Haaksirikkoiset - 2

Süzlärneñ gomumi sanı 3525
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2023
20.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
30.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
35.2 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
siirsi peitteen syrjään ja nousi hiljaa ylös. Lyhyt paita vain kerran
häilähti, kun hän laskeusi lattialle. Sirot pojanjalkansa eivät
synnyttäneet mitään ääntä tukevilla lattialankuilla, kun hän liukui
ääneti ja nopeasti ovesta ulos kuin unissakävijä.
Kun muori oli lopettanut kuppien pesun, nousi hän ja käsiään kuivaten
katsahti lasten sänkyyn, josta huokui nukkuvien tasainen hengitys.
-- No niin, kas niinhän ne kauniit lapset nukkuvat. Ja hätäkös on
nukkuessa, -- puheli hän itsekseen ja kävi peitettä oikomaan.
-- Kaipa ne siinä nyt ovat kaikki koolla, missäpäs muualla. Mutta
sietää sen vain tuollaisen lauman lukeakin, ja saatanpa sen tässä
minäkin tehdä, eipähän ota jollei annakaan, -- ja hän alkoi laskea
lapsia, oikoen ja parannellen samalla nukkuvien asentoja.
-- Yksi -- kaksi -- kolme -- -- -- yksitoista. No? väärinkö minä luin,
-- ja hiukan hätääntyneenä alkoi hän uudelleen laskea, mutta sai
tälläkin kertaa vain yksitoista.
-- Hyvänen aika!... Mutta kas, missä minun silmäni ovatkaan, Heinohan
siitä on poissa. Minnekäs, ulosko se poika siitä? -- ja muori meni
ovelle ja katsahti pihalle.
Kun siellä ei näkynyt ketään, meni hän itsekin ulos, silmäsi nurkkain
taakse ja huusi: Heinoo! Mutta mitään ei kuulunut, kaiku vain
läheisestä metsästä vastasi: -- ii-noo!
-- No jopa nyt jotakin! -- voihkasi muori ahdistunein sydämin ja juoksi
navettaa kohti, yhä huudellen Heinoa nimeltä. Niin tuli hän kaivolle ja
raukeaksi säpsähtäen näki luukun olevan auki. Mutta hätäisesti koetti
hän uskotella itselleen, että se oli häneltä päivällä unohtunut
sulkematta. Nopeasti kiipesi hän kuitenkin nelinkontin kannelle ja
kurkisti sisään. Sylen syvyydellä kannesta näkyi kosteiden
puupuitteiden keskellä savenvärisen veden tyyni pinta. Keskellä sitä
kuvastui luukun pyöreä kuvajainen ja siinä näki muori himmeänä oman
päänsä.
Mutta vedenpinta värähti hiukan ja sen alta pisti näkyviin aivankuin
pieni käsi. Se katosi samassa, mutta heti sen jälkeen vilahti siinä
vieressä selvästi paljas jalka ja alaosa säärtä. Pian ne kuitenkin
painuivat näkymättömiin, väreet tasottuivat ja savensekainen vesineliö
tuijotti taas tyynenä kaivonaukkoa ja kesäöistä taivasta kohti.
-- Oih, Herra Jeesus! -- voihkasi muori pakahtuneesti ja laskeusi
kannelta alas.
Mutta kykenemättä mitään ajattelemaan tai toimimaan jäi hän siihen
kaivon viereen seisomaan, painoi molemmin käsin sydänalaansa ja supatti
tolkuttomasti: Auta, Herra Jeesus! aivankuin hän olisi tahtonut väkisin
pakottaa tuon taivaallisen auttajan avukseen rientämään. Mutta kaikki
ympärillä oli hiljaista ja värähtämättöminä, omiin unelmiinsa
vaipuneina seisoivat läheisyydessä juhlavaippoihinsa kääriytyneet
koivut.
Taloon, taloon apua hakemaan! selkeni viimein muorille. Mutta hänen oli
vaikea päästä liikkeelle, sillä ilmankin raskaat ja kankeat jalkansa
olivat nyt kuin lyijypainojen kahlehtimat. Muutamia hätäisiä yrityksiä
tehtyään nojautui hän viimein eteenpäin ja silloin oli jalkojen pakko
siirtyä estämään yläruumista maahan vaipumasta.
Siten hän joka hetki vaarassa nenälleen kaatua laapusti raskaasti
hengittäen eteenpäin. Hän luuli yhtä menoa huutavansa: apuun, apuun,
poika kaivossa! mutta mitään ääntä ei silti kuulunut, huulet ainoastaan
liikkuivat ja nytkivät...
* * * * *
Kylässä nukkui Miina juhannusyön huonosti ja näki levottomia unia.
Aamulla pukeutuessaan sanoi hän Ulrikille:
-- Mitenkähän siellä kotona lie asiat, kun minä koko yön näin niin
pahoja unia ja muutoin on niin raskas ollakseni.
-- Niistä sinun unistas ... ja mikähän tuolla nyt on hätänä! -- sanoi
Ulrikki puolittain äreästi, sillä häntä vaivasivat aina vaimonsa
juttelut onnettomista unista.
-- Mitä niistä unista on taikaa, kyllähän se nyt on nähty! -- vahvisti
hän hetken kuluttua, mutta ei tuntenut sentään itsekään mieltään aivan
rauhalliseksi.
-- Olin olevinani purolla riepuja viruttamassa, -- jatkoi Miina kuin
yksinään puhellen, -- ja virta vei käsistäni järkiään kaikki rievut,
aivankuin vihanväellä tempasi ne mukaansa, ja kun minä hameenhelmat
kooten hyökkäsin niitä tavottamaan, vei virta minutkin, niin että minä
rupesin huutamaan ja heräsin siihen, kun sinä pukkasit minua kylkeen.
Saman tapaista unta minä näin silloinkin kun Antti poika metsään eksyi,
eikä se nytkään ollut hyvän edellä.
-- Ym-mym! -- mumisi Ulrikki, -- jotakinhan se unekainen kuvattelee,
aikapa niitä sitten ruveta mielessään seulomaan.
Mutta Ulrikin ja sukulaisten tyynnyttelyistä huolimatta kävi Miina yhä
rauhattomammaksi. Hänelle ei maistunut ruoka ja levotonna liikkui hän
paikasta toiseen, pysähtyen aina välissä miettimään, mitä kotona olisi
mahdollisesti saattanut tapahtua.
Vaikka heidän aikomuksensa oli ollut viipyä kylässä vähintäänkin
ensimäiseen arkipäivään saakka, rupesi hän jo ennen puoltapäivää
kivenkovaan vaatimaan Ulrikkia paluumatkalle. Ja äreänä siihen Ulrikki
vihdoin suostuikin.
He eivät olleet vielä ehtineet puolitaipaleellekaan, kun heitä vastaan
alkoi tulla juhannuskirkosta palailevia metsäkulmalaisia. Muuan tuttu
mies pysähtyi heidän kohdalleen ja katsoi heihin omituisen kysyvästi,
niin ainakin Miinasta näytti. He pysähtyivät myöskin ja Ulrikki kysyi:
-- Kirkostako sitä...?
-- Sieltähän minä ... -- ja kun hän yhä katseli heitä, kysyi Miina
hätäisesti:
-- Kuuluuko sinne kirkolle päin erinomaisempaa?
-- Ette taida vielä tietääkään... Siellä teillähän se on onnettomuus
käynyt...
Miinan laihat ja päivettyneet kasvot alkoivat väristä ja kaikki
sielunvoimat näyttivät sinä hetkenä keskittyvän silmiin, jotka
rävähtämättä tuijottivat puhujaan. Avuttomasti ja tuskin kuuluvasti
lausui hän vain:
-- No!
-- Heino poika kuuluu siellä...
Mies viivytteli vastaustaan ja katseli neuvotonna maahan. Miina
liikutti heikosti käsiään kuin nukkuva, joka torjuu painajaista
luotaan.
-- ... kuuluu kaivoon pudonneen, -- lopetti mies ja mulautti hätäisesti
kumpaakin silmiin.
Kipeästi parkasten lyyhistyi Miina istualleen tien vierustalle, veti
huivin silmilleen ja ruumistaan edestakaisin huojutellen toisteli hän
kuin synnytystuskissa oleva nainen: voi, voi, voi!
Ulrikki ei puhunut mitään, mutta hän alkoi kautta ruumiin vapista ja
hänen kurkussaan jutkahteli tyhjiä nielauksia. Uutisen kertoja katseli
heitä neuvotonna, mutisi jotakin kotiin kiirehtämisestä ja lähti
totisena jatkamaan matkaansa.
-- Mutta pitäähän tästä kotiin päästä. Jaksatko sinä kävellä? -- lausui
Ulrikki pitkän tovin kuluttua.
-- Voi sentäänkin, -- vaikeroitsi katkonaisella äänellä Miina, joka
vihdoinkin oli päässyt itkun alkuun, -- enkös minä sitä samaa jo
pelännyt, ja siinä se nyt oli.
Vaivaloisesti nousi hän ylös, niisti nenänsä, kokosi helmansa ylös ja
lähti Ulrikin perään, joka oli jo kääntynyt menemään. Puolipäivän
korkeudesta paahtoi aurinko kuumasti ja hellittämättä ja hiekka poltti
jalkoja, sillä kumpikin oli riisunut kengät pois ja kantoi niitä
kädessään. Santa vain sirahteli paljasten jalkojen alla, kun he
peräkkäin astelivat, viimeisenä Miina, joka yhä itki ja välistä
ääneensä voihkasi. Kirkkomiehiä tuli yhä vastaan, mutta kukaan ei heitä
enää pysähyttänyt, sillä kaikki näkivät uutisen olevan heillä jo
tietona.
Ulrikin ajatukset liikkuivat raskaasti ja helteisesti. Tuo onnettomuus
iski hänen eteensä kuin ukonvaaja selkeältä taivaalta. Kaikki siinä
näytti hänestä pimeältä ja järjettömältä. Pahimmasta köyhyydestä
päästyään oli hänestä alkanut näyttää jo hiukan valoisammalta: kohta
joutuisi vanhin poika auttamaan häntä työssä ja sitten voisi ajatella
jo omankin maan hankkimista. Silloin yhtäkkiä -- poika kaivoon! Ja
mieltä myllertävän onnettomuuden tunteen ohella valtasi hänet siinä
kävellessään toisinaan hampaita kiristävä, epämääräinen viha.
Kun hän muisteli tarkemmin vilkassilmäistä ja rasavilliä vanhinta
poikaansa, muistui mieleen eilinen kotoalähtökin ja silloin vääntyivät
hänen kasvonsa kuin sisällisistä pistoksista. Mutta samalla tunsi hän
kaiken suunnattoman tuskansa pohjalla jotakin tyytyväisyyden kaltaista,
jommoista ihminen aina tuntee, luullessaan löytäneensä järjelliseltä
näyttävän selityksen johonkin tuskalliseen ongelmaan. Vakuuttavalla
voimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus tapahtui juuri sen
vuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa kurittanut. Vihlovan
selvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon itkevän huudon: isää,
antakaa se lakki!
-- Kun sinäkin sitä eilen niin kovasti kuritit ... ja sen lakinkin
kätkit! -- kuului Miina siellä jälessä alakuloisesti sanovan.
-- Häh! -- pääsi Ulrikilta töykeästi, mutta se johtui hämmästyksestä,
että Miinakin oli pysähtynyt samaa asiaa harkitsemaan. Se ikäänkuin
Ulrikissa vahvisti oman syyllisyyden tuntoa. Samalla häipyi hänen
mielestään viha ja sijalle laskeutui pimeä ja mykkä murhe. Hän näytti
ikäänkuin kutistuvan pienemmäksi tuon painon alla ja asteli eteenpäin
raskaasti ja kumarana.
Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin. Muori oli lapsijoukon kanssa
siirtynyt taloon ja jättänyt torpantuvan Heinon haltuun, joka makasi
siellä yksinään valkean lakanan alla. Taloon pysähtyivät Ulrikki ja
Miinakin. Lapset olivat jo nukkumassa tuvanlattialla, mutta muori
valvoi vielä. Voihkaillen ja itkun katkomalla äänellä alkoi hän
yksityiskohtaisesti tehdä selkoa onnettomuudesta, pelastustoimista ja
virvotusyrityksistä.
Ulrikki ja Miina istuivat kokoon vaipuneina penkillä. Unettavasti
kaikui hämyisessä ja raskasilmaisessa tuvassa muorin ääni, johon
sekaantui Miinan hiljainen itku. Kun edellinen oli lopettanut
kertomuksensa, kuivannut vyöliinalla silmänsä ja nenänsä, syntyi
pitempi äänettömyys, jolloin alkoi huomattavan selvästi kuulua
kärpästen surina ja lasten hengitys.
Lopulta nousi Miina huoaten penkiltä, kumartui lasten vuoteen ääreen ja
alkoi hiljaa laskea heitä kuin vanhasta tottumuksesta. Kun hän ehti
yhteentoista, vihlasi hänen sydäntään kipeästi, ikäänkuin hän olisi
vaakasuorassa olevia tikapuita kävellessään yhtäkkiä astunut tyhjään
kohtaan ja pudonnut alas huimaavaan kuiluun. Hän tyrskähti huutavaan
itkuun ja painausi lattiaa vasten, kädet otsan alla.
Ulrikki asetti takkinsa pään alle ja laskeusi penkille pitkälleen. Kun
Miinan itku kuului valittavana, vetäysi hän käppyrään ja koetti kädellä
suojata vapaata korvaansa. Mutta silloin kuuli hän tuon valittavan
äänen kuin etäämpää tullen ja se erottui hänen korvissaan sanoiksi:
isää, antakaa se lakki!
Lakki, lakki! Miksi se pitikin sinne kaappiin kätkeä! Ja Ulrikin
väsyneissä aivoissa tuntui hetkisen siltä kuin kaikki tämä tuska
olisikin johtunut siitä, että se kiiltolippainen lakki oli kaapissa
lukon takana ja että kaikki kirpoaisi niin pian kuin se sieltä
vapautettaisiin. Hetkisen hän heittelehti kyleltä toiselle, mutta kun
Miinan itku ei lakannut kuulumasta, nousi hän ylös ja lähti hiljaa
ulos.
Hän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei
varsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki kuitenkin siellä
valkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat.
Avaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä,
yksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan
astellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin
luo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän
keskilattialle.
-- Mitäpäs se siellä lukon takana tekee, -- sanoi hän hiljaa kuin
antaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan kiiltävää
lippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen.
-- Panenpa hänen vaikka tuohon, -- kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä
varovin askelin kuin oli tullutkin.
Pihalle tultuaan pääsi häneltä ensi kerran sinä päivänä vapauttava
itku. Taloon palattuaan paneusi hän uudelleen penkille maata, mutta
kohotti hetkisen perästä päätään ja sanoi Miinalle, joka yhä oli
samassa asennossa lattialla:
-- Pane sinäkin, Miina, jo levolle. Kylläpähän sinun jalkasi lepoa
tarvitsevatkin.


KOVA KOVAA VASTAAN.

Lähinnä haudanparrasta oleva sukupolvi Nivalassa muistaa vielä
hämärästi sen ajan, jolloin mainitulla paikkakunnalla "pantiin kova
kovaa vastaan".
Nivalaiset -- hämäläs-savolais-kainulainen villi sekarotu -- olivat
tulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara saviperäinen
lakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen Niilinlaakso, sillä
sitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat tulvat, mutta kaikki sai
heillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä vaimot keittivät viinaa ja
miehet joivat, tappelivat ja tekivät partioretkiä. Kirkolliset juhlat
muuttuivat suuriksi, kyläkuntain välisiksi tappeluiksi, joissa
miesjoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan seipäin ja puukoin, kietoen
toisinaan vaimot ja vanhuksetkin samaan temmellykseen. Miesmurhat
seurasivat toisiaan yhtä täsmällisesti kuin eri vuodenajat ja sellaiset
pikku tapaukset kuin puukotukset, hammasten kurkkuperään lyömiset ja
kylkiluiden katkomiset eivät antaneet mitään pitempiä puheenaiheita.
Puukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä kutsuttiin Oulua ja
Kajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen niitynaikaa, muodostivat
isännät renkineen ja mökkiläiset poikineen partiojoukkoja, jotka
kiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä. He saattoivat piirittää
yksinäisen metsätalon tai kylännurkan, pitää asukkaita koko kesäisen
päivän kauhun vallassa ammuskelemalla pensaikosta seiniin ja
räystäisiin sekä sitten yön tullen puhdistaa ruoka- ja vaateaitat. Ja
mukanaan heillä oli näillä retkillä pitäjän irtolaisnaisia
keitonkeittäjinä ja viinanjakajina.
Heidän sielunpaimenensa eli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän
ennen jumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen
kummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan,
sillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä
naukkailla. Häistä ja kinkerikesteistä kotiin tuotaessa oli hänet
sidottava kärrynistuimeen. Ja kun hän jonkun tutun isäntämiehen kanssa
ryypiskeli pappilassa myöhään yöhön, saattoi hän innostua
muinaissuomalaiseen vieraanvaraisuuteen tyrkyttämällä viinaveikkoaan
yöksi vaimonsa viereen.
Sellainen oli seurakunnan tila, kun 1830-luvulla tuli papinapulaiseksi
Nivalaan kuusikolmattavuotias Niilo Kustaa Malmberg. Pitkä, hoikka,
tuimaliikkeinen ja sotilasryhtinen mies, joka valtavalla äänellään ja
mehevällä kansankielellään "puhui täydestä sydämestä niinkuin
omaisilleen". Kesken ylioppilaselämäänsä oli hän joutunut
välisaarnaajaksi Pietarin suomalais-ruotsalaiseen seurakuntaan, tullut
siellä kosketuksiin saksalaisen pietismin kanssa ja tehnyt elämässään
täyden käänteen. Valtavilla saarnoillaan oli hän Pietarin
lutherilaisessa seurakunnassa saanut aikaan sellaisen liikkeen ja
kuohunnan, että se oli herättänyt epäluuloa vallanpitäjissä ja hänen
oli täytynyt neljänkolmatta tunnin sisässä poistua Pietarista.
Nyt oli hän tullut Nivalaan ja alotti heti taistelun, valtuutenaan
Jeremiaalle, Hilkiaan pojalle, kerran lausutut sanat: "Katso, minä
panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle: repimään,
särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan."
Alussa seisoi hän yksin seurakuntaa vastassa, mutta päivä päivältä
rupesi hänen joukkonsa kasvamaan itse vihollisleiristä vallotetuilla
liittolaisilla. Seurakunta jakaantui heränneisiin ja suruttomiin.
Kaikkialla oli kuohuntaa ja taistelua, yksinpä saman perheen jäsenetkin
saattoivat kuulua eri rintamiin, aivankuin tuo nuori pappi olisi
itsestään julistanut nuo vanhat sanat: "Minä tulin ihmistä isäänsä
vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä
anoppiansa vastaan."
Mutta tuo tulinen ja rohkea mies, joka järvenjäällä oli kerran
luistinjalassa hypännyt heinähäkin yli ja joka sunnuntaisin saarnasi
kirkossa sellaisella voimalla, että kuudennusmiehet saivat yhtämittaa
kantaa pyörtyneitä ulos, osasi tarvittaessa olla myöskin "taitava kuin
käärme".
Se näkyy seuraavastakin.
Harjulan perheestä oli ensimäisenä kääntynyt vanhin poika, joka oli
ollut Malmbergin oppilaana rippikoulussa. Häntä vastaan asettui koko
muu perhe. Ainoastaan viekkaudella saattoi hän toisinaan päästä
hartausseuroihin. Eräänä päivänä ajoi Harjulan pihalle Malmberg,
kiinnitti hevosensa tallinseinään ja tuli tupaan. Häntä kohdeltiin
kylmästi ja ynseästi, ja vanhin poika liikkui kuin tulisilla hiilillä.
Pastori pyysi häntä juottamaan hevostaan.
"Sille ei saisi antaa aivan jääkylmää vettä", -- mutisi hän ja kiiruhti
pojan jälestä ulos.
Hevosen juodessa oikoi hän valjaita, niin että tuvasta katsojista
näytti kuin olisi hän niistä puhunut pojalle. Mutta itse asiassa käytti
hän tuon lyhyen hetken lohduttaakseen, neuvoakseen ja rohkaistakseen
oppilastaan, joka sankoa hevosen edessä pitäen kätki opettajansa sanat
visusti mieleensä.
* * * * *
Harjulan nuorin poika, seitsenvuotias Kusti, ei muistanut tätä tapausta
paremmin kuin sitäkään, kun koko Harjulan perhe, isä viimeiseksi,
kääntyi ja liittyi heränneisiin. Eikä hän selvästi muistanut itse
Malmbergiakaan, kun tämä oli ollut jo kaksi vuotta pois Nivalasta.
Mutta nyt, kesällä 1840, oli Malmberg Lapualta saakka tullut
tervehtimään keskipohjalaisia ystäviään ja hänen tiedettiin saarnaavan
Nivalan kirkossa toisena sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä.
Vanhempain ihmisten kertomuksista oli Kusti muodostanut oman mielikuvan
Malmbergista ja nyt tahtoi hän päästä näkemään tuota ihmeellistä.
Lauantai-iltana ilmotti hän äidille, että hänkin lähtee huomenna
kirkkoon. Mutta äiti ei tuntunut oikein myöntyväiseltä, hän puhui
jotakin hänen huonoista kengistään ja että jonkun pitäisi
kotimieheksikin jäädä, kun kaikki aikuiset menevät kirkkoon. Mutta
Kusti päätti itsekseen olla huomenna mukana kirkossa.
Aamulla heräsi hän kirkonkellojen hyminään.
Hän nukkui vanhemman veljensä kanssa pienessä tuohikattoisessa aitassa,
mutta hänen herätessään oli veli jo jättänyt vuoteen. Katossa hiilui
tuolla ja täällä punertavia täpliä, kun päivänsäteet koettivat
kuluneimmista kohdista pyrkiä pimeään aittaan. Kuului pääskysten
liverrystä, kun ne ruuanhakumatkallaan pysähtyivät levähtämään aitan
päädyssä olevan tuuliviirin päälle. Ja pehmeänä hyminänä tunkeusi
seinänrakosista kirkonkellojen ääni.
Kusti kavahti vuoteelta ja yritti ulos. Mutta ovi ei ottanutkaan
auetakseen, se oli ulkopuolelta teljetty. Nyt aavisti hän pahinta ja
alkoi neuvotonna haroa pitkää tukkaansa. Mutta kiirehtivinä virtasivat
aitan pimentoon huomenkellojen säveleet ja Kusti näki elävästi, kuinka
parasta aikaa kaikista kirkon ovista soluu ihmisiä sisälle ja jokaisen
kasvoilla on totinen ja jännittynyt odotus.
Hän huutaa huikahutti pari kertaa ja rynkytti ovea. Mutta mitään ei
kuulunut. Silloin alkoi hän täydessä vihan vimmassa potkia ja ryskyttää
ovea. Vihdoin antoi telki perään ja hän pujahti kuin kärppä ovenraosta
ulos. Paitasillaan juoksi hän tupaan, mutta siellä ei hän tavannut
muuta elävää olentoa kuin kissan, joka velttona lojui päiväpaisteessa
lattialla ja hänen sisälle hyökätessään avasi puolitiehen silmänsä.
Kamareihin vievät ovet olivat lukitut ja avaimet kätketyt. Ja siellä,
isän ja äidin kamarissa, riippuivat naulassa Kustin pyhähousut ja
takki! Ettei hän ollutkin tullut niitä illalla kulettaneeksi
makuusuojaansa!
Hän juoksi takaisin aittaan ja alkoi käännellä hurstisia arkihousujaan,
jotka hän illalla oli viskannut sängynpäähän. Ainakaan kolmeen viikkoon
ei niitä oltu pesty. Ne olivat tuolla ajalla seuranneet uskollisesti
hänen mukanaan kaikilla linnunpesäretkillä niinhyvin korkeiden petäjien
latvoihin kuin ahtaisiin riihenalustoihinkin. Siksi ne olivat pihkan ja
muran tahraamat ja niin kankeiksi piintyneet, että ne melkein kykenivät
yksinäänkin seisomaan. Mutta kirkonkellojen ääni oli jo vaiennut ja
päättävästi veti Kusti housut jalkaansa ja kiinnitti ne toisen olkapään
yli vinosti kulkevalla sarkaviilekkeellä. Kengät olivat aivan kuluina
ja nekin siellä lukon takana. Täytyi siis lähteä ilman niitä, vaikka
jalat olivatkin mustat ja monien varessaappaiden karheuttamat, niin
ettei saunakaan ollut kyennyt niiden alkuperäistä muotoa palauttamaan.
Hän juoksi kaivolle ja virutti sangossa silmiään, kuivaten enimmän
veden pellavapaitansa hihalla. Sitten sijotti hän päähänsä
sarkanaapukan, jonka pääasiallisin tehtävä oli vannehtia hänen pitkä
tukkansa paikalleen ja estää sitä silmille hulmuamasta. Ja nyt lähti
hän suorimpia oiospolkuja noudattaen juosta kipasemaan kirkolle, jonne
Harjulasta oli neljännespenikulman matka.
Kun hän hengästyneenä saapui kylälle, ei ihmisiä näkynyt missään.
Kaikki olivat sulloutuneet kirkkoon, jonka avonaisista ovista tulvehti
seurakunnan raskas veisuu. Kusti pysähtyi läntisille portaille, josta
suruttomat tavallisesti kulkivat kirkkoon. Hän katsoi näet parhaaksi
välttää eteläristiä, sillä siellä olivat isä ja vanhemmat veljet muiden
heränneiden joukossa.
Portaille pysähtyessään vilkasi hän housujaan ja jalkateriään ja
hänestä tuntui, että jos hän astuu kirkkoon, kääntyvät kaikki naurusuin
häntä katsomaan. Varovasti kurkisti hän ovenpielestä sisälle. Kaikki
penkit olivat kuin sullotut täyteen ja käytävillä istuivat polvet
koukussa ne, jotka eivät olleet ehtineet penkeissä sijaa saada. Kaikki
olivat selin oveen ja veisasivat saarnavirttä.
Kusti pujahti sisälle ja kyyrähti istumaan käytävän lattialle vähän
matkaa kynnyksestä. Hänen edessään istui pari sarkatakkista ikämiestä
ja heidän leveät selkänsä tarjosivat hänelle riittävän suojan.
Alas kyykähtäessään sovitti hän jalkansa ristiin allensa, niin että
varessaappaat jäivät piiloon. Tuokion istui hän liikahtamatta,
tuijottaen eteensä lattiaan ja napuloiden oikealla kädellään
viilekkeenpäätä. Epäluuloisesti ja kyräten silmäsi hän sitten tukkansa
suojasta sivuille, mutta kun kukaan ei näkynyt kiinnittäneen häneen
vähintäkään huomiota, vapautui hän heti ja alkoi tehdä huomioita.
Vaikka ovet ja muutamat suurista akkunoista olivat auki, oli kirkossa
tukehuttavan raskas ilma. Kaikki näyttivät olevan jännittyneen
odotuksen vallassa ja nostaen katseensa virsikirjasta silmäsivät
ehtimiseen ja levottomina sakariston ovea kohti. Pitkin käytäviä
seisoi tuolla ja täällä penkinkorvaan nojaten tukevia, körttipukuisia
miehiä. Kusti tunsi niistä useimmat ja tiesi, että ne olivat
kirkonkuudennusmiehiä.
Toinen Kustin edessä istuvista miehistä katsahti sivulleen, kumartui
sitten vieruskumppaninsa puoleen ja Kusti kuuli hänen kuiskaavan:
"Siinäpä ne näkyvät Sarjan Matti ja Toppilan Juusokin istuvan entisellä
paikallaan. Saapa nähdä, kuinka niiden niskat tänä päivänä kestävät."
Toinenkin kääntyi vilkaisemaan lähellä olevaan penkkiin ja hänen
silmiään seuraten osui Kustin katse miehiin, joiden nimiä hän oli
kuullut aina Malmbergin saarnojen yhteydessä mainittavan. Ne
olivat suuria tappelijoita, juomareita ja hevoshuijareita. Ja
järkähtämättömästi suruttomia. Heidän päänsä eivät olleet
ankarimmankaan herätyssaarnan aikana itkusta tärähdelleet. Eräänä
Viimeisen Tuomion sunnuntaina, jolloin Temperin ylpeät sisaruksetkin
olivat herätyksen saaneet, oli koko kirkkoväki hyrissyt itkussa ja
kaikki päät painuneet yhtenä luokona alas. Mutta noiden kahden
paatuneen päät oli silloinkin nähty pystyssä. Kuin uhalla olivat he
aina tulleet kuulemaan Malmbergin saarnaa, kehuen että heidän kaulansa
kyllä jaksavat kantaa omat päänsä.
Sarjan Matti, luiseva ja mustakulmainen mies, istui Kustin kohdalla
lähellä penkinkorvaa ja hänen takaansa näkyi Toppilan Juuson karhea
niskatukka. He näyttivät nauttivan siitä huomiosta, joka heihin
kohdistui, ja pilkallinen hymy karehti Matin suupielissä, kun hän
hiljalleen pyöritteli tupakkimälliä poskessaan. Katsellessaan häntä
syrjäsilmällä, tunsi Kusti mielessään kammon sekaista kunnioitusta.
Saarnavirren viimeinen värssy oli jo puolivälissä. Silloin aukeni
sakariston ovi selkosen selälleen ja Malmbergin ryhdikäs sotilasvartalo
näkyi oviaukossa. Kautta kirkkoväen kulki värähdyksen tapainen liike.
Jokaisen silmät olivat häneen suunnattuina ja toiset kohosivat
puolittain paikaltaan nähdäkseen hänet paremmin. Nopeita, joustavia,
liikkeitä tehden luovi hän saarnastuolia kohti kuorinlattialle
sijottuneen naisjoukon halki. Ne olivat enimmäkseen vanhoja mummoja ja
heidän kasvojensa rypyt alkoivat värähdellä, kun he kääntyivät häntä
kohti ja seurasivat katseillaan, kuinka hän kiiruusti harppasi ylös
saarnastuoliin, koskettaen jaloillaan vain joka toiseen porrasastimeen.
Siellä seisoi hän nyt ylhäällä kaikkien näkyvissä. Virren sävelet
vaikenivat ja kun hän nosti päänsä rukouksesta, seisoen siinä suorana,
kädet saarnastuolin reunalla ristissä, oli täpö täydessä kirkossa niin
hiljaista, että ulkoa alkoi yhtäkkiä selvästi kuulua pääskysen
liverrys. Kusti ei voinut irrottaa katsettaan hänen kalvakoista,
teräväpiirteisistä kasvoistaan ja hänen sydäntään puserti omituinen
tunne, että nyt, ihan siinä paikassa tapahtuu jotakin tavatonta ja
yliluonnollista.
Kun Malmberg ääneti katsoi alas seurakuntaan, josta hän oli kaksi
vuotta ollut erossa, näkyi hänen suupielissään ja poskipäissään hienoja
mutta kiivaita hermoväreitä. Oli kuin hänen mielessään olisi
pikimmältään vilahtanut, kuinka hän vuosia sitten oli tällä samalla
sijalla seisonut raa'an ja uhmailevan seurakunnan edessä. Silloin oli
hän alottanut saarnansa sanoilla: "Minä katson kansan päälle ja näen
edessäni kivikovia sydämiä, ja tänään pitäisi minun ruveta näitä kiviä
murtamaan ja näitä kylmiä kallioita särkemään. Mutta minulla ei ole
siihen aseita, (kätensä ylös ojentaen:) lainaa Sinä, Herra, minulle
apusi!"
Mutta nyt oli seurakunnan ulkoasu suuresti muuttunut. Jykevänä
rintamana täyttivät kirkon eteläristin heränneet miehet. Entiset
tappelijat, juomarit ja avionrikkojat istuivat siinä vakaana joukkona,
puettuina samanlaisiin körttitakkeihin ja pitkä, sileäksi kammattu
tukka keskeltä jakauksella. Ja vastapäisen pohjoisristin täyttivät
heidän tummapukuiset vaimonsa ja tyttärensä. Eivätkä vastapäätä
saarnastuolia, länsiristillä, istuvat suruttomatkaan näyttäneet
uhmailevin ilmein esiintyvän, pikemminkin saattoi saarnaaja yhden ja
toisen katseesta lukea kysymyksen: "Miksi et kauemmin viipynyt
keskellämme, että mekin olisimme ehtineet kääntyä?"
Äänettömyyttä oli kestänyt vain jonkun silmänräpäyksen. Mutta siinä oli
jotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja yhtäkkiä kuului naisten
joukosta pohjoisristiltä väkivaltainen, tukahtuva itkuntyrskäys, joka
heiastui kaikkien kasvoilla säikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla
kuului saarnaajan ääni, ensin matalana ja ikäänkuin raukeana, mutta
sana sanalta ylenevänä ja kirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki
virrenvärssyn:
"Mä matkamies olen vaivainen,
mont' vaarallist' vaellan retkee,
kun käyn isänmaatani etsien
ja odotan ehtoon hetkee.
Tääll' en surutonta ma majaa saa,
siks täytyy mun sinne kiiruhtaa,
kuss' iäinen rauha mun kätkee."
Kun hän tämän jälkeen piti pienen paussin, ryhtyäkseen päivän
saarnatekstiin, kuului äskeisen naisen itku enää häädettynä
nyyhkytyksenä. Mutta kun saarnaaja ryhtyi jatkamaan ja sanat alkoivat
yhä hehkuvampina hänen suustaan sinkoilla, kuului hänen sanojensa
lomitse äkkiä uusi, yhtä väkivaltainen itkuntyrskäys, johon ikäänkuin
kaikuna vastasi toinen, kipeästi vihlaiseva naisenääni. Ne jatkuivat
sitten yhtä tasaisena, hysteerisenä uikutuksena, oih-voih-ääninä ja
niiskutuksena. Niihin yhtyi yhä uusia samanlaisia ääniä. Itkunhyrske
levisi pohjoisristillä kuin kulovalkea puulta puulle.
Kusti oli ikäänkuin paikalleen kangistunut. Hän ei voinut irrottaa
silmiään saarnaajasta ja tuo pohjoisristiltä kuuluva itsepintainen
juorotus vaikutti häneen omituisen herpauttavasti. Vaikka saarnaajan
ääni kaikuikin ylinnä kirkossa, kuuli hän ainoastaan tuon hyrskeen,
joka ikäänkuin laineina tulvehti muihin kirkon osiin. Hän kuunteli
ainoastaan sitä ja kun hän hetkeksi sulki silmänsä, tuntui hänestä kuin
jossain läheisyydessä olisi ujeltanut tuhansia hylyksi heitettyjä
koiranpentuja.
Mutta saarnaaja ei näyttänyt sitä kuulevan eikä huomaavan. Hänessä oli
ruvennut kaikki elämään. Sanojaan vahvisti ja väritti hän puhuvilla
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Haaksirikkoiset - 3
  • Büleklär
  • Haaksirikkoiset - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3599
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2021
    23.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3525
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2023
    20.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.2 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3606
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1975
    21.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3553
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1937
    21.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3550
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1912
    20.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3526
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1992
    22.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3399
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1988
    21.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Haaksirikkoiset - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 2451
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1351
    26.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.