Eläinten sankareita - 01

  
  ELÄINTEN SANKAREITA
  Kirj.
  Ernest Thompson Seton
  
  Suomentanut I.K Inha
  
  WSOY, Porvoo, 1919.
  
  
  
  SISÄLLYS:
   Lukijalle.
   Takapihan kissa:
   Ensimmäinen elämänvaihe.
   Toinen elämänvaihe.
   Kolmas elämänvaihe.
   Neljäs elämänvaihe.
   Arnaux, kirjekyyhkyn tarina.
   Voitokas susi.
   Poika ja ilves.
   Pikku Sotahevonen, mustahäntäjäniksen tarina.
   Snap, kertomus bullterrieristä.
   Winnipegin susi.
   Tarina valkoisesta porosta.
   Elinpiiri.
  
  
  LUKIJALLE
  
  Sankari on poikkeuksellisen lahjakas yksilö, joka pystyy suuriin
  urotekoihin. Tämä määritelmä pitää paikkansa, oli kysymyksessä ihminen
  tai eläin; ja kertomukset tällaisista yksilöistä tehoavat kuulijain
  mielikuvitukseen ja sydämeen.
  Kaikki kirjan kertomukset, olivatpa ne sepitettyjä asialliseen
  tai kaunokirjalliseen sävyyn, perustuvat todellisuuteen, niiden
  eläinsankarit ovat todella eläneet. Kaunokirjallista vapautta on eniten
  kertomuksessa "Valkoinen poro". Kirjoitin sen Norjan Utrovandissa
  kesällä 1900 seuraillessani läheisillä tuntureilla laiduntavia
  porolaumoja.
  Kertomus ilveksestä perustuu omiin eräkokemuksiini. Tuhannet
  kaskadolaiset muistavat, kuinka "Sotahevonen" voitti sankarimaineensa,
  ja Sotahevoseksi monet päivälehdet sitä sanoivatkin kertoessaan sen
  juoksu-urotöistä.
  Asiallisin kertomuksista on Arnaux. Se on niin likipitäen
  historiallinen, että useat, jotka linnun tunsivat, ovat antaneet
  minulle vielä lisää yksityiskohtaisia tietoja.
  Murhanhimoisten muuttohaukkojen pesä haltijoineen ja poikasineen on nyt
  nähtävänä New Yorkissa, Amerikan luonnontieteellisessä museossa. Museon
  virkamiehet ovat kertoneet minulle, että pesästä löydettiin seuraavat
  kyyhkysrenkaat 9970-S, 1696, LL 63, J.F. 52, Ex. 705, 6-1894, C 20 900.
  Ehkä joku kyyhkyjen ystävä saa näistä riveistä tietää, mitä tapahtui
  näille lentotaitureille, joiden kohdalla on kauan ollut merkintä "ei
  palannut".
  E.T.S.
  
  
  TAKAPIHAN KISSA
  
  ENSIMMÄINEN ELÄMÄNVAIHE
  
  1
  -- Li-haa! Li-haa! kuului Scrimperin kujalta läpitunkeva ääni. Siellä
  oli varmaan Hamelnin huilunsoittaja, koska kaikki lähitienoon kissat
  hyökkäsivät kohti ääntä; koirat sen sijaan näyttivät halveksivan
  välinpitämättömiltä.
  -- Li-haa! Li-haa! kuului yhä kovempaa. Sitten huomion kohde tuli
  näkyviin -- nukkavieru, likainen pieni mies, joka työnsi käsikärryjä;
  ja perässä seurasi parikymmentä kissaa yhtyen hänen huutoonsa melkein
  yhtä läpitunkevalla äänellä. Joka viidenkymmenen askelen päässä,
  aina kun kissoja oli kerääntynyt kylliksi, käsikärryt pysähtyivät.
  Taikaääninen mies otti kärryillä olevasta laatikosta paistinvartaan,
  jossa oli voimakkaasti tuoksuvia keitettyjä maksanpalasia. Pitkällä
  kepillä hän irrotti palaset vartaasta. Kukin kissa sieppasi omansa,
  luimisti hieman korviaan ja syöksyi muristen ja kyräillen kuin pieni
  tiikeri saaliineen johonkin turvalliseen lymypaikkaan.
  Li-haa! Li-haa! Ja kissoja tuli yhä enemmän hakemaan annostaan.
  Lihamies tunsi hyvin ne kaikki. Tuolla oli Castiglionen Tiikeri ja
  tuossa Jonesin Musta; tämä oli Pralitskyn Pulloharja ja tämä rouva
  Dantonin Valkoinen; tuolla hiiviskeli Blenkinshoffin Maltee ja
  tynnyrille kiipesi juuri Sawyerin vanha keltainen Billy, häpeämätön
  veijari, jonka puolesta kukaan ei maksanut -- kaikki oli kyllä tarkkaan
  merkitty kirjoihin ja kansiin. Tämän omistaja oli varma maksaja,
  kymmenen centiä viikossa, mutta tuon toisen laita oli vähän niin ja
  näin. Tuolla oli John Washeen kissa, joka sai vain pienen palan, koska
  Johnilla oli vielä entistäkin rästiä. Sitten oli vielä kapakoitsijan
  juovikas, kaulusniekka rottakissa, joka sai ylimääräisen palan, koska
  sen isäntä maksoi runsaskätisesti; ja kauppamatkustajan kissa, josta
  ei tosin maksettu, mutta jota kohdeltiin yhtä huomaavaisesti kuin
  lihamiestäkin.
  Mutta oli vielä muitakin. Yksi musta kissa, jolla oli valkoinen kuono,
  ampaisi luottavasti muiden mukana ruoanjakeluun, mutta karkotettiin
  vihaisesti. Kattiparka! Mistäpä se olisi tiennyt. Sehän oli jo
  kuukausia kuulunut kaupustelijan ruokavieraisiin. Tämä tyly muutos oli
  siitä kerrassaan käsittämätöntä. Mutta lihan jakaja kyllä tiesi. Rouva,
  joka kissan omisti, oli lakannut maksamasta. Lihanjakajalla ei tosin
  ollut muuta kirjanpitoa kuin muistinsa, mutta se ei koskaan pettänyt.
  Näiden 'neljänsadan' valitun lisäksi, jotka pääsivät rattaiden
  luo, oli kissoja, jotka pysyttelivät niistä loitolla, koska eivät
  olleet luettelossa, toisin sanoen eivät kuuluneet 'kermaan', mutta
  joita lumosi ihana tuoksu ja elähdytti heikko toivo mahdollisesta
  onnenpotkusta. Näiden kärkkyjien joukossa oli harmaa takapihan asukas,
  koditon, laiha ja likainen kissa, joka eli nokkeluutensa turvin.
  Huomasi heti, että se oli jostakin syrjäkujan perheestä. Toisesta
  silmäkulmastaan se vahti kärryjen ympärille kerääntynyttä piiriä,
  toisesta koiria. Se näki parinkymmenen onnellisen kissan tiikerimäisin
  liikkein livahtavan tiehensä päiväannos hampaissaan, mutta vasta sitten
  tuli sen tilaisuus, kun iso kollikissa, samaa maata kuin se itsekin,
  hyppäsi ryöstöaikeissa erään pienen ruokavieraan niskaan. Uhri pudotti
  lihapalansa puolustaakseen itseään, ja ennen kuin hyökkääjä ehti tulla
  väliin, harmaa takapihalainen käytti tilaisuutta hyväkseen, anasti
  saaliin ja hävisi.
  Se pujahti Menzien sivuoven reiästä ja sen takana olevan muurin
  yli, istahti sitten syömään maksankappaletta, nuoli leukansa, oli
  erinomaisen tyytyväinen ja lähti kiertoteitse takapihalle, jossa pennut
  odottivat sitä vanhan korppulaatikon pohjalla.
  Pihalla sen korviin kantautui valittavaa naukumista. Se riensi minkä
  käpälistä pääsi, ja saavuttuaan pesälle se näki mustan kollikissan
  pentujensa kimpussa. Vieras kissa oli kahta vertaa isompi, mutta emo
  hyökkäsi sen kimppuun raivokkaasti ja pahantekijä kääntyi ympäri ja
  juoksi tiehensä, kuten useimmat eläimet, jotka joutuvat kiinni itse
  teosta.
  Eloon oli jäänyt vain yksi ainoa pentu, joka oli emonsa näköinen,
  vaikka vähän kirkkaampi väreiltään. Sekin oli harmaan ja mustan
  kirjava, ja sen kuono, korvat ja hännän pää olivat valkoiset.
  Epäilemättä emo suri moniaita päiviä, mutta murhe haihtui vähitellen ja
  eloon jäänyt sai nyt osakseen koko sen huolenpidon.
  Vaikka vanhan verenhimoisen kollin aikeista oli armeliaisuus kaukana,
  niistä oli silti siunaustakin, sillä emo ja pentu kohentuivat lyhyessä
  ajassa silminnähtävästi. Jokapäiväinen ruoan hankinta jatkui.
  Lihamies tosin harvoin täytti toiveita, mutta olihan jäteastioita, ja
  vaikka ne eivät olleetkaan mitään lihatynnyreitä, niissä oli ainakin
  perunankuoria, joilla saattoi tyynnytellä jonkin päivän pahinta
  nälkäänsä.
  Eräänä päivänä emokissa tunsi ihmeellistä hajua, joka tulvi puistokujan
  toisesta päästä East Riveriltä. Uutta hajua kannattaa aina tutkiskella,
  ja kun se uutuutensa lisäksi on vielä houkuttelevakin, on valittavana
  vain yksi tie. Ja se johti mirrin aina rantalaiturille saakka, jossa
  yön pimeys tarjosi ainoan suojan.
  Äkkiä kuului ääniä, murinaa ja kiireistä rapinaa, joka ilmoitti
  mirrille, että sen vanha vihollinen, satamakoira, oli katkaissut
  paluutien. Oli vain yksi mahdollisuus pelastua. Se hyppäsi laiturilta
  alukseen, josta haju tuli. Koira ei voinut tulla perässä, ja kun
  kalastusalus aamulla nosti purjeet, emokissa seurasi tahtomattaan sen
  mukana, eikä sitä sen koommin nähty.
  
  2
  Takapihan pikku mirri odotteli turhaan emoaan. Aamu tuli ja meni.
  Mirrillä oli kova nälkä. Iltapuolella luontainen vaisto ajoi sen
  etsimään ravintoa. Se hiipi vanhasta laatikosta, ja tunnustellen ääneti
  tietään rojun keskellä se haisteli kaikkea, joka näytti syötävältä,
  mutta ei löytänyt ruoan murusta. Lopuksi se tuli puuportaille, jotka
  johtivat kellarikerroksessa sijaitsevaan Jap Maleen lintukauppaan. Ovi
  oli raollaan. Se astui outojen hajujen maailmaan, jossa kaikkialla oli
  häkkeihin suljettuja eläviä olentoja.
  Nurkassa istui laatikolla joutilas neekeri. Hän näki pienen vieraan
  tulevan sisään ja katseli sitä uteliaasti. Se kulki muutamien
  kaniinien ohi. Ne eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se tuli
  harvatankoisen häkin luo, jossa oli kettu. Häntäniekka istui kaukana
  toisessa nurkassa; se kyyristyi matalaksi ja sen silmät kiiluivat.
  Kissanpoikanen asteli haistellen häkille, työnsi päänsä tankojen
  välistä, haisteli taas, lähestyi ruokakuppia, mutta siinä samassa
  kyyristynyt kettu koppasi sen hampaisiinsa. Kissanpennulta pääsi
  säikähtynyt "miau", mutta yksi ainoa ravistus katkaisi naukaisun ja
  olisi lopettanut siihen paikkaan pentupoloisen kaikki yhdeksän henkeä,
  ellei neekeri olisi tullut apuun. Hänellä ei ollut asetta, eikä hän sen
  vuoksi voinut mennä häkkiin, mutta hän sähähti ketulle niin äkäisesti,
  että tämä pudotti kissanpoikasen ja palasi nurkkaansa räpytellen siellä
  silmiään äreän pelokkaasti.
  Neekeri veti kissanpoikasen ulos. Pedon ravistelu näytti vain
  huumanneen uhrin ja itse asiassa säästäneen sen enemmiltä tuskilta.
  Kissanpoikanen näytti vahingoittumattomalta, mutta pökerryksissä se
  oli. Se hoippuroi jonkin aikaa, mutta toipui pian, ja muutaman minuutin
  päästä kun Jap Malee, lintukauppias, tuli kotiin, se jo kehräsi
  neekerin sylissä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
  Jap ei ollut kotoisin Kaukoidästä, vaan Lontoon laitakaupungilta,
  mutta kun hänellä sattui olemaan vinot rakosilmät ja pyöreät
  ilmeettömät japanilaiskasvot, syrjäytti erittäin kuvaava Jap-lyhennys
  hänen varsinaisen etunimensä, jota kukaan ei enää muistanut. Ei hän
  oikeastaan ollut tyly lintuja eikä muitakaan eläimiä kohtaan, joiden
  kauppaamisella hänen tiedettiin ansaitsevan leipänsä, mutta hän osasi
  pitää puoliaan. Hän tiesi mitä halusi. Takapihan kissaa hän ei halunnut.
  Neekeri antoi kissalle niin paljon ruokaa kuin se jaksoi syödä, kantoi
  sen sitten kauas toiseen kortteliin ja laski siellä erääseen aidattuun
  pihaan.
  
  3
  Vankka ateria riittää kenelle hyvänsä pariksi kolmeksi päiväksi, niinpä
  mirrikin oli hyvin virkeä saatuaan uutta polttoainetta. Se käveli
  rojukasojen keskellä, vilkuili uteliaasti kanarialintuhäkkejä, joita
  riippui korkeista ikkunoista, kurkisteli aitojen yli, keksi ison koiran
  ja laskeutui taas hiljaa maahan. Löydettyään suojaisan paikan, johon
  aurinko paistoi täydeltä terältä, se kävi pitkäkseen ja nukkui tunnin
  verran.
  Se heräsi nuuhkaisuun ja näki edessään ison mustan kissan, jolla oli
  hehkuvat vihreät silmät, paksu kaula ja vankat kollikissan leuat,
  poskessa arpi ja vasen korva repaleinen. Se näytti epäystävälliseltä.
  Sen korvat olivat luimussa, häntä heilui ja kurkusta kuului hiljaista
  murinaa. Kissanpoikanen asteli viattomasti sen luo muistamatta, että
  oli tavannut sen jo aikaisemmin. Kolli hankasi kumpaakin poskeaan
  paaluun, kääntyi sitten verkalleen ja katosi. Viimeksi kissanpoikanen
  näki sen hännänpään, joka heilahteli puolelta toiselle, eikä takapihan
  pikkuasukas aavistanut, että se sinä päivänä oli ollut lähellä kuolemaa.
  Yön lähestyessä kissanpoikasen alkoi olla nälkä. Se nuuhki tarkkaan
  tuulen monivivahteista, näkymätöntä virtaa. Se valitsi siitä
  lupaavimman hajun ja nenänsä johdattamana lähti seuraamaan sitä.
  Rauta-aitauksen kulmassa oli roskalaatikko. Siitä se löysi jotakin
  ruoaksi kelpaavaa, muutaman tynnyrintapin alla oli vesisanko, josta se
  sammutti janonsa.
  Yön se pääasiassa hiiviskeli ympäri rauta-aitausta perehtyäkseen
  siihen päällisin puolin. Seuraavan päivän se vietti entiseen tapaan,
  auringonpaisteessa nukkuen. Tällä tavoin sen aika kului. Toisinaan se
  sai roskalaatikosta hyvänkin aterian, toisinaan sieltä ei löytynyt
  mitään. Kerran se tapasi sen luona repalekorvan, mutta hiipi varovasti
  tiehensä, ennen kuin toinen ennätti huomata. Vesisanko oli tavallisesti
  paikoillaan, ja ellei ollut, aluksi Vella oli kuitenkin tavallisesti
  pikku lätäkkö. Mutta roskalaatikkoon ei ollut luottamista. Kerrankin se
  jätti kissanpoikasen kolmeksi päiväksi ruoatta.
  Mirri seuraili korkean aidan vierustaa ja huomatessaan pienen reiän
  ryömi siitä toiselle puolelle ja totesi olevansa kadulla. Täällä sille
  aukeni uusi maailma, mutta se ei ennättänyt seikkailla kauaskaan, kun
  jo kuului kovaa jalkojen töminää: iso koira tuli loikkien. Töin tuskin
  kissanpoikanen ennätti livahtaa pakoon aidanreiästä. Se oli kauhean
  nälissään ja oli iloinen, kun löysi lopulta edes vanhoja perunankuoria
  pahimman nälän lievikkeeksi. Aamulla se ei nukkunut, vaan lähti
  ruokaa etsimään. Piha-aitauksessa sirkutti muutamia varpusia. Niitä
  oli ollut siellä aikaisemminkin, mutta nyt ne joutuivat aivan uuden
  mielenkiinnon kohteiksi. Nälän hellittämätön painostus oli herättänyt
  kissanpoikasessa eloon metsästäjänvaistot: varpusethan olivat riistaa
  -- ne olivat ruokaa. Se kyyristyi vaistomaisesti ja hiipi lähemmäksi
  visusti suojautuen, mutta sirkuttajat olivat varuillaan ja pyrähtivät
  ajoissa lentoon. Se yritti monta kertaa, mutta turhaan, sitä varmemmin
  se kuitenkin tiesi varpuset syötäviksi, kunhan vain saisi niitä kiinni.
  Viidentenä huonon onnen päivänään takapihan mirri uskalsi lähteä ulos
  kadulle, sillä sen oli saatava ruokaa hinnalla millä hyvänsä. Se
  oli jo ennättänyt kauas tukikohdastaan, aidankolosta, kun muutamat
  pojanvintiöt avasivat tulen pommittaen sitä tiilenpalasilla.
  Kissanpoika naukui kauhuissaan. Koira yhtyi takaa-ajoon, ja mirriparan
  asema tuli entistä uhatummaksi. Mutta erään talon edessä sattui olemaan
  vanhanaikainen rauta-aita, ja se pääsi pujahtamaan tankojen välistä,
  juuri kun koira oli tavoittamaisillaan sen. Muuan nainen huusi koiraa
  ylhäältä ikkunasta. Sitten pojat heittivät kissarukalle lihanpalan,
  ja se sai elämänsä herkullisimman aterian. Rappujen alta se löysi
  turvapaikan. Siellä se istui kärsivällisesti yöhön saakka ja hiipi
  sitten kuin varjo takaisin tutulle takapihalle.
  Näin kului pari kuukautta. Kissanpoikanen voimistui ja oppi perin
  pohjin tuntemaan ympäristön. Se tutustui Downey Streetiin, jolla joka
  aamu näkyi pitkä rivi jäteastioita. Sillä oli oma käsityksensä niiden
  omistajista. Roomalaiskatolisen lähetysseuran talo ei ollut sille
  vain iso rakennus, vaan nimenomaan se talo, jonka roskapöntöt olivat
  tulvillaan mainioita kalantähteitä.
  Pian se tutustui lihan kaupustelijaan ja liittyi hänen ympärilleen
  kerääntyvän aran kissaparven uloimpaan piiriin. Se tapasi myös
  satamakoiran ja pari kolme muutakin samaan luokkaan kuuluvaa hirmua. Se
  tiesi mitä niiltä oli odotettavissa ja miten karttaa niitä; ja se keksi
  onnekseen myös uuden ruoanhankkimistavan. Epäilemättä monet tuhannet
  kissat ovat toiveikkaina kierrelleet houkuttelevia maitokannuja, jotka
  maitomies varhain aamulla jättää portaille ja ikkunalaudoille, mutta
  oli puhdas sattuma, että juuri pikku mirri tapasi yhden, jonka kansi
  oli rikki, ja hoksasi nostaa sitä ja juoda kyllikseen asti.
  Pulloihin se ei tietenkään päässyt käsiksi, mutta useassa kannussa oli
  huonosti sopiva kansi, ja kissanpoikanen etsi uutterasti löyhäkantisia
  astioita. Lopulta se laajensi tutkimusmatkojaan aina seuraavaan
  kortteliin ja vielä edemmäksi, kunnes tuli lintukauppiaan kellarin
  takapihalle, jossa oli tynnyreitä ja laatikoita.
  Kissanpoikanen ei ollut milloinkaan kotiutunut vanhaan
  rauta-aitaukseen. Se oli aina tuntenut olevansa siellä vieras, mutta
  täällä sen omistushalu heräsi, niin että se kiukustui oitis nähdessään
  siellä toisen pikku kissan. Se lähestyi tulokasta uhkaavan näköisenä.
  Kumpikin oli päässyt juuri mouruamis- ja sylkemisvaiheeseen, kun
  jostakin yläkerran ikkunasta nakattu sangollinen vettä kasteli ne
  läpimäriksi ja jäähdytti tehokkaasti niiden vihan. Molemmat pakenivat,
  tulokas muurin yli, takapihan kissanpoikanen laatikon alle, jossa se
  oli syntynytkin. Koko takapihan tienoo miellytti sitä niin suuresti,
  että se asettui sinne uudelleen asumaan. Pihassa oli yhtä niukasti
  ruoantähteitä kuin toisissakin eikä lainkaan vettä, mutta sinne eksyi
  silloin tällöin rotta ja muutamia oivallisen näköisiä hiiriä. Niitä se
  joskus sai pyydetyksi, ja herkullisen aterian lisäksi se sai niiden
  ansiosta ystävänkin.
  
  4
  Kissanpoikanen oli nyt täysikasvuinen. Sen ulkonäkö oli huomiota
  herättävä ja se muistutti hiukan tiikeriä. Vaaleanharmaassa
  turkissa oli mustia läiskiä, ja kuonon, korvain ja hännänpään neljä
  kauneuspilkkua antoivat sille tietyn yksilöllisen leiman.
  Se oli erittäin taitava etsimään ruokaa, mutta joutui siitä huolimatta
  olemaan muutamina päivinä nälissään, kun se kunnianhimoisista
  yrityksistään huolimatta ei onnistunut sieppaamaan varpusta. Se eleli
  aivan yksin, mutta sitten uusi mahti puuttui sen elämään.
  Kun se eräänä elokuun päivänä paistatteli päivää, lähestyi muurin
  selkää iso musta kissa. Se tunsi heti kissan repaleisesta korvasta
  ja pujahti laatikkoonsa piiloon. Toinen kissa jatkoi verkkaisesti
  kulkuaan, hyppäsi kevyesti pihan perällä olevan vajan katolle ja oli
  juuri ylittämässä sitä, kun esiin sukelsi keltainen kissa. Musta kissa
  mulkoili ja mourusi, samoin keltainen. Niiden hännät viuhuivat puolelta
  toiselle. Voimakkaista kurkuista purkautui murinaa ja naukaisuja. Ne
  lähestyivät toisiaan korvat luimussa ja lihakset jännittyneinä.
  -- Miau-au-uu! sanoi musta.
  -- Mau-uu-uu! vastasi toinen vähän korkeammalla äänellä.
  -- Mia-uuu-uuu-uuu! sanoi musta siirtyen puoli tuumaa lähemmäksi.
  -- Mauu-uuu-uu! vastasi keltainen kohoten täyteen mittaansa ja astui
  mahtipontisen arvokkaasti kokonaisen tuuman eteenpäin. -- Miauu! Taas
  se astui askelen ja huiski häntäänsä edestakaisin.
  -- Mia-uu-uuu-u! naukui musta yhä korkeammalla äänellä ja peräytyi
  aavistuksen verran nähdessään edessään leveän, hievahtamattoman rinnan.
  Kaikkialla avattiin ikkunoita, kuului ihmisten ääniä, mutta kissojen
  esitys jatkui.
  -- Miau-auu-auu! mourusi keltainen hirmu, ja sen ääni kävi sitä
  matalammaksi mitä kimakammin toinen naukui. -- Miauu! Nyt se astui taas
  askelen eteenpäin.
  Kissojen nenät olivat enää vain kämmenen leveyden päässä toisistaan;
  ne seisoivat kyljittäin hyökkäysvalmiina, mutta kumpikin odottaen että
  toinen aloittaisi. Ne tuijottivat toisiinsa kolme minuuttia ääneti kuin
  kuvapatsaat, vain hännänpää heilahteli.
  Keltainen alkoi taas. -- Miauu-auu-auu! se vonkui kumeasti.
  -- Miu-uu-uu! naukui musta yrittäen äänellään säikäyttää toista, vaikka
  samalla peräytyi itse puoli tuumaa. Keltainen sen sijaan eteni runsaan
  tuuman verran. Nyt sekaantuivat viikset toisiinsa; vielä askel ja
  kuonot melkein osuivat yhteen.
  -- Mia-uu-uu! sanoi keltainen syvällä rintaäänellä.
  -- Mi-uu! naukaisi musta, mutta peräytyi neljännestuuman. Keltainen
  taistelija oli jo aivan kiinni ja hyökkäsi päälle kuin paholainen.
  Hirmu, kuinka ne pyörivät, purivat ja repivät toisiaan, varsinkin se
  keltainen kissa!
  Ja miten ne reutoivat ja raapivat ja pöllyttivät toisiaan, varsinkin se
  keltainen.
  Se oli mylläkkää, milloin toinen oli päällimmäisenä, milloin toinen,
  mutta enimmäkseen se keltainen. Siinä ne pyöriskelivät kunnes
  kierähtivät katolta, ja kaikista ikkunoista kajahti suosionosoituksia.
  Pudotessaan takapihaan ne eivät sekunniksikaan keskeyttäneet
  taisteluaan, vaan repivät ja kynsivät koko ilmalennon ajan, varsinkin
  se keltainen. Ja kun ne putosivat maahan yhä tapellen, päällimmäisenä
  oli enimmäkseen yhä se keltainen, ja ennen kuin ne erosivat, kumpikin
  oli saanut tarpeekseen, varsinkin se musta! Se kiipesi seinää ylös ja
  katosi verta vuotaen ja muristen, ja ikkunasta ikkunaan kulki uutinen,
  että Keltainen Bill oli vihdoinkin antanut selkään Cayleyn Nigille.
  Joko keltainen kissa oli sangen tarkkavainuinen tai takapihan pikku
  mirri kehnosti piiloutunut, koska keltainen keksi sen laatikoiden
  seasta, eikä kissanpoikanen yrittänytkään pakoon, luultavasti siitä
  syystä, että oli nähnyt tappelun. Ei mikään voita naisen sydäntä
  niin kuin menestys taistelussa, ja keltaisesta uroskissasta ja pikku
  mirristä tuli hyvät ystävät, ei tosin siten, että olisivat jakaneet
  asunnon ja ruoan -- kissain kesken se ei juuri ole tapana --, vaan
  siten, että soivat ystävällisesti toisilleen erivapauksia.
  
  5
  Syyskuu oli mennyt. Lokakuun lyhenevät päivät olivat käsissä, kun
  vanhassa korppulaatikossa sattui muuan tapaus. Jos Keltainen Bill olisi
  osunut paikalle, se olisi nähnyt viisi pientä poikasta käpertyneinä
  emonsa, takapihan pienen mirrin, syliin. Emolle se oli ihmeellinen
  kokemus ja se rakasti pentujaan ja nuoli niitä niin hellästi, että
  olisi varmaan itsekin hämmästynyt, jos olisi kyennyt tajuamaan sen.
  Se oli saanut iloa ilottomaan elämäänsä, mutta myös huolia ja raskaan
  taakan oman raskaan taakkansa lisäksi. Sen täytyi nyt keskittää kaikki
  voimansa ravinnon hankkimiseen. Taakka lisääntyi, kun jälkeläiset
  kasvoivat niin isoiksi, että kykenivät päivisin emon poissa ollessa
  kiipeilemään laatikkojen seassa, mihin ne jo pystyivät täytettyään
  kuusi viikkoa.
  Takapihalla tiedettiin hyvin, etteivät huolet tule koskaan yksinään.
  Mirrillä oli kolme yhteenottoa koirien kanssa, ja sitten lintukaupan
  neekeri kivitti sitä, kun se joutui kaksi päivää vaeltamaan nälissään.
  Sitten onni kääntyi. Seuraavana päivänä se tapasi maitokannun, jossa
  ei ollut kantta, ryösti onnistuneesti erään lihankaupustelijan
  ruokavieraista ja löysi ison kalanpään -- kaikki kahden tunnin
  kuluessa. Se oli juuri palannut kotiin tyytyväisenä ja kylläisenä,
  kun se näki pienen ruskean otuksen takapihassa. Siinä heräsi taas
  voimakas metsästysvaisto. Tosin se ei tiennyt, mikä elävä toinen oli,
  mutta se oli tappanut ja syönyt monta hiirtä, ja tämä ilmeisestikin
  oli iso hiiri, jolla oli töpöhäntä ja isot korvat. Mirri hiipi sen luo
  tarpeettoman varovasti, sillä kaniininpoikanen vain nousi istumaan
  ja näytti melkeinpä huvittuneelta. Se ei yrittänytkään paeta. Mirri
  hyökkäsi sen kimppuun ja rupesi raahaamaan sitä. Koska se ei ollut
  nälkäinen, se kantoi vain saaliinsa korppulaatikolle ja pudotti
  poikastensa keskelle.
  Kaniini ei ollut pahastikaan vahingoittunut. Se tointui
  säikähdyksestään, ja koska se ei päässyt laatikosta pois, se tunkeutui
  kissanpoikasten joukkoon, ja kun ne rupesivat illalliselle, se tuota
  pikaa päätti tehdä niille seuraa. Mirri oli ymmällään. Kun se pyydysti
  kaniinin, metsästysvaisto oli ollut siinä hallitsevana, mutta koska se
  sillä hetkellä oli ollut kylläinen, kaniini oli pelastunut ja kissan
  äidinvaisto taas herännyt. Siitä oli seurauksena, että kaniinista tuli
  perheen jäsen, ja sitä hoidettiin ja ruokittiin siitä lähtien kuten
  muitakin poikasia.
  Kului pari viikkoa. Kissanpoikaset telmivät paljon laatikkojen
  keskellä emon poissa ollessa. Kaniini taas ei päässyt pois
  pesälaatikosta. Nähdessään kissanpoikasten leikkivän takapihassa Jap
  Malee käski neekeriä ampumaan ne. Tähän puuhaan hän ryhtyi eräänä aamuna
  22-kaliiperisella haulikollaan. Hän ampui poikasen toisensa jälkeen, ja
  ne putosivat puupinon rakoihin. Silloin saapui satamalaiturilta päin iso
  kissa, joka juoksi seinän vierustaa pitkin rotta hampaissaan. Neekeri
  olisi arvelematta ampunut senkin, mutta nähdessään rotan hän muutti
  mieltään: rottia pyydystävä kissa ansaitsi jäädä eloon. Ensimmäisen
  kerran mirri oli sattunut pyydystämään rotan, ja se pelasti sen hengen.
  Kissa kulki puupinon luota korppulaatikolle ja arvatenkin hämmästyi,
  kun pennut eivät noudattaneetkaan sen kutsua, kaniinille rotta taas ei
  kelvannut. Mirri kyyristyi ruokkimaan kaniinia kutsuen vähän päästä
  poikasiaan. Äänen johtamana neekeri hiipi paikalle ja kurkistaessaan
  korppulaatikkoon näki siellä ihmeekseen ison kissan, elävän kaniinin ja
  kuolleen rotan.
  Emokissa luimisti korviaan ja murisi. Neekeri poistui, mutta hetken
  kuluttua laatikon aukko peitettiin laudalla ja se kannettiin elävine ja
  kuolleine asukkaineen lintukellariin.
  -- Katsokaas, pomo, tässä on nyt se pieni kani, joka meiltä hävisi.
  Taisittekin jo luulla, että minä sen vohkin.
  Kissa ja kani sijoitettiin huolellisesti isoon rautalankahäkkiin,
  jossa niitä näytettiin esimerkkinä onnellisesta perhe-elämästä, kunnes
  kaniini muutaman päivän kuluttua sairastui ja kuoli.
  Kissa ei viihtynyt alkuunkaan häkissä. Ruokaa ja juomaa se sai
  kyllikseen, mutta se kaipasi vapautta -- ja olisi sen saanutkin,
  ellei nelipäiväisen vankeutensa aikana olisi siivonnut ja nuollut
  turkkiaan niin puhtaaksi, että sen harvinaiset värit paljastuivat ja
  houkuttelivat Japin pitämään sen.
  
  TOINEN ELÄMÄNVAIHE
  
  6
  Jap Malee oli juuri sellainen epäilyttävämaineinen laitakaupungin
  ukonkesseli, jollaisen voi odottaa tapaavansa kellarikerroksessa
  myymässä halpoja kanarialintuja. Hän oli hyvin köyhä, ja neekeri asui
  hänen kanssaan, koska 'engelsmanni' suostui jakamaan vuoteen ja ruoan
  hänen kanssaan ja muutenkin kohteli häntä täysin yhdenvertaisena, mitä
  harva amerikkalainen teki.
  Jap oli täysin rehellinen parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sen
  ymmärryksen laita oli vähän niin ja näin; ja tiedettiin hyvin, että
  hän sai pääansionsa säilyttämällä varastettuja koiria ja kissoja
  ja palauttamalla ne sitten taas omistajilleen korvausta vastaan.
  Kanarialinnut, joita oli puoli tusinaa, olivat vain silmänlumeeksi.
  -- Sen vaan sanon sinulle, Sam, että vielä näet tämän pojan ajavan
  omilla hevosillaan, oli hänen tapana sanoa, kun jokin pieni menestys
  paisutti hänen likaista pientä rintaansa.
  Hän oli kunnianhimoinenkin omaan velttoon ja haihattelevaan tapaansa,
  ja toisinaan hän halusi tulla kuuluisaksi eläintenkasvattajaksi.
  Hän oli kerran mennyt jopa niin pitkälle, että oli tarjonnut kissaa
  Knickerbockerin hienoon lemmikkieläinten näyttelyyn. Siihen hänellä oli
  ollut kolme vaikutinta: ensinnäkin kunnianhimo, toiseksi halu hankkia
  vapaa pääsy näyttelyyn ja kolmanneksi se, että "on näes hyvä tietää,
  mitkä kissat ovat kalliita, ennen kuin lähtee kissajahtiin". Mutta se
  oli hienoston näyttely ja näytteillepanijalta vaadittiin suosituksia;
  hänen kurja sekarotuinen persiankissansa hylättiin halveksivasti.
  Sanomalehdessä Japia kiinnosti vain kadonneiden ja löydettyjen
  palsta. Kerran hän oli kuitenkin huomannut kirjoituksen eläinten
  turkin hoidosta ja leikannut sen irti. Se oli kiinnitetty hänen
  kopperonsa seinälle ja sen innoittamana hän otti takapihan kissan
  julmantuntuisten kokeilujensa uhriksi. Ensimmäiseksi hän huuhteli
  sen aineella, jonka piti tappaa ne pari kolme syöpäläislajia, joita
  sillä oli likaisessa turkissaan. Kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä,
  hän pesi kissan perusteellisesti saippualla ja lämpöisellä vedellä
  piittaamatta vähääkään sen hampaista, kynsistä tai naukumisesta. Mirri
  oli raivoissaan, mutta kuivuessaan uunin viereen asetetussa häkissä
  se tunsi lämmön leviävän koko ruumiiseensa, ja sen turkki muuttui
  pöyheäksi, ihmeen pehmeäksi ja valkoiseksi.
  Jap ja hänen apulaisensa olivat erittäin tyytyväisiä tulokseen, ja
  olisi luullut mirrinkin olevan. Mutta tähänastinen oli ollut vasta
  esivalmistelua, nyt seurasi varsinainen hoito: "Mikään ei edistä karvan
  kasvua paremmin kuin rasvapitoinen ravinto ja yhtämittainen oleskelu
  kylmässä ilmassa", sanottiin lehtileikkeessä. Oli talvi, ja Jap Malee
  vei takapihalle mirrin häkin, joka oli peitetty vain sen verran, ettei
  siihen päässyt sade eikä tuuli, ja sitten hän antoi kissalle niin
  paljon öljykakkuja ja kalanpäitä kuin se suinkin jaksoi syödä. Viikon
  kuluttua alkoivat seuraukset näkyä. Mirri lihoi nopeasti, ja sen
  turkki muuttui pehmeäksi ja kiiltäväksi -- eihän sillä muuta tehtävää
  ollutkaan kuin lihoa ja hoitaa turkkiaan. Häkki pidettiin puhtaana,
  ja kylmyys ja rasvapitoinen ruoka tekivät tehtävänsä: turkki tuli
  päivä päivältä yhä tuuheammaksi ja kiiltävämmäksi, niin että mirri
  sydäntalvella, karvan ollessa tiheimmillään, oli jo tavattoman kaunis
  ja laikkujensa ansiosta jopa erikoisen näköinen kissa.
  Jap oli hyvin tyytyväinen tulokseen; ja kun pienikin menestys
  vaikutti häneen yleensä voimakkaasti, hän alkoi nyt haaveilla kunnian
  kukkuloista. Jospa hän lähettäisikin takapihan kissan piakkoin
  pidettävään näyttelyyn? Edellisen vuoden kokemuksista viisastuneena hän
  oli nyt hyvin huolellinen kaikissa yksityiskohdissa.
  -- Eihän sitä, näes, voi lähettää sinne kulkukissana, hän huomautti
  apulaiselleen. -- Täytyy ensin vähän reilata asioita, jotta katti
  kelpaisi noille Knickerbockereille. Sillä täytyy olla hieno nimi,