Aarniometsän sydän - 01

  
  
  AARNIOMETSÄN SYDÄN
  Kirj.
  Charles G. D. Roberts
  
  Suomentanut
  I. K. Inha
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1916.
  
  SISÄLLYS.
   I. Polkua vaanivat silmät
   II. Raivion mökki
   III. Kyläkunnasta karkotetut
   IV. Miranda ja metsän piilevä kansa
   V. Kroof, se iso emäkarhu
   VI. Mirandan pyhitys metsälle
   VII. Ystävykset
   VIII. Kirves ja sarvet
   IX. Pax Mirandä
   X. Filistealaisten pakoon ajo
   XI. Miranda ja nuori Taavi
   XII. Nuori Taavi raiviolla
   XIII. Lypsyaikana
   XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla
   XV. Riistapaisti
   XVI. Kuolema vähän elämän edestä
   XVII. Koskien pauhussa
  XVIII. Vieraan tihutyö
  
  
  I LUKU.
  Polkua vaanivat silmät.
  
  Ei velton lauhkea kuten kesäisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa
  vihantiin varjoihin lehväkattojen läpi, vaan jämeä, valppaasti ja
  salaperäisesti odottava, oli aarniometsän hiljaisuus. Se oli ikäänkuin
  avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, että pienikin ääni,
  jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta määrättyä mystillistä
  kieltä, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitä huolimatta
  se oli säröäkään saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut
  omaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epäjohdonmukaiset
  häiriöt kuin pantterin etäisen kiljunnan taikka kapuavan
  pähkinänakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkät juhlalliset
  huudot, jotka eläin kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriäisen
  kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petäjien, koivujen
  ja hemlokkien [Hemlokki (_Abies canadensis_) on kanadalainen jalokuusi.
  (Suom. muist.)] loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne
  auringonsäteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat näiden korkeiden
  latvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriäin varjojen solia,
  oli ihmeteltävän kirkasta, sitä ei samentanut minkäänlainen pöly-
  tai höyrytuhru. Sen lumoava läpikuultavuus kerrassaan petti silmää,
  joka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etäiset lehvät
  näyttämään läheisiltä ja läheiset oksat epätodellisilta, sekotti kaikki
  perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissä asioissa olevan
  keijumaista narripeliä.
  Huono ja kauan käyttämätön oli metsän läpi kulkeva polku. Toisin
  paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viiniköynnökset sen
  kerrassaan peittäneet, niin että se vain metsänhakkaajain veistämistä
  pilkoista voitiin erottaa kymmenistä muista eri tahoille haarovista
  reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri tässä, jossa se nousi
  pitkää loivaa rinnettä, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua
  vähin pitänyt paljaina sen kuluneita kiviä. Ja sitäpaitsi, vaikka
  ihmisen kuluttava jalka olikin jättänyt sen niin monen sulan ajaksi
  tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan
  käyttämättä olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen
  kulkijan jäljiltä, säilyttää sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa
  jokaiseen jalan kulkijaan. Tämä vanha polku palveli Kroofin, suuren
  naaraskarhun latuskoja kämmeniä, kun se astua löntysteli puolikasvuisen
  penikkansa keralla kauas vuorille, näyttääkseen jälkeläiselleen parhaat
  mustikkamaat. Ja polku viehätti puoleensa myöskin Ten-Tine karibun,
  [Pohjois-Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla
  sanalla. (S. m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin
  lepikkösoihin laitumia etsimään.
  Tänä syyskuun iltapäivänä, hiljaisuuden avosilmin odotellessa,
  lentää vikerti polkua pitkin äkkiä sepelpyy. Se kävi istumaan oksan
  vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja käänteli päätään puoleen ja
  toiseen, kurkistellen pyöreillä lasihelmisilmillään ja jäykistyen
  sitten liikkumattomaksi, niiden taulain näköiseksi, joita puu
  oli täynnään. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua
  lähestyvää jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettä kiviin.
  Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka työläillä askelilla suuri
  harmahtava mies, yllään harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet
  oli epätasaisesti pistetty saapasrähjäin varsiin; päässä oli veltto
  monessa liemessä virunut huopahattu, joka oli kerran ollut ruskea;
  vyöllä helkkyi iso puukko karvapäärmäisessä nahkatupessaan; ja
  olalla oli kirves, jonka päässä killui iso mytty. Tämä oli kiedottu
  rähjääntyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon ja tuon tuostakin
  siitä kuului ponnetonta, ikäänkuin läkkipeltiastiain räminää. Toiselta
  puolelta pisti esiin paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin
  käärittynä.
  Jos Taavi Titus olisi ollut metsästäjä tai ansain virittäjä,
  "träpperi", niin hänellä tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa
  hän olisi ollut kaupunkilaisia, kylänmiehiä tai vain pienen maatalon
  omistaja, niin hyvän huolen hän olisi pitänyt kunnon aseista, ennenkuin
  lähti tunkeutumaan päivämatkan päähän ikimetsien sydämeen. Mutta hän
  oli tukkimiehiä, eikä siis kuulunut kokonaan metsälle eikä aivan
  aukeillekaan maille. Talvensa hän vietti aivan syvimmillä saloilla
  tukkileirissä vertaistensa keralla, hengenpitiminään suolattu sianliha,
  pavut ja kuuma leipä; hän oli silloin päivän pitkän uupumattomine
  kirveineen liian uutterassa työssä, joutuakseen sotimaan metsän
  karvallista ja höyhenellistä kansaa vastaan. Kesät hän oli auran
  ja viikatteen parissa kyläkunnassa pienellä, puoleksi raivatulla
  palstallaan. Hän ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempää kuin
  pelonkaan vaistoa, kun hän puolueettomana ja välinpitämättömänä
  kulki näiden hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki.
  Elottomia ne eivät olleet, sillä aarniometsällä oli omat, tosin
  piilevät asukkaansa. Vaikka tämä vakavan näköinen vanha tukkimies
  olikin huomaavainen ja tarkkanäköinen ja metsän elämään perehtynyt,
  niin ei hän ympäröivässä levossa nähnyt olevan muuta kuin puunrunkoja,
  kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmättäitä ja sekavia pensastiheikköjä.
  Hän oli havainnut, -- ja sitäpä ei ensikertalainen havaitsekaan, --
  erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun
  ja keltaisen koivun, [Suomennamme nimet kirjailijan käyttämistä
  amerikkalaisista nimityksistä, vaikka ne ovatkin häälyvät ja voivat
  tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on _Picea canadensis_, jolla
  on lyhyet sinivihreät neulaset ja hoikat kävyt; "musta kuusi" _Picea
  mariana_, hoikka leveäoksainen, tummanvihreä puu, jolla on taajat havut
  ja munuamaiset kävyt. Keltakoivulla, _Belula lutealla_ on harmaa tai
  keltainen kiiltävä tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitä lajia "harmaa
  koivu" tarkoittaa, sitä on vaikea sanoa. Sekä koivuja että kuusia
  ja jalokuusia (_Abies_) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia.
  (Suom. muist.)] lehmuksen ja heisipuun välillä; ja jäkälistä, joita
  oli kasvanut veistettyjen pilkkojen reunoihin, hän vaistomaisesti
  osasi lukea niiden kasvukausien luvun, jotka olivat näitä vanhoja,
  viitoiksi veistettyjä kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista
  näistä metsätiedoistaan huolimatta hän luuli olevansa yksin. Hän ei
  aavistanutkaan että häntä vaanivat monet silmät.
  Hänen matkansa toden teolla oli hyvin monen elävän olennon huomion
  polttopisteenä. Ne piileksivät katseet, jotka hänen liikkeitään
  seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiä, toiset voimattoman
  kostonhimoisia, toiset välinpitämättömiä; mutta kaikki vierastelevia.
  Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli paras pysyä näkymättömänä;
  kaikki sen vuoksi noudattivat järkähtämätöntä liikkumattomuutta ja noin
  sanoaksemme upposivat yleiseen äänettömyyteen.
  Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kyläkunnat ja niiden
  tuimat vaarat, piti miestä silmällä harmistuneen pelokkaana. Ei
  se ilman tarkotusta lentää vikertänyt polkua pitkin niin suurella
  melulla, varottaen kaikkea metsäkansaa. Se pelkäsi tämän harmaan
  ihmisolennon ilmestymisen ehkä tietävän, että pian tulisi niitä
  pitkiä mustia keppejäkin, joista pöllähti savua ja lähti kova ääni,
  kun niillä jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseään, kunnes sen
  ruskeat pilkulliset höyhenet olivat melkein yhtä istuinpaikan täpläisen
  ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelät silmät tarkkasivat kaiken aikaa
  muukalaisen vähintäkin liikettä.
  Pähkinänakkeli, joka oli kävellyt petäjän pystysuoraa runkoa suoraan
  korkeutta kohti, jähmettyi muukalaisen askelien äänestä ja kurkisti
  häntä tiukasti puunrungon takaa. Sen silmä oli kuin musta kysyvä
  piste. Se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään tämän kömpelön ja
  hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, että tämä olento
  oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen pää, joka teräväkulmaisesti
  ulkoni kuoresta, ei näyttänyt sen kummemmalta kuin oksan tyngältä
  tai käävältä; mutta tällä oksan tyngällä oli se kumma tapa, että se
  tasaisesti kiersi puun ympäri sitä myöten kuin tukkimiehen matka
  edistyi, niin että kulkija oli alati näkyvissä.
  Yhtä uteliaina, mutta pelosta väristen, tirkisteli hänen kulkuaan kaksi
  tarkkaavaista metsähiirtä skunkin kaalin leveän lehden alla istuen
  tuskin puolen sylen päässä polusta. Toisen viikset koskivat toisen
  kuonoon, johtaen siihen kauhun sykäyksiä ja väristyksiä sen mukaan
  kuin mies tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kohdalle -- ja meni ohitse.
  Hiiret eivät olisi rikkoneet heimonsa ensimäistä perintätietoa vastaan,
  -- että se, joka istuu hiljaa, istuu näkymättömänäkin -- ellei sokea,
  mistään välittämätön saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitä
  musertaa.
  Vähän kauempana polusta, leviävän rautapuutiheikön [Pohjois-Amerikassa
  on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan syyaineensa vuoksi
  sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla, kyykki jänis
  ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinä selkää pitkin.
  Sen silmät vahtivat inholla jopa melkein uhmalla tätä raskasta suurta
  olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella
  melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jänis halveksien, "pääsisi
  vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui
  kautta metsän, toi miehen hajua jänön piilopaikkaan, ja sai tämän
  herkät sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta äkkiä tuli
  tuoksaus toistakin hajua; ja jänö näytti samalla käpertyvän puolta
  pienemmäksi, sierainten jäykistyessä suuriksi.
  Se oli portimon haju-jänikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se
  haihtui silmänräpäyksessä, ja silloin jänön tarkka silmä näki, mistä
  se tuli. Sillä toisin kuin kaikki muu metsäkansa liikkui portimo. Se
  kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen päässä polusta. Mutta niin
  hyvin sen värit sulivat ympäristöön, niin varjomainen oli sen liikunto
  äänettömässä siroudessaan, ettei mies sitä kertaakaan huomannut.
  Portimo tuijotti tunkeilijaan häijyllä vihalla, mutta ison tukkimiehen
  onneksi eivät portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat eläimen
  ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkään arvoiset sen häijyyn
  sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka päättynyt siihen
  paikkaan ja kirjava mytty olisi jäänyt polulle hiirien viikkoiseksi
  ihmeeksi.
  Portimo kulki nyt minkin [minkki (_Putorius visson_) on portimoa paljon
  suurempi. Sen varpaiden välissä on uimaräpylät. Paitsi kaloja se syö
  mielellään kanoja. (Suom. muist)] vielä lämpöisen hajun poikki, jonka
  vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja kääntyi
  inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiä ja ihmetteli, mitä asiaa mokomalla
  kalansyöjällä oli lähteä niin kauas vedestä. Ei se juuri pelännyt --
  harvalle eläimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle -- mutta
  sillä oli vielä häijyssä pikkusydämessään ripponen järkeä ja se tiesi,
  että minkki oli melkeinpä yhtä pahasisuinen kuin se itsekin ja lähes
  kolme kertaa isompi.
  Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta
  väijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreää silmää, terät
  hienoina mustina rakoina. Ne silmät olivat pyöreässä karvaisessa
  päässä, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vähän kurkotti
  sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin
  pyöreätä ruskeata päätä. Neljä partaveitsikynttä oli vihaisesti
  tunkeutunut oksan kuoreen; sillä villikissa tiesi -- ehkä oli jollain
  salaperäisellä tavalla saanut tämän tiedon etäiseltä heimolaiseltaan,
  kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta -- että ihminen se oli kaiken
  metsäkansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitä himotti
  hypätä miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean
  hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta
  villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa
  luontoaan perinyt hyvän annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai
  astua kompuroida edelleen häiritsemättä ja vähääkään aavistamatta sitä
  viheriäistä vihan liekkiä, joka paahtoi hänen niskaansa.
  Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi lähellä polkua olevasta
  pimeästä notkelmasta pienen pökköryteikön keskeltä. Siellä oli Kroof
  karhu viileässä hämäryydessä takajaloillaan istuen ja mahtavaa
  ruumistaan puolesta toiseen häälytellen sekä joskus pyyhkäisten pois
  sääsken kuononsa herkkätuntoisesta kärjestä. Kroofilla ei tänä kesänä
  ollut penikkaa perässään juoksemassa ainaisena huolena ja murheena.
  Tuntikauden se oli näin mukavasti häälynyt, tuntematta pelon tai himon
  tai harminkaan häiriöitä; mutta kuullessaan metsäkanan varottavan
  vikerryksen ja naulapohjaisten saappaitten kilkkeen, oli se paikalla
  jäykistynyt kuin isoksi ruskeaksi kannoksi itsekin. Pienet punaiset
  silmät seurasivat vierasta ja näyttivät vilkuttavan. Se oli nähnyt
  ihmisiä ennenkin eikä heitä pahoin pelännyt, enempää kuin erikoisesti
  vihannutkaan. Mutta kun se kammosi turhia ikävyyksiä, niin ei se
  huolinut tunkeutua heidän huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsän
  tapaa ja pysytteli ääneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi
  metsän kaikkea muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin,
  vähimmän ympäristönsä orja. Ja sillä on lisäksi suuri annos huumoria,
  tuota inhimillisintä kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillä se
  tunsi tämän harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistä meluapitävistä
  metsänhakkaajista, joiden leiristä kaukaa Kuah-Davikin rannalta se
  viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttäviä sianpaisteja.
  Sitä yritti jälleen hupaisesti keikututtaa tämän mieleen muistuessa,
  mutta se ei olisi oikein käynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja
  sen vuoksi sai keikuttaminen jäädä sikseen. Kroofin päähän juolahti,
  että mitähän jos yhdellä kämmenen läimäyksellä repäisisi kirjavan mytyn
  oudon miehen olalta ja katsoisi, eikö siinä olisi kaikenlaista hyvää
  tavaraa, ehkäpä siankin paistia; mutta tämäkin oikullinen päähänpisto
  sai jäädä sikseen. Vasta kun se oli nähnyt miehen kulkevan polkua
  pois pitkään matkaan ja katoavan mäen toiselle rinteelle, se syvällä,
  omia asioitaan muistelevalla mörähdyksellä jälleen käänsi huomionsa
  sääskiin, jotka olivat sillä välin saaneet selville karhun kuonon
  kaikki hellät kohdat.
  Nämä edellisillä sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistä
  polun vaanijoista, jotka itse näkymättöminä silmillään mittailivat
  aarniometsään tunkeutuvaa miestä. Pitkin matkaa hänen joka askeleensa
  hyvin huomattiin. Mutta ei hän olisi astunut niin turvallisena
  ja mistään välittämättä, jos hän olisi tiennyt, että hiljattain,
  edellisenä vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut näille maille ja
  anastanut läheisen vuoren rinteestä tyhjän pesän. Eipä suinkaan, vaan
  kirves olisi heilunut vapaana ja silmät olisivat etsien tutkineet
  jokaisen tien päällä riippuvan oksan; sillä ei kukaan tiennyt paremmin
  kuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen vihollinen ruskeankeltainen
  pohjoinen pantteri on. [Puumaa (_Felis concolon_) sanotaan
  Pohjois-Amerikassa yleiseen "pantteriksi" ja "vuorijalopeuraksi".
  Nykyisin sitä Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin, tuskinpa ensinkään
  niissä seuduissa, joissa tämä kertomus liikkuu. (Suom. muist.)] Mutta
  pantteriparikunta sattui paraillaan metsästämään vuoren takana,
  Kuah-Davikin matalassa laajametsäisessä laaksossa.
  Asiain näin ollen ei vanhaa tukkimiestä kaikkien väijyjäin puolelta,
  jotka häntä silmillään seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa,
  kuin mikä kimalti neljistä pienistä kirkkaista silmistä korkealta
  vanhan petäjän latvahaarasta. Pieneen salareikään oli sinne kuin
  lapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljä nuorta sileätä oravanpäätä,
  ja näitten mielenkiintoa sanomattomasti herätti se kumma eläin,
  joka niin raskaasti astua tömisteli heidän allaan. Jos ne olisivat
  olleet kyläkunnan oravia, niin ne epäilemättä olisivat huutaneet
  kimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet häntä, sillä orava
  harrastaa avomielistä puhetta. Mutta oleskellessaan aarniometsän
  asuinmailla oravakin oppii hillitsemään itsensä; ja jos nuori
  orava tässä ympäristössä olisi rupattanut kovalla äänellä vaikkapa
  omassa pesässään, niin olisi siitä voinut olla hyvinkin ratkaisevia
  seurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden näköpiiristä kadonnut, niin
  kaikki neljä päätä katosivat pesän myskille tuoksahtaviin syvyyksiin ja
  siellä pohdittiin tätä kummaa aivan hiljaisin kuiskauksin.
  Tukkimiehen matkaa tehdessä ja maata mitatessa pitkillä laahustavilla
  askelillaan polku vähitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa
  oli kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydänmetsän
  kirkas ruskeanvihreä hämäryys edestä päin vaaleta ja ilmasta hävitä
  kaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinän lauhaa vaatimatonta
  tuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsästä järven
  rannalle. Veden pinta loittoni helmeilevän kirkkaana haaleanviheriäisen
  kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana kalpeata hikistä
  taivasta vastaan. Kivenheiton päässä kaislikosta kohosi pieni paljas
  musta kalliosaari ja sen päässä souteli veden hohteessa jääkuikan musta
  yksinäinen muoto.
  Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja hänen myttynsä värit
  sattuivat kuikan silmään, niin lintu upotti itsensä syvemmälle
  veteen, jotta näkyivät vain pysty kaula ja vaajamainen pää. Sitten
  se leveän nokkansa avaten päästi selittämättömän ja hämmästyttävän
  naurunrähäkkänsä -- joka oli kuin hiljaisuuden häväisemistä, mutta
  samalla varotushuuto kaikille järven piirin asukkaille. Jääkuikka oli
  nähnyt ihmisiä ennenkin ja se halveksi heitä, ja sitä huvitti julistaa
  maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa niitä pitkiä mustia sauvojakin,
  jotka savusivat ja paukahtelivat, kun ihmiset niitä ojentelivat; sillä
  olipa se eräässä toisessa järvessä, joka oli kyläkuntaa lähempänä,
  oppinut sukeltamaan samalla kun näki leimauksen, ja siten väistämään
  niitä joutavanpäiväisiä räiskiviä siruja, joita sauvasta lensi.
  Tukkimies ei kuikalle suonut ensimäistä sen enempää kuin toistakaan
  ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki
  nyt jonkun matkaa pitkin järven sivua, kunnes ranta kävi korkeammaksi
  ja ryhmyisemmäksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava
  joki, joka työnsi vaahtoviiruja ja pitkiä kareita järven tyynen pinnan
  poikki. Kallioniemellä seistä törötti kalpea, myrskyjen huuhtelema
  kelopuu, joka oli ollut vihanta petäjä, ennenkuin sen salama silpoi.
  Sen murtunutta latvaa valkeapää-kotka paraillaan käytti pesänsijakseen.
  Tämä suuri lintu käänsi outoa kulkijaa kohti vihaiset keltaiset silmät
  -- julman näköisen, kuperan otsan alaiset silmät -- ja kurkotti
  pitkälle litteälakista käärmemäistä päätään häntä tutkiakseen. Se avasi
  nokkansa raatelevan sirpin ja kiljasi hänelle -- kiljasi kolme kertaa
  mielensä mukaisin väliajoin. Sitten matkamies jälleen katosi metsän
  hämäryyteen ja kopea lintu pöyhisteli höyheniään voiton ylpeänä.
  Polku puuttui nyt joen seuraan, jättääkseen sen kuitenkin heti ja
  sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli
  kulkenut tämän sulotuoksuisen alueen läpi, niin jäi joen masentunut
  kohina hänen taakseen ja metsä sai takaisin jylhät sävynsä. Jälleen
  mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhä enemmän muistella
  kantamustaan, ja yhä vähemmän ja vähemmän välittää ympäristöistään; ja
  uuden tunnin väijyivät hänen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista
  hartaat tuijottavat silmät. Sitten metsä taas päivänvalon voittaen
  jakautui. Matkamies tuli raivion väljälle autiolle aukeamalle;
  tunkeutui takertuvien karhunmarja- ja vatukkapensaiden läpi, jotka
  metsän ja aukean välillä kasvoivat puolueettomana vyöhykkeenä; etsi
  tiensä pitkän aution laidunmaan palaneiden kantojen ja tulipunaisten
  kuloruohojen [kuloruoho (_Erachthites hieracifolia_), eräs
  amerikkalainen rikkaruoho, joka rehottaa palaneilla mailla] läpi; ja
  heitti maahan myttynsä kaikkein yksinäisimmän mökin eteen, mitä hän oli
  koskaan sattunut näkemään.
  
  
  II LUKU.
  
  Raivion mökki.
  Mustana ja jäykkänä suojasi mökkiä lähelle ulottuva niemeke kuusimetsää
  pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitä oli kolkkoa
  kaljua raiviota, joten paikka näytti kylläkin paljaalta. Ei ainoakaan
  pensas eikä vesa verhonnut vankkain hirsiseinäin alastomuutta, ja
  irtaantuva kaarna riippui pitkinä riekaleina, jotka kolkosti lepattivat
  joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkärääsyinen rikkaruoho vain
  hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin hirsiin.
  Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna. Kynnys
  oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinä irvisti leveä rako; ja pitkin
  rakoa kasvoi päärme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty armotta
  lakosi. Molempien vähäisten akkunain puitteissa oli vielä lasin
  palasia -- ja vahvalta hämähäkin verkkoja ja näiden kokoomaa tomua
  ja kuihtuneiden hyönteisten jäännöksiä. Leveäräystäinen katto, joka
  oli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen kertaan
  tuohella peitetty, näytti vastustaneen vuodenaikain hyökkäystä
  urhoollisella rintamalla, sillä siihen ei ollut tullut montakaan
  aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen päässä oli pihamaan toisella puolen
  toinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen, ja sen katto oli
  osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen eteläseinällä
  oli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty ränstynyt vaja. Navetta
  oli rakennettu päärakennuksesta välittämättä, miten tasanne sattui
  kulkemaan, sillä perustuksille oli ollut vaikea löytää tasaista maata.
  Sen ympärillä kasvoi joka puolelle pitkää karkeata heinää, joka nyt
  kellastuneena kahisi kuivuuttaan; se oli itänyt siemenistä, joita
  oli vuosien kuluessa rakojen kautta varissut parvessa säilytetystä
  heinästä. Molempain rakennusten välimaa ja mökin oven ympärystä monta
  syltä laajalti oli lahoavan lastukon peitossa, jonka läpi suolaheinä
  ja ratamo, kovapintaisimmat kyläkunnasta tulleista siirtolaisista, yhä
  vielä leveinä ja tympeinä tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan
  toisella puolella ulkohuonerivin vieressä oli parireen ränstynyt runko,
  ruostunut rauta-antura yhdestä jalaksesta irti kiskottuna; ja pihamaan
  keskellä, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden oli siinä
  vaikein päästä juurtumaan, makasi haljennut pölkky, jonka arvet
  todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.
  Vanhalta tukkimieheltä pääsi syvä huokaus tämän mittaamattoman
  autiuden painostuksesta. Hänen katseensa kierteli rikkaruohoisia
  kenttiä, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki
  poikki epätasaisten kannokoitten, joilta siellä täällä loisti
  kultapiiskupälviä ja veripunaisia kuloruoho-läikkiä. Hänestä
  yksinäisyys kävi yhä kaameammaksi näiden luvattomilla paikoilla
  rehottavien väriläikkäin vuoksi, ehkäpä sen vuoksi, että ne
  muistuttelivat kotoisempia ja leppeämpiä näköjä. Hän nojautui
  kirveeseensä ja osotti peukalollaan umpimähkään:
  "Rupea nyt tämmöistäkin paikkaa asumaan!" hän sanoi miettiväisenä, eikä
  näyttänyt paikkaa ensinkään hyväksyvän. "Kyllä minä ensin kävisin itse
  katsomassa! Mutta Craigin Kirstissä onkin vaikka kymmenen miehen sisu!"
  Sitten hän kiskasi oven auki, kohottaen sitä samalla, saranan rasitusta
  keventääkseen, ja astui sitten kurkistellen sisään. Hänen niin
  tehdessään livahti haarapääsky ulos särkyneestä akkunaruudusta.
  Mökissä oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmän
  huoneen laipiona oli räystäiden tasalle rakennettu parveke, joka oli
  päähuonetta kohti avoin. Päähuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta
  kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhätty katto. Idän puoleisella
  päätyseinällä oli luonnonkivestä tehty hormi, jonka alaosa oli
  kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja
  niskarautoineen. Akkunaseinällä oli seinään kiinnitetty lankkupenkki.
  Laattiammalla oli, pitkä sivu liettä kohti, kahdesta lankusta kyhätty
  kapea pöytä, jota kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut.
  Siinä kulmauksessa, joka oli etäimpänä liedestä, oli väliseinää
  vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkä laitio, joka oli
  puoleksi täytetty kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla.
  Permanto oli täynnään lakastuneita lehtiä ja tuhkaa, jota tuuli oli
  hajotellut liedestä. Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi
  vuoteeseen. Hän huomasi kuusenhavut toiseen päähän kuovituiksi ja sillä
  tavalla järjestetyiksi, etteivät ne voineet olla ihmistä varten.
  "Täällä on maannut eläimiä!" hän mutisi. Sitten laskien alas myttynsä
  hän kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jälleen kauan
  kestäneen yksinäisyytensä jälkeen sai maistaa kotoisen lämmön suloa.
  Päivä oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli nälkä. Hän avasi
  likaisen monivärisen myttynsä. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan
  oikeassa arvaillessaan, mitä mytyssä mahtoi olla. Siinä oli sianlihaa
  -- pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja punajuovikkaat
  viipaleet terhakasti kärisivät pannussa ja seinät ja katto saivat
  jälleen monesta aikaa imaista itseensä vanhastaan tuttuja käryjä.
  Kirvesmiehen tyydytettyä nälkänsä paistetulla sianlihalla ja leivällä
  ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion
  mökki ennättänyt peittyä yksinäiseen hämärään. Hän astui ovelle ja
  katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsän reunoja, näytti
  katkaisevan kaiken yhteyden hänen ja ihmisten ilmojen välillä; ja
  taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin välimatkoin moniaita isoja
  juhlallisia tähtiä. Hän sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa
  ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin nähdäkseen, kun
  suoriutui levolle. Hän käytti polttopuita säästellen, koska Kirsti
  tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten hän otti piipun suustaan, kopautti
  sen tyhjäksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa;
  riisui jalasta raskaat saappaansa, kääriytyi kirjavaan peittoon, ja
  kellahti hyvällä mielellä vuoteeseen sen enempää välittämättä keitä
  siinä oli ennen maannut. Tuskin hän oli lakannut liikkumasta, kun
  hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat hypellä parvella. Hänen
  mielestään se ääni oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen hän nukkui.
  Hänen nukkuessaan terveen väsymyksen syvää unetonta unta paloi heikko
  tuli loppuun, riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeään.
  Oli ehkä kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan äkkiä ilmi
  valveutuneena. Hän ei voinut käsittää, mikä siihen oli syynä. Melua ei
  kuulunut minkäänlaista. Eikä häntä vähääkään pelottanut. Taavi ukon
  karaistut hermot eivät tunteneet minkäänlaisia väristyksiä. Siitä
  huolimatta hän aivan yht'äkkiä oli ilmivalveillaan, jokainen aistin
  valppaana. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisi mökissä jotain
  outoa. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli hypätä vuoteesta katsomaan.
  Mutta toinen vaisto sai voiton, epäilemättä siitä syystä, että hän oli
  viettänyt metsässä niin suuren osan elämästään ja koska sen ilmaukset
  olivat kaiken päivää huomaamatta häneen vaikuttaneet. Hän noudatti
  metsäkansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa
  havaitsemalla.
  Hän näki akkunain molemmat himmeät aukot ja oli kerran huomaavinaan,
  että toinen niistä hetkeksi hävisi. Tämä sai hänet pimeässä hymyilemään
  tuikean hymyn, sillä hyvin hän tiesi ettei metsän asukkaista ainoakaan,
  ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, että pienestä akkunasta
  olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka puolella tuntui
  ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.
  Mutta siitä huolimatta hän kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten tämä
  hänen tavallinen ympäristönsä oli ammoin opettanut. Hiirien juoksentelu
  oli päättynyt. Ei käynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan paljasta korvaa.
  Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikäänkuin olisi joku raskas
  ruumis pehmeästi sitä työntänyt linkkua koetellakseen. Tukkimies