Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 6

Süzlärneñ gomumi sanı 3479
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1993
22.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
32.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
36.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
tänään taistelun päätyttyä oli hän renkinsä käskenyt rakentaa nuotion
Pyhäjärven rannalle Viholan talojen alle sekä siirtää sinne hevosensa
ja rekensä. Siellä saattoi hän paremmin pitää silmällä sekä omaa
leiriään että vihollisia. Renki oli löytänyt nuotiolle hyvän paikan
muutamien yksinäisten kuusien suojasta, kappaleen matkaa erillään
muusta leiristä. Reen ja nuotion välissä oli valmiina havuvuode, mutta
itse renki oli nähtävästi pistäytynyt toisille tulille pakinoimaan.
Kuusten välissä syödä rouskuttivat molemmat hevoset. Niistä oli toinen
kookas ja kiiltävän musta ratsu, jonka hän päivällä oli anastanut
eräältä huovipäälliköltä.
Ilkka otti reestä karhuntaljan, levitti sen havujen päälle ja heittäysi
pitkäkseen nuotion lämpimään. Hän kävi mielessään läpi viime päivien
vaiheet ja tunsi itsensä tyytyväiseksi tähänastisiin tuloksiin. Pari
päivää aikaisemmin oli suoritettu ensimäinen taistelu. Laukon herra ja
Iivari Tavast olivat Tapaninpäivänä lähteneet parinsadan huovin kanssa
Hämeenlinnasta ja kehuneet sinne paenneille herraskartanoiden naisille,
että he muutamalla potkulla ajavat ne riivatun nuijapäät takaisin
Kyrönkankaan yli. Yhteentörmäys oli tapahtunut tällä samalla niemellä
ja lyhyt ottelu oli päättynyt niin, että Laukon herra ja Tavast olivat
huoveineen suin päin paenneet Karkkuun. Ja tämänpäiväinen taistelu
sitten? Nuijajoukko oli horjumatta iskenyt vastaan ja pitänyt
taistelutantereen hallussaan.
Ilkka tunsi suuren unelmansa toteutumistaan toteutuvan: nostaa koko
Suomen rahvas aseisiin, marssia Turkuun ja kukistaa Noki-Klaun
tyrannivalta. Vähitellen tämä mahtava suunnitelma oli hänessä kasvanut
ja kypsynyt. Sen voimalla oli hän, vuosi sitten marskin kynsiin
jouduttuaan, paennut Turun linnasta: kiivennyt takista tekemäänsä
köyttä myöten huimaavasta korkeudesta alas, pudonnut köyden katketessa
alas muurin juurelle ja loukannut itsensä, mutta siitä huolimatta
onnistunut monia seikkailuja kokien pääsemään takaisin Pohjanmaalle.
Sen jälkeen oli hän kohonnut ylimmäksi kansan johtajaksi ja hänen
neuvostaan ja toimellaan olivat nyt pohjalaiset lähteneet liikkeelle
kolmena joukkona, kukin tahollaan nostaakseen aseisiin muun Suomen
rahvasta.
Mutta saatuaan nämä lumivyöryt liikkeelle, oli hänen mielikuvituksensa
suunnitellut yhä rohkeampia. Kuka oli kohoava marskin tilalle, sillä
ilman hallitsijaahan maa ei voinut olla? Kuningas oli kaukana Puolassa,
eikä piitannut Suomesta mitään. Herttua? Hänen nimensä varjolla ja
kannatuksella tämä suuri yritys oli pantu alkuun, mutta olihan hänkin
vieras Suomen kansalle, vaikka kylläkin lähempänä sitä kuin kuningas.
Mutta olipa vielä eräs, jonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä
suomalaisten omaksi, erikoiseksi kuninkaaksi. Hän oli kuullut huhuja,
että Eerik-kuninkaan ja Liuksialan rouvan poika, maanpakolainen prinssi
Kustaa piileskeli täällä Suomessa äitinsä lähettyvillä. Tähän olivat
hänen kuningasajatuksensa takertuneet Kyrönkankaan yli kuljettaessa,
eivätkä hellittäneet hänestä ennen kuin Liuksialassa, jossa Kaarina
kuningatar oli särkenyt tämän osan hänen unelmistaan. No, tärkeintähän
oli kuitenkin, että marskin sortovaltius tuli murretuksi, ja sen
toteutuminen näytti hänestä tällä hetkellä entistä mahdollisemmalta.
Oli kuitenkin eräs seikka, joka häntä tuon tuostakin pyrki
arveluttamaan. Pystyikö hän hillitsemään niitä voimia, jotka hän oli
manannut esiin? Hän oli saanut jo kylliksi kokea, että tuota lukuisaa,
järjestykseen tottumatonta rahvaanjoukkoa oli tuiki työläs pitää
kurissa ja hillitä sen liiallista ryöstön ja hävityksen himoa. Hänen
tarkotuksensa ei suinkaan ollut, että kaikki herrat oli surmattava tai
karkotettava ja heidän kartanonsa hävitettävä, olipa hän päinvastoin
koettanut vetää heistä muutamia rahvaan puolelle, kuten Anolan herraa
Akseli Kurkea, vaikkakin tähän saakka onnistumatta. Mutta tässä
pyrkimyksessään sai hän lakkaamatta taistella omaa joukkoaan vastaan ja
töintuskin oli hän saanut Liuksialan sekä Tottien että Hornien kartanot
rauhotetuksi. Entistä enemmän kysyttäisiin häneltä tarmoa sitten kun
marskista oli voitto saatu ja rahvaan joukot yhtä mittaa paisuen
lähenisivät Turkua.
Retken alussa oli hän joskus ollut vallattoman remuinen ja juonut
muiden mukana itsensä täyteen humalaan, mutta huomatessaan siitä olevan
vahinkoa johtaja-arvolleen, oli hän lakannut siitä kokonaan. Hän oli
alkanut esiintyä yhä ankarampana sekä samalla pitää omaa persoonaansa
jossakin määrin eristettynä muusta joukosta. Tosin hän oli huomannut
katsottavan sitä pahalla silmällä, mutta sittenkin piti hän sitä ajan
oloon viisaimpana.
Leirinuotioilta kuului yhä melua ja laulun loilotusta. Ilkka rypisti
kulmiaan ja mietti, pitikö hänen uudelleen lähteä leirin läpi
kiertämään ja katsomaan, ettei siellä pidetty luvattomia juominkeja.
Mutta ennen kuin hän ehti nousta mukavalta paikaltaan, kuuli hän
askelten narinaa lumessa. Hän kohotti päätään ja huomasi nuotiota
lähestyvän vanhanpuoleisen, hintelän miehen, joka kantoi pientä
puunassakkaa kainalossaan ja joka kävellessään omituisesti hoippui.
"Aina vaan humalassa!" sanoi Ilkka toruvasti tulijalle, mutta hänen
äänessään ei kuitenkaan ollut äkäistä sävyä.
Ilkka ei tietänyt miehestä muuta kuin että hänen nimensä oli Vilppu ja
että hän oli kotoisin jostain Rautalammin puolelta. Hän oli miltei yhtä
menoa pienessä hutikassa, ja nassakassaan oli hänellä aina paloviinaa.
Kotipuolensa miesten kanssa tullen oli hän liittynyt nuijajoukkoon ja
hänen sallittiin olla mukana, koska hän omituisella käytöksellään ja
puheillaan huvitti muita. Useimmat pitivät häntä hassuna, mutta Ilkka
oli huomannut hänen käyttelevän viisaita sananlaskujaan sangen
sattuvasti sekä pystyvän lausumaan älykkäitä neuvoja ja kohteli häntä
sen vuoksi suopeasti.
"Elä sano _aina_, sillä takanani on paljon useampi selvä kuin
humalainen päivä", vastasi Vilppu, asettuen nuotion ääreen istumaan.
"En tiedä, minkälaiset sinun taaksesi jättämät päivät ovat", jatkoi
Ilkka, "mutta tällä retkellä sinä tuskin lienet selvää päivää nähnyt."
"Saa köyhäkin joskus juhlia", vastasi Vilppu. "Tähän saakka minä olen
naukkaillut pelkästä juhlamielestä, mutta tästä eteenpäin minä
luultavasti tulen naukkailemaan siksi, ettei maailma näyttäisi niin
pimeältä kuin se itse asiassa on."
"Ja mikä sen tästä lähtien saisi niin pimeäksi? Päiväthän alkavat
pidetä ja me lähdemme tästä pian marssimaan Turkua kohti."
"Ellei meitä sitä ennen juoksujalassa lennätetä takaisin Kyrönkankaan
yli."
"Mistä sinä sellaista olet päähäsi saanut?" kysyi Ilkka vakavaksi
muuttuen. "Eikö tämänpäiväinen menestyksemme vakuuta sinulle toista?"
"Minulla on omat merkkini, joista minä tulevaisia ennustelen", vastasi
Vilppu. "Mutta mitäpäs niistä."
"Tokko sinä tämän päivän taistelusta tiedätkään mitään", sanoi Ilkka,
ja hänen äänensä muuttui jälleen suopean leikilliseksi. "Missä
lienetkin piileskellyt."
"Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin
syrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka
rokassa, ja tulin taistelutantereelle."
"Aseenasi tuo nassakka?"
"Niin", vastasi Vilppu viattomasti, "sillä muuta asetta minä en kotoa
lähtiessäni tullut mukaani ottaneeksi."
"Ja montako huovia sait kaadetuksi tuolla aimo aseellasi?"
"Totta puhuakseni minä en kaatanut yhtään, mutta sen sijaan minä nostin
aseellani pystyyn omia kaatuneitamme. Missä nimittäin näin sellaisen
maahan kolhitun, josta lääkitsemällä saattoi vielä miehen tehdä, niin
häneen vuodatin nassakastani elämännestettä ja laitoin hänet uudestaan
taisteluun."
"Aivan niin", hymähti Ilkka suopeasti, "sitenhän sinä olet saattanut
matkaan yhtä paljon hyvää kuin nekin, jotka kaatoivat vihollisia. Sinun
taistelutapasi on vain ollut laadultaan päinvastaista."
"Kuten minä koko mieskin", jatkoi Vilppu. "Mutta se on minussa
syntymävika."
Hetken nuotioon tuijotettuaan virkkoi Vilppu:
"Mutta asianihan minä olin kokonaan unhottaa. Minä tulin nimittäin
tänne laulaakseni sinulle uuden laulun, jonka juuri opin tuolla
jalasjärveläisten nuotiolla."
"Viis minä heidän renkutuksistaan", vastasi Ilkka. "Minua nukuttaa."
"Kuulehan kuitenkin, ei se pitkä ole", pyyteli Vilppu ja alkoi samassa
venytellen laulaa:
"Ilkka ilkeä isäntä,
pää kero, sininen lakki,
ei konna tapella tainnut
eikä sammakko sotia,
että joi joka talossa,
joka knaapin kartanossa."
Kulmat rypyssä nuotioon tuijottaen kysyi Ilkka:
"Keneltä sinä sanoit sen kuulleesi?"
"Jalasjärveläisten nuotiolla sitä juuri miehissä laulettiin."
"Se on jalasjärveläisten kosto siitä, että minä äsken keskeytin heidän
juominkinsa potkasemalla pohjan oluttynnyristä."
"Muutoin tämä on yksi niitä minun merkkejäni, joista minä tämän sodan
loppuvaiheita ennustelen", sanoi Vilppu hetken kuluttua.
"Hm, mitä tuollaiset renkutukset siihen voisivat vaikuttaa?" hymähti
Ilkka.
"Kunpa eivät vaikuttaisikaan. Mutta nyt minä lähden jälleen nuotioita
kiertämään. Kuka ties saan vielä toisiakin lauluja oppia."
Vilppu nousi ja lähti leiriä kohti. Kun hän oli hieman etääntynyt,
havahtui Ilkka mietteistään ja huusi hänen jälkeensä:
"Kuule, jos huomaat tai kuulet mitään merkillisempää, niin tule oitis
minulle ilmottamaan. Jos minä nukun, niin herätä kursailematta."
"Kyllä, kyllä, siis aivan kursailematta", niukasi Vilppu ja jatkoi
matkaansa.
Ilkka kohensi nuotiota, asettui jälleen pitkäkseen karhuntaljalle ja
ummisti silmänsä. Leirissäkin oli melu tällä välin vaimentunut, niin
että kosken pauhu kaikui entistä kumeampana. -- -- --
... Ilkka tunsi jaloillaan jotakin raskasta. Hän koetti kohottaa
päätään, nähdäkseen mitä se oli. Vihdoin pääsi hän toisen kyynärpäänsä
varaan ja huudahti hämmästyksestä, nähdessään että hänen jaloillaan
istui marski. Se tuijotti suoraan häneen, mustat kulmansa rypyssä,
kookas nenä punottaen ja harmaa parta kuurassa, kuten päivällä
taistelussa. Mutta hänen huudahtaessaan alkoi se omituisesti hymyillä
ja lausui:
"Enpä tainnut olla mieluisa vieras."
Kun Ilkka ei puhunut mitään, tuijotti yhä vain hämmästyneenä marskiin,
jatkoi tämä:
"Minä tulin vain kysymään, mitä varten sinä olet nämä kansanjoukot
tuonut minua vastaan?"
"Mitäkö varten? Se sinun pitäisi kyllä tietämän, kansansortaja!"
kiivastui nyt Ilkka ja teki rynnistyksen, saadakseen jalkansa vapaiksi.
Mutta marski istui leveänä ja liikkumatonna paikallaan sekä jatkoi
alakuloisen rauhallisesti:
"Ja kenen hyväksi sinä joukkoinesi taistelet? Eikö niin, että herttua
siitä suurimman hyödyn saa? Mutta kun minä olen poissa ja herttua saa
täällä ohjat käsiinsä, niin luuletko sinä hänen teitä jäniksenkäpälällä
sivelevän? Et luule, he. No onko sinusta sitten hänen ikeensä
mieluisampi kuin minun? Enkö minä kuitenkin ole oman maan kasvatti,
suora Suomen mies niinkuin tekin? Minä voin puhua kanssanne suusta
suuhun, mutta häntä puhutellaksesi pitää sinulla olla tulkki. Vai onko
teistä pohjalaisista vieras sorto parempi kuin kotimainen? Ja sorranko
minä teitä edes? No, jos sorrankin, niin siihen minulla on pakko ... on
pakko pitää suurta sotajoukkoa aseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse
maassamme valtikoimaan. Olisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen
sijaan että kapinaan nousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi
saaneet omain asiaimme hoidon omiin käsiimme. Mutta nyt se yhden köyden
veto ei enää käy päinsä, sillä verta on vuotanut ja vuotaa vielä
enemmän, kunnes te olette hajotetut kuin akanat tuuleen."
Marski pyhkäsi molempia kämmeniään vastakkain, hymyili pahaenteisesti
ja näytti laajenemistaan laajenevan ja käyvän painavammaksi. Ilkka teki
epätoivoisen rynnistyksen, sai hänet vieräytetyksi jaloiltaan ja --
heräsi samassa.
Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Ollen vielä unennäkönsä
lumoissa ojensi hän nyrkkinsä toista rantaa kohti ja sanoi:
"Elä luulekaan, nokinenä, että sinä niin vain meidät tuuleen hajotat!"
Samalla huomasi hän järven jäällä kaksi ratsastajaa, jotka etenivät
vihollisrantaa kohti. Hän hieroi uudelleen silmiään ja tähysti sitten
tarkkaan, tullakseen vakuutetuksi, etteivät äskeiset unikuvat hänen
silmissään kummitelleet. Selvään näki hän siellä kaksi ratsumiestä,
jotka hetken perästä hävisivät vastarannan luomaan pimentoon.
Omaa leiriään kohti kääntyessään näki hän Vilpun tulevan uudestaan
nuotiolleen. Tällä kertaa ei Vilppu hoipannut, vaan harppasi eteenpäin
puolijuoksua.
"Sillä on varmaankin jotain tärkeää ilmotettavana", ajatteli Ilkka.
"Ehkä juuri noista ratsastajista."
"Uhhuh! uhhuh!" puuskutti Vilppu nuotiolle päästyään, laski nassakkansa
maahan ja kumartui käsiään lämmittämään.
"Tiedätkö, ketä nuo kaksi ratsastajaa olivat, jotka juurikään täältä
käsin menivät järven yli vihollisten puolelle?" kysyi Ilkka.
"Ne olivat kauppiaita", vastasi Vilppu. "Heidän kaupoistaan tulinkin
juuri kertomaan sinulle."
"Mitä höpiset?" tiuskasi Ilkka äreästi.
"Puhdasta totta", vakuutti Vilppu mitä vilpittömättömimmällä äänellä.
"Ne olivat Laukon herra ja Melkersonni, jotka marski oli lähettänyt
tänne hieromaan kauppaa sinun nahastasi."
"Minun nahastani?" kertasi Ilkka hitaasti ja hänen kulmaansa väliin
ilmestyi syvä poimu. "Puhutko sinä totta, mies?"
"Totta, totta, kuka nyt tällaista leikkiä laskisi", vakuutti Vilppu.
"He olivat Tyrkkölässä ja siellä oli suuri osa meidän miehiämme. Marski
oli käskenyt ilmottaa, että jos he jättävät sinut hänen haltuunsa, niin
saavat he rauhassa palata kotiinsa sekä vielä päälliseksi vapauden
linnaleiristä."
"Kas mikä salakavala ehdotus!" puhkesi Ilkka sanomaan. "Etteivät miehet
napanneet niitä kataloita vangiksi."
"Vangiksiko?" ihmetteli Vilppu. "Mutta eihän silloin olisi kaupasta
tullut mitään."
"Kaupasta!" kertasi Ilkka kalveten. "Tietysti eivät miehemme ruvenneet
kuuntelemaankaan niin katalaa ehdotusta?"
"Kyllä he kuuntelivat loppuun asti ja loppujen lopuksi tehtiin kaupat.
Sinut luvattiin huomenaamuna jättää nuoriin sidottuna marskille. Niin
että sinun on, Ilkka, parasta nousta siekailematta tuon anastamasi
juoksijan selkään ja hävitä täältä mitä kiiruimmin. He jäivät sinne
vielä riitelemään ja valitsemaan miehiä, jotka tulevat sinua
vangitsemaan. Ainakin pari jalasjärveläistä oli jo valmiina siihen
toimeen."
Ennenkuin Vilppu oli ehtinyt lopettaa, töytäsi Ilkan renki paikalle ja
puuskutti:
"Isäntä, isäntä, lähtekää kiiruusti pakoon, teitä tullaan kohta
vangitsemaan!"
"Siinä sen nyt kuulet! Joudu siis!" sanoi Vilppu.
"Niitä kataloita!" äsähti Ilkka hammastensa välitse. "Kuka olis
tällaista uskonut!"
Hän seisoi hetken eteensä tuijottaen ja kädet sivuilla riippuen. Mutta
sitten leimahtivat hänen silmänsä ja vartalo jännittyi hänen
lausuessaan:
"Minä menen päätä suoraa Tyrkkölään ja nähdäänpä, eivätkö he häpeä ja
peruuta katalaa tuumaansa. Pahimmat pukarit, joilla tietysti on entistä
vihaa minua kohtaan, minä panetan kiinni."
Hän otti jo pari askelta mennäkseen, kun Vilppu ja renki tarttuivat
häntä kiinni kumpikin puoleltaan.
"Elkää herran nimessä menkö, isäntä!" pyysi renki hätääntyneenä. "Ne
alkavat olla jo juovuksissa, sillä lähtiessäni tuotiin sinne kartanosta
kokonainen kuorma oluttynnyreitä."
"Rohkaisevat itseään, kyetäkseen vangitsemaan oman päällikkönsä",
lisäsi Vilppu. "Jos sinä menet sinne, niin eivät ne enää häpyä tunne,
vaan panevat sinut heti nuoriin."
Rengin ilmotus pani Ilkan epäröimään. Hän oli toivonut persoonallisella
väliintulollaan voivansa tehdä tyhjäksi tuon ruman puuhan, mutta mitä
saattoi hän juopuneisiin vaikuttaa.
"Kaikkiko sitten raukesikin tähän?" sanoi hän masentuneena ja seisoi
allapäin molempain uskollistensa välissä. "Liian hyvin sinä, Vilppu,
ennustitkin tämän retken päätöksen. Mutta kuka olisi uskonut kaiken
näin kurjasti loppuvan!"
"Joutukaa, isäntä, joutukaa!" hoputti renki. "Minä satuloitsen hevosen
valmiiksi."
"Niinpä satuloitse sitten!" vastasi Ilkka lujalla äänellä ja hänen
silmänsä leimahtivat jälleen. "Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!" Hän
otti reestä miekkansa ja kiinnitti sen kupeelleen. Satulaan noustuaan
kääntyi hän vielä kumpaankin mieheen ja sanoi:
"Aisottakaa toinen hevonen ja tulkaa perässäni, minkä pääsette. Teille
he toki eivät mitään tee, vaikka saavuttaisivatkin. Ja jos miesten
joukossa tuolla on uskollisia, niin kai he älyävät ajoissa laittautua
taipaleelle."
Hän nykäsi ohjaksista ja levännyt ratsu porhalsi täyteen juoksuun, niin
että lumi pöllysi. Siten ajoi hän poikki niemen kosken alle. Ennen
jäälle laskeutumistaan pysähytti hän ratsun ja kääntyi katsomaan
nuijamiesten leiriä kohti. Nuotiotulet pilkottivat punertavina huurun
keskeltä ja melkein kaikki äänet olivat siellä vaienneet aivankuin
jotakin hyvin tärkeää olisi ollut tekeillä.
Rajaton viha leimusi Ilkan silmistä, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä
kohti ja lausui hammastensa välitse:
"Sopikaa nyt välinne marskin kanssa, senkin katalat, miten parhain
taidatte! Minä palaan takaisin Kyrönkankaan taakse ja toivotan teidän
niskoillenne tuhatta painavamman ikeen kuin koskaan marskin, että
oppisitte miehen tavalla vapautenne puolesta taistelemaan!"
Hän nykäsi jälleen ohjaksista ja ratsu porhalsi alas jäälle. Kavion
kapse eteni ja hetken kuluttua hävisi ratsastaja koskesta leviävän
huurun keskelle. Mutta pakkasyössä ärjyi Nokian koski kuin olisi se
kumealla äänellään julistanut petolliselle nuijamiesten armeijalle
veristä uudenvuoden päivää, häviötä ja perikatoa.


Poikki hakatut kädet.

I.
Tuomas Heikinpojan pirtissä Juvan Salajärvellä oli perhe juuri
asettunut puhdetöihin lieden ympärille. Isännän äiti, vanha upposokea
muori, laski värttinän helmaansa ja heristi korviaan.
"Mistähän kuuluneekaan tuo jousenjänteiden helinä ja rautapaitojen
räminä?" virkkoi hän hetken kuunneltuaan.
"Mitähän se nyt taas on kuulevinaan?" hymähti joku joukosta.
"Ilman vain höpisee", lausui emäntä.
"Eipä tiedä, on se ennenkin kuullut semmoista, joka on pitänyt
paikkansa", sanoi isäntä vakavasti.
"Ja koko pohjoinen taivaanranta punottaa", jatkoi muori omissa
ajatuksissaan.
Kukaan ei puhunut mitään ja kaikkien mielialaan hiipi kaamea tunne.
Juuri tällöin kuului reen ratinaa pihalta ja kohta sen jälkeen astui
pirttiin kolme miestä. Jokaisen valtasi epämieluisa tunne, sillä
tulijat kantoivat huovin pukua raskaine kannussaappaineen ja
nahkaköltereineen.
Tervehdyksen sijasta lausui yksi tulijoista röyhkeästi:
"Olutta pöytään vieraille!"
Tuomas Heikinpojan katse synkkeni, sillä hän tunsi puhujan oman pitäjän
mieheksi. Se oli yhtä väärentämätön talonpoika kuin hänkin, mutta oli
mennyt herrain puolelle ja ruvennut knaapiksi. Kannukset saatuaan oli
se alkanut käyttäytyä yhtä ylimielisesti ja väkivaltaisesti kuin
muutkin sotilaat.
"Ei meillä ole tapa kutsumattomille vieraille olutta tarjota!" vastasi
Tuomas Heikinpoika lujasti.
"Sitten me otamme itse ja juomme tervetuliaismaljamme", sanoivat huovit
ja lähenivät kellarinluukkua, nostaakseen permannon alta jouluoluet
esiin.
Tuomas Heikinpoika nousi seisomaan ja kohotti kirveensä, jolla hän
juuri oli veistänyt viikatevartta.
"Koettakaapas ottaa väkisin!" huusi hän. "Minulla on turvakirja teidän
koiruuksianne vastaan ja jollette pysy siivolla, niin autuuteni kautta
vannon, että saatte maistaa kirveenterästä."
Huovit olivat jo ennestään hiukan juovuksissa, ja ärtyneinä isännän
vastarinnasta paljastivat he uhaten ja kiroillen aseensa. Kun Tuomas
Heikinpoika ei peräytynyt kellarinluukulta, syntyi tappelu. Se päättyi
huovien voitolla. Tuomas Heikinpoika tehtiin aseettomaksi, sai muutamia
verihaavoja sekä ankaran selkäsaunan. Loppujen lopuksi kantoivat huovit
kellarista oluttynnyrin rekeensä ja lähtivät hoilaten matkaansa.
Haavansa sidottuaan istui Tuomas Heikinpoika synkkänä alallaan ja
tuijotti tuleen. Muorivanhus ei näyttänyt tietävän mitään siitä, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Omia näkyjään seuraten virkkoi hän äkkiä,
katkaisten pirtissä vallinneen synkän äänettömyyden:
"Tulenloimo pohjosesta lähenee ja lumihanget punottavat verestä."
"Kunpa ne alkaisivat huoviroistojen verestä punottaa!" murahti Tuomas
Heikinpoika uhkaavasti.

II.
Tuomas Heikinpoika oli aina ollut uskollisen ja osaansa tyytyväisen
alammaisen esikuva. Uuraasti oli hän raatanut isältä perityllä
konnullaan sekä suorittanut napisematta ulostekonsa, mitkä totta
tosiaan eivät olleet vähäiset tähän aikaan, jolloin koko maa huokasi
rautamarskin ikeen alla.
Mutta kaikenkarvaiset ulosteot, ruokalisät ja linnaleirin rasitukset
lisääntyivät yhtä mittaa. Tavallisesti tulivat elohinkaloiden pohjat
näkösälle jo kevättalvella ja silloin oli täytymys turvautua petäjän
kylkeen. Kaiken senkin oli hän vielä kestänyt äänettömällä
alistuvaisuudella, mutta kun lisäksi tuli ohi matkaavien sotamiesten
vallattomuudet, hänen talonsa kun oli Savonlinnasta Turkuun päin
johtavan valtatien varressa, alkoi hänen kärsivällisyytensä loppua.
Varsinkin oli häntä alkanut ärsyttää se seikka, että muutamia oman
paikkakunnan talollisia oli viime aikoina ruvennut knaappeina
rehentelemään.
Tuskastuneena oli hän alkutalvesta käynyt omaa ja naapuriensa tilaa
valittamassa maakuntansa ylimmälle käskynhaltialle, herra Götrik
Finckelle, jota hän oli kuullut kiitettävän lempeäksi kansanmieheksi.
Kyöri-herra oli kohdellut häntä suopeasti sekä antanut turvakirjan,
jonka piti varjella hänen kotiaan sotaväen vallattomuudelta ja
laittomalta verotukselta. Nyt oli hän kuitenkin saanut katkerasti
kokea, ettei turvakirjastakaan ollut mitään apua.
Kului muutamia päiviä ja yhä polttavampina alkoivat Tuomas Heikinpojan
povessa riehua kostontunteet. Silloin rupesi pohjoisesta päin kuulumaan
outoja sanomia. Pohjanmaan miehet olivat nousseet marskin sortovaltaa
vastaan, surmanneet maakuntaansa linnaleiriin lähetetyt huovit sekä
marssineet Kyrönkankaan yli Etelä-Suomeen. Heidän sanottiin lähteneen
marskia vastaan kansan ystävän, Kaarle herttuan kehotuksesta ja heidän
joukossaan kerrottiin olevan Eerik-kuninkaan pojan, prinssi Kustaan.
Mikäli tuhatkielinen huhu kiersi kulovalkeana ympäri maata, sikäli
alkoivat syvät rivit kaikkialla kuohua ja liikahdella. Tuhansissa
matalissa pirteissä helähtelivät jousenjänteet, keihäitä ja miekkoja
tahkottiin teräviksi ja vanhoihin sotanuijiin lyötiin uusia piikkejä.
Elettiin kuumeisessa odotuksessa ja ilmassa oli tuntu kuin suuren
jäänlähdön edellä. Rahvas nosti kaikkialla päätään ja rinnat paisuivat
vapauden toivosta. Kuin petolliset virvatulet keskellä sydäntalven
pimeyttä leimahtivat vapauden valot, yhtä pian taas sammuakseen.
Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Pohjois-Hämeen ja -Savon
miehet noudattivat pohjalaisten esimerkkiä ja nuijiinsa tarttuen
lähtivät samoamaan etelää kohti. Kuin lumivyöry paisuivat heidän
joukkonsa matkalla, ja kaikkialla, missä he liikkuivat, punasivat
taivaanrantoja aatelisherrain, verovoutien ja knaappien palavat
kartanot.
"Muori näki oikein, vaikka onkin sokea", sanoi Tuomas Heikinpoika ja
otti seinältä alas karhukeihään ja vanhan metsästysjousensa.
Tällöin saapui taloon täyttä laukkaa ajaen herra Götrikin
sanansaattaja.
"Herra Götrik Fincke käskee kaikkien kunniallisten ja esivallalleen
uskollisten talonpoikain olemaan aseineen ja eväineen valmiina
lähteäkseen yhdessä sotaväen kanssa kurittamaan jumalattomia
kapinannostajia", julisti sanansaattaja ja kiidätti eteenpäin.
"Valmis olen, mutta kenen kanssa ja ketä vastaan, se on toinen asia",
lausui Tuomas Heikinpoika ja ryhtyi keihästään terottamaan.
Kun saapui tieto, että nuijamiesten joukko oli saapunut Suursavon
kirkolle ja toinen Joroisiin, ei hän malttanut enää pysyä alallaan.
"Minä näin sinut viime yönä kädetönnä ja kasvoiltasi valkeana kuin
liina. Pysy sen vuoksi kotona ja anna muiden sotia", neuvoi äiti ja
hänen sokeat silmänsä vilkkuivat levottomasti.
"Haavani kirvelevät vielä!" vastasi Tuomas Heikinpoika, ripusti
eväskontin selkäänsä, heitti sen päälle jousensa ja lähti hiihtämään
Joroisiin päin.

III.
Joroisten Häyrylään olivat pohjoisesta, Tavisalmelta ja Pieksämäeltä
tulleet nuijamiehet leiriytyneet. Siellä oli heihin yhtynyt joukko
Juvan ja Rantasalmen miehiä. He olivat ryöstäneet puti puhtaaksi
sikäläisen knaapin kartanon, mutta jättäneet sen vielä toistaiseksi
polttamatta, käyttäen sitä nyt kortteerinaan. Pihalla oli sikinsokin
ahkioita ja rekiä, joiden ääressä hevoset syödä narskuttivat
ryöstösaaliina otettua kauraa, ja kinoksessa seinän vierustalla
törrötti pystyssä pitkä rivi suksia. Navetan seinustalla näkyi
verilaimiskoita ja teurastettujen nautain sisälmyksiä, joiden kimpussa
ärhenteli joukko koiria.
Sisällä nokisessa pirtissä oli kuumaa ja ummehtunutta ja sankka huuru
purkautui ulos selkosen selälleen työnnetyistä seinäluukuista. Miehiä
istui penkit ja jakkarat täynnä ja huoneen täytti sekava äänten sorina.
Toiset söivät eväitään, joita oli lisätty vasta keitetyillä
raavaanlihoilla, toiset joivat olutta tynnyreistä, rentoilivat ja
riitelivät. Sitä mukaa kuin olut väheni, lisääntyi heidän rohkeutensa
ja voimansa. He uhkasivat hajottaa Olavinlinnan maantasalle, marssia
sitten Turkuun ja tehdä siellä saman tempun sekä viedä marskin ja muut
herrat Tukholmaan hirtettäviksi.
Pöydän takana istuivat pohjalaisten lähettämät johtomiehet, Pekka ja
Paavo Palainen sekä rautalampilainen Esko Utmark, joka oli herraslähtöä
sekä toimi nyt kirjurina nuijamiesten joukossa. Heidän seurassaan
pöydän ympärillä istui joukko vakavampia miehiä ja siinä suunniteltiin
lähipäivien yrityksiä.
"Muistakaakin, miehet, että Olavinlinnasta ei jätetä kiveä kiven
päälle!" terotti eräs oluenjuojista tovereilleen.
"Se on tietty", vakuuttivat toiset, "se hajotetaan jokaiselle neljälle
ilmansuunnalle."
"Ja huovit haudataan elävinä raunioiden alle."
"Niin, ja linnan mustan pässin me syömme tulomurkinaksemme."
"Sepä kuuluukin sairastaneen joulusta saakka."
"Ohoo, siinäpä onkin ennustus linnan häviöstä!"
"Mutta itse Kyöri meidän sentään sietäisi jättää henkiin."
"Joo, Kyöri me säästetään, se on oikea kansan mies. Kuulkaas, te siellä
pöydän takana, me olemme tässä päättäneet, että Kyörille Olavinlinnassa
ei saa tapahtua mitään pahaa."
Vanhempi Palaisista oli vastaamaisillaan jotakin, kun Tuomas
Heikinpoika, joka äsken joukkoon saapuneena oli ääneti seisonut uunin
kupeella, virkkoi samassa:
"Jos minäkin saan tässä mieleni ilmaista, niin meidän on säästettävä
herra Kyöriä, sillä hän on aina ollut myötäsukainen tälle yhteiselle
kansalle. Jopa meidän minun mielestäni sopisi kehottaa häntä tulemaan
omalle puolellemme, vaikkapa päälliköksi meille."
Palainen heitti epäluuloisia silmäyksiä puhujaan, mutta eräs
oluenjuojista huusi:
"Se meidän pitää tehdä ja laittaa Kyörille semmoinen kirja, että me
otamme hänet päälliköksi, jos hän tulee meidän puolellemme."
"Se pitää tehdä, Kyörille pitää lähettää kirja!" huusivat köörissä
oluttynnyrin ympärillä istujat.
Johtomiehet pöydän ympärillä neuvottelivat nyt matalalla äänellä ja
huomasivat viisaimmaksi toimittaa Olavinlinnan päällikölle, herra
Götrik Finckelle kehotuksen liittymään heihin. Kun kirjeen sisällöstä
oli suunnilleen sovittu, otti Esko Utmark kirjotusneuvonsa esille,
terotti hanhenkynän ja taidostaan ylpeänä teki ilmassa kaikenlaisia
vinkankonkkeja, ennenkuin laski kynän paperille ja alkoi siihen
todellisia kirjaimia raapustella. Hänen ympärilleen ahtautui miehiä,
jotka toistensa olkapäiden yli kurkotellen koettivat päästä läheltä
näkemään tuota merkillistä taitoa. Tavan takaa raivasi hän olkapäillään
itselleen paremman tilan ja kituutti ääneti hankenkynää paperilla.
Kun pitkä kirjelmä vihdoinkin oli valmis, nosti hän päätään ja kysyi,
kenen nimet siihen alle pannaan.
"Kaikkein nimet, sillä sehän on meidän yhteinen tahtomme", huusivat
miehet.
"Mutta tässä ei ole tilaa läheskään kaikkien nimille", epäsi Utmark.
"No panee sitten vain, että se on yhteisen kansan tahto", ehdotti joku
miesjoukosta.
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 7
  • Büleklär
  • Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3440
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1927
    22.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3536
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1873
    22.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3440
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1997
    20.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3521
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2026
    23.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3513
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2067
    23.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3479
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1993
    22.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3437
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2045
    20.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 3399
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2083
    21.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 9
    Süzlärneñ gomumi sanı 2353
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1445
    22.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.