Agnes - 1

  
  AGNES
  Kirj.
  Minna Canth
  
  1892
  
  
  I
  
  Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntä
  katselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamatta
  sain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain
  opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittää
  huomioni häneen.
  Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin
  muotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli
  syvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden
  pienimmätkin väreet ja vaihtelut.
  Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan
  tavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein
  olivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta.
  Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin
  hienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat
  mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin
  nuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän
  vaikutuksen.
  Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko
  hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoa
  liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt.
  Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään.
  Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähden
  ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisesti
  olisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan
  olevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänen
  ajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas,
  hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdoton
  ajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa.
  Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä oli
  oikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnes
  tässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi.
  Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajan
  määräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen.
  Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli
  yhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi.
  --Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli
  kaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen.
  Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan.
  Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos.
  Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurun
  aihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavalla
  puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun.
  Tuli puukuorma vastaan.
  --Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoili
  Fanny oikein surkealla äänellä.
  --Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina.
  Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen.
  --Ettäkö te sitten pysyisitte siellä?
  --Kyllä me pysymme.
  --No, nouskaahan koetteeksi.
  Ylös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme,
  halkojen päällä.
  Taivas, kuinka se oli hauskaa!
  --Ajammeko näin kaupungin läpi?
  --Ajamme.
  --Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna.
  --Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse.
  --Tietysti uskallamme, vakuutin minä.
  Hevonen astui käyden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin
  kummaan, mutta me pysyimme ylhäisessä asemassamme ja heitimme heihin
  ylpeitä silmäyksiä.
  --Mihinkä sitä ajetaan? kysyi mies.
  --Rouvasväen koululle.
  --Missä se on?
  --Keltainen talo torin laidassa.
  Hän siis aikoi kyyditä meidät koululle saakka.
  --Mitähän tytöt sanovat, kun näkevät meidän ajavan puukuormalla kouluun?
  Eivätköhän ihmettele?
  Me nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme näyttää
  vakavilta. Emme olleet tietääksemmekään, että tämmöinen kulku oli outoa.
  Jo olimme ikkunain kohdalla. Siellä oli merkillisen hiljaista sisällä.
  Heitimme syrjäkatseen sinnepäin. Taivas--he istuivat jo tunnilla!
  Ylpeys katosi ja ilo kerrassa hävisi kasvoilta.
  --Mitä nyt teemme? Kuinka uskallamme mennä sisään? Ja mitä sanomme? Kuka
  menee ensiksi?
  Hevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme alas,
  emme muistaneet edes kiittääkään ystävällistä ajuriamme.
  --Niin, kuka menee ensimmäisenä luokalle?
  Fanny heitti päätään taakse, tempasi oven auki ja astui sisään. Minä
  seurasin, vaikka en täysin yhtä uljaana. Anna sitten kolmantena, koko
  lailla meitä arempana.
  Yleinen huomio kääntyi meihin, jok'ainoa silmä meitä seurasi siellä,
  missä koetimme sävyisästi pujottautua paikoillemme.
  Sitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka jälkeen tuomio lankesi.
  Tunnin aresti--niin kuului päätös. Tunnin aresti? Pyh--mitä me siitä.
  Mielellään sen kärsisi tuommoisen hauskan seikkailun jälkeen. Välitunti
  kun alkoi, emme enää olleet millämmekään koko rangaistuksesta.
  --Tytöt kokoontuivat ympärillemme.
  --Mistä asti te ajoitte puukuormalla?
  --Sieltä aina Kotkankallion luota.
  --Hyvänen aika! Ja kaupungin läpi?
  --Tietysti.
  --Jess' siunatkoon. Eikö tullut vastaanne ketään?
  --Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi.
  --Jumala! Ja hän näki teidät?
  --Näki tietysti. Mutta me emme olleet häntä huomaavinamme.
  --Ajatelkaas!
  --Niin, ajatelkaas!
  He katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silmät suurina. Meitä
  ihmeteltiin. Ja mekös siitä mielissämme.
  Kilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat rientäneet
  ikkunoihin meitä katsomaan, vastaan tulijat pysähtyivät kaduilla, mutta
  me vaan emme välittäneet! Semmoista seikkailua ei vielä ikinä ollut
  kenellekään tapahtunut, emmekä me sitä milloinkaan maailmassa unohtaisi.
  Niin se oli hauskaa, ja kun kuorma vielä oli niin tavattoman korkea,
  siinä vissiinkin oli kokonainen syli halkoja, vähintään! Eikä sitä joka
  tyttö olisi uskaltanut tehdä, tuskinpa yksikään koko koulussa, paitsi
  meitä kolmea.
  Olimme niin olevinamme, ettei vähä mitään. Tytöt ympärillämme eivät
  lakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen
  selvään näki heidän kasvoistaan.
  Agnes istui syrjempänä, kuunteli ja oli ääneti. Silmäni osuivat häneen.
  Hän käänsi verkalleen päänsä pois, mutta minä kumminkin vilaukselta sain
  kiinni hänen katseestaan. Ja siinä minulle kylliksi. Se oli kuin kylmää
  vettä niskaani.
  En kerskaillut enää enkä nauranut. Häpeissäni vetäännyin parvesta
  loitommalle ja kävin istumaan. Agnes paheksui tekoamme--! Ja nyt minäkin
  heti ymmärsin, kuinka peräti typerästi olimme käyttäytyneet. Aivan kuin
  vallattomat poikanulikat. Oliko koskaan nähty tai kuultu tyttöjen tuolla
  tavalla ajelevan puukuormien päällä? Agnes ei millään ehdolla olisi sitä
  tehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme ajatelleet paremmin! Nyt
  ehkä koko koulu joutui huonoon maineesen meidän tähtemme. Tunsin itseni
  kovin onnettomaksi.
  Fanny siellä yhä kehasteli ja tytöt yhä ihmettelivät. Se alkoi minua
  vaivata, oikein leikkasi korvia heidän ilonsa.
  Agnes selaili kirjaansa, hän ei viitsinyt enää kuunnella. Kuinkahan
  olimmekaan alentuneet hänen silmissään! Minua ihan jo itketti.
  En uskaltanut mennä Agnesia lähellekään. Hän näytti niin vakavalta.
  Voisiko hän koskaan unhottaa tämän tapauksen? Vai pitäisikö hän minusta
  nyt kaiken ikänsä huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi kuin
  painajainen pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin.
  En uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä minä aina kovasti
  ujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella häntä vapaasti ja
  avonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin vähän
  loitompana, tai, jos lähelle satuin niin vaikenin. Eikä meistä kukaan
  saanut ylpeillä siitä, että olisi päässyt Agnesin erityiseksi ystäväksi,
  semmoiseksi, jolle hän sydämmensä salaisuudet olisi uskonut. Lieneekö
  niitä Agnesilla ollutkaan. Meillä muilla oli jokaisella lemmikkinsä,
  toisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista milloinkaan
  puhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta häneen, sen kyllä
  tiesimme, vaan ei heistä kukaan saanut pienintäkään suosion merkkiä.
  Eivätkä he liioin rohjenneet lähestyä, kaukaa vaan ihailivat ja tuskinpa
  otti Agnes heidän tunteitaan ollenkaan huomioon.
  --Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja
  kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi
  kyllin arvokas hänelle?
  Me puolestamme sitä suuresti epäilimme. Sillä hänen vertaistaan ei
  voinut olla koko maailmassa, ei miestä eikä naista.
  Se kuva, joka Agnesista näiltä ajoilta jäi mieleeni, on vielä nytkin
  niin täydellinen, etten siinä pienintäkään virhettä tai puutetta näe.
  Usein sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä
  viisitoista vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet
  semmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella
  tavalla.
  Mutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin
  rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan
  yhtä suuressa määrässä. Eivät he tosin meille mitään sanoneet, mutta
  näimmehän sen selvästi kaikesta, heidän silmistään ja koko olennostaan,
  kun he häntä puhuttelivat, jopa siitä äänestäkin, jolla hänen nimensä
  lausuivat tunnilla kysymystä tehdessä.
  Paria vuotta ennen meitä hän erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan
  Helsingissä. Muutamia kirjeitä saimme häneltä ensimmäisenä vuonna,
  toisena emme enää ainoatakaan. Emmekä sitä ihmetelleet. Mitäpä hän meitä
  muistelisi, vähäpätöisiä tyttöhepakoita, taikka meidän pientä, mitätöntä
  kouluamme. Helsingissä hän oli tullut kehittyneempiin oloihin ja
  intelligentimpiin piireihin, joihin hän paremmin soveltui. Hyvin hän
  siellä viihtyi niin hän oli meille kirjoittanut. Ja olihan se
  luonnollista. Ei hän meitä kaivannut, eikä sopinut meidän sitä
  paheksia....
  Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet
  koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää
  jäljellä entisessä koulukaupungissa.
  Kerran meitä kumminkin vielä kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli
  silloin, kun minä olin morsiamena ja vietin häitä. Fannykin oli tullut
  aina Helsingistä saakka, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Ja hän se
  tiesi kertoa Agnesista.
  --Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillistä Agnesista? hän
  kysyi kesken kaikkea, entisistä kouluseikoista puhellessamme.
  --Mitä, sano, mitä?
  --Hän on mennyt Pietariin, eräälle äärettömän rikkaalle ruhtinattarelle
  seuranaiseksi.
  --Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eihän toki! Seuranaiseksi!
  --Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, sehän on jotain vallan toista,
  kuin muu tavallinen seuranainen.
  --Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten vielä--Pietarissa.
  --Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny.
  Viitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään.
  --Kerro nyt sentään.
  --No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin
  Pietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes
  on kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä
  huvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki
  vielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa.
  Nyt jäimme sanattomiksi.
  --Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää?
  --Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää.
  --Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet,
  oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja,
  hienointa salonki-elämää ja niin poispäin.
  Me kuuntelimme ja ihmettelimme.
  --Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä
  hiukan epäillen.
  --Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää.
  No, ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen
  maailmaan. Siellä hän tulee herättämään huomiota. Ettekö usko?
  Uskoimmehan me. Ja varmat olimme siitä, että häneen kaikki ylhäiset
  herrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti
  rakastuisivat.
  Mutta hän, Agnes itse? Kehenkä hän rakastuisi?
  Niin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi hän tulisi? Siinä kysymys,
  johon emme vastausta saaneet.
  
  
  II
  
  Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta,
  niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt.
  Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti
  heitä itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa
  edes Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se
  jäi jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi.
  Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin
  kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja
  soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka
  haaralta maata.
  Minäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin.
  Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi
  aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin.
  Myöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa
  laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät
  köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut,
  saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan
  mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli
  juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli
  mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut
  olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä
  ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat
  myöhästyneet samoin kuin minä.
  Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa "Jumal' on linnam'", kun
  saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli
  täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat
  yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli
  äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni
  nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus
  valtasi minut niinkuin muutkin.
  Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta
  alas ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät
  istumaan paikoilleen.
  Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja
  vaan kaikkialla.
  Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen
  naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa
  ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan.
  Hän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että
  pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas
  helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka
  komeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen
  hattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti
  päässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin.
  Stiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja
  arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti
  päätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen asennossaan
  suurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut olla häntä
  ihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta
  päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat
  harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen
  sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja
  huolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli.
  --Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni.
  Ja siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin
  ei hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti
  sitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli
  oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli
  hän eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän
  kansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä
  niin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi
  mielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa?
  Koetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en päässyt
  selville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän
  laulusta, joka taaskin oli alkanut.
  Älysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein
  tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin
  lähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin,
  isänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen
  kaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana
  ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan
  "eläköön" huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan koomilliselta,
  sillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin
  jaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista eikä
  esteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni
  sortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen "eläköön" oli kajahtanut.
  Kuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni.
  Käännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo
  komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua
  säikähtynyttä poloista.
  --Tunnetko minua, Liisi?
  Otin askeleen tai pari taaksepäin.
  --En ikipäivinä minä sinua tunne--arvelin mielessäni.
  Mutta samalla minulle selveni.
  --Agnes!
  Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka
  ujous heti kohta alkoi vaivata.
  Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän
  tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni
  niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa
  melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä.
  Koetin rohkaista mieltäni.
  --Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet
  tullut?
  Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin
  sen ohessa itsekseni.
  Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan
  ja katseli.
  --Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi.
  --Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin.
  Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea
  itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä
  huomata.
  --Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.
  --Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt
  sinut noin innoissasi kuin äsken.
  --Niin ... vai niin.... Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo,
  miksi hän oli naurussa suin.
  --Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.
  --Niin--tietysti sama--miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä
  puolustuksekseni.
  --Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin
  sinä.
  Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun
  kysyin:
  --Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken?
  --Innostunut? Mistä?
  --Rakkaudesta isänmaahan.
  --Jonkako herätti tuo puhe?
  Hän nauroi ääneen.
  --Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään.
  --Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe?
  Hän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi
  ivallista ylenkatsetta.
  --Lapsellista....
  --Sinä ehkä et innostu helposti mistään?
  --En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta.
  Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni--pelkkää
  naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat?
  Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti
  olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua
  itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli
  minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut
  ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut
  edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin
  pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle.
  Agnes keskeytti mietteeni.
  --Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi.
  --Olen.
  --Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi--?
  --Reijola.
  --Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on--?
  --Asijoitsia.
  --Niin, niin--olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä
  edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka
  monta?
  --Kolme.
  --Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä?
  --Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä
  vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea,
  ettei saa muuta tehdä kuin selvittää--
  Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista.
  --Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti?
  --Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti.
  --Ahaa,--ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja
  tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?
  --Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin
  pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi
  Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa "isä" ja
  "äiti"--ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: "itä", "äätä"
  siitä tulee--mutta "pullaa" hän jo lausuu aivan puhtaasti.
  Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.
  --Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin.
  --Kyllä.
  --Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii?
  --Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka.
  --Tervetuloa!
  Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni
  he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni
  niinkuin muutkin.
  --Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin
  hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia
  askeleita lavaa kohti.
  --Eivätkös laulaneet mainiosti?
  --Mainiosti?
  Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään.
  --Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska
  tuota pidät mainiona?
  --Niin, vaan--, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa--lauloivathan
  ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti.
  --Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta
  laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät
  korviani.
  Mitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä
  välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea
  arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli
  luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon
  parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä
  silti olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne
  muuten olisi tullut?
  Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet
  loitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme
  puhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin
  taaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset,
  varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin
  asuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi
  lupaustaan.
  
  
  III
  
  Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan.
  Sieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen
  asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten
  illaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa
  pumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä.
  Iltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä
  kyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa,
  ennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin
  lakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja
  aloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi
  koko ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin
  vallan kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna.
  Viimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin kotiin
  lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä olin
  tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka Lyyli
  oikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään.
  En ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei
  hän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä
  ympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia kadulla ja
  koetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli.
  Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian
  aika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä
  tahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen
  kädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi
  huutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä
  ollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata
  kiukuissaan.
  Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet
  nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin
  sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt
  siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi.
  Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa
  parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut
  sekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein
  hirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti
  jo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä
  ja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän
  parahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään
  kuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää
  kyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen
  poskeaan sormella.
  --Ainoko herätti Lyylin? kysyin.
  --Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus.
  --Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä.
  Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se
  nyt täyttä totta.
  --Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä.
  --Ääää--ääää--
  Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua.
  --Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa,
  ellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän
  kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset--!
  Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en
  liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea,
  hieno nainen seisoi kynnyksellä.
  --Agnes!
  --Hyvää iltaa!
  Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua.
  --Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa.
  Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan
  sinne saliin pikkuiseksi aikaa.
  --Kyllä--elä anna häiritä itseäsi millään muotoa.
  Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja
  unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa.
  Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta
  ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut
  myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi
  olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan.
  Sanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen