Haaksirikkoiset - 6

Süzlärneñ gomumi sanı 3526
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1992
22.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
30.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
35.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
saavat vapaasti liikkua ja ihmisten elukoita haaskata.
Tosiaankin, eiköhän juuri nyt ollut susivoudin aika osottaa, mitä hänen
virkaansa kuului? Niin, niin, ei suinkaan niitä kappoja oltu tarkotettu
noin vain suotta aikojaan maksettaviksi. Ja kun yhä edelleenkin
tapahtui, että tämän ja tuon talon koirasta jäi vain vaatimaton
hännänpää tai karvatukko muistuttamaan hänen maallisen vaelluksensa
päiviä, ei susivouti katsonut enää voivansa istua rauhallisena
alallaan. Koirista hän nyt itse asiassa viis, mutta arveluttavampaa oli
se, että kappojen maksajat alkoivat yhä äänekkäämmin murista. Jos mieli
edelleenkin saada kappansa täyteen sullottuina ja ylitsevuotavina, oli
hänen jo aika näyttää, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna.
Eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen hän sitten ryhtyi
toimenpiteisiin. Edellisenä yönä oli susi taas retkeillyt kirkonkylän
lähistöllä ja muutamia suksimiehiä oli aamuvarhaisesta liikkunut hänen
jälillään. Juuri kun kirkosta päästiin, tuli tieto, että he olivat
järven takana ihan suden kintereillä. Silloin komensi susivouti
virkansa puolesta kirkkomiehet liikkeelle, sillä nyt oli miesjoukolla
helppo saartaa väsytetty susi.
Ja tuona kevättalvisena sunnuntaipäivänä tapahtuikin se ihme, että susi
saatiin näyttäytymään koko kylän väelle. Se tapahtui kirkonkylän
laiteella olevan pienen ja matalarantaisen järven jäällä, jossa susi
joutui jonkunlaiseen puolisaarrokseen.
Silloinkos kävi järvellä melu ja rähäkkä. Miehiä hevosella ja jalan,
toisilla pyssyräikät kainalossa, toisilla karahkat olalla, liikkui
jäällä mustanaan. Ja joukon jatkoksi juosta hynttyytti sinne
lähitaloista akkoja siunaillen ja hoilaten. Koirat täyttivät ilman
vimmatulla räyskytyksellä, mutta pysyen sentään kunnioittavan
välimatkan päässä sudesta, joka kieli ulkona suusta loikkaili
hölmistyneenä ja näköjään neuvotonna edestakaisin.
Jahtivouti huusi ja ärhenteli ja ajoi hevosellaan täyttä laukkaa
miesjoukon luota toisen luo, koettaen saada syntymään umpinaista
saarrosketjua. Järven toista päätä kohti, josta joki lähti niittyjen
läpi luikertelemaan, oli piirityslinjassa vielä neljänneskilometrin
laajuinen aukko. Ainoastaan joukko räkyttäviä koiria juosta houvotteli
siellä toistensa ympäri.
Susi ei luonnollisestikaan jättänyt käyttämättä vihollisarmeijan
vitkastelua hyväkseen. Ennenkuin huutelevat ja töllistelevät miesjoukot
ehtivät hajota ketjuksi ja sulkea aukon, lähti susi tavattoman pitkiä
hyppyjä tehden loikkimaan ulos tuolta epämieluisalta näyttämöltä. Häntä
koipien välissä väistyivät koirat syrjään. Ainoastaan susivoudin
pystykorva piti, arvatenkin isäntänsä virka-aseman johdosta,
velvollisuutenaan uskaltautua hampaitaan näytellen lähemmäs sutta.
Mutta tuo kaikkea häveliäisyyttä puuttuva käytös kävi susivoudin
rakille kalliiksi. Susi teki äkkinäisen syrjähypyn ja tarttuen tuota
virkavallan palvelukseen antautunutta sukulaistaan niskaharjaksista
alkoi raahata häntä mukanaan.
"Parhaaseenpa osasi taas tarttua!" kuului huutoja, ja nauraen sekä
hoilaten hajosi vaivalla muodostunut piiritysketju.
Susivouti oli harmista haleta. Kun hän paljosta huutamisesta ei saanut
enää ääntään kulkemaan, että olisi komentanut miehiä suden jälkeen,
heittäysi hän itse rekeensä ja lähti ruoskan vinkuessa tavottamaan
ryöväriä, joka tuolla viimeisellä tekosellaan oli saattanut hänen
virka-arvonsa suorastaan naurun alaiseksi.
Susi, joka arvatenkin olisi halunnut virkaintoisesta pystykorvasta
valmistaa päivällisaterian, huomasi pelastumiselleen välttämättömäksi
heittää taakkansa hangelle, mihin se puolikuoliaana jäi keppuroimaan.
Kaksinkertaisella vauhdilla jatkoi se sitten matkaansa ja katosi joen
mutkaukseen, kintereillään täyttä laukkaa ajava, kiukusta pakahtuva
jahtivouti.
Vasta iltahämärissä saapui jahtivouti kotiinsa, selittäen että hän jo
kerran muka oli saavuttamaisillaan suden ja ajamaisillaan sen päälle,
mutta silloin solahtivat valjaat hevosen päältä ja niin pääsi susi
näkymättömiin.
"Niin, niin, mitäs kummaa siinä, sillä sudellahan on aina suden lykyt!"
Jahtivouti katsoi kai tällä voimanponnistuksella kuitanneensa menneiden
vuosien kapat, sillä susi sai sen jälkeen hänen puoleltaan olla
pitemmän ajan rauhassa. Jotkut yksityiset suksi- ja pyssymiehet sitä
kyllä ahdistivat, mutta onnellisesti säilytti se nahkansa kesään
saakka.
Että susi kesäksikin jäi paikkakunnalle, oli jo hyvin arveluttavaa.
Sieltä ja täältä alkoi piankin kuulua haikeita valituksia suden
lammaslaumoissa tekemistä tuhotöistä. Yhä kiukkuisemmin alettiin taas
puhua jahtivoudista ja hänen kapoistaan. Lopulta katsoikin tämä
tarpeelliseksi ryhtyä uusiin toimenpiteisiin.
Mutta kesällä, jolloin ei jälkiä näkynyt, oli mahdotonta ajaa sutta tai
saada se saarroksiin. Sen vuoksi ryhtyi jahtivouti suuremmoisiin
strategisiin liikkeisiin, joiden tarkotuksena oli häätää susi pitäjän
alueelta kokonaan pois. Hän sai apua ylemmältä esivallalta, nimittäin
nimismieheltä, ja niin kuulutettiin puolesta pitäjästä mies talosta
kokoontumaan määrättyyn paikkaan. Kellä suinkin oli pyssy, hänen oli se
otettava mukaan.
Miehiä kokoontui sudenajoon viljalti. Kaikille, joilla oli pahanenkaan
ampuma-ase, jaettiin kunnan puolesta ruutia ja nalleja. Sitten heidät
sijotettiin kutakuinkin suorana viivana puolen pitäjän läpi kulkevalle
maantielle, parikymmentä syltä aina miehen väliä, joten heistä venyi
penikulman pituinen ketju. Ketjun, jota pitkin susivoutikenraali
lopuksi ajoi kääseissään jaellen armeijalle viimeisiä neuvojaan, tuli
merkin saatuaan lähteä yhtaikaa liikkeelle ja samassa järjestyksessä,
pyssyjään paukutellen, huutaen ja menoten samota läpi maantien ja
pitäjänrajan välisen laajan metsäkulman. Rajalla ilmotettiin olevan
naapuripitäjän miehiä omain viranomaistensa johdolla, ja he lähtisivät
sitten jatkamaan ajoa oman alueensa läpi.
Oliko herrojen viranomaisten tarkotus ajaa susi täten pitäjä pitäjältä
aina Pohjanlahteen saakka ja sinne hukuttaa, siitä minulla ei ole
tietoa. Ja muutoinkin olisi ehkä joku entisajan nerokkaimmista
kondottiereistä voinut strategisessa suhteessa tehdä joitakin painavia
muistutuksia tätä suunnitelmaa vastaan. Sillä jos suden tiedettiinkin
muutamia päiviä sitten asustaneen hyökkäyksen alaisella metsäkulmalla,
niin oliko sanottu, että se siellä enää olisi, varsinkin kun ottaa
huomioon puheenalaisen häntyrin levottoman ja liikkuvan luonteen? Jos
kysymyksessä olisi ollut esim. karhu, niin asia olisi ollut vallan
toinen. Mutta sudestahan oli juuri edellisen talven aikana syntynyt
samantapaisia legendoja kuin ennen tanskalaissotien aikana Niilo
Grabbesta, joka oli yhtaikaa kaikkialla eikä silti missään. Ja toiseksi
saattoi sangen painavilla syillä kysyä: oliko niin varmaa, että susi,
jos hän nyt sattuikin olemaan tällä pitäjän kulmalla, syrjiin
poikkeamatta kiltisti juoksisi ketjun edellä naapuripitäjän rajalle,
asettuakseen sitten siellä sikäläisen rintaman eteen kuin hevonen
valjaisiin ja juostakseen niin edelleen aina Pohjanlahteen saakka?
Mutta tällaisia seikkoja eivät miehet ottaneet punnitakseen, eikähän
miehistön asia olekaan arvostella päällystön toimenpiteitä. Innokkain
huudoin ja tihein pyssynlaukauksin lähtivät he merkkilaukausten pitkin
linjaa kaikuessa samoilemaan tuota paripenikulmaista, soista ja
rämeistä metsätaivalta. Ja puolen päivää kuului siltä pitäjän kulmalta
sotainen pauhina, joka varmaankin tuotti lohtua niiden mieliin, joiden
koirain tai lammasten kanssa susi oli rakentanut lähempää tuttavuutta.
Mutta vähitellen sammui rähinä ja pyssyjen pauke. Soita tarpoessaan
väsyivät miehet, kokoontuivat yksiin joukkoihin ja hiljaa jutellen
jatkoivat matkaa pitäjän rajalle, josta he hiukan levähdettyään ja
naapurikylän miehiä näkemättäkään palasivat läpi väsyneinä ja
kipeytynein raajoin kotiinsa.
Seuraavana päivänä kuultiin, että susi oli eilispäivänä vastakkaisella
kulmalla pitäjää tehnyt pillojaan erään talon lammaskarjassa.
Siinä sitä nyt siis oltiin! Ja sudenajossa mukana olleet alkoivat
ankarasti arvostella koko yritystä. "Mitäs, tiesihän sen nyt jo
lähtiessäkin, ettei sillä pelillä pitkällekään päästä!" Jokaisella oli
parempi suunnitelma, että niin ja niin sitä olisi pitänyt tehdä ja susi
olisi varmasti joutunut loukkuun. Jahtivoudin ja nimismiehen
typeryydestä olivat kaikki yhtä mieltä.
Mutta edellinen, jolla virkavelvollisuutensa lisäksi oli sitten
viimetalvisen tapauksen selvästi persoonallistakin kainia sutta
kohtaan, teki vielä tuonnempana kesällä uuden, joltistakin
mielikuvitusrikkautta todistavan ehdotuksen tuon juonikkaan häntäniekan
karkottamiseksi. Metsiin pitäjän eri kulmille oli kiviin ja kallioihin
porattava ankarat latingit, jotka sitten samana yönä yhtaikaa
sytytettäisiin. Siitä syntyvä pelottava jyrinä karkottaisi varmasti
suden mailta halmeilta. Kuinka tämä yritys olisi onnistunut, on
mahdoton sanoa, sillä sitä ei pantu koskaan toimeen. Susi teki koko
kesän pillojaan ja vasta seuraavana talvena menetti se naapuripitäjässä
nahkansa.
Sen jälkeen ei paikkakunnalla ole ainakaan pitempään susia oleskellut.
Huomattavimmat seuraukset tästä sen viimeisestä vierailukäynnistä
olivat seuraavat: 1) niiden hyväilyjen johdosta, joiden esineiksi
leipurin ja susivoudin koirat olivat joutuneet, liittyi kansan
mielikuvituksessa suden luonteeseen jonkinlainen humoristinen piirre,
2) kun jahtivoudin virat joitakin vuosia sen jälkeen lakkautettiin,
pidettiin esivallan toimenpidettä kerrankin ihan naulanpäähän osattuna.


VAARALLISELLA RETKELLÄ.

Tupakkavaunun lyhemmällä ovipenkillä istui vanhanpuoleinen mies, jonka
yhdellä silmäyksellä saattoi huomata syrjäseutulaiseksi. Hänen laihoja
kasvojaan ympäröi naavoittunut parta, päällään hänellä oli
vanhankuosinen sarkatakki ja jalassa pieksusaappaat, joista lähtevä
tervanhaju tuntui yli vaunun. Hän istui penkillä syrjittäin ja söi
avopäin evästä laukustaan.
Vastapäisellä penkillä istui kaksi jätkää, jotka kuluneilla ja
likaisilla korteilla nopein kädenliikkein pelasivat viittä lehteä. Kun
ukko lopetti syönnin, sulkien voirasiansa ja pyyhkien puukkoaan
housuihinsa, päättivät jätkätkin pelinsä ja ottaen ylätaskuistaan
esille pennin paperossit alkoivat savustella. Kumpikin tarkasteli nyt
ukkoa, joka hitaalla perusteellisuudella ahtoi visapiippuunsa
nurkantakasia parin korttelin pituisesta tupakkimassista.
Vihdoin alotti toinen keskustelun, kysyen eräänlaisella tuttavallisella
ylemmyydellä:
-- Mihinkäs asti isäntä reissaa?
Ukko puhalsi savun suustaan, sylkäsi sitten ja rykäsi vielä perään,
minkä jälkeen hän oli valmis vastaamaan:
-- Tornioonhan tässä olisi meininki päästä.
-- No sittenhän meillä on sama matka.
-- Vai sinne tekin, -- innostui ukko ja muuttui heti käytöksessään
avonaisemmaksi, -- taidatte olla sieltä puolen kotoisinkin?
-- No eipä juuri sieltä, mutta töissä on oltu siellä Roution sahalla ja
sinne ollaan nytkin menossa.
-- No ihan kuin naulan päähän! -- innostui ukko yhä enemmän, -- minä
kun myös olen juuri samalle sahalle menossa.
-- Ettäkö oikein töihin? -- hymähtivät jätkät.
-- Ehei, mitäs minusta nyt sahan töihin! -- nauroi ukko. -- Muuten vain
tuli asiaa. Minulla oli näet poika siellä työssä ja se otti ja tässä
pääsiäisen aikana kuoli tapaturmaisesti, miten lienee lankkupinon
päältä horjahtanut alas niin että taittoi selkänsä. Ja nyt sitten viime
viikolla kirjottivat sieltä sahalta, että se oli tapaturmavakuutuksessa
ja että saisi tulla rahoja nostamaan.
-- Te taidattekin olla sen Kasurin Esko-vainajan isä? -- keskeytti
toinen jätkä.
-- No se juuri! Tunsittekos tekin Eskon?
-- Tokihan me Eskon tunsimme, kun oltiin monena vuonna yksissä töissä,
-- vakuuttivat jätkät.
-- No katsopas! -- ihasteli ukko.
Hän lämpeni yhä enemmän jätkiä kohtaan, jotka tuntuivat hänestä nyt
melkein sukulaisilta. Hän olikin puolen päivää äänetönnä saanut istua
köröttää outojen ihmisten parissa.
-- Tehän sitä sitten opastattekin minun sinne sahalle, minä kun olen
aivan outo niillä main, -- pyydysteli ukko.
-- Kyllähän me, mitäs siinä on muuta kuin mennään heti asemalta yksin
matkoin.
-- Sattuipa se tosiaan mukavasti, -- ihasteli Kasuri edelleen ja alkoi
sitten omasta alotteestaan kertoilla elämänsä vaiheita: kuinka hän oli
suuren lapsijoukon isänä asettunut kylmään korpeen, rakentanut sinne
mökin ja raivannut peltoa; kuinka lapset aikaistuttuaan olivat järkiään
lentäneet maailmalle; kuinka hän vanhana ja selkävaivaisena miehenä oli
muorineen häätynyt mökiltä pois, mutta kuinka hän oli asettunut toiseen
korven kolkkaan ja yhdessä muorin kanssa raivannut sinne uudet pellot;
ja kuinka he kahden nyt elelivät siellä pienessä pirttipahasessa.
-- Ei ole ollut varoja rakentaa kunnollista asumusta eikä pojista ole
ollut ennen penninkään apua, kunnekka nyt sitten tuli ihka tietämättä
vakuutusmaksu. Vaikka raskas oli sekin apu, kun se tuli pojan kuoleman
hintana, -- lopetti hän juttelunsa.
-- Kuinkas isosta se Esko oli vakuuttanut itsensä? -- kysyi nyt toinen
miehistä.
Mutta Kasuri muuttuikin yhtäkkiä varovaiseksi ja vastasi
epämääräisesti:
-- Olihan se ... niin että kyllä minä niillä rahoilla, jos ne nyt
sieltä ensinnäkin saa, voin isomman tupakantin laittaa.
Hän puhaltaa turisteli öljyä piipunvarrestaan ja jatkoi kielevästi:
-- Tähän asti minä olenkin pannut pääpainon ulkohuoneille. Navetat,
riihet ja tallit olen itse vähitellen salvaa jäkrittänyt, mutta nyt kun
olisi pitänyt omankin pään suojaksi kunnollinen asumus saada, loppuivat
voimat. On ruvennut sellainen ankara kolotus selkää vaivaamaan, ettei
kykene enää salvukirvestä heiluttamaan. Saa nähdä nyt sitten, saaneeko
tässä sen vieraalla väellä pystyyn.
Sen jälkeen mennä täristettiin ääneti eteenpäin. Kasuri täytti
uudelleen piippunsa, veteli savuja ja katui mielessään, että oli
tullutkin niin tarkkaan oudoille miehille asiastaan jutelleeksi. Ties
miten ystäviksi vielä voivat heittäytyä, kun saivat niistä rahoista
kuulla...
Iltapuolella päivää saapuivat he perille ja Kasuri lähti yhdessä
miesten kanssa astelemaan suoraa sahalle. Miehet neuvoivat työnjohtajan
asunnon ja laukkunsa porstuaan laskien pistäysi Kasuri kyökkiin.
Kun hän edellisellä viikolla oli saanut sahan työnjohtajalta kirjeen,
jossa häntä kehotettiin tulemaan sahalle nostamaan poikavainajansa
kolmen tuhannen markan tapaturmavakuutusta, oli asia Kasurista tuntunut
suorastaan unennäöltä. Jo lähes paria kuukautta aikaisemmin oli hän
saanut tiedon poikansa kuolemasta, jonka aiheuttama mielimurteisuus oli
jo ehtinyt asettua. Tapaturmavakuutuksesta ei hänellä ollut ennen
kirjeen saapumista ollut mitään tietoa. "En minä oikein jaksa uskoa,
että sieltä mitään rahoja lähtee, mutta menenpä häntä nyt varsin
käymään", oli hän lähtiessään muorille sanonut. Eikä hän itse asiassa
ollutkaan koko matkalla jaksanut oikein uskoa saavansa rahoja, sillä
kolme tuhatta markkaa tuntui hänestä ihan uskomattomalta summalta.
Siksi hänen jännityksensä kohosi korkeimmilleen, kun palvelustyttö meni
sisähuoneista työnjohtajaa kutsumaan.
Hetken perästä ilmestyi kyökkiin kovaääninen reipas mies. Silmättyään
Kasuria ja ehtimättä vastata tämän tervehdykseen lausui hän:
-- Taidatte olla sen Esko Kasuri-vainajan isä?
-- Ka sehän minä olen, mutta kuinkas te sen niin pian hoksasia?
-- Näin päältä, -- sanoi työnjohtaja tyytyväisenä, -- mutta kylläpä te
tulittekin parhaaseen aikaan. Täällä on muuan naikkonen, joka taisi
elää yksissä Eskon kanssa, ja se väittää Eskon lasaretissa maatessaan
luvanneen vakuutusrahat hänelle ja vaatii niitä nyt sen perusteella
itselleen. Mutta ei niitä hänelle anneta. Lähdetäänhän konttorin
puolelle, niin saatte rahat taskuunne.
Kasurilla rupesivat ihan polvet vapisemaan ja tuntui kuin hengityskin
olisi tahtonut salpautua.
-- Että oikeinko ne rahat on tänne lähetetty? -- sammalsi hän
hämillään.
-- Hyvä toki, kolme tuhatta täällä on teitä odottamassa. Taikka
oikeastaan hyvin hituista vaille, sillä lähetyskustannukset on
vähennetty pois, mutta se ei tee täyttä markkaakaan.
-- Olisihan siitä nyt saanut vaikka enempikin ottaa, -- hymisi Kasuri,
jonka mielestä työnjohtaja oli maailman paras mies.
Kentällä konttorihuoneuston edustalla loikoili tupakoiden ja jutellen
joukko sahan työmiehiä, joiden keskellä Kasuri huomasi äskeiset
opastajansakin. Ne olivat nähtävästi juuri kertoneet hänestä toisille
miehille, sillä yksi joukosta kysyi heidän ohi kulkiessaan:
-- Rahojakos vaari menee nostamaan?
-- ... tiedä häntä, tokko tuolta suuriakaan rahoja lähtenee, -- vastasi
Kasuri vältellen ja kiiruhti työnjohtajan jälestä portaita ylös.
Kun he olivat tulleet sisälle, haki työnjohtaja pöytälaatikosta
muutamia papereita ja lausui:
-- Näihin olisi summa kuitattava. Osaattakos te nimenne kirjottaa.
-- Enhän minä ... puumerkkiinhän ne ovat aina saaneet tyytyä.
-- No pistäkäähän sitten puumerkki alle, kun minä ensinnä kirjotan
nimenne.
Kasuri otti kynän kömpelöiden ja kuhmuisten sormiensa väliin sekä
piirsi työnjohtajan osottamaan kohtaan tuumankorkuisen latinalaisen
K:n. Siitä tuli hyvin mutkainen, sillä kynää pitelevä käsi vapisi
kovin.
-- Eikö tuo täydestä käyne? -- sanoi hän, laskien helpotuksesta
huokaisten kynän pöydälle.
Kun paperit oli vielä varustettu todistajain nimikirjotuksilla, avasi
työnjohtaja kassakaapin ja latoi pöydälle viisi viidensadan markan
seteliä, niiden päälle neljä satamarkkasta, sitten kasan kahdenkymmenen
ja kymmenen markan seteleitä sekä loppukukkuraksi joukon hopearahoja.
Kasuri katsoi neuvotonna rahaläjää, vilkasi sitten työnjohtajaa ja
sammalsi:
-- Että nuoko ne sitten tulee minulle?
-- Kuinkas muuten! Ei muuta kuin sullokaa poveenne ja onneksi vain
olkoon! -- vastasi työnjohtaja iloisesti.
-- Mutta ... entäs teille vaivoistanne?
-- Ei tietysti mitään teidän puolestanne, sillä vakuutusyhtiöhän
minulle asiamiesvaivani maksaa.
-- No, ottaisitte nyt kuitenkin minunkin puolestani ... kun niitä siinä
kerta noinkin varavalti on.
-- Ehei se tule kysymykseenkään! Suoltakaa vain rahat taskuunne.
Kun Kasuri ei enää tiennyt, miten palkita tuota maailman parasta miestä
tai muutoin hänelle myötätuntoaan osottaa, sammalsi hän yhä
neuvottomampana:
-- Mutta mistäs te tiedätte, olenko minä Esko Kasurin oikea isä, kun
ette ole mitään todistuksiakaan tiedustellut. Vaikka kyllähän minulla
on täällä sellainenkin varattuna.
Hän kaivoi povitaskustaan ikikuluneen ja paikatun nahkalompakon, josta
hän kopeloi esiin papintodistuksen, ojentaen sen työnjohtajalle.
-- Naamahan se on miehen paras todistaja, -- lausui tämä
hyväntuulisesti ja laski papin kirjan paperiensa joukkoon.
Kasuri läheni rahakasaa, mutta arveli vielä:
-- Tuntuupa niin oudolta ottaa päälleen noin isoja rahoja... Etteköhän
te ottaisi ja pitäisi niitä vielä vähän aikaa ja lähettäisi sitten
postissa sinne minun kotikylääni.
-- Mutta pankaa itse lähtiessänne kaupungin postikonttorista menemään
postilähetyksenä. Ei se maksa kuin muutaman kymmenen penniä ja kotona
ne ovat yhtä aikaa kuin te itsekin. Ja kyllähän te nyt toki täältä
kaupunkiin uskallatte ne viedä, näin päiväsaikana, -- rauhotteli
työnjohtaja.
-- Hm, no, taitaapa se käydä laatuun, -- sanoi Kasuri ja alkoi sulloa
rahoja lompakkoonsa.
-- Olisitte nyt itsekin laskenut ne rahat, ettei vain mitään erehdystä
olisi tapahtunut.
-- Mitäs joutavia, kyllähän minä nyt toki uskon sen teidänkin
laskemallanne, -- vastasi Kasuri ja lisäsi huolestuneena, akkunasta
ulos vilkaisten: -- Tulikin mainituksi noille jätkille, jotka minun
tänne sahalle opastivat, että täältä pitäisi rahoja saada.
-- Mitäpäs niistä välittää, menkää vain muuna miessä sivu elkääkä
ryhtykö millekään niiden kanssa.
Saatuaan lompakon visusti povitaskuun kätketyksi sekä takin
huolellisesti napitetuksi puristi Kasuri jäähyväisiksi työnjohtajan
kättä ja lähti huoneesta kiiruusti, salatakseen kiitollisuuden
tunteiden aiheuttamaa mielenliikutustaan. Lakin sijotti hän molemmin
käsin vasta portailla päähänsä ja vaikka hänen kasvonsa hohtivatkin ja
polvet vavahtelivat, koetti hän mahdollisimman rauhallisesti laskeutua
pihalle.
-- No tulikos vaarille rahoja? -- kysyi äskeinen jätkä raa'alla
äänekkyydellä, samalla kun koko miesjoukko kiinnitti katseensa
Kasuriin.
Kasuri pysähtyi koin noiduttuna heidän eteensä ja koetti hymyillä,
sammaltaen:
-- Niin rahojako? Koiran häntää sieltä rahoiksi tuli. Se näkyykin
juutas olevan niin sotkuinen asia, ettei ne rahat hevillä heltiäkään,
he, he...
-- No mikä sen nyt selvän asian on niin sotkenut? -- tiukkasi puhetta
johtava jätkä.
-- Mikä ne herrain mutkat tietää, -- sanoi Kasuri, siristäen viekkaasti
vasenta silmäänsä ja ryhtyen piippuaan täyttämään.
Hänen oli tavattoman vaikea olla. Povessa tuntui kuin polttavan ja
kainaloita hiosti. Häneen äänetönnä tähystelevä miesjoukko tuntui
hänestä nälkäiseltä ihmissyöjälaumalta. Mutta äänettömyys tuntui kahta
kaameammalta ja hän koetti leperrellä:
-- Vaikka lupasivathan he lähettää rahat, jos ne kerran rupeavat
heltiämään, ettei minun vanhan miehen tarvitse tänne uutta reissua
tehdä.
Mutta tähän takertui taas jätkä, kääntyen nurmikolla toiselle
kylelleen:
-- Paljostakos se Esko oli vakuuttanut itsensä?
-- Eihän se paljosta... Mitä lie ollut siinä tuhannen markan korvilla,
vaikka eihän siitä jää hetikään niin paljoa, kun kaikki kulut ja muut
menot ensin päältä vähennetään, -- koetti Kasuri panna parastaan.
Mutta nyt sekaantui asiaan muuan miesjoukon takana suullaan makaava
jätkä, sanoa järäyttämällä:
-- Kolmesta tuhannestahan tuo se Taava puhui, joka kans on niitä rahoja
itselleen vainustellut.
-- Ei ole perää, kyllä ne ovat Taavan omia luuloja, -- ehätti Kasuri
hädissään, ojentaen samalla tupakkimassinsa etumaiselle miehelle
ikäänkuin sovitusuhriksi sekä kääntääkseen samalla puhetta muualle.
-- Siinä olisi oikeita sydänmaan tupakeita, jos niinkuin passaisi panna
piippuun.
-- Onpas siinä oikein vanhan kansan massi, -- ihasteli jätkä, --
vasikan kusirakostako tuo on tehty?
-- Vasikan, vasikanhan minä sen tein ja ensi kynttilänpäivänä tulee se
minulla olleeksi kahdeksantoista vuotta, -- kiiruhti Kasuri
huojentuneena selittämään, samalla kuin massi kierteli kädestä käteen.
Kun se viimein palasi takaisin Kasurille, kuului konttorin portailta
työnjohtajan ääni, joka kutsui luokseen jotakin miehistä. Silloin
vapautui Kasuri kokonaan lumouksestaan, työnsi tupakkimassin taskuun ja
rupesi tekemään lähtöä. Mutta silloin alkoi hänestä tuntua, että hän on
tehnyt jotakin vääryyttä noille miehille.. Hänen teki mielensä hyvittää
se jollakin tavoin, mutta sekaannuksissaan ei hän osannut muuta kuin
sanoa:
-- No, hyvästi nyt vain, miehet, täytyy tässä joutua asemalle.
Sen sanottuaan lähti hän kävelemään pois. Rauhalliseksi ei hän
kuitenkaan itseään tuntenut vielä sittenkään, kun hän oli jo päässyt
sahan lähettyviltä. Kaikissa sahan ja kaupungin välisellä tiellä
kohtaamissaan henkilöissä näki hän vaanivan ryöstömurhaajan ja hänestä
tuntui kuin olisi hän povessaan kulettanut vaarallista räjähdysainetta,
joka milloin hyvänsä saattoi saada aikaan mullistavan tuhon. Hän koetti
kädellään suojata vasemmanpuoleista poveaan, johon kaikki näyttivät
kohdistavan katseensa.
Kaupunkiin päästyään näki hän poliisikonstaapelin seisoskelevan
muutaman pikku puiston nurkalla. Hän läheni kiiruusti konstaapelia ja
tiedusteli postikonttoria. Kun konstaapeli oli perusteellisesti
neuvonut sen, lisäsi Kasuri arasti:
-- Etteköhän tulisi saattamaan, minä kun olen aivan outo täällä?
Itse asiassa olisi hän halunnut poliisimiehen turvakseen tuolle
lyhyelle lopputaipaleelle. Mutta haukotellen vastasi konstu:
-- Mitäs joutavia, kyllähän sinne nyt tästä osaa vaikka sika säkki
päässä. Tuon ensimäisen nurkan ympäri vain ja sitten katua pitkin
vasemmalle, kunnes tulee eteen postikonttorin suuri kyltti.
Onnellisesti pääsikin Kasuri postikonttoriin ja sai
asiansa toimitetuksi. Hän antoi kaikki sahalta saamansa rahat,
yksinpä pienemmät hopeatkin, postissa kuletettavaksi ja maksoi
lähetyskustannukset messinkileukaisesta housuntaskukukkarostaan. Vasta
sitten tunsi hän painon hartioiltaan putoavan, kun hän rahojen sijalle
lompakkoon sijotti kuitin.
Asemalle saapui hän lähes tuntia ennen iltajunan lähtöä. Hän istahti
rappusten nurkalle, avasi eväslaukkunsa ja alkoi hyvällä halulla
aterioida.
Hän tunsi olonsa suunnilleen samanlaiseksi kuin lauantai-iltana, kovan
työviikon jälkeen, saunasta tultua. Yhtämittaa hymyili hän, samalla
kuin poskilihaksen alla hitaasti liikehti iso voileivän pala.
-- Katos, kun ittekseen nauraa, on tainnut toisenkin ryypyn paiskata
poskeensa, -- sanoi tavaramakasiinilta palaava asemamies puoliääneen
toverilleen.
Mutta Kasuri ei piitannut, eipä edes huomannutkaan heitä. Hän ajatteli
vain omia asioitaan.
Kolme tuhatta markkaa, mitä kaikkea sillä hankkiikaan! No, sen tuvan
kuitenkin ensiksi.
Sitä tupajuttua alkoi hän nyt harkita perusteellisesti. Eräänä
sunnuntai-iltana viime kesänä oli hän ollut Viertolan talossa. Siellä
oli vanha, puolittain ränsistynyt tupakantti kaksine kamarineen. Hän
oli syynäillyt sitä tarkkaan ja puukonpäällään koputellut seinähirsiä,
että vieläkö ne ovat kovia. "Ostapas siitä, Kasuri, tupa itsellesi,
saat koko laitoksen ovineen ikkunoineen kolmella sadalla markalla", oli
isäntä sanonut. "Ei siihen tarvitse montakaan kuormallista uusia
hirsiä, kun siitä saa sellaisen pytingin, että pois tieltä." --
"Milläpäs sitä köyhä ostaa", oli hän vastannut ja asia oli jäänyt
siihen, mutta monta kertaa oli tupa sen jälkeen palannut mieleen. Jo
tänne tulomatkalla oli se yhtämittaa pyrkinyt esille sukeltamaan, mutta
hän oli joka kerta sylkässyt sen pois mielestään, koska hän ei ollut
katsonut rahojen saantia läheskään varmaksi.
Mutta nyt hän menee kotiin tultuaan suoraapäätä Viertolaan ja tekee
kaupat ja sitten ensimäisillä syyskeleillä siirrellään tupa hänen
omalle konnulleen.
Syönnin lopetettuaan ja junaa odotellessaan purki hän sitten
ajatuksissaan Viertolan vanhan tupakantin perustuksiaan myöten ja
tunnusteli kirveshamaralla kutakin hirttä erikseen.
-- Ähäh, onpahan siinä laho kohta, mutta kun uudesta hirrestä panee
jatkon, niin menee sekin, -- hymähteli hän puoliääneen.
Muutamia pikkukaupungin joutilaita iltakävelijöitä oli asettunut
rappusille hänen lähettyvilleen. Ne iskivät silmää toisilleen,
hymyilivät ja tyrskähtelivät, mutta Kasuri ei heistä tiennyt mitään.
Kun juna viipyi, rupesi häntä lopulta huolettamaan, että Viertolainen
onkin ehkä ehtinyt näinä päivinä myydä tupansa jollekin toiselle. Hän
koetti lohdutella itseään, etteihän se nyt kesäsydännä ole sitä kenelle
saanut kaupatuksi. Ja kun juna vihdoinkin asettui asemasillan laitaan,
sieppasi hän kiiruusti laukkunsa ja lopetti vaunuun rientäessään
ajatusjuoksunsa näin:
-- Kunhan vain ei sittekin joku ryöttä kerkeäisi siihen väliin
tuppautumaan!
Asemahuoneen rappusille jätti hän yhtä hymyileviä naamoja kuin hänellä
itselläänkin oli ollut siihen asettuessaan.
Vaunuun tultuaan kyyrähti Kasuri taas lyhemmälle ovipenkille ja
unhottaen kokonaan, että hän oli puoli tuntia sitten syönyt vahvasti,
kaivoi hän laukustaan eväsvehkeet, riisui lakin päästään ja alkoi
aterioida. Ja kun juna lähti liikkeelle, mutisi hän tyytyväisenä:
-- Oli se sentään Jumalan onni, että tämä retki näin kunnialla päättyi.
Kun nyt vain kerkeäisi ajoissa sitä tupaa ostamaan, että muorikin ennen
kuolemaansa saisi vähän väljemmillä lattioilla liikkua!



III.


TULEVAISUUDEN MIES.

Herra Valonheimo oli aamulla saapunut Pietariin. Oltuaan koko päivän
liikkeellä asioitaan järjestelemässä oli hän juuri syönyt vahvan
illallisen omassa huoneessaan ja varustausi käymään levolle.
Makuulla hiukan luettuaan siirsi hän kirjan syrjään ja antoi unta
odotellessaan mielikuvituksen vapaasti liikkua.
Hän oli tyytyväinen itseensä ja oli aina sitä ollut, sillä hän oli
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Haaksirikkoiset - 7
  • Büleklär
  • Haaksirikkoiset - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3599
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2021
    23.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3525
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2023
    20.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.2 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3606
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1975
    21.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3553
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1937
    21.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3550
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1912
    20.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3526
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1992
    22.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3399
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1988
    21.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 2451
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1351
    26.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.