Köyhäin aarteet - 9

  sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin
  kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti
  muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaan häiritsisi sielumme uutteraa
  askartelua! Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu
  siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet,
  joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta
  muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi
  huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle
  tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja
  surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vaan jonkun
  vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa
  huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa
  nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin
  voimiin, jotain lähteensilmää "toisesta maailmasta", josta voit sen
  ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et
  ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan
  toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi
  hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden
  altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten
  matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.
  "Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme", sanoo
  Emerson, "joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta
  muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme
  syvimmästä taivaan korkeuteen". Tämä on syvempi totuus kuin Emerson
  ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä
  jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.
  Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen
  toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka
  ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä
  ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin
  suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat
  hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa
  takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi,
  ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla on
  kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä: onnettomimmilla ja
  köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi
  hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla
  jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole
  vaikea päästä niiden joukkoon, "joiden silmät näkevät kukkien peittämän
  maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin",
  ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin
  näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme
  kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden
  suuri ihmeellinen pääjohde.
  Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden
  alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa.
  Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää
  näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden
  raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes
  anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään,
  sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi
  kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen
  suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava
  hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä
  kohoamaan korkeuksiin, joilta eivät voi pudota ja joilta ruma teko
  putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin lähtöäänkin
  eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään
  lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä
  ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin
  kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun
  siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan
  edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine
  aarteilleen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä
  sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa
  onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien
  valossa. Kun siten rakastaa, ei eroita toisistaan kauneutta, joka
  muuttuu rakkaudeksi, ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä
  tiedä, missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa.
  Kun siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat
  meidät haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa
  samaa sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin _angelus
  unicus_, enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten
  rakastaa, huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä
  enkelissä, joka kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. --
  Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta
  todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan
  loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja
  kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä
  kauniiksi kuin vapautettu sielu. "Ellet sen liikutuksen valtaamana,
  minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää", sanoo näistä puhuessaan
  Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt
  lähimmäksi jumaluutta, "ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen
  julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi
  katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä
  mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin
  vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei
  kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut
  kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta
  kauneudesta..."