Eläinvaltiaita - 6

Süzlärneñ gomumi sanı 3546
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2032
18.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
26.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
31.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
kissa, mutta sillä oli kumman korkea kyssäselkä takaruumis, hännästä
vain tynkää ja sangen suuri pyöreä naama julmine viiksineen ja
röyhelöineen. Se ei ollut yhtä suuri kuin hän, ei likimainkaan;
mutta siitä huolimattakin se oli niin pelättävän näköinen, että hän
arveli viisaimmaksi olla lähtemättä sen kanssa voimiaan koettelemaan
ainakin kunnes oli vähän paremmin tutustunut siihen. Senkaltaiset
yritykset saattoivat jäädä tuonnemmaksi. Juuri kun se oli tullut tähän
päätökseen, ilves haistoi sen jäljet. Tämä suuri jälki ja uhkaava,
tuntematon haju sai julman kulkijan siihen paikkaan pysähtymään.
Hetkisen se uteliaasti haisteli jälkiä, pitkäin niskakarvain hitaasti
pystyyn kohotessa. Haalein suurin silmin se sitten loi ympärilleen
pelokkaan katseen ja meni matkoihinsa sangen pitkillä äänettömillä
loikkauksilla harmaitten runkojen lomitse.
Leopardi jälleen vilkutti silmiään ja availi ja sulki suuria kynsiään
niin kuin kissa hyvällä päällä. Se alkoi vähemmän pelätä tätä outoa
pohjolan maailmaa.
Tuskin oli kulunut viittä minuuttia ilveksen lähdöstä, kun
sananjalkain läpi suuressa hädässä loikki ruskea kaniini. Se näytti
pakenevan jotakuta vainoojaa. Aivan rotkon suulla se pysähtyi, kohosi
takakintuilleen ja katseli taakseen hermostuneesti, mahdottoman suuret
korvat pelokkaasti pystyssä. Leopardi yhdellä hypyllä syöksyi ovestaan
ja iski siihen kiinni. Tämä saalis oli vaivan arvoinen; vähät siitä,
mitä muut metsästäjät jo olivat sen edestä tehneet. Leopardin maatessa
ja aterioidessa hyökkäsi sananjalkain seasta notkea ruskea pikku
olento, joka myrkyllisesti ärisi sille aivan vasten naamaa ja vilahti
pois, ennen kuin se sai käpälänsä päälle.
Tämän aterian jälkeen muukalainen nukkui raittiisti tunnin tai pari ja
herätessään oli mielestään koko lailla kotiutunut uuteen ympäristöönsä.
Oli aivan ilmeistä, että täältä löytyisi hyvät metsästysmaat, eikä
hän ainakaan vielä ollut nähnyt merkkiäkään semmoisesta eläimestä,
joka olisi ollut kyllin voimallinen tai rohkea riitelemään häneltä
omistusoikeutta. Metsä alkoi nyt hämärtää illan ensimäisten ruskojen
kajastuksessa, ja hän tunsi halua lähteä pyyntihommiin. Hän ei enää
ollut hermostunut pakolainen, vaan siistin pesän omistaja ja kaikesta
päättäen rajattoman metsästysmaan valtias, ja niinpä hän asteli esiin,
oikoi itseään nautinnolla ja lähti kävelemään vettä etsiäkseen.
Sitä se löysi jo parin sadan askeleen päästä matalarantaisen
lasikirkkaan järven, meripihkan ja siniruskojen kiilloin raukeavan
auringonlaskun alla. Hiipien veden partaalle se juodessaan tuijotti
puoleen ja toiseen pitkin yksinäisiä rantoja ja sitten sukkelaa hävisi
takaisin kuusikkoon. Se oli sattunut keksimään kosolta kauniita kavion
jälkiä, jotka johtivat alas valkoiselle rannalle, ja päätti, että
täällä oli hirvaita. Hirvaat olivat sen mieliriistaa. Se nuoli huulensa
ja kiipesi sukkelasti suureen hemlokkiin, joka oli paraiksi lähellä
jälkiä.
Sinirusottavan taivaan syvyyksistä, suoraan pään päältä, kuului alas
kiitävän yökehrääjän pitkäveteisiä nenä-ääniä. Se oli kumma ääni kuuman
vyöhykkeen lapselle ja uteliaana se kurkisteli oksien välitse ylöspäin,
voimatta kuitenkaan sitä selvittää. Sitten sen huomion käänsi toisaanne
polkua tulevan astunnan ääni. Ne olivat raskaita askelia, jotka
arvelematta katkoivat oksia, ikään kuin matkamies ei olisi välittänyt
siitä, kuka sai tietää hänen tulemisensa ja menemisensä. Leopardi veti
huulensa irviin moisen itseluottamuksen älytessään ja kokosi ruumiinsa
valtavaan hyppyyn. Astunnan laadusta sen kokenut korva päätteli, ettei
se ollut käpäläjalkainen eläin, joka lähestyi, vaan joku kavioeläin, ja
se arveli saavansa nähdä vankan sarvaan, jonka selkään sopisi hypätä ja
viiltää kurkut poikki.
Mutta nähdessään haahmon, joka nyt astua patsasteli näkyviin, se aluksi
muutti mieltään. Tämä ei ollut otus, jota saattoi kovin kevytmielisesti
tappeluun vaatia.
Se oli uroshirvi, korkea ja musta ja mahtavan näköinen. Sen mahdottomat
kyttyrälavat, lyhyt paksu kaula ja jykevä pitkäkuonoinen pää julistivat
puhvelin voimia; kun taas vihaisista pienistä killosilmistä, jotka
eivät viitsineet vihollista vilkua, puhui mielenlaatu, joka osasi
tätä voimaa käyttääkin. Sen leveät sormekkaat sarvet olivat mahtavan
laajat ja ilmeisestikin tavattoman raskaat, leopardilla ei ollut
moisista aseista minkäänlaista kokemusta, ja ne tekivät siihen suuren
vaikutuksen. Se ei tietystikään voinut tietää, etteivät sarvet tähän
vuodenaikaan olleet vielä täysin kehittyneet, vaan sienimäiset ja
hatarat ja aivan hyödyttömät.
Hirvi käyskenteli edelleen veden partaalle, kaalasi siihen mahaa myöten
ja alkoi kovalla läiskeellä kiskoa pohjasta sitkeäjuurisia ulpukan
varsia. Järvi oli matala, ja hirvi oli niin kaukana rannasta, ettei
leopardi voinut sitä kovin hyvin tarkastaa. Uteliaisuudesta palaen
se laskeutui alas puustaan, hiipi veden partaalle ja kyyristyi sinne
tuijottamaan.
Hirvipä sattui nyt näkemään rannalla täplikkään kyyristyneen olennon,
lakkasi ulpukoita nyhtämästä ja tuijotti ylpeästi takaisin. Kuta
kauemmin se tuijotti, sitä vähemmän sitä näytti miellyttävän vieraan
ulkonäkö. Ensin se korskui vastenmielisyyttään, äänekkäästi ja niin
selvään, ettei siitä voinut erehtyä; sitten se isolla molskeella lähti
rantaa kohti, osottaakseen tuntuvammalla tavalla vastenmielisyyttään.
Hetken tai pari leopardi piti paikkansa, ikään kuin siinä samassa
valmiina voimankoetteluihin tämän pelättävän vastustajan kanssa; mutta
sitten se asiaa viisaammin harkiten hitaasti poistui rantaäyräälle.
Hirvi, johon ei tehnyt vähääkään vaikutusta sen arvokkaisuus sen
enempää kuin ilmeinen vaarallinen voimakaan, juoksi pauhulla rannalle
ja hyökkäsi sen perään ylt'yleensä vettä valuen.
Karkeasti ärähtäen leopardi pyörsi ympäri ja kyyristyi hyppyyn. Sen
ihmeeksi ei suuri musta eläin kuitenkaan tullutkaan häntä vastaan pää
kumarassa, niin kuin hän oli odottanut, vaan tanssiaskelilla ja iskien
nopeaan suurilla survovilla etukavioillaan, joiden reunat olisivat
leikanneet kuin teräs. Ymmällään moisesta ennen kuulumattomasta
hyökkäyksen mallista, jota hän ei tiennyt miten vastata, leopardi
notkeasti hyppäsi syrjään ja kiipesi hemlokkipuuhunsa. Hirvi,
näköjään suuresti hämmästyneenä tästä tempusta, pysähtyi paikalle
ja hetken tuijotti ja korskui. Sitten se ravisteli itseään kauan ja
perusteellisesti, käänsi selkänsä, lipotti halveksivasti hoikkaa
lyhyttä häntäänsä ja tallusteli pois metsiin, näykkien oksia mennessään.
Sangen pahalla päällä tämän tappion jälkeen leopardi piankin hyppäsi
alas oksaltaan ja hiipi varkain kotia kohti. Se päätti sarvaan ajoineen
odottaa myöhempään yöhön. Sen rinnassa kyti hurja viha tuota isoa
mustaa elukkaa vastaan, joka moisella tavalla oli hänet nolannut, ja se
mietti kostoa. Tässä aprikoimattomassa mielentilassa se kohtasi pienen
mustan ja valkoisen kirjavan olennon, joka tuskin oli kaniininkaan
kokoinen; se kulki hänen tiensä poikki ja seisahtui katselemaan häntä
joutilaan uteliaisuudella.
Jos se olisi ollut tyynemmällä päällä, niin jo yksistään se seikka,
että niin vähäpätöinen olento ei näyttänyt häntä pelkäävän, olisi
saanut hänet pysähtymään ja syytä tutkimaan. Moisessa käytöksessä
oli jotain kerrassaan luonnotonta; mutta sen sijaan, että hän olisi
ottanut varotuksen varteen, hän vain raivostui kahta kauheammin
moisesta hänen mielestään kuulumattomasta hävyttömyydestä. Hän äristen
hyökkäsi. Samassa jotain hirmuista lensi vasten hänen naamaansa. Se oli
sokaisevaa, tukahduttavaa sanoin kuvaamatonta. Tukehtuvan huudolla hän
kavahti taapäin; ja tuo pieni juovainen raukka luiskahti ehjin nahkoin
melkein hänen käpäläinsä välistä ja rauhallisesti tallusteli pois
pensaikkoon. Se oli kovin, kovin paha onni tälle täplikkäälle Intian
miehelle, ettei hänelle oltu koskaan kerrottu haisunäädästä.
Tuo kuristava saasta silmissään ja sieraimissaan näljäisenä,
takertuvana ja joka paikkaan tunkeutuvana -- leopardi vasta muutaman
sekunnin kuluttua saattoi henkeään vetää. Sitten se sai raivon
kohtauksen, pyyhki naamaansa vimmatusti käpälillään ja piehtaroi
sammalessa ja sananjaloissa. Pyyhkimisestä ei ollut mitään apua,
jonka vuoksi se lopulta alkoi tonkia syvältä sammalta aina viileään
kosteaan multaan saakka. Vaistomaisesti se oli keksinyt luonnon oman
parannuskeinon tätä vaivaa vastaan. Tuore maa on sitä vastaan paras
vastamyrkky ja paras puhdistuskeino. Muutaman minuutin kuluttua se
saattoi hengittää paremmin ja yrittää nähdäkin jotain; mutta toinen
asia oli vallan päästä siitä. Ja hyh! kuinka se vihasi itseään!
Paikalla kun se alkoi nähdä kyllin selvään, se lähti laukkaamaan
kautta metsäin koettaen näillä mielettömillä ponnistuksilla vapautua
ylivoimaisesta löyhkästä. Se oli melkein uuvuksissaan, ennen kuin tuli
huomanneeksi, että kuljettikin sitä mukanaan. Tointuen tämän jälkeen
jonkun verran järkiinsä, se kuopi kosteaan maahan suuren kuopan ja
alkoi piehtaroida, kaivaa ja rypeä siinä. Kun tämä kuoppa oli niin
saastutettu, ettei siitä enää ollut apua, niin se kulki kauemmaksi ja
kaivoi toisen ja vielä kolmannenkin. Kun päivän ensimäinen sarastus
alkoi viluna hiipiä salolle, oli se mielestään tehnyt, mitä tehdä
voi. Tämän jälkeen se toimitti huolellisen aamusomistuksen, pyyhkien
käpälillä ja nuollen itseään kuin kissa, kunnes lopulta saattoi
luulotella taas olevansa puhdas. Totta kuitenkin oli, että se yhä
vielä kantoi karvoissaan -- ja oli kantava monta päivää -- pistävää
iljettävää muistoa mitättömän näköisestä, mutta kamalasta pikku
vihollisestaan.
Vaikka tämä kokemus olikin niin katkera, niin alkoi leopardi
kuitenkin tuota pikaa saada siitä ilmeistä hyötyäkin. Sen oma haju,
joka useimpien metsän eläinten mielestä oli niin kamala, oli nyt
jonkun aikaa aivan pois sekaantunut. Kaniinit eivät ainaisesta
uteliaisuudestaan huolimatta tahtoneet päästää sitä aivan hyppymatkan
päähän, ennen kuin pötkivät pakoon. Mutta nyt kun se haisi kuin
skunkki, ne typerästi päättelivät, ettei se voinut hypätäkään skunkkia
kauemmaksi. Ja sarvaatkin -- niiden kimppuun oli nyt hämmästyttävän
helppo hiipiä, kunhan eivät vain sattuneet näkemään. Jos ne näkivät,
niin eivät ne tietenkään jääneet kyselemään. Ne eivät tosin mitään
tienneet leopardista nämä Canadan sarvaat, mutta puumasta suvussa kulki
kamalia muistotietoja; ja ne olivat kyllin ymmärtäväisiä älytäkseen,
että täpläinen puuma hyvin luultavasti oli aivan yhtä vaarallinen kuin
näitä kirjailuita puuttuvakin.
Kaniinin ja sarvaan lihasta kun ei ollut puutetta ja sieraimetkin
lopulta alkoivat jonkun verran tylstyä katalaa hajua kohtaan, joka
seurasi kaikkialle mukana, niin leopardi seuraavain neljän, viiden
päivän kuluessa alkoi sangen hyvin tyytyä ympäristöihinsä. Ainoa rikka
rokassa oli tuo suuri uroshirvi. Päivän toisensa jälkeen se jostain
varmasta piilopaikasta tarkasteli tätä ylimielisen välinpitämätöntä
mustaa hirviötä ja hioi hampaitaan ja kynsiään voimattomassa raivossa.
Mutta siitä ei vain tahtonut tulla mitään, että se olisi etsinyt
tuota vaarallista kaksinkamppailua. Se arveli, että ehkä voittaisi,
jos pudottaisi itsensä hirven selkään joltain soveliaalta oksalta.
Mutta sitten taas tuntui siltä, että hän ehkä joutuisikin häviölle.
Ja ajatellessaan noita suuria latuskoita kavioita, jotka toisinaan
kalskuivat niin kummasti omistajan sivu astuessa, että ne saisivat
häntä silpoa ja alleen ruhjoa, hän kerrassaan malttoi mielensä.
Järkevästi hän päätteli, ettei sen seikkailun aika vielä ollut tullut.
Ja sen tätä kaunaa kantaessa ja hautoessa tuli se suuri hairahduksen
päivä.
Järvestä nousi rinne, joka oli täynnään avoimia mustikkamaita ja sitten
kohosi pystyyn melkein paljaaseen harmaaseen graniitti vuoreen. Aikoen
ehkä jonkun verran laajentaa piirinsä rajoja ja ehkä ruokavaliotaankin
vähän vaihdella tuntemattomalla riistalla leopardi lähti tutkimaan
lähempiä rinteitä.
Mustikat olivat parhaimmillaan tässä korkeassa, viileässä,
myöhäiskesäisessä seudussa. Matala varvukko oli täynnään sankkoja
tiheitä marjamättäitä, joista säteilevässä päivänpaisteessa loisti
kuin lukemattomia kiiltäviä lapis-latsuli-helmiä. Niiden seassa
kaaleli, leopardi huomasi, hartioitaan myöten pieni kiiltävän musta
typykkä eläin, joka äänekkäillä mielihyvän lotkauksilla riipi ja lotki
nahkaansa mehukkaita marjoja. Ikään kuin ei olisi voinut niitä kyllin
nopeaan sisäänsä saada millään muulla tavalla, se toisinaan istahti
paksuille lyhyille takajaloilleen, sulki täpötäyden marjamättään
syliinsä ja kerrassaan rypi siinä naamatauluineen, kunnes purppuraiset
mehut ryvettivät hänet aivan korvia myöten.
Leopardi paikalla tiesi, että tämä hullunkurinen ja ahne pikku elukka
oli karhunpenikka, rasvasta tiukkuva ja erinomaisen maukas syödä.
Sattui kuitenkin niin, että se tunsi vain kaksi karhulajia -- Himalajan
pienen oikullisen mustan karhun, joka tosin oli kylläkin urhoollinen,
mutta heikko, ja kömpelön hyväluontoisen muurahaiskarhun. Itä-Canadan
mustan karhun luonnonlaadusta ja kyvyistä se oli aivan tietämätön. Ja
tietämättömyys on yksi niitä vikoja, joita luonto, ankarin kaikista
emoista, toisinaan pyrkii rankaisemaan kaikkein säälimättömimmällä
ankaruudellaan. Eivät sen kaikki lapset ole niin onnellisia, että
hengissä kestäisivät sen kovakouraiset opetukset.
Leopardi kyyristyi maahan muutamaksi minuutiksi ja tarkasteli silmiään
siristellen penikan vallatonta mässäilyä. Sitten ruokahalu ja julma
luonto saivat siinä vallan. Penikka näytti olevan yksinään, eikä tässä
siis ollut mitään vaaraa, eikä missäänkään tapauksessa semmoisten
karhujen puolelta, joita hän sattui tuntemaan. Kuin suuri luoti
täplikästä kultaa se singahti kautta ilman, putosi iloisen penikan
niskaan ja rusensi sen kaulan poikki kerran puraisten voimakkailla
leuoillaan. Vieroen sitten paikan altista häikäisevää aukeutta se nosti
hervottoman pikku ruumiin ilmaan ja kääntyi kantamaan sitä kuusien
suojaan.
Juuri kun se kääntyi, sattui suuri varjo hänen ja auringon väliin.
Vaistomaisesti leopardi hyppäsi syrjään. Mutta aivan samassa
silmänräpäyksessä, jolloin sen jännitetyt raajat maasta erosivat,
putosi sen päälle valtava ruho, sortaen sen takaisin. Säikähtyneen
raivon karjauksella se kiemurteli itsensä alta pois, toinen kylki
emokarhun kostavan kouran nylkemänä kylkiluita myöten. Karhu pyrki
pitämään sitä allaan suurella painollaan. Mutta tämän lihaksissa,
jotka olivat notkeat kuin piiskan siima, oli teräksen jämeä lujuus ja
melkein uskomaton runsaus pontevaa joustavaa voimaa. Ponnistustensa
räjähdysvoimalla se melkein sai karhun päältään nakatuksi -- melkein,
mutta ei aivan. Turhaan koetettuaan rynnistää pois sen murhaavan
kouristuksen alta se väänsi ruumiinsa ympäri sillä tavalla, että
saattoi purra karhua kurkkuun ja kynsiään käyttää. Hyvin mielellään
se olisi livistänyt tiehensä ja paennut häpeätä tuntematta, sillä
tämmöistä karhua hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Mutta huomatessaan
paon mahdottomaksi se päätti tälle hirviölle näyttää, mikä hän oikein
oli. Upottaen etukyntensä syvään vastustajan kaulaan se taivutti pitkän
notkean selkänsä kaareksi kuin jännitetyn jousen ja riipi karhun kylkiä
ja mahanalustaa takakäpäliensä hirmuisilla raatelevilla aseilla.
Ensi kerran rikkoen kostoraivonsa äänettömyyden karhu päästi möräävän
_uah-ah_in tuskasta ja hämmennyksestä. Moinen ruma tappelemisen malli
oli sille uutta. Vihaisesti se koetti karistaa täplikästä petoa irti
itsestään, voidakseen pitää sitä käsivarren mitan päässä ja sitten
ruhjoa sen. Mutta se piti kiinni kuin palava öljy. Huomatessaan
mahdottomaksi nakata sitä irti karhu muutti menettelyään ja rutisti sen
rintaansa vastaan julmilla etukämmenillään. Lyhyen hetken leopardin
jännitetyt lihakset kestivät kauhean puserruksen ja kaiken aikaa se
viilsi karhua takakynsillään. Sitten se läähättävällä harjauksella
äkkiä raukesi. Armottomat kourat ruhjoivat, pusertivat, tuhosivat,
kunnes viimeinen hengähdys oli lähtenyt vihamiehen keuhkoista,
viimeinen elon sykähdys sen sydämestä ja sen hervonneet takajalat
syleilyn perästä laahasivat velttoina kuin kuolleen kaniinin.
Tuntiessaan ponnistavan ruumiin kouristuksessaan raukeavan ja
nähdessään pyöreän litteän pään putoavan takakenoon silmät pullollaan,
karhu hampain repi poikki paljastetun kurkun, ikään kuin ollakseen
oikein varma voitostaan. Päästäen sitten ruumiin putoamaan se laskeutui
neljälle jalalle ja vinkuen haisteli kuolleen pienokaisensa ruumista.
Tultuaan pian vakuutetuksi siitä, että se tosiaan oli aivan kuollut,
se laahusti pois kammottavine haavoineen jonkun taajan metsikön
pimeyteen, siellä yksinäisyydessä kuollakseen tai parantuakseen,
miten erämaan kohtalo näki hyväksi päättää. Kuolleen leopardin kirkas
nahka, mustatäpläisenä, vahvalta veripunaisissa tahroissa penikan
mustan ruumiin vieressä ilman alla viruessaan, tapasi korkealla,
paljaan graniittikukkulan päällä liitelevän valkopää kotkan silmän.
Laajoin kaarin, melkein liikkumattomin siivin, se vaipui syvemmälle
ja syvemmälle, kunnes lopulta liiti läheltä molempien ruumiitten sivu
ja lumivalkea niska pitkällä kurkisti niihin tuikeilla, lasimaisilla,
mustan ja kullan värisillä silmillään. Mutta se ei huolinut tulla
maahan, sillä täplikäs muukalainen näytti siitä kuolleenakin
vaaralliselta. Pian se taas lentää lekutteli pois kukkulan taa
ikään kuin sanomaan, ettei tämä häntä liikuttanut. Ja tyynessä ja
lämpimässä tulivat siihen parvissa kärpäset, kiiltäen kuin jalokivet ja
pelkäämättä mitään kuollutta, olipa tuo kuinka kumma tahansa.


PUNA-DANDY JA MAC TAVISH

I.
Aamun ensimäinen sarastus lepäsi rusottavana ja kastekylmänä vuoren
paljaalla kallellisella selällä. Hitaasti se hiipi alemmaksi pitkin
uurteisia kallioita, raikkaasti kirkasti tiheät vesakot ja lopulta
kiidätti ohuet ilmavat valo- ja värisäteensä alas lehtoihin ja
saarnien, kastanjain ja vaahterain oksien alle, joilla juuri kuti
kevään varhaisin vihanta.
Syvään pieneen notkelmaan se viimeksi osasi kuivien oksien pohjaamaan,
viiniköynnösten ja karhunvatukkain puoleksi tukkimaan, kahden mahtavan
kastanjapuun oksillaan kattamaan. Se oli niin salattu notkelma, että
valon pitkät rusosormet vain vaivalla sinne osasivat ja näyttivät
jonkun aikaa kopeloivan, ennen kuin sieltä löysivät mitään näytettävää.
Lopulta ne kuitenkin löysivät jotain ja paikalla, ikään kuin löydöstä
hyvillään, leimauttivat notkelman täyteen haaleata rusopihkaista
valohehkua.
Se valaisi nähtäväksi, tämä herkkä valo, nuoren hirvaan vasikan, jonka
suuren suuret sulavat, lempeät silmät ihmetellen sen kohtasivat.
Pensaan alla koukussa maaten se punaisenruskeine karvoineen ja
kermankeltaisine pilkkuineen tuskin ollenkaan erosi ruskean
kirjavista lehdistä, joilla se lepäsi. Mutta aamun sarastuksen
omituinen kristallikirkas, vaikka värikäs valo teki sen äkkiä silmään
pistäväksi. Hetkisen ihmeteltyään se näytti huomaavan, ettei enää
ollutkaan näkymätön. Se painoi lapsen päänsä kavioittensa väliin ja
näytti vaipuvan valppaaseen liikkumattomuuteen. Näytti melkein siltä,
kuin olisi sen väritys paljaan tiedottoman halun kautta menettänyt
kirkkauttaan ja se taas paljaan liikkumattomuutensa kautta alkanut
hävitä ympäristöönsä.
Mutta tuo hetken liike, pään alas painaminen, oli riittänyt pahuutta
aikaan saamaan. Siihen oli notkon yläreunalta sattunut kahden valppaan
ja julman silmän huomio. Kuljeskeleva varjoharmaa olento, hiljaa
hiipivä kuin itse aamunkoiton liike, kyyristyi äkkiä aivan maata myöten
ja tuijotti alas pelottavalla mielenkiinnolla ruskahtavaa täpläistä
pikkii olentoa, joka lepäsi pensaitten alla. Toinen varjomainen haamu,
jolla oli samanlaiset kalpeat, läpitunkevat kuutamosilmät, hiipi ylös
ja kyyristyi edellisen viereen.
Ne olivat synkän näköisiä petoja nämä molemmat ilvekset, kumpikin lähes
neljänkymmenen naulan painoinen, käpälät suuret ja pantterimaiset ja
lihakset teräksiset, nopeasti liikkuvat löyhän pitkän karvan alla.
Takaruumis oli luonnottoman suuri ja voimallinen eturuumiiseen verraten
ja takajalat alle koukistettuina valmiina äkkihyppyyn, ikään kuin ne
olisivat olleet hirveitä raatelevia jäniksiä. Häntää niillä ei ollut
muuta kuin paksu tynkä, joka ilmeisestikin oli aivan joutava kaikkiin
niihin tarkotuksiin, joihin häntää tavallisesti käytetään. Niiden
pyöreissä ilkeissä naamoissa oli julmat viikset ja naaman ympärillä
leuan alta esiin kähertyvistä pitkistä karvoista jonkinlainen röyhelö,
korvissa pitkät kankeat tupsut. Väri oli vaaleanharmaa, haaleata
keltaisenruskeaa sekaan siroteltuna -- joka väri teki ne melkein
näkymättömiksi varjoisissa metsissä, suurien kalpeitten silmien
säpsähdyttävää kirkkautta lukuun ottamatta.
Molemmat ilvekset tuijottivat muutaman pitkän sekunnin silmiään
rävähdyttämättä pahaa aavistamattomaan vasikkaan, jonka lempeät silmät
katselivat toiseen suuntaan, huolestuneesti odotellen emon paluuta.
Äkkiä, vaikk'ei ainoatakaan ääntä eikä henkäystä ollut sen korviin
kantanut, joku herkkä varotus väräytti sen lapsenhermoja ja se käänsi
päätään taakseen katsoakseen.
Kaksi hämärää harmaata olentoa, julmat silmät häneen kiinnitettyinä,
hiipi par'aikaa notkelmaan.
Vasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen. Se ei vielä ollut mitään
oppinut ilveksistä, sen enempää kuin kuolemastakaan. Mutta se ei
kaivannut opettamista älytäkseen, että nuo molemmat hämärät olennot
aikoivat tappaa. Avaten ammolleen kapean turpansa se huuti emoaan --
omituisella kimakalla, puoleksi määkäisevällä, puoleksi kiljaisevalla
huudolla, jonka tuskasta ja avunpyynnöstä ei voinut erehtyä.
Huutoon vastasi paikalla aivan läheltä kirkas kiljaus, ja melkein
seuraavassa sekunnissa emo saapui, hypäten kauhealla loikkauksella
lähimpien pensaitten yli. Se ei suinkaan ollut sen tavanmukainen
paluureitti. Tavallisissa oloissa se olisi lähennellyt ääneti,
oksankaan risahtamatta. Mutta vaaran uhatessa pienokaista se heitti
varovaisuuden ja tuli lyhyintä tietä.
Hellin pienin supatuksin rauhotellen punainen emo haisteli vasikkaansa,
nuuskien sen ylt'yleensä ikään kuin kysyäkseen, mikä sitä vaivasi.
Vasikka värisi, ja tuota pikaa emo katsahti ylös nähdäkseen, mikä oli
sitä niin säikäyttänyt.
Emon niin äkkiä ja rajusti paikalle ilmestyessä molemmat ilvekset
olivat yht'äkkiä pysähtyneet, kyyristyen valmiiksi kaikkien tapauksien
varalle. Nähdessään emon kumartavan alas päänsä ja kiinnittävän kaiken
huomionsa pienokaiseen, ne jälleen hiipivät eteenpäin. Mutta nyt ne
erosivat, toinen oikealle, toinen vasemmalle hiipien. Ne tiesivät, että
emohirvaskin vasikkaansa puolustaessaan on liian vaarallinen vastustaja
yhden ilveksen yksinään kimppuun käydä; mutta hyökäten samalla haavaa
kummaltakin sivulta ne luulivat saavansa sen hämmästymään ja siten
välttävänsä sen vaarallisten, veitsenterä-kavioitten salamaiskut.
Emo päätä kohottaessaan ympäri katsellakseen näki koirasilveksen
leppymättömät silmät vajaan kolmen sylen päässä ja sen paraillaan
kyyristyvän hyppyyn. Tappelun taitoisena se ei odottanut tuota
murhaavaa hyppyä, vaan kimakalla uhman korskahduksella hyppäsi vastaan,
loikaten eteenpäin uskomattoman keveästi ja kiiltävillä, terävillä ja
teräskovilla kavioillaan sohien vimmatusti eteensä.
Äristen ilves hyppäsi taapäin, uskaltamatta vastaanottaa niitä iskuja.
Emo vaistomaisesti vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko pienokainen
vielä turvassa. Naarasilves oli juuri hänen niskaansa hyppäämässä. Emo
ei ennättänyt ajoissa väistää tätä hyppyä, mutta se ennätti ajoissa
torjua sen vajanaisesti, lyhyellä viiltävällä iskulla. Semmoinen isku
ei voinut pysäyttää ison kissaeläimen hyppyä, se kun jo oli tulossa,
mutta se riipaisi pitkän punaisen haavan sen harmaaseen kylkeen ja
sen verran poikkeutti hyökkäystä, etteivät hyökkääjän kynnet uponneet
saaliinsa kurkkuun, vaan lapoihin.
Terävällä kiljauksella hirvas hyppäsi ilmaan, koettaen karistaa irti
hyökkääjän. Kun tämä yritys oli turha, niin se syöksähti oksan alle,
toivoen sen raapaisevan paikaltaan vaarallisen ratsastajan. Tämä
onnistuikin; mutta ennen kuin se ennätti kääntyä ja uudelleen puolustaa
itseään, pääsi koirasilves kurkkuun kiinni sitä kuristamaan. Ja
tuokiossa naaraskin jälleen oli sen lavoissa kiinni repien sen niskaa
ja viiltäen sen kylkiä raatelevilla takakynsillään. Hirvas kiljui kuin
tukehtuva ja taisteli epätoivoisin potkivin hypyin. Mutta parissa
minuutissa ilvekset saivat sen nurin, ja vielä muutama sekunti, niin
sen sydänveri punaisena ja kuumana tulvi kuihtuneille lehdille.

II.
Mac Tavish istui aivan harjanteen huipulla ja levollisin silmin katsoi
päivänkoiton kehittyvään ihmeeseen. Vasemmassa kyynärkoukussa lepäsi
kätevä rihla, sininen piippu puhtaissa ohuissa säteissä kiiltäen. Iso
oikea käsi askaroi mielihyvin punaisessa parrassa. Tämä auringonnousu
hänestä oli juuri semmoinen kuin sen piti olla. Nuo hennot
rusottavat vivahdukset, pihka, kulta, kerrassaan selittämättömässä
läpikuultavuudessaan ja melkein uskomattomassa kirkkaudessaan
soinnuttelivat hänen jykeviä, mutta hienosti viritettyjä hermojaan
kuin viulun pitkät hitaat sävelet tyynen veden partaalla sydänkesän
kuutamossa.
Skotlantilaista, walesilaista ja englantilaista verta suonissaan Mac
Tavish oli, jopa jossain määrin itselleenkin, arvotuksellinen sekotus.
Hän ei mielellään tehnyt millekään pahaa, mutta oli siitä huolimatta
innokas metsämies ja rakasti kunnon tappelua. Matkallaan mökiltään
siirtokuntaan, joka oli laakson toisella puolella parinkymmenen mailin
päässä, hän oli lähtenyt läntistä rinnettä nousemaan puolen tuntia
aikaisemmin kuin olisi tarvinnut -- silloin tosiaan vielä oli täysi
pimeä -- varta vasten nähdäkseen vuoren korkeimmalta kohdalta auringon
nousun, kuinka sen taivaallinen tulva puhkesi leveään laaksoon, joka
oli hänen allaan. Mutta hän ei tahtonut itselleen tunnustaa, että tämä
syy olisi saanut hänet niin aikaisin liikkeelle lähtemään. Hänellä
oli varalla monta muuta syytä, mutta hän tiesi sydämessään, etteivät
ne mitään painaneet. Ne vain olivat apuna häneltä itseltään salaamaan
tämän hänen rikollisen intohimonsa auringonnousuja ja auringonlaskuja
ja muita kauniita, mutta käytännössä hyödyttömiä asioita kohtaan.
Tuskinpa koskaan, ajatteli Mac Tavish punaista partaansa
pureskellessaan nautintonsa hitaassa hartaudessa, hän oli nähnyt
vuorensa suurenmoista näköalaa hurmaavampana, eikä koskaan
auringonnousua, jonka taikalumous olisi ollut täydellisempi. Hän tuskin
uskalsi hengittää, peläten sen ehkä muuttuvan joksikin toiseksi,
vähemmän ihastuttavaksi vivahdusyhdistelmäksi. Hiljaisuus oli miltei
pelottava täydellisyydessään -- kuin määrätön saippuakupla äärimäisiin
rajoihinsa puhallettuna ja ihmeen välittämänä.
Ja sitten se särkyi. Alhaalta notkosta kuului hurjaa äänten meteliä
-- ärinää, kiljauksia, tappelua -- elämän ja kuoleman kamppailun
epäämättömiä ilmauksia. Kallioiden, pensaikoiden, vihertävien puitten
salaperäinen valaistus äkkiä muuttui, kävi tutummaksi, tavallisemmaksi,
melkein joksikin, joka kuului elämän jokapäiväiseen kulkuun. Mac Tavish
hengähti syvään, ikäänkuin voimallisesta lumouksesta päästyään. Hän
tarttui rihlaansa ja syöksyi nopeaan, mutta levollisesti, rinteen alle
vesakkoiseen notkoon, josta äänet tuntuivat tulevan.
Uskollinen emo oli lakannut taistelemasta, ja ilvekset, vielä vähän
epävarmoina voitostaan, raatelivat molemmat julmasti sen kurkkua
Mac Tavishin ilmestyessä. Käheästi äristen -- kiukusta suunniltaan,
kun häiritsijä ilmestyi juuri voiton hetkellä -- ne kääntyivät ja
asettuivat häntä vastaan, melkein kuin aikoen ryhtyä hänen kanssaan
voiman koetukseen. Poskelle lensi Mac Tavishin kätevä pyssy,
ja koirasilves hyppäsi suoraan ilmaan, kaikki koivet kankeiksi
ojennettuina, pudotakseen sitten hervottomaksi raueten ja potkien
poikkipuolin uhrinsa kaulalle. Tuskin se ennätti maahan pudota, ennen
kuin naaras otti lähdön -- siinä paikassa katosi, ikään kuin olisi
pyssyn pamaus sen pois puhaltanut. Mac Tavish ei siitä sen koommin
muuta nähnyt, kuin harmaan vilauksen kahden pensaan välistä.
Mac Tavish kohotti maasta saaliinsa, arvosteli nahkan tuntijan silmällä
hyväksi, nakkasi sen sitten huolimattomasti takaisin, vähän pahoillaan
siitä, kun ei ollut niin nopea, että olisi saanut molemmat harmaat
rosvot. Hän tutki hirvaan varmemmaksi, oliko se aivan kuollut, veti
avarasta taskustaan jonkun sylen vankkaa nuoraa ja sitoi ruumiin
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Eläinvaltiaita - 7
  • Büleklär
  • Eläinvaltiaita - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3600
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2021
    19.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    27.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Eläinvaltiaita - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3523
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2059
    18.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    26.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Eläinvaltiaita - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3557
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1999
    18.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    26.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Eläinvaltiaita - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3527
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2083
    18.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    26.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Eläinvaltiaita - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3598
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2064
    18.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    26.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Eläinvaltiaita - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3546
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2032
    18.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    26.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Eläinvaltiaita - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3591
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2068
    18.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    27.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Eläinvaltiaita - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 3610
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2005
    20.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    27.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Eläinvaltiaita - 9
    Süzlärneñ gomumi sanı 3675
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1953
    23.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Eläinvaltiaita - 10
    Süzlärneñ gomumi sanı 3671
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1870
    24.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.