli hänellä nyt kolmekymmentä
täytettyään senaatissa vakinainen virka, josta herui palkkaa kahdeksan
tuhatta -- vaatimattomasti tosin hänen suuriin ansioihinsa ja
pääkaupungin kalliisiin olosuhtesiin nähden. Mutta hän oli kiipeevä
edelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate
olivat ratsuja, jotka kantoivat. Hän oli vasta saanut stipendin
venäjänkielen opiskelua varten keisarikunnassa, viisisataa markkaa
kuukaudessa puolen vuoden aikana -- vaatimattomasti tosin, mutta
katsoen isänmaansa köyhyyteen ja tottuneena aatteiden puolesta
työskentelemään saattoi hän tyytyä. Ja hän tyytyikin.
Nyt oli hän saapunut opintoretkelleen, joka oli avaava hänelle tien
sinne, missä oli hänen unelmiensa päämaali -- senaattorinsalkku.
Hän kohensi asentoaan pietarilaisen hotellin pehmeällä patjalla ja
jatkoi haaveitaan.
Mutta mitä tuo oli? Keskelle huonetta ilmestyi kuin lattian alta
kohonneena hyvin epäilyttävän näköinen mies, jossa kaikesta huolimatta
oli sentään jotakin tutunomaista. Sillä oli iso kyömynenä, tukka ja
parta takkuinen, pitkät ja hontelot sääret kantoivat laihaa ja
kumartunutta yläruumista. Päällään hänellä oli harmaa ja likainen
takki, jonka alta näkyi pitempi musta takki. Päässä hänellä oli
vanhanaikainen, nukkavieru ja läntistynyt silinteri.
Mies laski selästään suuren ja näköjään raskaan säkin. Kourien
vasemmalla kädellä partaansa lähestyi hän hoippuen sänkyä ja kysyi:
-- Mitä Helsinkiin kuuluu?
Herra Valonheimo oli hämmästyksestä ja pelosta aivan mykistynyt. Mutta
kun hän näki miehen kasvoilla leikkivän hyväntahtoisen, melkeinpä
iloisen hymyn, asettui hänen pelkonsa hieman ja hän päätteli olevansa
jonkun vaarattoman mielipuolen kanssa tekemisissä.
-- Kuka te olette, joka tuolla tavoin tunkeutte ihmisten luo? -- sai
hän lopulta tiuskasseeksi.
-- Kukako? Ettekö minua tunne? -- kysyi vuorostaan vieras, joka
lakkaamatta hykerteli pitkäsormisia käsiään, kouri partaansa ja teiskui
honteloilla jaloillaan.
-- Olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki kulkurirentut! -- ärjäsi
herra Valonheimo.
-- He, he, niinpä tosiaankin. Ja onhan siitä jo aikaa kun minä viimeksi
Helsingissä olin. Mutta kai te olette kuullut Sipistä puhuttavan?
-- Sipistä? -- ja herra Valonheimon mieleen välähti äkkiä, kenenkä
muotokuvaa tuo kutsumaton vieras oli muistuttanut. -- Sipi, niin
todellakin. Mutta sehän oli mahdotonta!
-- Kuinka te rohkenette olla noin julkea? Sipihän on maannut haudassa
jo kolmattakymmentä vuotta!
Kuinka hän ei olisi sitä tiennyt, sillä hän oli kerran, kun osakunta
kävi Sipin haudalla, pitänyt tilaisuudessa lennokkaan puheen, terottaen
kuulijain mieliin, kuinka tuon itsensä uhraavan vainajan jalo elämäntyö
oli esimerkiksi kelpaava jokaiselle köyhän isänmaan pojalle.
Mutta omituinen vieras alkoi nauraa niin että vedet tirsuivat silmistä.
Ja kun hän vihdoin sai naurultaan tilaa, puhui hän vilkkaasti teiskuen
ja viittoillen:
-- Petkutusta, petkutusta kaikki tyyni! Kun minä tälle matkalle
lähdettyäni sairastin vähän aikaa täällä Ohdan sairaalassa ja sieltä
päästyäni lähdin kenellekään ilmottamatta sisä-Venäjälle, niin luulivat
minun kuolleen ja kaivoivat Pargalan hautausmaasta jonkun tuntemattoman
ruumiin, jonka minuna kuljettivat Helsingin hautausmaahan, heh, heh,
hee! Eikö se tosiaankin ollut hauska kepponen? Minä olen saanut
työskennellä rauhassa kaikkien kademielten hyökkäyksiltä, jopa saanut
nähdä itseäni ja elämäntyötäni ylisteltävänkin. Ajatelkaa, minullekin
pidetty ylistyspuheita, heh, heh! Niillä minä pääasiallisesti olenkin
näinä viime vuosina elänyt, kun yhteenkään apurahan pyyntööni ei
suostuttu.
Vieraan selitys tuntui herra Valonheimosta hyvinkin todennäköiseltä. Ja
kun hän lisäksi otti huomioon miehen ulkomuodon, alkoi hän uskoa, että
hänen edessään oli todellakin Sipi ilmielävänä. Mutta samalla vakaantui
hänen mielessään totuus jota ei hän ennen ollut tullut ajatelleeksi,
että nimittäin Sipin kaltaiset merkkimiehet tekivät isänmaalleen
suurimman palveluksen vetäytymällä mahdollisimman nopeasti hautaan.
Heillä kun eläissään ei ole mitään vaikutusvaltaa, jonka avulla nuoret
kyvyt pääsisivät kohoamaan, oli heistä kuoltuaan kuitenkin se hyöty,
että nuo samaiset kyvyt saattoivat heidän haudoillaan sekä heidän
muistokseen vietetyissä juhlatilaisuuksissa tuoda puheissa ja
esitelmissä kykynsä esille.
-- Mutta sallitteko nyt minun vuorostani tiedustella, kuka te
olette? -- jatkoi Sipi kohteliaaseen tapaansa. -- Huomasin vain
matkustajaluettelosta täällä majailevan jonkun suomalaisen enkä
malttanut olla poikkeamatta tervehtimään ja Helsingin kuulumisia
kysäsemään.
Herra Valonheimon vastenmielisyys ei vähentynyt vierasta kohtaan,
vaikka hän tulikin vakuutetuksi edessään olevan oikean Sipin. Mutta kun
hän kerran oli pitänyt juhlapuheen Sipin haudalla, katsoi hän
kohteliaisuuden vaatimukseksi esittää itsensä.
-- Olen tohtori Valonheimo Helsingistä, -- ja hetken mietittyään piti
hän tarpeellisena lisätä, ettei Sipi kävisi kovin tungettelevaksi: --
palvelen senaatissa kahdeksan tuhannen vuosipalkalla. Nykyään olen
täällä kieliopinnoita varten, jota varten minulla on valtiolta
kolmentuhannen stipendi.
-- Kolmen tuhannen stipendi! -- huudahti Sipi käsiään yhteen lyöden. --
Mitä kieliä te opiskelette, itämaisia vai suomalais-ugrilaisiako?
-- Mitä? Venäjää tietysti! Sanoinhan että minulla on virka senaatissa.
Sipi tuijotti häntä suu auki, kävi sitten tavattoman iloiseksi ja
kysyi:
-- Mutta kuinka monasti teidän on pitänyt pyytää, ennenkuin saitte tuon
apurahan?
Herra Valonheimo hymähti pilkallisesti.
-- Tietysti minä sain heti! Jätin vain anomuksen ja kävin suullisesti
asianomaisia puhuttelemassa.
Sipi kävi yhä iloisemmaksi.
-- Onko siellä nykyään todellakin niin suuresti olot muuttuneet?
Yksistään venäjänkielen opiskelua varten kolmetuhatta! Ja heti ensi
pyynnöllä!
Hän kävellä hoippui edestakaisin, hykerteli käsiään ja istahti tuolille
lähelle vuodetta.
-- Mutta nythän on sitte aika minunkin uudelleen koettaa. Ettekö
luulisi heidän myöntyvän, jos pyytäisin viittäsataa, saadakseni
tilaisuuden järjestää tutkimusteni tulokset? Viisisataa -- ja hän
hykerteli mielihyvästä käsiään -- mitä minä saisinkaan sillä aikaan!
Herra Valonheimoa suututti. Mahdollisimman kylmästi hän sanoi:
-- Mutta eihän teillä ole mitään tutkintoja eikä virka-arvoja!
Sipi kävi äänettömäksi ja näytti kuin kokoon painuvan. Hetken vaiti
oltuaan sanoi hän enemmän kuin itsekseen:
-- Kyllä se taisi sentään olla tuhmasti, että minä silloin kerta
lähetin Kirjallisuuden seuralle takaisin neljännen osan kahdensadan
markan matkarahasta, kun en retkelläni sitä kaikkea saanut menemään.
Nyt sekin olisi hyvään tarpeeseen.
Herra Valonheimon mielestä kävi Sipi kovin tuttavalliseksi. Ja mitä
muutoin Sipin arveluun tuli, niin oli hän siitä toista mieltä. Haudalla
pitämässään puheessa hän oli maininnut tuonkin pikku seikan
ihanteellisena piirteenä vainajan itsensäuhraavasta luonteesta, joten
se ei siis voinut olla mikään tuhma teko.
Sipi oli keskustelun lomassa jo pitemmän aikaa hartaasti silmäillyt
pöydälle, johon vahtimestari oli unhottanut illallisen jätteet. Kuin
vaistomaisesti läheni hän pöytää ja sanoi hämillään ja pahasti
änkyttäen:
-- Te olette syönyt jo illallisen... Ehkä saan käyttää hyväkseni ... en
ole pariin päivään syönyt ... siksi jo hieman hiukasee, he, he, he ...
-- ja vastausta odottamatta kävi hän ruokaan käsiksi.
Hänellä oli nähtävästi suunnaton nälkä. Herra Valonheimoa kyllästytti
yhä enemmän. Nälkäinen mies oli hänelle hyvin hämäräperäinen käsite,
mutta jonakin vastenmielisenä se oli aina hänen mieleensä kuvastunut.
Hän koetti katsoa muualle ja niin hänen silmänsä kiintyivät Sipin
säkkiin.
-- Tuon ruman säkkinnekin tänne raahasitte! -- sanoi hän vihaisesti.
-- Ahaa! -- huudahti Sipi suu täynnä ruokaa ja kiiruhtaen säkin luo, --
voinpa näyttää teille jotakin erinomaista.
Hän unhotti kokonaan syöntipuuhansa, jokainen ryppy hänen kuihtuneilla
kasvoillaan näytti rupeavan elämään ja innosta vapisevin käsin kopeloi
hän säkkiä auki.
-- Katsokaahan! -- huudahti hän loistavin silmin ja veti säkistä esiin
puoleksi lahoneen pääkallon.
-- Oikea pitkäkalloinen, todella mainio dolikokefali! Katsokaahan tätä
takaraivoa, ja entä otsaa ja varsinkin leukoja! Säkissäni minulla on
kalloja viidestä eri kurganista. -- Entiset löytöni eivät ole mitään
näihin verrattuina, ja näiden avulla minä saan kumoamattomasti
todistetuksi väitteeni suomalais-ugrilaisesta alkukansasta.
Asettaen kallon varovasti takaisin säkkiin jatkoi hän:
-- Kunhan nyt saisin vähän rahaa, että pääsisin töihin käsiksi. Mutta
kaipa sitä aina siksi saanee. Ensinnäkin kirjotan kertomuksen
löydöistäni johonkin täkäläiseen saksalaislehteen ja siitä saan jo
aluksi. Paljokos minä tarvitsenkaan, he, he! Mutta nyt minun täytyy
rientää yökortteeria hakemaan. Tunnen täällä vanhastaan erään
syrjääniläisen narinkkakauppiaan, jonka asuinkomerossa olen joskus
majaillut. Todella mainio aarre, milloin tarvitsen joitakin tietoja
syrjäänin kielestä. Eikä tule mitään maksamaan, he he. Sain hänet
kerran käsiini, kun hän palveli täällä sotaväessä. Seisoin puoli päivää
erään kasarmin portilla ja puhuttelin kaikkia ohikulkevia sotamiehiä,
ja sattuipas viimein suomensukuinenkin kulkemaan, he, he, ja oikein
alkuperäinen syrjääni olikin... No niin, nuori ystäväni, suokaa
anteeksi että pistäysin vielä näin myöhällä, mutta en malttanut
pidättyä ja hauskapa olikin taas pitkästä ajasta saada suomea
haastella. Hyvää yötä!
Hän nosti säkin selkäänsä ja kompuroi ovea kohti. Mutta silloin repesi
säkin pohja ja pääkallot vierivät kolisten lattialle. Herra Valonheimo
hätkähti -- ja hän heräsi kovasti hiestyneenä.
-- Äh, kuinka ilkeätä unta! Taisin syödä liian vahvasti. Venäläinen
voileipäateria onkin niin houkutteleva.
Hän nousi ylös, otti veronaalia ja joi lasin vettä. Kohennettuaan
vuodetta asettui hän uudestaan levolle. Ja nyt nukkui hän levollisesti
ja uneksi köyhän ja sorretun isänmaan palvelukseen pyhitetystä
elämänurastaan, joka tasaisesti yleten kulki kohti senaattorinsalkkua.


PUOLUE-ELÄMÄÄ.

Samoinkuin Gottfried Kellerin Seldvylan Sveitsissä, voi Laitilan
kaupungin Suomessa sanoa olevan kaikkialla eikä missään.
Vietettyään vuosisatoja uneliasta pikkukaupungin elämää, ovat viime
vuosikymmenen valtiolliset tapaukset havahuttaneet Laitilan asukkaat
kokonaan uuteen elämään. Kuinka huimassa liikkeessä henkisen kehityksen
pyörä todellakin on ollut, siitä tässä pari pientä, Laitilan
julkisesta elämästä otettua pikakuvaa. Eräänä päivänä kiihkeiden
valtuusmiesvaalien jälkeen istui "Valonahjon" toimittaja, entinen
ylioppilas, toimistossa ja silmäili juuri saapunutta "Riennon" numeroa.
-- Mitäs nyt kiisket tietävät? -- kysyi halveksivasti aputoimittaja,
joka istui tupakoiden pöydän takana.
Laitilaiset olivat ajan oloon kyllästyneet entisiin
puoluenimityksiinsä: suimittarelaiset, matelijat, selkärangattomat,
puristus-, päristys- ja kiristyslailliset, ja käytäntöön olivat
vakiintuneet paikallisten puoluejohtajain ominaisuuksista muodostetut
nimitykset: kiisket ja liuhuparrat. Kumpikin puolue käytti tietysti
vain toisestaan näitä nimityksiä ja jos joskus sovinnon puuskassa
käytettiinkin kummankin itseottamia nimiä, niin varustettiin ne
välttämättä lainausmerkeillä.
"Riento" oli kiiskien ja "Valonahjo" liuhupartain äänenkannattaja.
Viime aikoina oli sitäpaitsi kaupungin työväestö järjestynyt
kolmanneksi puolueeksi, jolla oli äänenkannattajanaan "Orjan Nyrkki".
-- Ähää, senkös nyt saitte hampaisiinne! -- huudahti päätoimittaja
vastaukseksi aputoimittajan kysymykseen, ja alkoi kiihtyneenä lukea
"Riennosta" seuraavaa petiti-kirjotusta:
"Valonahjon toimittajat näyttelevät latinankielentaitoaan, mutta kovin
huonolla menestyksellä. Kun meillä viime numerossamme siinä
kirjotuksessa, jossa puhuimme liuhupartain saamasta voitosta
valtuusmiesvaaleissa, tuli epähuomiossa käytetyksi lausetta: 'vae
victis!' merkityksessä 'voi voittajia!' on Valonahjo ryhtynyt tuolla
itsessään pikku asialla mahtailemaan, ilmottaen että 'voi voittajia!'
on latinaksi 'vae victores!' Asia, hyvät Valonahjon 'maisterit', sattuu
nyt kuitenkin olemaan niin hullusti, että interjektsioni 'vae' vaatii
datiivia, joten pitää olla, 'vae victoribus!' aivan samoinkuin 'vae
victis!' Sopisi Valonahjon oppineiden toimittajain vasta välttää
asioita, joissa tietävät kirveensä kiveen iskevän. Tämän neuvon antaa
kaikessa ystävyydessä Äimä." Kun päätoimittaja oli lukenut kirjotuksen
loppuun, syntyi toimistossa harmistunut äänettömyys.
-- Pitää vastata! -- sanoi vihdoin aputoimittaja, jonka puolueintohimot
"Riennon" kirjotus oli saanut liikkeelle varsinkin sentakia, että
maisteri-sana "Riennon" kirjotuksessa oli varustettu lainausmerkeillä
osotukseksi, etteivät "Valonahjon" toimittajat olleet mitään
maistereita, vaikka heitä toisinaan sillä nimellä kunnioitettiinkin.
-- Mitenkähän tuon asian laita oikeastaan lienee, -- virkkoi
päätoimittaja, -- pitääköhän siinä välttämättä olla datiivi?
-- Soitetaan lehtori Pönkäselle ja kysytään. Sehän on meikäläisiä. --
-- Katsotaanhan ensin leksikosta, -- ja päätoimittaja haki hyllyltä
vanhan, siannahkakantisen Saleniuksen latinalais-ruotsalaisen
sanakirjan. Hetkisen sitä kiihkeästi selailtuaan luki hän ääneensä:
"Vae, interjection, ve! ack! utryck för smärta: vae tibi! vae te!"
-- Ahaa! -- huudahti hän innostuneena ikäänkuin koko puolue olisi
tullut vararikosta pelastetuksi, -- siinä se nyt on: vae te! Siis
myöskin akkusatiivin kanssa! Tästähän me saammekin kiiskinpojille
oikein hyvän sapiskan.
-- Mutta mitähän tuo sulkujen sisällä oleva PL merkitsee, joka on tuon
viimeisen muodon jälessä? -- kysyi hän löytöönsä yhä tuijottaen.
-- Eikö siellä alussa ole lyhennysselitykset? -- neuvoi aputoimittaja.
Päätoimittaja selasi uudelleen leksikoa ja päästi uuden innostuksen
huudon. Lyhennysselitysten joukossa oli: "PL = T. Maccius Plautus,
komediförtattare i andra århundradet före Christus."
-- Siis Plautus on käyttänyt vae-sanaa akkusatiivin kanssa!
Kumpikin hengähti keventyneesti ja sytytti paperossin. Sen jälkeen
tarttui päätoimittaja kynään ja alkoi mielihyvästä naureskellen
kirjottaa.
Ja seuraavasta "Valonahjon" numerosta saivat kaikki Laitilan
liuhuparrat tyydytyksekseen lukea: "Turhaa vatkutusta on Riennon muka
suurellakin asiantuntemuksella tekemä oikaisu, että 'voi voittajia!'
olisi latinaksi 'vae victoribus!' eikä yhtähyvin 'vae victores!' kuten
me olimme sanoneet oikaistessamme heidän tekemänsä virheen. Kun Äimä,
joka arvatenkin on oikein gradueerattu maisteri kuten Riennon
päätoimittajakin, vasta lähtee muille latinaa opettamaan, niin pitäisi
hänen ensin ottaa selville siinä toimessa tarvittavat niksit. Niinpä ei
olisi tässäkään asiassa ollut haitaksi tietää, että vae-interjektsionin
yhteydessä käytetään latinankielessä myöskin _akkusatiivia_. Siten
käytti yleensä vae-sanaa m.m. tuo tunnettu huvinäytelmäin kirjottaja
Plautus, joka, kuten tiedetään, eli toisella vuosisadalla ennen
Kristusta. Mutta ehkä Plautuksen latina onkin hebreaa gradueeratulle
Äimälle? Sat sapienti! Naskali."
"Orjan nyrkki" asettui aina porvarislehtien välisten kiistojen
yläpuolelle ja tästäkin jutusta se kirjotti ivallisen uutisen:
"Porvarit opettavat toisilleen latinaa", lopettaen sen huomautuksella:
"Kaikella sitä riistäjäpuolueiden äänitorvet koettavatkin joutilasten
lukijainsa skandaalihalua tyydyttää!"
Paljon monimutkaisempi ja kaikkien puolueiden veriä kiihottava jupakka
syntyi seuraavasta.
* * * * *
Eräänä päivänä soitettiin "Valonahjon" toimitukseen
Suoviljelysyhdistyksen kansliasta ja tiedusteltiin, kuuluiko talokas
Juntunen Simolasta "Valonahjon" tilaajiin. Hän oli nimittäin
yhdistykseltä hakenut kolmensadan markan suonkuivausapurahaa, jonka
takia oli tärkeätä saada selville hänen puoluekantansa, ennenkuin asia
ratkaistaisiin. Suoviljelysyhdistys oli nimittäin kokonaan liuhupartain
hallussa.
Kun Juntusta ei löytynyt "Valonahjon" tilaajain joukosta, soitti
aputoimittaja Simolaan lehden asiamiehelle ja tiedusteli Juntusen
puoluekantaa.
-- Ei hän taida kuulua mihinkään puolueeseen, -- ilmotettiin sieltä.
-- Eikö mihinkään! No mitä lehteä hän sitten tilaa?
-- Ei hänelle tule muuta kuin "Armonpisara".
Aputoimittaja ilmotti asian Suoviljelysyhdistyksen kansliaan.
-- "Armonpisara"! -- huudahti yhdistyksen sihteeri hämmästyneenä. -- Se
on siis vain lahkolainen.
-- Mutta missäs kirjapainossa se "Armonpisara" painetaan? -- kysyi hän
hetkisen kuluttua.
-- "Riennon" kirjapainossa.
-- Ahaa, ne kallistuvat siis kiiskiläisyyteen.
Juntunen ei saanut apurahaa ja "Riento", joka oli asian perusteista
saanut vihiä, kirjotti leimuavan artikkelin: "Suoviljelysyhdistyksen
johtokunta taaskin harjottamassa katalaa puoluepeliään!"
Tietysti Valonahjo vastasi tähän viivyttelemättä, palauttaen
lukijainsa mieliin kaikki ne "siivot vehkeilyt", joilla kiisket olivat
koettaneet haltuunsa anastaa Suoviljelysyhdistystä ja muuttaa sitä
puoluetemmellyksen kentäksi, ja kuinka he salakavalissa yrityksissään
onnistumatta käyttivät nyt jokaista tilaisuutta parjatakseen tuolla
heille niin tunnetulla silmittömällä raivolla yhdistyksen johtokuntaa
j.n.e. Siten jatkui riita ja yhä korkeammalle leimusivat intohimot.
Mutta sillä aikaa kuin porvarislehdet täten kiistelivät, oli "Orjan
Nyrkki" saanut selville, että tuo apurahaa hakenut Juntunen olikin
sosialisti ja "Orjan Nyrkin" tilaaja. Simolassa oli nimittäin kaksi
Juntusta ja "Valonahjon" asiamies oli tiedonannollaan tarkottanut
väärää Juntusta.
Raivostuneena kirjotti "Orjan Nyrkki": "Viinaporvarien pirullisuus taas
oikeassa karvassaan! Kuinka uskomattoman pitkälle riistäjäpuolueiden
köyhälistön pyrkimyksiä kuristaa yrittävien toimenpiteiden julkeus voi
jesuittamaisessa kataluudessaan mennä, siitä antaa taas tuoreen
esimerkin se kohtalo, mikä Suoviljelysyhdistyksen apurahaa hakeneen
toveri Juntusen osaksi on tullut." Ja sitten tehtiin kirjotuksessa
selkoa Juntusen jutusta ja jatkettiin: "Nyt ovat porvarilehdet asioita
sotkeakseen toisiaan syyttelevinään, vaikka jokaiselle on itsestään
selvää, että anastajaherrat ovat yhteisessä koplassa ollen estäneet
sosialistin tuota vaivaista apurahaa saamasta, joka sekin on tietysti
työnnettävä jonkun pappispuoluelaisen ahnaaseen kitaan. Kyllä susi
syitä saa kun mieli lampaanlihaa tekee, s.o. kyllä porvari konstit
keksii, milloin leipäpala on köyhälistöläisen suusta temmattava." --
Näin taistellaan Laitilassa ja kaupungin entistä uneliaisuutta
muistellessa täytyy sanoa, että todellakin ilahuttava edistys on
tapahtunut. Tosin välistä ilmenee väsähtäneisyyttä ja taipumusta
entiseen unisuuteen, mutta siitä, kiitos uuden kansanvaltaisuuden
aikakauden, eduskuntavaalit tempaavat aina Laitilan asukkaat uudestaan
virkeään yhteiskuntaelämään. Silloin, vaalitaistelun kuumimmillaan
käydessä, innostuvat porvarilehdet ottamaan esille vanhat jo ruostuneet
aseensa, entiset käytännöstä jääneet haukkumanimet. Mutta mikään niistä
ei vedä sentään vertoja puolueorkesterin isonrummun lyöjälle, jota
virkaa "Orjan Nyrkki" uskollisesti hoitaa. Siellä ollaan loppumattoman
kekseliäitä nimittelyihinkin nähden. Jos esim. porvarinimitys osottaa
kulumisen merkkejä, terästetään sitä lisäämällä siihen tarpeen mukaan
r:iä ja muita äänteitä, niin että se kaikkein kuumimmillaan saattaa
kuulua: phörrrväri!
(1909.)



IV.


HALLUSINATSIONEJA.

Viettäessäni kerran iltaa erään vanhemman tuttavani luona kertoi hän
minulle seuraavaa:
Poikasena, jolloin olin heikko ja kivuloinen, olin altis kaikenlaisille
näköhäiriöille. Mutta mieheksi vartuttuani vapauduin niistä pitkäksi
aikaa, kunnes kerran -- se taisi olla viimeisenä ylioppilasvuotenani --
jouduin mitä järisyttävimmässä muodossa kokemaan samanlaista.
Lapsuudenaikaiset näköhäiriöni minä kestin aina tyynesti ja korkeintaan
kykenivät ne herättämään minussa äänetöntä ihmettelyä, jota vastoin tuo
viimemainittu synnytti minussa rajatonta pelästystä. Dostojevski puhuu
jossakin mystillisestä kauhusta ja jälestäpäin tuli mieleeni, että tuo
kokemani oli juuri sellaista mystillistä kauhua. Kerron tässä lyhyesti
tuon tapauksen.
Olin eräänä iltana -- se oli huhtikuun lopulla -- toverini kanssa
muutaman naistuttavamme luona. Istuimme kolmisin hänen miellyttävässä
huoneessaan, jutellen yhtä ja toista. Kaikki me olimme, en voi juuri
sanoa alakuloisen, vaan jotenkin siihen vivahtavan mielialan vallassa.
Se oli jokseenkin sellaista mitä tuntee sensatsioneista hyvin rikkaan
päivän jälkeen, jolloin mielessä risteilevät noiden päivän kuluessa
koettujen eri mielialojen tyyntyvät jälkimainingit. Silloin ei voi
sanoa, tunteeko itsensä erikoisesti onnelliseksi vai onnettomaksi,
iloiseksi vai surulliseksi. Mielialassa asustaa vain jonkinlainen
epämääräisyys ja ainoa tunne, minkä siitä erikoisesti voi huomata, on
väsynyt apeamielisyys.
Ainakin minä olin tuolloin sellaisessa mielentilassa ja sama, niin
minusta ainakin tuntui, vaivasi toisiakin. Ja tuota väsynyttä
apeamielisyyttä oli omiaan vielä huomattavammaksi tekemään se
kuunomainen valaistus, joka korkealla palavasta sinivärisestä
sähkölampusta levisi tummanvihreille huonekaluille.
Kello oli sivu yhdentoista, kun me toverini kanssa lähdimme.
Porraskäytävässä oli jo tulet sammutettu ja kun me käsin hapuillen
laskeusimme viidennestä kerroksesta alas, kysyin minä toveriltani,
tunsiko hän koskaan pimeän kauhua sekä kerroin itse välistä öisin
tuntevani jonkunlaista ahdistavaa pelkoa. Hän ei sanonut koskaan sitä
tuntevansa, mutta arveli nyt yksinäiseen huoneeseen tultuaan voivansa
pelätä. Minä kerroin sitten joitakin esimerkkejä omista kokemuksistani
ja siten meidän mielialaamme oli kadulle päästyämme tullut lisäksi
vielä eräänlainen arka säikkyväisyys.
Toverini, joka asui maaseudulla eräällä huvila-alueella, lähti
kulkemaan asemaa kohti ehtiäkseen viimeiseen paikallisjunaan ja minä
jatkoin yksin matkaani Aleksanterinkatua pitkin Katajanokalle, jossa
asuin. Äsken oli satanut, joten katukäytävät kiiltelivät kosteina
sumuisesti palavien lyhtyjen valossa. Ilma oli sellainen, jota meillä
toverini kanssa oli tapana nimittää objektiiviseksi: tyyni, ei kylmä
eikä lämmin, ei selkeä eikä täysin pilvinen. Kadulla ei näkynyt yhtään
liikkuvaa, ei edes poliisia tai ajuria. Muilta kaduilta ympäriinsä
kuului kyllä katkeamaton kavionkapse, mutta Aleksanteri oli aivan
autio, joten minä erikoisen selvästi kuulin omien askelteni kaiun. En
olisi halunnut kuulla sitä, ja jalkaterilläni astellen minä pitkin
askelin ja eteeni katukäytävään katsoen kiiruhdin eteenpäin.
Sivuutettuani senaatintalon nostin päätäni ja katsoin eteenpäin. Mutta
silloin löi sydämeni hätäisen ja voimakkaan lyönnin aivankuin se olisi
tahtonut antaa minulle varotusmerkin. Pysähdyin ja omituista
herpoutumista tuntien jäin tuijottamaan eteeni. Katu, jonka olisi parin
ristin päässä tullut päättyä Pohjoissatamaan, jatkui leveänä, autiona
ja syvänä solanteena silmänkantamattomiin. Ja molemmin puolin paloivat
siellä vaisut lyhdyt, saaden kosteat katukäytävät välkkymään. Sipasin
kädellä silmiäni ja katsoin uudelleen: niin se kuitenkin oli, ja
perspektiivisesti kapeni katu etäämpänä ja lyhtyrivit lähenivät
toisiaan tuossa äänettömässä, autiossa kujanteessa.
Kuten unessa painajaisen ahdistaessa joskus heikosti vilahtaa mieleen
jotakin tuon painajaispiirin ulkopuolelta, niin tuli minullekin nyt
mieleen, että ehkä olenkin hajamielisyydessä kulkeutunut väärälle
kadulle. Ja hätäisesti harppasin lähimpään edessäni olevaan
kadunkalmaan. Siinä pysähdyin äkkiä ja sanomaton hätä ja kauhu sai
minussa vallan. Vaikka en katsonut poikkikadulle kummallekaan suunnalle
enkä edes katukilpiin vilkassut, tunsin olevani varma siitä, että
seison Aleksanterin ja Marian katujen kulmassa. Ja edellistä näytti
jatkuvan suoraan eteenpäin äärettömiin asti. Sivuilleni en uskaltanut
katsoa, sillä minusta tuntui varmalta, että Mariankatukin jatkuu
loppumattomiin molemmille suunnille. Ketään ei näkynyt, ainoastaan
kavionkapsetta ja hiljaista pyörien hurinaa kuului joka suunnalta
äänettömien rakennusrivien takaa.
Luulen että yritin huutaa, mutta kurkussani oli omituinen kuristus,
etten saanut yhtään ääntä. Ja niin, en osaa sanoa kuinka siihen voimani
riittivät, käännyin yhtäkkiä ympäri ja aloin hätäisesti juosta
Aleksanteria takaisinpäin. Eteeni ja sivulleni en uskaltanut katsoa,
sillä olin vakuutettu, että Aleksanteria jatkuu sinnekin päin
äärettömiin ja samoin kaikkia poikkikatuja. Minulla oli vain yksi
ajatus, josta hätääntyneenä pidin kiinni: ehtiä vielä viimeiselle
paikallisjunalle, joka lähti juuri kello kaksitoista, tavata siellä
toverini ja päästä ulos kaupungista.
En voi sanoa mitä teitä minä kulin, mutta asemalle minä saavuin vähää
ennen kahtatoista, ostin piletin ja riensin paikallisjunien
lähtöpaikalle. Siinä seisoi juna lähtövalmiina, mutta ketään ihmisiä ei
ollut enää asemasillalla. Lähdin kävelemään pitkin junan sivustaa ja
sieltä etäämpää tuli konduktööri lyhty kädessä vastaani. Tyynessä yössä
kolahtelivat hänen saappaansa kumeasti asemasillan kivitykseen. Hän
kulki ohitseni katsomatta minuun, mutta minä säpsähdin ja pysähdyin.
Hän oli parraton ja kalpea mies, jonka suu näytti olevan omituisesti
vääntynyt ja ilmeettömissä silmissä oli lasimainen ja hyytävä kiilto.
Ja äkkiä välähti mieleeni: kuoleman konduktööri! kuoleman juna! Seisoin
siinä ja unhotin, että minun piti etsiä toverini jostakin vaunusta.
Silloin kuului etäämpää -- muistan erikoisesti, että se minusta tuona
hetkenä tuntui tulevan hyvin kaukaa ja jonkun sumukerroksen takaa --
kolme kumeaa kellon lyöntiä. Niitä seurasi heti konduktöörin pillin
kimeä ja ilkeästi karmiva vihellys. Säpsähdin ja sain mieleeni, että
nuo kellon lyönnit ja vihellys olivat tarkotetut juuri minun
jouduttamisekseni ja kiiruusti, mitään ajattelematta, syöksyin minä
ensimäiseen kohdallani olevaan vaunuun. Samalla lähti juna kolisten
liikkeelle. Vaunuosasto oli aivan tyhjä ja ovi välikköön kiinni. Minä
kyyristyin nurkkaan ovipenkille enkä tuntenut uskaltavani siitä
liikkua. Hetkisen kuluttua rävähtivät välikön ovet auki ja tuo äskeinen
konduktööri kulki vaunun läpi. Hän otti pilettini ja vaikkei hän sitä
tehdessään katsonut minuun, näytti minusta hänen lasimaisissa
silmissään ja omituisen suunsa piirteissä olevan salattua ja ilkeätä
ivaa. Konduktöörin mentyä tuntui minusta -- luulenpa että minä sinä
hetkenä aivankuin näinkin sen, -- että hän samalla tavoin kulkee läpi
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Haaksirikkoiset - 8
  • Büleklär
  • Haaksirikkoiset - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3599
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2021
    23.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3525
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2023
    20.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.2 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3606
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1975
    21.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3553
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1937
    21.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3550
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1912
    20.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3526
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1992
    22.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3399
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1988
    21.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 2451
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1351
    26.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.