Agricola - 1

  
  AGRICOLA
  Kirj.
  Cornelius Tacitus
  
  Suom. T:ri K. J. Hidén
  Roomalaisen filologian dosentti
  
  
  Helsingissä,
  Yrjö Weilin,
  1904.
  
  
  SISÄLLYS:
   Alkulause.
   Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.
   Julius Agricolan elämä ja luonne:
   Johdanto: 1-3 luvut.
   Agricolan elämä Britannian maaherratoimeen saakka: 4-9 luvut.
   Britannia ja sen valloitus: 10-17 luvut.
   Agricola Britannian maaherrana: 18-38 luvut.
   Agricolan paluu Roomaan ja kuolema: 39-45 luvut.
   Loppulause: 45-46 luvut.
  
  
  Alkulause.
   Si quid novisti rectius istis,
   Candidus imperti; si non, his utere mecum.
   Horatius. Epist. I 6.
  Tacituksen kyhäämä Agricolan elämäkerta jätetään täten ensi kerta
  suomalaisessa asussa yleisölle. Samoin kuin vast'ikään julkaistu
  Tacituksen Germanian suomennos, on Agricolankin käännös aikaisemmin
  yliopistollisilla luennoilla esitetty.
  Suomennoksessani olen tarkasti seurannut latinalaista tekstiä etupäässä
  opiskelevain tarpeita silmällä pitäen; siksi käännöksen asu alkuteoksen
  vaikeasti tulkittavan kielimuodon vuoksi kaikin paikoin ei ole tullut
  niin tyydyttävä kuin olisin suonut. Melkein kaikkialla suomennokseni
  perustuu Yliopettaja, T:ri _Hj. Appelqvistin_ julkaisemaan tekstiin
  (Tacitus Germania och Agricola med förklaringar. Helsingfors 1899).
  Kirjan alkuun on asetettu lyhyt esitys Tacituksen elämästä ja teoksista
  sekä käännökseen liitetty jotkut tarpeelliset selitykset.
  Helsingissä, syyskuulla 1904.
  _K. J. Hidén_.
  
  
  Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.
  
  Vaikka Tacituksen kirjallinen merkitys aikaisin tunnustettiin, on
  jälkimaailmalla perin vaillinaiset tiedot hänen elämänvaiheistaan. Emme
  tunne hänen syntymävuottaan (siksi on oletettu v. 55 tai 56 j.Kr.),
  emme hänen syntymäpaikkaansa emmekä hänen kuolinvuottaan, emme edes
  varmuudella täydellisesti tiedä hänen nimeään. Eräs kirjailija
  keisarivallan loppupuolella Apollinaris Sidonius mainitsee hänet
  Gaius-etunimellä ja samoin jotkut muut, mutta hänen teostensa
  vanhimpaan käsikirjoitukseen on nimi Publius merkitty ja sitä pidetään
  nykyjään oikeana. Yleensä saamme tyytyä niihin varsin niukkoihin
  tiedonantoihin, mitkä tavataan Tacituksen ja hänen läheisen ystävänsä
  Plinius nuoremman kirjoitelmissa.
  Kaikesta päättäen Tacitus kuului ylhäiseen ja arvossa pidettyyn sukuun.
  Hänen isänsä oli luultavasti eräs roomalainen ritari Cornelius Tacitus,
  jonka Plinius vanhempi kertoo olleen Belgica-maakunnan prokuraatorina.
  Lapsuudessaan ja nuoruudessaan sai Tacitus huolellisen kasvatuksen.
  Niinkuin sen ajan nuoret Roomalaiset tutki hän ahkerasti lakitiedettä,
  filosofiaa ja puhetaitoa voidakseen sittemmin menestyksellä astua
  valtion palvelukseen. Muiden muassa hän oman kertomuksensa mukaan
  kuunteli Marcus Aperia ja Julius Secundusta, jotka siihen aikaan olivat
  Rooman kuuluisimmat puhujat, ja nautti luultavasti myös Quintilianuksen
  opetusta retoriikassa. Siten hän itse vähitellen tuli kuuluisaksi
  asianajajaksi ja kokosi ympärilleen joukon oppilaita. Jotenkin nuorena
  hän meni v. 78 j.Kr. naimisiin Cn. Julius Agricolan tyttären kanssa.
  Valtiollisista toimistaan Tacitus kyllä itse puhuu, mutta niin
  epäselvästi, että emme täydellä varmuudella saata tietää mitään niistä.
  Otaksutaan että hän Vespasianuksen aikana tuli quaestoriksi ja sitten
  Tituksen hallitessa joko aediliksi tai kansantribuniksi. Domitianus
  teki hänet praetoriksi ja sen ohessa 15-mieskollegion (pappisveljistön)
  jäseneksi. Sellaisena hän otti osaa siihen vuosisataisjuhlaan, jonka
  keisari v. 88 toimeenpani. Vähää myöhemmin v. 90 jätti Tacitus Rooman
  ja palasi vasta appensa Agricolan kuoltua v. 93. Sinä aikana hän oli
  jossakin toimessa, mutta emme tiedä missä.
  Roomaan palattuaan Tacitus yleensä pysyttäytyi syrjässä välttääkseen
  Domitianuksen epäluuloa. Kun Domitianus oli kukistettu, tuli Tacitus
  konsuliksi v. 97 L. Verginius Rufuksen jälkeen ja piti myös
  hautajaispuheen hänen kunniakseen. Sitten mainitaan hänen nimensä
  v. 100, kun hän ystävänsä nuoremman Pliniuksen kanssa esiintyi
  Afrika-maakunnan asujanten avustajana heidän syyttäessään ent.
  prokonsulia Marius Priscusta rahainkiskomisista, jolloin Marius
  tuomittiin syylliseksi. Lisäksi muuan äskettäin löydetty
  piirtokirjoitus osoittaa, että hän Trajanuksen aikana oli Asian
  prokonsulina (maaherrana). Mitään enempää emme tiedä hänen toimistaan
  valtion palveluksessa. Arvellaan hänen kuolleen keisari Hadrianuksen
  ensi hallitusvuosina.
  Aikaisin Tacituksen teoksista on luultavasti _Dialogus de oratoribns_
  (Keskustelu puhujista), jossa hän esittää syyt puhetaidon
  rappeutumiseen keisarien aikana. Ainettaan on tekijä käsitellyt
  hyvinkin viehättävästi ja luontevasti, jotta kirjanen syystä on luettu
  Rooman kirjallisuuden parhaimpiin tuotteisiin. Kuitenkin on usein
  väitetty ett'ei Tacitus olisikaan tämän kirjan tekijä, koska se
  tyyliltään monessa suhteessa suuresti eroaa hänen muista teoksistaan.
  Sen johdosta ovat jotkut otaksuneet että Tacitus jo nuoruudessaan noin
  v. 80 olisi teoksen sepittänyt.
  Ennenkuin Tacitus ryhtyi suurempiin teoksiinsa, julkaisi hän melkein
  samaan aikaan v. 98 kaksi kirjasta. Ensiksi julkaisi hän appensa
  Agricolan elämäkerran. Tämä on historiallinen ylistyskirja, missä
  tekijä varsin laajasti kuvailee Agricolan seitsenvuotista
  maaherranaoloa Britanniassa liittäen arvokkaita tiedonantoja tästä
  maasta ja sen kansoista.
  Toinen samana vuonna ilmestynyt kirjanen on _Germania_. Tällä
  kansatieteellis-maantieteellisellä tutkielmalla Tacitus tahtoi
  kiinnittää kansalaistensa huomiota Germaneihin, joitten tulevaa suurta
  merkitystä maailmanhistoriassa tarkkasilmäinen valtiomies sekä harras
  isänmaanystävä vaistomaisesti huolestuneena aavisteli.
  Sitten seurasi suurisuuntainen teos _Historiae_, jossa Tacitus kuvaili
  omaa aikaansa Galbasta Domitianuksen kuolemaan, siis etupäässä
  flavilaisen suvun historiaa. Tästä luultavasti 14 kirjaa käsittävästä
  teoksesta on vain osa säilynyt.
  Toisessa pääteoksessa, jota tavallisesti kutsutaan _Annales_
  (Vuosikirjat), kerrotaan tapaukset Augustuksen kuolemasta Neron
  kuolemaan. Sitä oli kaikesta päättäen 16 kirjaa; ainoastaan osa on
  tallella.
  Sen lisäksi Tacitus aikoi käsitellä Augustuksen historiaa sekä kuvata
  Neron ja Trajanuksen hallitusta, mutta kuolema esti hänet siitä.
  Tacitus noudattaa historiallisissa teoksissaan pragmatista
  (psykologista) katsantotapaa: hän ei tyydy yksinomaan kuvaamaan
  tapauksia, vaan koettaa myös selvitellä niitten syitä ja yhteyttä sekä
  ihmisiin että ulkonaisiin oloihin nähden. Hänen nuoruutensa ja
  miehuutensa aika kauheine ja turvattomine oloineen oli kuitenkin siinä
  määrässä painanut hänen mieleensä synkän katkeruuden, jotta hän yleensä
  kaikkialla näkee vain kehnoutta ja halpamaisuutta sekä sen takia
  tietämättäänkin värittää esitystään. Hänen kielessään on tosin henkisen
  pilaantumisen merkkejä havaittavissa, mutta intohimoisessa,
  pingoitetussa niukkuudessaan runollisine vivahduksineen ynnä
  lennokkaine sanoineen se vaikuttaa valtavasti syvemmälti ajattelevaan
  lukijaan.
  
  
  
  JULIUS AGRICOLAN ELÄMÄ JA LUONNE
  
  
  Johdanto.
  
  1. Kuuluisain miesten tekojen ja tapojen kertominen jälkimaailmalle oli
  muinoin tavallista eikä edes meidän päiviemme suku, vaikka onkin
  väliäpitämätön nykyajan tapahtumista, ole sitä unohtanut, kunhan joskus
  suuri ja loistava ansio voitollisena on kohonnut yli tuon pienille ja
  suurille yhteiskunnille yhteisen paheen, yli väliäpitämättömyyden
  siveellisestä arvosta ja kateuden. Mutta kuten esi-isiemme aikana oli
  helppo suorittaa muistettavia tekoja sekä siihen oli vapaa tilaisuus,
  niin mainioimmat nerot ilman puolueellisuutta ja imartelematta
  ryhtyivät ansiokkaan muistoa ikuistuttamaan yksin hyvän omantunnon
  palkasta. Ja useatkin pitivät oman elämänsä esittämistä pikemmin
  luottamuksena omaan arvoonsa kuin ylimielisyytenä, eikä se eräälle
  Rutiliukselle tai Scaurukselle tuottanut vähempää luotettavaisuutta tai
  ollut pahennukseksi heille.[1] Siten ansioita niihin aikoihin parhaiten
  arvostellaan, jolloin esteettömimmin esiintyvät. Mutta nyt on minun
  täytynyt pyytää anteeksi aikoessani vainajan elämää kuvata, jota en
  olisi pyytänyt, jos olisin tahtonut esiintyä syyttäjänä. Siihen määrään
  julmat ja ansioille epäsuotuisat ajat olemme läpikäyneet.
  2. Vielä luemme, että, kun Arulenus Rusticus oli ylistänyt Paetus
  Thraseaa sekä Herennius Senecio Helvidius Priscusta, oli se ollut
  hengenrikos ja oli raivottu sekä itse kirjoittajia että lisäksi niitten
  kirjoituksia vastaan,[2] kun annettiin poliisi-virkamiehille toimeksi
  polttaa vaalipaikalla, itse torilla, niin kuuluisain miesten
  hengentuotteita. Tietysti sillä tulella luultiin voitavan tukahuttaa
  Rooman kansan ääntä, senaatin vapaudentunnetta ja ihmissuvun
  arvostelua, kun lisäksi viisaustieteen opettajat ja kaikki
  jalot harrastukset kirottiin maasta, ett'ei mitään ihanteellista
  missään sattuisi olemaan. Olemme tosiaan antaneet suuren
  todistuksen kärsivällisyydestämme; ja niinkuin vanha aika on kokenut
  vapauden äärimäisyydet, niin me olemme kokeneet orjuuden, kun
  vakoilemisjärjestelmän kautta myös vapaa sana- ja ajatusvaihto
  riistettiin. Olisimme kadottaneet itse muistamiskyvyn vapaan sanan
  kera, jos vallassamme olisi ollut yhtä paljon unohtaminen kuin
  vaikeneminen.
  3. Nyt vasta elämä palautuu; mutta vaikka keisari Nerva heti ylen
  onnellisen hallituskautensa ensi alussa on yhteen liittänyt kaksi kauan
  yhdistämätöntä seikkaa, nim. yksinvallan ja vapauden, ja Nerva Trajanus
  päivä päivältä lisää aikamme siunausta eikä yleinen turvallisuus tunne
  ainoastaan toivoa ja kaipausta, vaan myös on omaksunut varmaa
  luottamusta kaipauksensa täyttymisestä, niin inhimillisen
  epätäydellisyyden mukaisesti parannuskeinot hitaammin vaikuttavat kuin
  paheenainekset; ja niinkuin ruumiimme vain hiljalleen varttuvat, mutta
  yht'äkkiä sortuvat, niin helpommin voidaan neroja sekä tieteellisiä
  harrastuksia tukahuttaa kuin jälleen eloon herättää: sillä juuri
  mieltymys toimettomuuteen hiipii huomaamatta meihin ja aluksi vihattu
  paikalla-oleminen tulee rakkaaksi. Ja vielä, jos nyt 15 vuoden aikana,
  mikä ihmiselämässä on pitkä jakso, useat ovat hävinneet satunnaisten
  kuolemantapausten kautta sekä rohkeimmat hallitsijan julmuuden johdosta
  ja me harvat jälkeen jääneet, niin sanoakseni, olemme jääneet eloon
  sekä muitten jälkeen että myös itsemme jälkeen, kun keskeltä elämäämme,
  näette, on riistetty niin monta vuotta, joiden kuluessa me nuoret
  hiljaisuuden vallitessa olemme päässeet vanhuuden-ikään ja vanhukset
  melkeinpä umpeen kuluneen elämänsä loppuun. Ja kuitenkin se on minulle
  suureksi iloksi, kun olen kyhännyt vaikkapa koruttomalla ja
  yksinkertaisella kielellä entisen orjuuden-ajan muistokirjan sekä
  todistuskappaleen nykyisestä onnellisesta tilasta. Sillä välin tämä
  kirja, joka on määrätty appeni Agricolan kunniaksi, ollen lapsellisen
  rakkauden osoitus, saapi kiitosta tahi ainakin anteeksi-antoa osakseen.
  
  
  Agricolan elämä Britannian maaherratoimeen saakka.
  
  Gnaeus Julius Agricolalla, joka oli syntynyt Forum Julii'n vanhassa,
  kuuluisassa siirtokunnassa,[3] oli kumpaiseltakin puolelta isoisänä
  keisarillinen prokuraatori, mikä osoittaa ritarinarvoa. Hänen isänsä
  Julius Graecinus, senaatorinarvoinen mies, oli tehnyt itsensä
  tunnetuksi kaunopuheisuuden ja filosofian harrastuksestaan sekä oli
  juuri näitten ominaisuuksien johdosta ansainnut keisari Gaiuksen
  vihaa;[4] sillä hän sai käskyn esiintyä syyttäjänä Marcus Silanusta
  vastaan ja surmattiin, kun hän siitä oli kieltäytynyt.[5] Hänen äitinsä
  oli Julia Procilla, harvinaisen siveä nainen. Kasvatettuna tämän
  huolellisessa hoivassa vietti hän lapsuuttaan ja nuoruuttaan
  kaikenpuolisesti viljellen jaloja harrastuksia. Hänet pidätti
  viettelyksen kiusauksista oman hyvän, terveen luonteensa ohessa myös se
  seikka, että hän heti lapsena sai olinpaikkansa ja opetuksensa
  Massiliassa, missä paikassa kreikkalainen sivistys ja maalaiskaupungin
  yksinkertaisuus oivasti yhtyivät.[6] Muistan hänen usein itse kertoneen
  ensi nuoruudessaan syventyneen filosofian tutkimiseen kiivaammin kuin
  oli luvallista Roomalaiselle ja lisäksi senaatorille, mutta että hänen
  äitinsä järkevyys oli hillinnyt hänen tulista intoaan. Sillä hänen
  laajasuuntainen ja korkealle pyrkivä neronsa tavoitteli suuren, ylevän
  maineen kaunista ihannetta tulisemmin kuin varovaisuus vaati. Sitten
  iän mukaan tullut järkevyys tyynnytti hänen mieltään ja hän pidätti
  itsellensä filosofiasta itsensähillitsemisen kyvyn, mikä on juuri
  vaikein taito.
  5. Ensimäiset alkeet leirielämään nähden hän suoritti Britanniassa
  huolellisen ja varovaisen päällikön Suetonius Paulinuksen mieleen, kun
  tämä oli valinnut hänet majatoverikseen tutustuaksensa häneen. Eihän
  Agricola menetellyt vallattomasti nuorten tapaan, jotka väärinkäyttävät
  sotaelämää irstaisuuteen, eikä hän huolimattomasti käyttänyt
  upseeriasemaansa eikä kokemattomuuttansa huvituksien ja loman
  saavuttamiseksi, vaan hän tahtoi oppia tuntemaan maakuntaa, tulla
  tutuksi sotajoukolle, oppia kokeneilta sekä seurata parhaitten
  esimerkkiä, hän ei tavoitellut mitään ylvästelläkseen, ei kieltäytynyt
  mistäkään pelon vuoksi ja toimi samalla varovaisesti ja tarmokkaasti.
  Eikä Britannia tosin milloinkaan muuten ollut levottomampi tai sen
  omistus enemmän epävarma; veteraanit olivat tapetut, siirtokunnat
  poltetut, sotajoukot hävitetyt; silloin saatiin taistella
  pelastuksesta, sitten vasta voitosta. Vaikka tämä kokonaan toimitettiin
  toisen ohjeitten ja johdon mukaan ja koko ratkaisu sekä kunnia
  maakunnan takaisin valloittamisesta tuli päällikön osalle, niin antoi
  se nuorelle miehelle taitavuutta, kokemusta ynnä kiihotusta ja hänen
  mielensä valtasi halu sotamaineen saavuttamiseen, mikä halu oli
  epämieluinen aikoina, jolloin etevistä vallitsi nurja luulo eikä ollut
  vähempi vaara paljosta maineesta kuin pahasta.
  6. Sittemmin hän matkusti pääkaupunkiin ryhtyäkseen hallintotoimiin
  sekä nai Domitia Decidianan, joka kuului loistavaan sukuun; ja tämä
  avioliitto tuli hänelle kunniaksi ja tueksi pyrkiessään korkeampaan
  asemaan. He elivät ihmeellisessä sopusoinnussa, keskinäisessä
  rakkaudessa kumpikin asettaen toisen etusijaan, missä tapauksessa
  kuitenkin hyvässä aviovaimossa on sitä enemmän ansiota, kun sitä
  vastoin toisessa tapauksessa pahassa on enemmän vikaa.
  Quaestorina sai hän arvan kautta osakseen Asian maakunnan ja
  prokonsuliksi Salvius Titianuksen; ei kumpikaan näistä seikoista häntä
  turmellut, vaikka maakunta olikin rikas sekä väärinkäyttöihin
  houkutteleva ja prokonsuli, ollen valmis kaikenlaiseen ahneuteen,
  rajattomalla myöntäväisyydellä olisi suostunut hankkimaan keskinäisen
  vääryyden-salaamisen. Siellä hän sai tyttären, joka samalla oli tueksi
  kuin lohdutukseksi; sillä ennen syntyneen pojan hän pian kadotti. Sitte
  hän levossa ja rauhassa vietti quaestorin- ja kansantribunin-toimen
  välisen vuosikauden ja myös tribunivuotensa tuntien Neron ajat, jolloin
  toimettomuus merkitsi viisautta. Samanlainen hiljainen meno oli hänen
  praetorinajallaan, sillä oikeustoimi ei ollut tullut hänen osakseen.
  Juhlaleikit ja virkaansa kuuluvat muodolliset toimet suoritti hän
  noudattaen keskitietä järjellisen säästäväisyyden ja ylellisyyden
  välillä, jotta hän ollen kaukana tuhlaavaisuudesta pikemmin sai
  tunnustusta. Sen jälkeen Galba valitsi hänet ottamaan selkoa
  temppelilahjoista ja hän sai erittäin huolellisella tutkimisella
  aikaan, ett'ei valtion tarvinnut tuntea ryöstöä kenenkään muun puolelta
  kuin Neron.
  7. Seuraava vuosi tuotti hänen sydämelleen ja kodilleen kovan vamman.
  Sillä kun Othon laivaväki, kulkien kuritta ympäri, vihollisen tavoin
  hävitti Intimiliumia (mikä on osa Liguriaa),[7] tappoi se Agricolan
  äidin hänen omalla tilallaan sekä hävitti itse maatilat ynnä suuren
  osan hänen perintöään, mikä juuri oli ollut aiheena verenvuodatukseen.
  Kun nyt Agricola matkusti täyttääkseen velvollisuutensa lapsena,
  yllätti hänet huhu siitä, että Vespasianus tavoitti korkeinta valtaa,
  ja hän kääntyi heti hänen puolellensa.
  Hallitusta sekä pääkaupungin oloja hoiti alussa Mucianus, kun
  Domitianus vielä oli aivan nuori sekä isänsä korkeasta asemasta omisti
  itselleen ainoastaan vapauden irstaisuuksiin. Kun hän oli lähettänyt
  Agricolan kutsunnan toimittamiseen ja tämä oli toiminut tunnollisesti
  ja tarmokkaasti, hän asetti hänet 20:nnen legionan päälliköksi, joka
  vastenmielisesti oli ryhtynyt valansa tekemään ja jonka edellisen
  päällikön kerrottiin toimivan kapinallisesti; se oli, näette, myös
  konsulinarvoisille maaherroille liian mahtava ja pelottava eikä
  praetorinarvoinen päällikkö ollut kykenevä sitä hillitsemään; oli
  epätietoista oliko vika hänessä vai sotamiesten luonteessa. Siten
  samalla valittu jälkeläiseksi kuin tuomariksi hän osoitti harvinaista
  vaatimattomuutta, esittäen huomanneensa ne kelvollisiksi, sen sijaan
  että hän ne oli siksi saattanut.
  8. Siihen aikaan Vettius Bolanus johti Britanniaa leppeämmin kuin
  soveliasta on hurjaan maakuntaan nähden. Agricola hillitsi
  tarmokkuuttaan sekä tulisuuttaan, jott'ei hän liiaksi esiintyisi,
  tottunut kun oli kuuliaisuuteen sekä yhdistämään etunsa ja
  velvollisuutensa. Pian sen jälkeen Britannia sai maaherrakseen
  konsulinarvoisen Petilius Cerialiksen. Nyt oli kunnolla vapaa tilaisuus
  mainiotöihin, mutta aluksi Cerialis antoi hänen ottaa osaa vain
  vaivoihin ja vaaroihin, sen jälkeen myös kunniaan; usein hän asetti
  hänet sotajoukon-osaston etunenään koetteeksi ja toisinaan hänen
  onnistuttuaan myös isompien joukkojen johtoon. Eikä Agricola
  milloinkaan urotöistään kerskannut oman maineen saavuttamiseksi;
  alkuunpanijan ja päällikön kunniaksi jätti hän menestyksen niinkuin
  ala-arvoinen konsanaan. Siten esiintyen kunnollisuudella
  toimeenpanemisessa sekä vaatimattomuudella kertoessaan pysyi hän
  vapaana kateesta, mutta ei kuitenkaan kunniasta.
  9. Legionan-päällikkyydestä palatessaan kohotti hänet jumaloittunut
  Vespasianus patriisein joukkoon, ja asetti hänet sitten Aquitanian
  maakunnan johtoon,[8] mikä oli varsin loistava arvopaikka sekä
  hallintotointen paljouden johdosta että katsoen siihen toivoon
  konsulaatista, johon hänet oli määrännyt. Useimmat luulevat
  sotilashenkilöiltä puuttuvan hienoutta, koska oikeudenhoito
  sotaelämässä on riippumaton ja vähemmän tarkka sekä käsittelee enimmät
  asiat nopeasti eikä kehitä siviiliasioissa tarvittavaa kekseliäisyyttä.
  Agricola toimi luonnollisen ymmärtäväisyytensä johdosta taitavasti ja
  oikeudellisesti, vaikka oli kysymys rauhallisista kansalaisista.
  Lisäksi oli sekä virkatoimiin että lepoon aikaa määrätty; kun käräjät
  ja oikeudenistunnot vaativat, oli hän vakava, tunnollinen ja ankara,
  mutta useammin kuitenkin lempeä; kun virkatoimi oli täytetty, ei ollut
  enää mitään jälkeä virkavaltaisuudesta; hän oli vapaa ankarasta
  olemuksesta, ylpeydestä ynnä ahneudesta. Eikä ystävällisyys vähentänyt
  hänen arvokkuuttaan tai ankaruus rakkautta häneen, mikä tosin on perin
  harvinaista. Rehellisyyden ja nuhteettomuuden mainitseminen semmoisessa
  miehessä olisi vääryys hänen luonteenominaisuuksiansa kohtaan. Ei hän
  pyytänyt edes mainetta, jota usein myös kelpo miehet tavoittelevat,
  esiintuomalla kuntoaan tai käyttäen tekosyitä: ollen kaukana
  kateellisuudesta virkatovereitansa kohtaan, kaukana kilvoittelusta
  prokuraattorien kanssa piti hän voittajaksi pääsemistä kunniattomana
  sekä tappion kärsimistä rumana.
  Vähemmän kuin kolme vuotta hänet pidettiin siinä toimessa ja kutsuttiin
  sitten takaisin heti toivolla päästä konsuliksi, sen huhun seuratessa
  että Britannia hänelle annettaisiin maakunnaksi, ei ensinkään hänen
  omien puheittensa johdosta, vaan siksi että häntä pidettiin oikeana
  miehenä. Ei huhu aina erehdy, toisinaan se myös on oikeaan osunut.
  Ollen konsulina hän silloin, nuorukaiseksi tultuani, kihlasi minulle
  oivakuntoisen tyttärensä sekä antoi hänet konsuliaikansa jälkeen
  minulle puolisoksi; ja pian sen jälkeen tuli hän Britannian maaherraksi
  saaden lisäksi pontifexin papillisen arvon.
  
  
  Britannia ja sen valloitus.
  
  10. Britannian asemasta ja kansakunnista, joista useat kirjailijat ovat
  kertoneet, aion puhua, en joutuakseni vertailuun huolellisuudestani ja
  kyvystäni, vaan syystä että se nyt vasta on täydellisesti voitettu;
  siten kerrotaan nyt historiallisella tarkkuudella, mitä edeltäjäni
  vielä tuntematta asioita ovat kaunopuheisesti koristelleet.
  Britannia, ollen suurin niistä saarista, joita Roomalaisten maantieto
  käsittää, leviää asemaltaan ja suunnaltaan idässä Germaniaan, lännessä
  Hispaniaan päin ja on etelässä myös Gallian näkyvissä; sen pohjoisosia
  huuhtoo laaja ja aukea meri, maita kun ei ole ensinkään vastassa. Koko
  Britannian muotoa ovat Livius sekä Fabius Rusticus -- joista edellinen
  on kaunopuheisin vanhoista ja jälkimäinen uusista kirjailijoista --
  vertailleet pitkulaiseen laattaan tai kirveeseen. Ja sillä onkin
  sellainen muoto ilman Caledoniaa,[9] josta syystä huhu on sen siirtänyt
  koko maahan; mutta rannikon ikäänkuin jo loppuessa ulkonee ääretön,
  epätasainen maa-ala, mikä ikäänkuin kiilaksi kärjistyy.
  Tämän äärimäisen meren rannikon ympäri roomalainen laivasto silloin
  ensi kerran purjehti sekä näytti toteen että Britannia on saari, ja
  samalla kertaa se keksi siihen aikaan saakka tuntemattomat saaret, niin
  kutsutut Orcadit, sekä kukisti ne.[10] Thule ainoastaan etäällä
  havaittiin siitä syystä, että vain siihen asti oli määrä lähteä ja
  talvisaika oli lähellä.[11] Mutta liikkumatonta ja soutajille hankalaa
  merta, kuten kerrotaan, eivät edes tuuletkaan suuresti kohota,
  luultavasti sen johdosta, että maat ja vuoret, mitkä myrskyilmoja
  aiheuttavat ja edistävät, ovat harvinaisemmat ja tuon yhtenäisen meren
  syvä vesi hitaammin joutuu liikkeelle. Tämän teoksen tarkoituksena ei
  ole tutkia valtameren luonnetta ynnä sen nousua, ja useat ovatkin siitä
  kertoneet; vain yhden seikan mielin lisätä, ett'ei meri missään
  laajemmalti leviä, että se joka taholle kuljettaa paljon merivirtoja,
  ett'ei se vain rantaan saakka nouse tai laske, vaan virtailee syvälle
  ja leviää sekä kohoilee harjanteillekin ja vuorille, ikäänkuin se olisi
  omalla alallaan.
  11. Muuten ei ole ensinkään tunnettu -- niinkuin on laita
  sivistymättömissä kansoissa --, minkälaiset ihmiset ensinnä ovat
  Britanniassa asuneet, maassa syntyneet tai maahan tulleet. Ruumiinmuoto
  on monenlainen ja siitä saatetaan vetää eri johtopäätöksiä. Sillä
  Caledonian asukkaiden punertava tukka sekä rotevat jäsenet puhuvat
  niitten germanilaisen syntyperän puolesta; Silurien[12] ahavoittuneet
  kasvot, useimmiten kiharat hiukset ja niitten asema Hispaniaa
  vastapäätä tekee luotettavaksi että Iberit muinoin ovat kulkeneet meren
  poikki sekä anastaneet nuo asuinpaikat; ne, jotka Galleja lähinnä
  asuvat, ovat myös niiden näköisiä, joko sen johdosta että yhteisen
  sukuperän vaikutus vielä kestää tai että noissa päinvastaiseen suuntaan
  etenevissä maissa ilmasto on antanut väestölle samanlaisen
  ruumiinmuodon. Ylipääten kuitenkin on luultavaa että Gallit ovat
  valtaansa ottaneet tuon lähellä olevan saaren. Tavataan niitten pyhät
  toimitukset sekä uskonnolliset käsitykset; kieli ei ole suuresti
  erilainen; vaarojen tavoittelemisessa on heillä yhtäläinen rohkeus sekä
  vaarain uhatessa yhtäläinen pelko niitä välttääkseen. Britannit
  osoittavat kuitenkin enemmän sotaintoa, heitä kun ei pitkällinen rauha
  vielä ole veltostuttanut. Sillä olemmehan kuulleet että Gallitkin ovat
  sodissa kunnostaneet itseään; sitten velttous valtasi heidät rauhan
  tultua, samalla kuin yhdessä vapautensa kanssa menettivät
  urhoollisuutensa. Täten kävi niitten Britannien, mitkä muinoin
  voitettiin; muut ovat edelleen, niinkuin Gallit olivat.
  12. Jalkaväessä on heidän voimansa, muutamat kansakunnat taistelevat
  myös vaunuilla. Vaunujen ohjaaja on suuremmassa arvossa, sillä
  alustalaiset suorittavat taistelun. Ennen muinoin he olivat
  kuninkaitten alaisia, nyt hajaantuvat puolueharrastusten johdosta
  päämiestensä kesken. Eikä mikään seikka ole meille hyödyllisempi niin
  voimakkaita heimoja vastaan kuin se, ett'eivät yhteisesti neuvottele.
  Harvoin on kahdella tai kolmella valtiolla kokouksensa yhteisen vaaran
  häätämiseksi; siten taistelevat yksitellen ja joutuvat kaikki
  alakynteen.
  Ilmasto on tiheiden sateiden ja usvien takia kurja; kuitenkaan ei ole
  ankaraa pakkasta. Päivien pituus voittaa niitten määrän meidän
  maanosassamme; yö on kirkas sekä Britannian äärimäisessä osassa lyhyt,
  jotta vain pienenä hetkenä erotetaan päivänvalon loppu ja alku.
  Väitetään että, joll'eivät pilvet estä, nähdään läpi yön auringon
  loisto ja ett'ei se laskeudu eikä nouse, vaan kulkee ohitse näköpiirin.
  Sillä maan äärimäiset tasaiset seudut eivät levitä pimeyttä alhaisen
  varjonsa johdosta, joten yö vallitsee ainoastaan taivaan ynnä tähtien
  alapuolella. Maa sallii hedelmien viljelemistä, lukuunottamatta
  öljy- ja viinipuita sekä muita lämpimämmissä maissa tavallisesti
  kasvavia, ja on lisäksi tuottelias: hitaasti ne kypsyvät, mutta
  kasvavat nopeasti; syy kumpaiseenkin on sama, nim. maan ja ilman runsas
  kosteus. Britannia tuottaa kultaa ja hopeata sekä muita metalleja
  voittajille palkinnoksi. Myös helmiä kasvaa valtameri, mutta ne ovat
  tummia ja harmahtavia. Jotkut luulevat että kokoojilta puuttuu oikea
  taito, sillä Punaisessa meressä ne vielä elävinä ja hengittävinä
  kiskaistaan kallioilta, Britanniassa ne kootaan, kun ovat rannalle
  työnnetyt; minä puolestani kernaammin luulisin ett'eivät helmet ole
  oikeaa lajia kuin että meiltä puuttuu ahneutta.
  13. Britannit itse suostuvat viipymättä sotamiesten ottoon ja veroihin
  sekä muihin valtion määräämiin taakkoihin, jos vain ei ole
  väärinkäytöksiä; näitä he vastenmielisesti kärsivät, kukistetut kun
  ovat tottelemaan eivätkä orjina palvelemaan.
  Vaikka siis tuo jumaloittunut Julius Caesar, joka ensinnä kaikista
  Roomalaisista sotajoukolla astui Britanniaan, onnellisessa taistelussa
  pelotti asukkaita ja anasti rannikon, voipi sanoa hänen näyttäneen sen
  jälkeentuleville eikä jättäneen sitä. Sitten seurasivat kansalaissodat
  sekä päällikköjen esiintyminen aseissa valtiota vastaan ja kauan oli
  Britannia unohduksissa myös rauhanaikana; sitä nimitti jumaloittunut
  Augustus valtioviisaudeksi sekä Tiberius hänelle annetuksi
  määräykseksi. Keisari Gaius ajatteli, kuten kyllin tiedetään,
  tunkeutumista Britanniaan, mutta hän oli kärkäs peruuttamaan
  horjuvaisen luonteensa johdosta ja hänen mahtavat hankkeensa Germaniaa
  vastaan jäivät menestystä vaille. Claudius vainaja ryhtyi jälleen
  valloitusretkeen lähettämällä legioneja ja apujoukkoja meren yli sekä
  ottamalla Vespasianuksen osalliseksi asiain johtoon, mikä oli alkuna
  hänen sittemmin seuraavaan ylennykseensä: kansanheimot kukistettiin,
  kuninkaat otettiin vangeiksi ja kohtalo ennustaen osoitti
  Vespasianusta.
  14. Ensimäisenä konsulaarina asetettiin Aulus Plautius maan johtoon ja
  sen jälkeen Ostorius Scapula, kumpikin sodassa erinomainen;[13]
  vähitellen lähin osa Britanniaa saatettiin maakunnan muotoon ja sen
  lisäksi sinne asetettiin siirtokunta veteraaneista.[14] Muutamat kunnat
  annettiin Cogidumnus kuninkaalle (hän pysyi meidän aikaamme saakka
  erittäin uskollisena) Rooman kansan vanhan ja ammoin noudattaman
  menettelytavan mukaan käyttää kuninkaitakin orjuuden välikappaleina.
  Sen jälkeen Didius Gallus säilytti mitä edeltäjänsä olivat hankkineet
  ja siirsi vain muutamat linnoitukset edemmäs saadaksensa mainetta
  virka-alansa laajentamisesta. Veranius astui Didiuksen sijaan, mutta
  hän kuoli ennen vuoden kuluttua.
  Sitten Suetonius Paulinus kahden vuoden aikana onnella suoritti
  tehtävänsä kukistaen heimoja sekä perustaen linnoituksia; tähän
  luottaen hän hyökkäsi Mona-saarelle,[15] se kun kapinallisille soi
  apua, mutta antoikin siten tilaisuuden hyökkäyksiin takanaan.
  15. Sillä kun pelko maaherran poissa ollessa oli kadonnut, Britannit
  keskenään alkoivat pohtia orjuutensa rasituksia, kertoella
  väkivaltaisuuksista sekä selityksillään niitä pahemmiksi saattaa: ei
  ollut muka muuta hyötyä kärsivällisyydestä kuin että kovempia
  rangaistuksia asetettiin heille, ikäänkuin he helposti kärsisivät
  niitä. Ennen muinoin oli heillä ollut yksi kuningas, mutta nyt kaksi
  asetettiin heidän keskuuteensa, joista maaherra riehui heidän veressään