Ensimmäiset novellit - 1

Süzlärneñ gomumi sanı 3764
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1834
22.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
30.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
34.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place

ENSIMMÄISET NOVELLIT
Kirj.
Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1915.

SISÄLLYS:
Siihen aikaan, kun isä lampun osti
Sipolan Aapon kosioretki
Kello
Lempeni loppu
Hovin herra
Tytön kirkossa käynti
Kievarin pihalla


SIIHEN AIKAAN, KUN ISÄ LAMPUN OSTI.

I.
Siihen aikaan, kun isä lampun osti, sanoi hän äidille näinikään:
--Äiti hoi, kuulehan,--eiköhän ostettaisi lamppua meillekin
--Mitä lamppua!
--No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut
semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä.
Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet.
--Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka
nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä?
--Se se on--ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää
iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttakoon.
--Mutta mitenkä se märkä öljy palaa?
--No, mitenkäs viina palaa?
--Mutta saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon--kun viina syttyy
palamaan, ei se sammu vedelläkään.
--Eihän siitä mitenkä talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen
lasin sisässä ja tuli on myöskin.
--Lasin sisässä!--Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla--eikö se
poksahda rikki?
--Tuliko?
--Ei, vaan lasipa.
--Poksahda rikki! Eikä poksahda--kyllä se saattaa poksahtaakin, jos
tulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää.
--Tultako vääntää'--Elä--elä, mitenkä sinä tulta väännät!
--No, ka--kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee--siinä
on niinkuin kynttilässäkin sydän, ja tuli nousee myöskin, mutta kun
vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhaisee, niin se
sammuu.
--Vai sammuu--mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka
selittelisit--mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia.
--Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan.
--Paljonko se maksaa
--Seitsemän ja puoli markkaa--öljy erittäin, ja sitä saa markalla
kannun!
--Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! Sillähän saa jo
pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä
kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan.
--Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä
meidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakaan; pitää etsiä
ja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo
kohta ovat lopussa.
Äiti kyllä tiesi, etteivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkk taida
loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole mitään kuulunut, mutta että
nyt vain piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Mutta ei se äiti
siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä olisi saattanut
suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut jäädä näkemättä ja
ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon ennen ennättäneet
lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut, että se talo oli--
pappilaa lukuun ottamatta--ensimmäinen, jossa alettiin lamppua polttaa.
Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi sitten isälle, että »osta
sitten vain, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekö
vai muu öljy, kunhan vain kehrätä näen. Milloinka sinä sen sitten
ostaisit?»
--Ajattelin, että sopisi ehkä jo huomenna lähteä--olisi vähän muutakin
asiaa kauppamiehelle.
Tämä oli keskellä viikkoa, ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat
olisi ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut
mitään, ajatteli vain, että kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana
iltana kannatti isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari
ennen vanhaan Oulussa käydessään eväänsä kuletti, ja käski äidin
täyttää sen heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme,
minkä tähden siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia
keskelle, mutta äiti käski meitä olemaan vaiti. Isä oli paremmalla
tuulella ja selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on
lasista ja saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan tai reki muuten
tärskähtäisi.

II.
Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta
lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi
jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes
kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon
puhetta riitti.
Isä viipyi matkallaan koko päivän, ja se päivä tuntui meistä kaikista
hyvin pitkältä, ettei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä
puoliseksi. Istukas-Pekka se vain söi muidenkin edestä ja kiskoi sinä
päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta leperettä
kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunaan katsomaan, eikö isää jo
näkyisi jäältä tulevaksi. Muutaman kerran hän sanoi Pekalle, ettei
niitä päreitä enää taideta tarvitakaan, mutta Pekka ei sitä puhetta
edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei
enää muka päreitä tarvittaisi.
Vasta iltaista syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.
Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät
pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua reestä nostamaan. Pekka
jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli siinä käynyt niin kömpelöksi,
että kolahdutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin
kantoi. Mutta siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut
nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa
miestä ole eläessään lyönyt.
Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt,
mutta ei sille toki tullut mitään.
--Mene uunille, sen tollo! ärjäisi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.
Mutta isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja riiputti sitä kädessään.
--Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on--tänne lasin sisään
pannaan öljy, ja tuo suikale siellä sisällä on veeku--pysykää ulompana
päreinenne siinä!
--Eikö sitä panna palamaan? kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän
ulommaksi.
--Oletko sinä hupakko--mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä
öljyäkään?
--No, mutta eikö sitten saata panna öljyä?
--Vai öljyä panna, e-hei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies
varoitti moneen kertaan, ettei saa tulen valolla öljyä panna, se
saattaisi syttyä ja polttaa koko talon.
--Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?
--Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivää odottamaan--ei se niin
kovin kummaa ole!
--Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan!
--Minäkö? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt--olen
nähnyt pappilassa, ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin.
--No, paloiko se?
--Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt
vaikka nuppineulan lattialta--katsokaa, tässä on tämmöinen kuuppa, ja
kun tuossa tuli palaa, tämän soikulaisen lasin sisässä, niin valo ei
pääse kattoon jossa sitä ei tarvitakaan, vaan leviää alas kaikki, niin
että näkee vaikka nuppineulan lattialta.
Kyllä meidän kaikkien olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö
vaikka nuppineulan lattialta, mutta isä ripusti lampun kattoon ja
rupesi syömään.
--Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä, sanoi isä syödessään,
mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua.
--Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä.
--Ka, eikö ole kiskonut--kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi--muuhun ei
nyt enää päreitä tarvitakaan.
--Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa, sanoi äiti.
--Mutta tuvassa poltetaan lamppua, sanoi isä.

III.
Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella
heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin iljennyt, kun muistin, että
lamppu vasta iltasella pannaan palamaan. Olin nähnyt unta, että isä
yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän paloi.
Heti päivän tultua kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin
ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme
kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä
oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.
Mutta kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruuvaamaan
ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi:
--Mitä se isä nyt tekee?
--Panen öljyä lamppuun.
--No, vaan särethän sinä sen--mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka
irti väänsit?--Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi
sanottaisiin sitä, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei
virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vain pysyä loitommalla. Sitten
hän kaasi siitä pienemmästä putelista siihen lasiastiaan, niin että se
tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa
mahtoi olla öljyä.
--No, eikö siihen nyt tulta pannakaan? kysyi äiti taas, kun kaikki ne
irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti
lampun kattoon.
--Nytkö päivällä?
--Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa.
--Kyllä se palaa--odota vain iltaa eläkä hätäile!
Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja
romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa hytkähti ja öljy
lampussa liikahti.
--So, so! sanoi isä. Mitä sinä nyt?
--Toin pärepölkyn sulamaan--eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko.
--Eihän sitä ole pakko kiskoakaan, sanoi isä ja iski meille silmää.
--No, ei kai se tuommoisenaankaan pala.
--Eihän sen ole pakko palaakaan.
--Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakaan?
--Entäs jos ei kiskottaisikaan.
--Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee.
--Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu?--Kun isä tämän
sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka
asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.
--Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakaan.
--Vai ei tarvitakaan, sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta
havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen
havukoon sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei
tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei
kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti
ulos.
Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli
vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö
kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekään
lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kuka meistä sormellaankaan
lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet
mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vain pelotti, että jos se
nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaa ja sitä
sitten sanotaan meidän syyksemme.
Ikävältä meistä kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei
muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli
yhteinen vesitie joelle, ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta
keikka juoksi aina avannon toiselle puolelle pitkän matkan.
--Tuolla tulevat Lamppulan lapset! huusivat kylän lapset, kun näkivät
meidän tulevan.
Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkoittivat, mutta kuitenkin
kysyimme me: »Mitkä Lamppulan lapset--eihän meidän talon nimi ole
Lamppula.»
--Jos kohta--mutta eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?
--No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?
--Sinun äitisi oli meidän pihan läpi kulkiessaan sanonut äidille, että
teidän isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se
palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialta, sanoi lautamiehen tyttö.
--Se kuuluu olevan ihan samanlainen kuin se, joka on pappilankin
salissa--niin kertoi teidän isänne meillä vast'ikään, ja minä itse
kuulin sen, sanoi kievarin poika.
--No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu? kysyivät kaikki kylän
lapset.
--On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala;
mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki.
Me laskea jyrräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen
päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.
Sillä lailla kului aika nopeammin, kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä
viimeisen kerran laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti
juoksemaan.

IV.
Pekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään
kääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi
katsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.
Yhdessä avauksessa syöksähdimme tupaan koko lapsilauma.
Mutta siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu
palamaan ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ettemme
osanneet muuta kuin silmät sirrallaan siihen tirkistellä.
--Ovi kiinni, ostolämmin! huusi ääni pöydän päästä.
--Lentävät kuin kanat tuleen, kuului äiti toruvan karsinasta päin.
--Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapa minä, vanha
ihminenkään, en osaa muuta kuin päivitellä, kuului kievarin vanha
emäntä sanovan.
--Mutta joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää, sanoi lautamiehen
miniä.
Kun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli
naapurin väkeä puolillaan.
--No, tulkaa nyt lapset vähän likemmäksi, että oikein näette, puhui isä
paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.
--Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se
oikein korealta näyttää, sanoi taas vuorostaan äiti.
Kuurtaen kaartaen me kiersimme äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain
hänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme
oikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet,
että se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas
mietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin
pitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimxne, niin tuntui meistä, kuin
olisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin
se nyt paloikin.
Mutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu
tuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi:
»Tottapahan sitten saatte nähdä».
Kilvan kyläläiset lamppua kiittelivät, ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin
vanha emäntä sanoi, että »sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin
taivaan tähti». Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä
mainio, »ettei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi
vaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan». Siihen
sanoi isä, että »kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta
hyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa
tuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka
monta olisi».--Kun äiti virkkoi, »ettei kirkon pienempi ruunukaan sen
kirkkaammin valaise», niin isä käski minun ottaa aapisen ja mennä
ovensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin ja aloin
lukea »Isämeitää». Mutta silloin kaikki sanoivat, että »se poika osaa
sen ulkomuistista». Silloin äiti sieppasi minulle virsikirjan hyllyltä,
ja minä rupesin lukemaan »Jerusalemin hävitystä».
--No, ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty! ihmettelivät
kyläläiset.
Sitten isä vielä sanoi, että »jos kellä olisi nuppineula, niin saisi
viskata sen lattialle, ja se kyllä paikalla löytyisi».
Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se heitti sen
lattialle, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty, vaikka
mitä olisi tehty.

V.
Vasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.
Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta
riisui sitten vain rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.
--Mikä se tuolla katon rajassa killuu niin, että silmiä häikäisee?
kysyi hän viimein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.
--Arvaappas nyt, mikä se on, sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille
silmää.
--En minä häntä arvaa, sanoi Pekka ja läheni lamppua.
--Ehkä se on kirkon ruunu, ivasi isä.
--Jos lienee, arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja aikoi
koetella lamppua.
--Ei sitä koetella tarvitse--pitää se uskoa koettelemattakin.
--No, no--en minä häntä tahdokaan, sanoi Pekka vähän vapisevalla
äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuuseinälle.
Äidin taisi käydä Pekka parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi
selittämään hänelle, ettei se ruunu ole, mutta että sitä sanotaan
lampuksi, ja että siinä palaa öljy, eikä nyt enää tarvitse pärettä
polttaakaan.
Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että
rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen
pienentelemään, mutta isä sanoi hänelle, että »johan minä päivällä
sanoin, ettei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa».
--Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää
tarvitse--ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.
--Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa, sanoi isä, mutta Pekka ei enää
puhunut mitään.
Vähän ajan perästä hän rupesi kenkiään paikkaamaan. Kurotti orrelta
päreen, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me
lapset huomasimme sen ennen kuin isä, joka, selin Pekkaan päin,
kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet,
mutta nauraa kuhersimme vain keskenämme ja ajattelimme, että »annas,
kunhan isä näkee--mitähän sanoo!» Ja kun isä sen näki, niin hän astui
kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, että »mitä sinä
siinä nyt niin tarkkaa teet, kun et muiden tulella näe?»
--Kenkiänihän minä tässä paikkaan, sanoi Pekka.
--Vai kenkiäsi sinä paikkaat--mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä
tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai
saunan taakse.
Ja Pekka lähti.
Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen
toiseen. Hiljalleen hän kyhni ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä
kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma
rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me
lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun
Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki
kartanolla, ja sen sijaan näimme me vain lampun häikäisevän kuvaimen
mustassa ikkunassa.
Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu.
Lamppu se vain katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät
sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta
tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa--pappilaa lukuun
ottamatta--alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies
samanlaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä
milloinkaan sytyttämään oppinut, niin hän möi sen kievariin, ja siellä
se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään
lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät
puhteensa pärevaikean ääressä.
Mutta sitten, kun meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä
tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan
mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särettiin ja sijaan
tehtiin uusi uloslämpiävä, peltiniekka.
Vanhan uunin kivistä Pekka teki saunaan uuden kiukaan, ja niiden kanssa
muuttivat sinne sirkatkin, koskapa niitä ei sen koommin enää ole
tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee
välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me
juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä
pärettä polttaen iltojansa viettää.


SIPOLAN AAPON KOSIORETKI.

I.
On lauantai-ilta loppupuolella elokuuta. Loppuneet ovat viikon
kiireiset leikkuutyöt; vasta kylpemästä tullut väki istuksii hämärässä
tuvassa, ja somasti hohtavat kaikkien yllä puhtaat, valkoiset paidat.
Etuikkunain ääressä miehet päätänsä sukivat, mikä luukammalla, mikä
liinaharjalla, mutta karsinassa istuu naisväki ja hiuksiansa
palmikoille laittelee. Jutellaan siinä ja tarinoidaan eikä ennen
heretä, kuin höyryävä perunapata on liedeltä pöydälle siirtynyt.
Paikallensa sitten kukin pöytään ehtii, eikä kotvalle muuta kuulu kuin
piimän särpimistä ja tuoppien kolahtelemista pöydän honkaiseen pintaan.
Mutta vähitellen kuorikoko kunkin edessä suurenemistaan suurenee ja
padan mustanpaistava pohja käskee syömämiehiä herkeämään. Kohta
nouseekin väki pöydästä ravittuna, ja pian kumpuaa miesten piipuista
sinertävä savu kohden tuvan nokisia orsia. Uudistuu äskeinen puhekin,
ja hilpeästi hyppelevät ajatukset sukkelain sanojen selässä, kun mieli
on rauhainen ja tyyni ja lepopäivä vartoo.
Muut ovat jo aikoja äänessä olleet, mutta talon isäntä, harvapuheinen
Aapo, ei suutaan avaa. Ei näytä muiden puheista huolivan eikä sekaudu
niihin; istuu vain ääneti pöydän päässä, piippunykä hampaissa, seinää
vasten nojaten. Luulisi miehen melkein nukkuvan siinä, ellei rätisevä
koppa ja pöllyävät savupilvet ilmoittaisi hänen henkensä työstä. Eipä
kuitenkaan kukaan pidä lukua hänen äänettömyydestään, sillä
tuommoinenhan on mies ollut jo melkein siitä pitäen, kun isä vainaja
isännyytensä hänelle jätti ja itse muutti tuvan turvekaton alle
asumaan. Eipä silti, että Aapo ennenkään olisi ketään puheellaan pulaan
pannut. Pienuudesta pitäen on hän ollut harvasanainen ja ajatuksiaan
muille uskomaton mies--ja siksipä hänestä pitäjän mielipide useinkin
arveli, että »jos hän ei juuri tuhmimpiakaan ole, niin eipä järin
teräväpäinenkään».
Pahat kielet, jotka aina syitä löytävät jos mihin ja kaikkien asioista
puhuvat eivätkä jätä hiljaistakaan rauhaan, ne kuitenkin yhä
juttelivat, että Aapon alakuloisuuteen on syynä yksistään se, ettei hän
saa millään lailla emäntää taloonsa. Rukkasia niitä on vain joka
talosta satanut, vaikka Sipola on rikas talo, vaikka äidit ovat
puolella olleet ja kanttori puhemiehenä.
Illan kuluessa alkoi Aapon piippu kuitenkin sammumistaan sammua, ja
rupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan ja korvaansa miesten
tarinoihin kallistamaan. Eivät ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin
huvittaa, koskapahan hän kohta muistutti miehiä, »etteiköhän maatamenon
aika jo olisi käsissä, jos mieli huomenna kirkkoon nousta».
Eivätpä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas
kertoeli parast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa erään nähneensäkin
monena iltana talonsa ympärillä vainuavan. »Eikä sitä Vahtikaan tahdo
haukkua, mikä mies se sitten lieneekään.» Tuota kaikki pojat, jotka
suummalla ovea istuivat, kovasti kummeksivat, renki Kalle kaikista
enimmän, mutta toisilleen ne siinä silmää iskivät ja ajattelivat:
»Taisipa se olla sen rosvo».
Ja jäipä kuin jäikin Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan,
ehdottipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, että »sietäisihän siitä
vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu».
»Niinpähän taitaisi tehtävä olla», arveli tuohon Tuomas, mutta penkin
päästä meinaili Kalle, että »eikö liene turhaa työtä--kyllä ne
kinttunsa katsoo».
Siinä rupatellessa alkoi yö pimitä, ja vihdoin alkoi väki levolle
hankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja
siirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät
kuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista
katsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia
olennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä
pitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään
juoksivat he sen, minkä jalat kannattivat, lähimmäisen tienkäänteen
suojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille
ja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen, ja sen hän heti kohta
pani työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.
Lopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin,
kopistettuaan »kahvit» piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan
naulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäisi:
--Joko sitä aiotte levolle mennä?
--Jopahan se lie makuunkin aika--vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria,
ja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen.--No, enhän saa nutustani
selvää, mihinkähän sen paninkaan.
--Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne.--Muistattehan sitä
äskeistä puhettamme pellolla?
--Muistan kaiketi. Kas, tuossahan on nuttu.--Ettäkö todenteolla
aikoisit niinkuin naimapuuhiin ruveta.--No, tarvitseehan kunnon talo
emännänkin.
--Sepä se on, sepä se on--äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoliseksi, ja
pitäisihän minunkin aikanani naida.
--Niinpä niin--nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin,
niinkuin sananlasku sanoo--emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon
kunnossa pitäisi. Vaan mahtaisiko tuosta meidän Annusta olla?
--Annun laista minä aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää
koreile eikä kopeile--ettehän pane vastaan, jos hän itse suostuu?
--Josko itse suostuu--sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo päivällä
pellolla sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa--mutta
mikäpähän pitäisi! Olethan poikamies ja kelpo mies, niinkuin isäsikin
ennen. Luulisipa tytön katsovan etuaan, kun pääsee taloon, mutta
käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole
ennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet,
yhtä hyvin kuin rikkaampienkin lapset.--Parasta on, että itse käyt
puheillaan.
Näin tarinoi tyytyväisenä Tuomas ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua
kyhnysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän
sitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija
laitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään teki. Ja nahkaset korvilleen
vedettyään vaipui vanhus pian uneen.
Mutta kauan vielä ukon mentyä istui Aapo äänetönnä katsellen ikkunasta
tummaan ulkoilmaan--eikä tuvassa kuulunut muuta kuin sirkan vapiseva
sävel seinänraossa lähellä uunia. Hiljaa oli kaikki, hiljaa tuvassa,
hiljaa ulkona--ja näyttipä yksinäinen mies jo käyvän hiukan
levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi, kohosi
seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti sitten
taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa vetää.
Oikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi,
mutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Päivän koittoon olisi
hän siinä ehkä saattanut istua, ellei karsinapuolelta tupaa olisi
alkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä juosta
piipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.
Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia säikähtänyt ja olisi
hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin pienten elukkain
elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähän vavahdutti niiden
pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin tietämättään
potkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten lennähti aina
sopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne, mistä tulleetkin
olivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui nyt Aapo, ja kenkänsä
noudettuaan ovensuunurkasta veti hän sen kiireesti jalkaansa. Kaikista
miehen tempuista näkyi, että hänellä nyt mahtoi olla mielessä jotain
tavallista arveluttavampaa ja entistään oudompaa, koskei hän
mielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille tyrkyttänyt.
Muulloin uneliasta isäntää ei nyt näyttänytkään nukuttavan,
mietityttihän vain kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin kiireesti veti
harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun kukkaroineen
lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan. Täälläkään hän
ei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla kuorsasi Tuomas ukko.
Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän sitten varovasti
ulkoilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja pihan ja kuhilaspellon
hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla kuitenkin talon kissa
kiiltävin silmin märässä heinikossa ja silloin tällöin kalahtelivat
maantien takana yösyötässä kulkevan lehmikarjan rautakellot. Mutta
muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva tavannut, kun hän
varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta veräjälle. Tässä
seisahtui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysti tarkasti taakseen,
mutta kun ei mitään kuullut eikä tietäkään liikkeessä nähnyt, pistäytyi
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Ensimmäiset novellit - 2
  • Büleklär
  • Ensimmäiset novellit - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3764
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1834
    22.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Ensimmäiset novellit - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3705
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1887
    21.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Ensimmäiset novellit - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3472
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1947
    20.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    28.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Ensimmäiset novellit - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 2815
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1475
    21.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    28.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.