Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 3

Totalt antal ord är 3521
Totalt antal unika ord är 1822
25.9 av orden finns i de 2000 vanligaste orden
35.3 av orden finns bland de 5000 vanligaste orden
40.0 av orden finns i de 8000 vanligaste orden
Varje stapel representerar procentandelen ord per 1000 vanligaste ord.
italki
Matami Engebretsenin ylpeytenä oli nimittäin komean tyttärensä
omaaminen, sen vuoksi kasvatettiinkin Malla erittäin hienosti ja oppi,
paitsi kaikkea muuta, halveksimaan vanhempiansa ja heidän tointansa.
Ja Malla kasvoi ja tuli suureksi -- ei niin suureksi kuin äiti -- ja
kauniiksi, paljoa kauniimmaksi kuin äiti, ja jota suuremmaksi ja
kauniimmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi tuli hän myöskin.
Hänen korkeakorkoiset kenkänsä eivät milloinkaan koskettaneet puodin
likaiseen lattiaan. Hän istui akkunassa näytteillä kukkaruukkujen
välissä ja neuloi koruompelua ja tiesi, että hän näytti kauniilta.
Toisessa kerroksessa asui tukkukauppias Wangel.
Hän oli leski ja hänellä oli ainoa poika Pietari, joka oli ollut vuoden
Parisissa.
Hän oli tullut kotiin jotenkin sievistettynä, jakaus keskellä otsaa ja
puhui kauheata ranskaa.
Pietari Wangel oli luonnollisesti tullut hirveän sivistyneeksi.
Hänellä oli vakuutus, että kaikki pääkaupungin kauniit tytöt olivat
tulleet maailmaan ainoastaan hänen tähtensä ja että jokainen erittäin
heistä tuntisi itsensä suuresti mairitelluksi, jos vaan hän tahtoisi
olla niin ystävällinen ja pettää tämän.
Hän näki Amalian akkunassa ja tämä näki hänen.
Hän rakastui Amaliaan ja tämä häneen.
Amalia alkoi ihailla hänen kirsikan punaista kaulahuiviansa ja
helmiharmaita hansikoitansa ja lopetti ihailemalla koko miestä.
Hän oli aivan räätälin akkunassa olevan maalatun muotilehden kaltainen
ja naiset ovat, kuten tiedetään, hurmautuneet muotilehtiin.
Niin alkoi Pietari tervehtiä ja Amalia punastua.
Eräänä päivänä, kun hän meni nuottikirja kädessään ottamaan soitannon
opetusta, tuli Pietari juosten hänen perässään ja teki arastelematta
seuraa.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, neiti, kuinka kuuluu?" sanoi hän
häikistelemättä.
Oli jotain niin hienoa hävyttömyyttä koko hänen olennossaan, että
Amalia antoi sen vaikuttaa itseensä.
Hän käveli Amalian rinnalla katua alas, ikään kuin olisi tuntenut hänet
monta vuotta ja vihdoin sopivat he, että Amalia, sen sijaan, että
menisi soittotunnillensa, kävelisi hänen kanssaan linnoituksen ympäri.
He istahtivat eräälle penkille ja siinä selitti hän rakastavansa
Amaliaa raivoisasti ja pyysi hänen pientä kätöstänsä ja samoin
sydäntänsä.
Amalia luonnollisesti sanoi, kuten kaikki hyvin kasvatetut tytöt
sanovat, että hänen täytyi miettiä, että tämä tuli niin
hämmästyttävästi, odottamatta j.n.e.
Pietari nousi äkkiä.
"Hyvästi, neiti, suokaa anteeksi, että olen teitä viivyttänyt."
"Mihin menette?"
"Ottamaan kylmän kylvyn," sanoi hän kamalasti nauraen. "Hyvästi, neiti,
hyvästi!"
"Mutta odottakaahan toki -- minä -- minä -- en saata kieltää,
että minä -- --"
"Rakastatte minua, sen tiesin kyllä," sanoi hän ja kietoi kätensä hänen
ympärillensä ja suuteli häntä. "Ei auta yhtään vastustella minua,
kyyhkyseni; minä olen jo aikaa lukenut silmistäsi, että se sinua
vaivasi. Muuten et sinä ole ainoa."
"Miten hän luulottelee!" huudahti Amalia ihailua täynnä.
Niin istuivat he ja lausuivat toisillensa hauskoja tyhmyyksiä, kuten
kaikki rakastavat, ja vannoivat toisillensa ikuisen uskollisuuden,
kuten kaikki rakastavat, ja lempivät kuten kaikki rakastavat, kunnes
oli kotiin menemisen aika.
Kihlaus ei luonnollisesti alussa olisi ollut julkinen; mutta
Engebretsenille uskottiin salaisuus. Hän oli jonkillainen _postillon
d'Amour (lemmen kirjeenkantaja), tukkukauppias ei saisi tietää siitä
mitään, koska hän varmaankin nousisi vastustamaan ja matami Engebretsen
vielä vähemmän, sillä hän oli, kuten tiedettiin, hirveän ankara.
Hän huomasi kuitenkin pian, että oli vaara vuohella.
"Kenen luona tuo nuori Wangel täällä juoksee joka ikinen päivä?" kysyi
hän.
"Hän ostaa sikaareja," änkytti Engebretsen.
"Sano yhtä hyvin, että hän ostaa koleraleipiä," sanoi matami. "Et kai
tahdo luulotella minulle, että joku sievä ihminen saattaa polttaa niitä
sikaareja, joita me myymme."
"Kyllä hän ostaa sikaareja."
"Nyt valehtelet, Engebretsen. Tässä on jotain salattua."
"Jotain salattua," mutisi Engebretsen kohoavalla hämmästyksellä ja
punastui kuten ritariston aikainen neitsy.
Samassa astui Pietari Wangel puotiin.
Hän hämmästyi vähän nähdessään matamin, mutta tyyntyi heti.
"Yksi sikaari."
"Olkaa niin hyvä. Ettekö tahdo tulta myöskin?" sanoi matami ilkeällä
ystävyydellä.
"En, kiitoksia!"
"Mutta totta poltattekin ne sikaarit, jotka ostatte?"
"Luonnollisesti, mutta en uskaltanut teidän läsnäollessanne."
"Älkää millään muotoa oletelko," sanoi matami, pitäen tulitikkua hänen
nenänsä alla, niin että hän sai rikin savun kurkkuunsa.
"Kaunis ilma," sanoi hän imien sikaaria.
"Erinomainen," sanoi matami istuen pöydälle ja ruveten juttelemaan
säästä, tuulesta ja kaikesta muusta.
Pietari Wangel yski ja poltti ja toivoi matamin sinne, missä pippuri
kasvaa, tai johonkin toiseen paikkaan, jossa on kuuma.
Engebretsen pureskeli hirveästi mausneilikoitaan.
Vihdoin nousi matami ja alkoi järjestelemään jotain eräällä hyllyllä.
Pietari käytti tilaisuutta pistääksensä kirjeen Engebretsenin käteen ja
sanoi heti sen jälkeen jäähyväiset.
"Näytä minulle kirje," sanoi matami äkkiä.
"Mikä kirje?"
"Älä nyt seiso siinä valehtelemassa minulle vasten silmiä, Engebretsen,
täällähän koko puoti lemuaa lemmen kirjeistä."
Engebretsen'in täytyi antaa tuo pieni ruusunpunainen kirje, joka
tuoksui hyvää hajua ja rakkautta.
Matami luki päällekirjoituksen.
"Sitäpä juuri ajattelinkin. Kas tässä, ota kirje ja anna se Mallalle;
mutta älä sano sanaakaan siitä että minä olen sen nähnyt. Jos sanankin
lausut niin -- niin tunnethan minut, Engebretsen."
Engebretsen antoi kirjeen Amalialle ja oli varovaisuudesta vaiti, sillä
hän pelkäsi saavansa nuhteita tyttäreltänsäkin, kun oli ollut niin
taitamatoin, että antoi äidin huomata jotain.
Amalia aukasi kirjeen vavisten.
Ruusunpunaiselta pohjalta ojensivat sirot kirjaimet mustia
käsivarsiansa häntä kohti rukoillen ja pyysivät hänen rakastajaltansa
lähtenein hehkuvin sanoin että hän soisi tälle kohtauksen.
Eipä hän ollut saanut puhua armaansa kanssa sitte, kun he tulivat
kihlatuiksi.
Nyt hän oli väsynyt armaansa lempeiden kirjeiden suutelemiseen ja
halusi kuulla hänen suloisten huuliensa puhuvan lemmestä.
Heti sen jälkeen astui matami huoneesen.
"Minä arvelisin, että sinun, äiti, pitäisi iltapuolella käymän
tervehtimässä matami Olsenia. Voisithan mennä juomaan kahvia hänen
luoksensa."
"Arveletko niin lapseni? Niin, luulen todellakin, että minun tulee
tehdä siten."
Matami siivosi itsensä ja meni ulos ja heti sen jälkeen istui Pietari
Wangel komeasti katetun pöydän ääressä Amaliansa rinnalla ja joi kahvia
porsliinikupista ja rakkautta hänen huuliltansa.
Engebretsen meni ulos ja sisään ja oli onnellinen nuorten onnesta.
Hän oli pelkkää hymyilyä ja nieli Jumala ties kuinka monta vehnäleipää
ja kuinka monta kuppia kahvia ja joka kerta kuin puodin kello kutsui
hänet ostajan luoksi, riensi hän ulos ja tuli taasen, niin pian kuin
mahdollista oli, takaisin ihaillaksensa rakastavia.
Amalia oli sievä emäntä ja Pietari niin alentuva ja hauska, että
Engebretsen useita kertoja oli vaarassa menettämään henkensä
laskiaispullilla, jotka istuivat kurkkuun.
Ilon ollessa korkeimmillaan, seisoi matami Engebretsen heidän
keskellään.
Hän näyttäytyi keittiön ovella muodolla punaisella kuin ruusut hänen
hatussaan, samalla kuin suuret kultarenkaat hänen korvissaan vapisivat
kiukusta.
Amalia vaaleni, Engebretsen punastui. Ainoastaan Pietari säilytti
tyyneytensä.
"Tuletko jo takaisin?" änkytti Amalia.
"Tulen ja tesmällisesti sittenkin."
"Tesmällisesti" oli matamin lempisana. Kun hän oli aikeessa käyttää
nyrkkejään, oli hän aina jotenkin "tesmällisesti."
"Täällä on vieraita, näen minä."
"Niin," sanoi Pietari ja nousi tyynesti. "Saatamme yhtä hyvin ilmaista
sen hetikin, Amalia ja minä olemme kihloissa."
"Vai niin, ja minun suostumukseni on luonnollisesti tarpeeton."
"Ei suinkaan, rakas äiti. Pietari aikoi puhua siitä sinulle tänä
iltana."
"Entä tukkukauppias?"
"Ei isäkään tiedä siitä mitään."
"Ei suinkaan, sen kyllä uskon, mutta hän saa pian tietää sen."
"Mutta, hyvä matami, minun tarkoitukseni ei ollut --"
"Mitä nyt, eikö teidän tarkoituksenne ollut naida Amalia?"
"Oli luonnollisesti; mutta minä arvelin, että asia aluksi pidettäisiin
salassa.
"Minä en rakasta salaisia kihlauksia. Teillä ei ole mitään
odotettavana. Te olette kyllin rikas menemään naimisiin milloin
tahansa, eikä Amalialta puutu kapioita. Kaikki on valmiina.
"Mutta pelkään, ettei isäni tahdo suostua."
"Olkaa huoletta vaan, kyllä minä puhun hänen kanssaan. Me olemme vanhat
tuttavat. Tosin siitä on pitkä aika, kun juttelimme toistemme kanssa,
mutta luulenpa hänen kyllä sen muistavan."
Kun he olivat hetken istuneet, nousi matami.
"Tulkaa nyt vaan, sanon minä. Kyllä minä puhun järkevästi
tukkukauppiaan kanssa."
Ja matami tarttui herra Wangel nuoremman olkapäähän tuntuvasti ja
italki
lykkäsi häntä edellään rappuja ylös.
Pietari antoi puoliksi sekapäisenä viedä itseänsä.
Hän piti tosin vähän Amaliasta ja häntä huvitti lemmen kisailu tuon
kauniin, nuoren tytön kanssa; mutta mennä hänen kanssansa julkisesti
kihloihin ja saada sellaiset appivanhemmat, etenkin sellaisen anopin --
ei, se oli kauheata.
Tämän ajatteleminenkin kuumoitti hänen korviansa.
Matami soitti "tesmällisesti."
Pelästynyt palvelustyttö aukasi oven.
"Olkaa hyvä ja viekää minut isänne luoksi Wangel."
"Eikö olisi parempi, että minä ensin --"
"Me menemme yhdessä. Älkää lörpötelkö tyhmyyksiä."
Tukkukauppias katseli heitä kummastuneena, kun he astuivat sisään.
"Neitsy Sim -- matami Engebretsen," änkytti hän.
"Niin, oli aika, jolloin nimeni oli neitsy Simonsen. Sitten on muutamia
vuosia päälle kahdenkymmenen ajastajan. Silloin olin nuori ja kaunis ja
te olitte parahimmassa ijässänne. Minä olin kamarineitsyenä isänne
luona."
"Niin, sen kyllä muistan."
"Muistatteko myöskin, että sanoitte rakastavanne minua? Minä olin
kyllin turhamielinen uskomaan, että minusta tulisi tukkukauppiaan rouva
ja että teillä oli rehelliset aikomukset, mutta puhuessani avioliitosta,
nauroitte te minulle vasten silmiä ja kysytte olinko mieletön. Silloin
otin teitä kauluksesta kiinni ja heitin teidät rapuista alas.
Muistatteko sitä?"
"Kyllä sen muistan. Minä taitoin silloin jalkani ja olen siitä alkaen
ontunut. Mutta oletteko tullut tänne kaivaaksenne esiin tuon vanhan
jutun?"
"En, minä olen tullut tänne poikanne tähden. Hän on rakastunut
tyttäreeni, mutta hän ei ole isänsä kaltainen. Hän on hänet kihlannut
ja hänellä on rehelliset aikomukset, eikö totta?" kysyi hän, tarttuen
kiivaasti tämän käteen.
"On tietysti, Se on --"
"Se on, että hän pyytää teidän suostumustanne avioliittoon, ja sen
voitte huoletta antaa, sillä Amaliassa on miniä, jota ei tarvitse
hävetä. Hän on kauniimpi kuin minä ja soitannollinen ja kaikin tavoin
sivistynyt."
"Mutta jospa nyt kieltäisin suostumukseni."
"Niin voisipa tapahtua, että parantaisin ontumisenne taittamalla
toisenkin jalkanne. Te olette kerran rikkonut minua vastaan, mutta sen
antaisin olla unohduksissa, jos poikanne kautta palkitsette rikoksenne.
Mutta älkää minua suututtako uuden vääryyden tekemisellä, muuten --
niin, tunnettehan minut, Wangel."
"No, jos nuoret pitävät toisistaan, en minä ole heidän onnensa tiellä."
Matami puristi hänen kättänsä, niin että jäi valkosia merkkiä hänen
sormistaan.
"Kiitos niistä sanoista, herra tukkukauppias, ne sovittavat kaikki
välillämme. Kun muutitte tänne nyt keväällä, ajattelin, ettei meistä
enää tulisi hyviä ystäviä. Nyt menen noutamaan Mallaa, että näette
kuinka hieno tyttö hän on."
"Mutta, isä," sanoi Pietari matamin mentyä, "miksi annoit suostumuksesi
niin pian. Minä en ensinkään pidä lukua naimisiin menemisestä nyt
vielä."
"Etkö sitten pidä tytöstä?"
"Kyllä, kyllä sen teen, mutta olen vielä liian nuori sitoakseni itseni.
Sitä paitsi olisin voinut päästä parempiin naimisiin."
"Mutta miksi sitten olet kihlannut hänet?"
"No, tiedäthän, että voipi kihlaillakin, tarvitsematta ajatella
astumista heti pyhään aviosäätyyn."
"Nai hänet yhtähyvin," sanoi isä, "muuten saattaa tuo kauhea matami
Engebretsen lyödä meidät molemmat turmiolle."
Niin tuli Amaliasta rouva Wangel ja matami Engebretsenistä vuosien
kuluttua äidinäiti.
Pietari Wangel oppi pitämään paljon vaimostaan. He elivät onnellisesti
yhdessä ja kun silloin tällöin sattui pieni eripuraisuus syttymään,
katkasi matami Engebretsen aina sen parilla voimakkaalla sanalla.
Herra Wangel nuorempi piti anoppiansa siihen määrään arvossa, ettei
tämän milloinkaan tarvinnut käyttää nyrkkejänsä häntä kohti, jota
vastoin matami sangen useasti jakoi rangaistusta kasvaville Wangeleille
korkeasti omalla kädellään ja kun ne olivat tottelemattomia, sanoi
lapsen piika sentähden aina: "Olkaa nyt, lapset hiljaa, muuten tulee
matami Engebretsen."
Matami Engebretsen tunsi itsensä onnelliseksi. Hän katsahti takaisin
elämäänsä ja oli tyytyväinen siihen, mitä hän oli väkevillä
nyrkeillänsä toimittanut, sillä sitä, ettei Engebretsenistä ollut
tullut juomaria ja että Amaliasta oli tullut rikas, kunnioitettu rouva,
jolla oli kuuliainen mies ja samallaiset lapset, katsoi hän oikeudella
käsiensä työksi.
Mutta eräänä päivänä oli hän teaatterissa ja näki väkevän naisen, joka
kantoi miestänsä olkapäillään ja lasta kummassakin kädessään ja siitä
hetkestä oli matami Engebretsenin sielun rauha mennyt.
"Minä en ole tullut oikealle paikalleni täällä maailmassa," sanoi hän.
"Minun olisi pitänyt opetella taidetemppuja Engebretsenin kanssa, niin
olisin voinut kulkea ympäri hopeatupsut uumilla ja kantaa miestäni
käsivarsillani ja elänyt näyttelemällä itseäni rahan edestä; se olisi
ollut jotain toista kuin maustinkaupassa seisominen."
Tätä hän silminnähtävästi suri ja kuihtui päivä päivältä.
"Äiti lienee kipeä," sanoi Engebretsen, "sillä hän ei ole nyt ollut
vihainen kahden kuukauden aikaan."
Niin olikin asian laita.
Matami Engebretsenin täytyi laskeutua vuoteelle eikä noussut
milloinkaan enää.
Engebretsen istui yksinään itkien puodissa ja pureskeli mausneilikoita.
"Herra Jumala," mutisi hän, "kenpä olisi voinut uskoa, että hän meni
pois ennen minua? Hän, joka oli sellainen väkevä nainen."



OMELETTI.
Kertonut
L. Dilling.


Atanasius Nilsen, joka oli myös Omeletin nimellä tunnettu, oli taitava
mies.
Hän oli ollut apulaisena parran ajajalle, palvelijana herrashuoneessa,
kulkukauppiaana ja metsästäjänä.
Niin, olipa hän ollut kerran näyttelijänä mukana eräässä
teaatterikappaleessa, jolloin hän oli "fiini" herra, joka käveskeli
näyttämön perällä neiti Johansen'in kanssa, joka oli "fiini" nainen.
Nyt oli Atanasius tullut koppivankeudesta, ja siellä oli ikävä olla.
Sentähden tahtoi hän vähän lystäillä, ja huomattuaan, että ilmoitettiin
maskeraadi-huveista Tivolissa, päätti hän kunnioittaa huveja
läsnäolollaan.
Mutta kuten muilta tämän ajan kuolevaisilta puuttui häneltäkin rahaa.
Sentähden meni hän torille ja toimitti itselleen siellä rahakukkaron
erään rouvan päällysnutusta, jolla oli taskut varustetut, aivan kuin
Atanasiusta varten, takapuolelle.
Sitten osti hän vanhan luutnantti-lakin ja samoin päällystakin sekä
pistoolin, panetti parranajajan tuvassa huulilleen muhkeat viikset ja
maalautti naamansa juopuneen näköiseksi.
Nyt hän oli aivan kuni virasta eronnut luutnantti.
Maskeraadi-huveihin mennessään tunsi hän ystävällisen lyönnin
olkapäilleen.
Omeletti, joka usein oli saanut tuntea poliisin raskaan käden
olkapäillään, säikähtyi.
Se oli nuori upseeri, joka oli jokseenkin juovuksissa.
"Eikö se ole luutnantti Hansen, vanha ystäväni?" sanoi upseeri.
"Kuuleppas veikkoseni, etkö tahdo pikkasen auttaa minua?"
"Mielelläni," sanoi Omeletti malttavaisesti.
"Minä olen juonut punssia koko päivän ja nyt pitäisi mennä illalliselle
setäni, valtioneuvos Blakmeyer'in luo, mutta -- niin, en ole
tilaisuudessa. Hän on hyvin rikas, ai! kun hänellä on paljon rahaa
ylimmäisessä piironki-laatikossaan, jospa näkisit vaan. Mene ja sano
hänelle, ett'en ole tilaisuudessa, minun täytyy pitää vahtia, tai sano
jotain muuta. Hän ei ymmärrä laisinkaan virka-asioita."
"Sen teen, mutta sinun täytyy mennä kotia nukkumaan," arveli Omeletti,
jonka kekseliäs äly oli täydessä toimessaan.
"Sen juuri ai'onkin tehdä. Hyvää yötä, Hansen, ja kiitoksia."
"Ei ole kiittämistä, mutta missä hän asuu?"
Saatuansa tiedon valtioneuvoksen asumuksesta, meni Omeletti sinne.
Valtioneuvos istui katetun pöydän ääressä ja odotti veljensä poikaa.
Hänen emännöitsijällään oli hampaan kolotus ja hän oli pannut maata.
Omeletti soitti ovikelloa.
Valtioneuvos avasi.
"Oletko se sinä, poikaseni! Mutta mitä näen, vierashan se onkin."
"Niin, teidän veljenne poika lähetti minut sanomaan, että hän on aika
humalassa, eikä voi tulla. Mutta te voisitte tarjota minulle
iltaruokaa."
"Mielelläni," sanoi Blakmeyer kohteliaasti ja vei Omeletin huoneesensa.
Atanasius Nilsen heitti takin ja päällystakin päältään.
"Te ette ole puettuna täydessä univormussa?"
"En, senpätähden onkin parasta, että lukimme ovet," sanoi Omeletti
reippaasti ja pani avaimet lakkariinsa. "Ruvetkaamme nyt syömään.
Älkää pahaksi panko, jos otan viikset pois. On niin hankalata pitää
niitä syödessä."
Valtioneuvos alkoi joutua pahalle mielelle.
"Mutta, ettekö olekaan luutnantti?"
"En," sanoi Atanasius ja pisti suuhunsa kauniin linnun paistin.
"Mutta, mistä te tulette?"
"Minäkö? Minä tulen koppivankilasta, sieltä pääsin juurin tänään."
Blakmeyer juoksi tuoliltaan.
"Älä hätäile, setäseni," sanoi Omeletti ja pani pistoolinsa pöydälle.
"Olkaamme ystävät."
Valtioneuvos istuutui kalpeana.
Syötyään ja juotuaan sanoi Omeletti:
"Kuuleppas herra valtioneuvos, emmeköhän vaihtaisi takkiamme ja
liiviämme?"
Valtioneuvos, joka oli vanha heikko mies ja tahtoi säästää elämätänsä,
otti päältään takin ja liivit.
"Muutamat kellonne ja muut pienet kappaleet olla taskussa. Kyllä minä
niistä pidän huolta. Täällä riippuu päällystakki, ehkä sekin sopii
minulle ja hattu myöskin. Kummallista! mitenkä meidän vaatteet sopivat
toisillemme," sanoi Omeletti otettuaan vaatteet päällensä.
"Niin, mutta nyt muistaakin, minun on tänään iltahuvihin mentävä, ja
minulta puuttuu rahaa. Sinun täytyy lainata minulle joitakuita
kolikoita."
"Minulla ei ole muita rahoja, kuin ne, jotka ovat taskussa," huokaili
valtioneuvos puolikuolleena.
"Odotahan vähäsen, liivin taskussa on varmaan piirongin avaimet. Nyt
tutkitaan ylimmäistä laatikkoa. Älä vaivaa itseäsi, setä. Sinä näet
pistoolin kädessäni."
Rahat otettaan ja saatuansa sikarin suuhunsa otti hän jäähyväiset.
"Hyvää yötä setä, ka kiitoksia tästä illasta," sanoi hän ja lukitsi
oven ulkopuolelta sekä pani avaimensa taskuunsa.
Nyt hän meni maskeraadiin.
Hän tarjosi neiti Annalle pihvipaistin ja pullon olutta sekä joi kahden
fröökynän ja erään laivamiehen kanssa totia ja pari pulloa punssia!
Hän tuli iloiseksi, hyvin iloiseksi ja ystävälliseksi.
Kun hän kuitenkin kaikessa ystävyydessään viskasi tyhjän pullon toisen
fröökynän päähän ja tarjosi poliisimiehelle puoli pulloa olutta, niin
arveli tämä, että hänen ystävällisyytensä oli kovin suuri.
Poliisit nimittäin eivät koskaan juo puoli pulloa olutta kaikkien
nähden, paitsi suurissa kansanjuhlissa ja silloinkin vaan yleisellä
kustannuksella.
Omeletin käytös oli siis vastoin poliisisääntöjä ja hän vietiin
putkaan. Siellä tutkittiin hänen taskujaan ja löydettiin nimikortteja,
joissa kauniilla kirjaimilla seisoi:
Benediktus Blakmeyer.
Valtioneuvos.
"Hirveätä," sanoi poliisimies, "että parempi herra ei voi käyttää
itseään paremmin, vaan juopi ja meluaa, että joutuu poliisikamariin."
Ja kuitenkin tapahtuu usein, että parempia herroja joutuu poliisin
haltuun.
Seuraavana päivänä oli valtioneuvos Blakmeyer ilmoittanut asian
poliisille ja Omelettia tutkittiin.
Poliisin päällikkö tunsi heti Atanaslus Nilsen'in.
"Mutta, Herra Jumala," sanoi hän, "Omelettihan sinä olet."
Ja sitten lisäsi hän:
"Quel bruit pour une omelette!" (mikä melu yhden pannukakun tähden).
Sitte katsahti päällikkö ympärilleen ja nauroi; silloin ymmärsivät
kaikki poliisimiehet, että päällikkö oli lausunut jonkun sukkeluuden,
ja he nauroivat myöskin, vaikk'eivät ymmärtäneet lausetta.
Omeletti tuomittiin kuritushuoneesen.
Sitä hän ei ymmärtänyt.
"Eihän se ollut muuta kuin lystillinen leikinteko," sanoi hän. "Kumma
miten ihmiset tekevät suurta melua vähäisestä."
Jos hän olisi taitanut ranskankieltä, olisi hänkin ehkä sanonut:
"Quel bruit pour une omelette!"
Ettekö tekin sano samoin?



PITKÄ ODOTUS.
Kirjoittanut
Bret Harte.


Noin tunnin matkalla Plazasta on korkea vuoren kukkula, jonka jyrkkää
rinnettä vasten valtameri lakkaamatta hyrskyy. Rannalla ympäristössä on
muutamia majoja, jotka mahtava laine äsken näyttää heittäneen siihen.
Viljelty maatilkku jokaisen asunnon takana on bamburuovoilla,
taittuneilla seipäillä ja ajopuilla aidattu. Harvoine kaali- ja
nauriskasvineen näyttää jokainen puisto, ikäänkuin akvario, josta vesi
on juossut pois. Niin, eipä hämmästyisi, jos kohtaisi meren jumalan
kaivamassa perunasarkoja tai veden neitsyen lypsämässä merilehmää heti
sen vieressä.
Tämän paikan läheisyydessä oli muinoin näky-telegraafi, joka ojensi
laihoja käsivarsiansa taivaan lakea kohti. Nyt on sille sijalle
rakennettu tähystystorni, joka sähkölangalla on yhteydessä tuon suuren
kauppakaupungin sydämen kanssa. Tältä paikalta ilmoitetaan
tulevat laivat ja merkitään sitten kaupungin pörsissä. Ja tässä
tähystellessämme tuota odotettua höyryalusta, sallittakoon minun kertoa
jutelma.
Ei kauvan sitten oli yksinkertaisen uutteran työmiehen ahkeroilla
ponnistuksilla kaivoksissa onnistunut säästämään niin paljon, että hän
voi lähettää tuomaan vaimoansa ja kahta lastansa. Hän saapui San
Fransiscoon kuukautta ennen kuin laivaa odotettiin, sillä hän oli
lännen mies ja oli tullut sinne maata myöten ja käsitti sangen vähän
laivoja, merta tai myrskyjä. Hän hankki itsellensä työtä kaupungissa,
mutta kun aika läheni, oli hänen tapansa saapua höyrylaiva-konttooriin
säännöllisesti joka päivä. Kuukausi kului loppuun, mutta ei laivaa
kuulunut, sitten kuukausi ja viikko, kuukausi ja kaksi viikkoa,
kuukausi ja kolme viikkoa, kaksi kuukautta ja vihdoin vuosikin.
Korkeat, miettivät kasvot, joiden jyrkkiä piirteitä kevyet juovat
lievensivät, ja jotka olivat tulleet jokapäiväiseksi ilmiöksi
laiva-asioitsijan luona, eivät sitten enää näyttäytyneet.
Ne ilmaantuivat tähystysasemalla eräänä iltapäivänä, juuri kun mailleen
menevä aurinko vapautti tähystäjän palveluksesta. Oli jotain niin
lapsellista ja viatonta kysymyksissä, jotka vieras esitteli asiansa
suhteen, että tähystäjä pysähtyi antamaan selityksiä. Kun ilmoitusten
ja telegraafin salaisuudet olivat selitetyt, oli vieraalla vieläkin
yksi kysymys tehtävänä. "Kuinka kauvan saattaa laiva viipyä, ennenkuin
lakattiin sitä odottamasta?" Tähystäjä ei saattanut niin tarkoin sanoa,
se voi rippua suhteista. "Voiko se viipyä vuoden?" Kyllä se vuoden voi
ja laivoja oli kahden vuoden kuluttua pidetty kadonneina, ja olivat
tulleet takaisin. Vieras laski karkean kätensä tähystäjän käteen, kiitti
häntä "kaikesta vaivasta" ja meni tiehensä.
Laiva viipyi yhä vielä. Muhkeita aluksia saapui satamaan ja purjelaivat
kulkivat liehuvin lipuin ohi ja tervehdyslaukaus höyrylaivoista
synnytti usein kaikua kukkuloissa. Sellaisissa tapauksissa nähtiin
säännöllisesti nuot miettivät kasvot entinen, entinen nöyrä kajastus,
mutta selvempi odottava katsanto silmissä, höyrylaivan lastatulla
kannella, kun se laski maalle elävän kuormansa. Hänellä oli kentiesi
häilyvä toivo siitä, että odotetut vielä voisivat tulla tällä tavoin,
joka vaan oli toinen tie oudon tuntemattoman valtameren yli. Mutta hän
puhui laivakapteenien ja merimiesten kanssa ja tämä viimeinenkin toivo
näkyi katoavan. Kun nuo surulliset kasvot kirkkain silmin taasen
näkyivät tähystornin luona, oli tähystäjä kiireessä työssä, eikä
hänellä ollut aikaa vastata hullunkurisiin kysymyksiin ja siten poistui
toinen. Mutta kun ilta tuli, nähtiin hänen istuvan kukkulalla, kasvot
merelle päin käännettynä ja hän istui siellä koko yön.
Kun hän tuli auttamattomasti mielipuoleksi, sillä se oli, sanoivat
lääkärit, se, joka teki hänen silmänsä kirkkaiksi ja kaihomieliseksi,
otti työtoveri, joka tunsi hänen huolensa, pitääksensä huolta hänestä.
Hänen sallittiin tyydyttää halunsa ja mennä tähystämään laivaa, jolla
"hän ja lapset olivat" öisin, jolloin ei kukaan vartioinnut. Hän oli
saanut mieleensä, että laiva tulisi yöllä. Tämä sekä kuvitus, että hän
vapautti tähystäjän, joka voi olla väsyksissä vartioittuaan koko
päivän, näytti häntä huvittavan. Ja siten meni hän vapauttamaan
tähystäjän joka yöksi.
Kaksi vuotta tuli ja meni laivoja. Hän oli paikallansa nähdäkseen
aluksen, joka lähti, ja tervehtiäksensä sitä, kun se palasi. Hänet
tunsivat vaan muutamat harvat, jotka kävivät paikalla. Kun häntä
vihdoin kaivattiin tavalliselta paikaltansa, kului päivä tai kaksi,
ennenkuin tultiin levottomiksi. Mutta eräs huvimatkailija-seurue, joka
eräänä sunnuntaina kiipeili kallioilla, kuuli koiran, joka oli heidän
edellänsä juossut, haukunnan ja kun he saapuivat paikalle, löysivät he
yksinkertaisesti puetun miehen makaavan siinä kuolleena. Vähän paperia
löydettiin hänen taskuistansa -- pääasiallisesti eri sanomalehdistä
leikattuja palasia, jotka sisälsivät vanhoja merenkulkukertomuksia --
ja hänen kasvonsa olivat käännetyt ääretöntä valtamerta kohti.



KELLONI.
Opettavainen kertoelma.
Kirjoittanut Mark Twain.


Uusi, kaunis kelloni oli käynyt kahdeksantoista kuukautta edistämättä
tai jätättämättä, koneiston rikkumatta tai pysähtymättä. Minä olin jo
ruvennut pitämään sitä erehtymättömänä päätöksissään vuorokauden
hetkistä sekä sen rakennusta ja sisälmyksiä kulumattomina. Mutta
vihdoin eräänä yönä annoin sen seisahtua vetämisen puutteesen. Minä
surin tuota asiaa, ikäänkuin se olisi ollut onnettomuuden
välttämättömänä tunnusmerkkinä ja enteenä. Mutta vähitellen tulin
lohdutetuksi, asetin kelloni arviolta ja ajoin enteet ja aavistukset
pakoon.
Seuraavana päivänä menin etevimmän kellosepän luoksi, saadakseni
kelloni asetetuksi tarkkaan ajallensa ja puodin esimies otti sen
kädestäni siirtääksensä sitä. Hän sanoi silloin: "Se käy neljä
minuuttia jäljessä; sitä täytyy rukata hieman." Minä koin estää häntä
-- koin saada hänet käsittämään, että kello kävi mainion tarkasti.
Mutta ei! Kaikki, mitä tuo inhimillinen kaalinpää näki, oli, että kello
kävi neljä minuutia jäljessä ja sitä täytyi sen vuoksi rukata. Ja
hyppiessäni hänen ympärillänsä epätoivoa täynnä ja rukoillessani häntä
jättämään kellon rauhaan, hän tyyneenä ja julmana teki tuon häpeällisen
teon.
Kelloni rupesi edistämään, se edisti enempi ja enempi päivä päivältä.
Viikossa oli se sairastunut riehuvaan kuumeesen, valtimo nousi sataan
viiteenkymmeneen lyöntiin varjossa. Kahden kuukauden kuluttua oli se
jättänyt kaikki kaupungin ajantiedot jälkeensä kauvaksi ja oli
murto-osan kolmattatoista vuorokautta almanakan edellä. Se oli jo
marraskuussa ja iloitsi lumesta, kun vielä lokakuun lehdet tanssivat
tuulessa. Se kiirehti vuokran, langenneiden laskujen maksamista ja
sellaisia asioita niin hävittävällä tavalla, etten voinut sitä kestää.
Du har läst 1 text från Finsk litteratur.
Nästa - Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 4
  • Delar
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 1
    Totalt antal ord är 3488
    Totalt antal unika ord är 1733
    24.3 av orden finns i de 2000 vanligaste orden
    33.6 av orden finns bland de 5000 vanligaste orden
    39.0 av orden finns i de 8000 vanligaste orden
    Varje stapel representerar procentandelen ord per 1000 vanligaste ord.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 2
    Totalt antal ord är 3404
    Totalt antal unika ord är 1776
    25.6 av orden finns i de 2000 vanligaste orden
    34.0 av orden finns bland de 5000 vanligaste orden
    38.5 av orden finns i de 8000 vanligaste orden
    Varje stapel representerar procentandelen ord per 1000 vanligaste ord.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 3
    Totalt antal ord är 3521
    Totalt antal unika ord är 1822
    25.9 av orden finns i de 2000 vanligaste orden
    35.3 av orden finns bland de 5000 vanligaste orden
    40.0 av orden finns i de 8000 vanligaste orden
    Varje stapel representerar procentandelen ord per 1000 vanligaste ord.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 4
    Totalt antal ord är 3560
    Totalt antal unika ord är 1955
    23.9 av orden finns i de 2000 vanligaste orden
    33.8 av orden finns bland de 5000 vanligaste orden
    38.9 av orden finns i de 8000 vanligaste orden
    Varje stapel representerar procentandelen ord per 1000 vanligaste ord.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 5
    Totalt antal ord är 3452
    Totalt antal unika ord är 1996
    23.6 av orden finns i de 2000 vanligaste orden
    33.6 av orden finns bland de 5000 vanligaste orden
    39.5 av orden finns i de 8000 vanligaste orden
    Varje stapel representerar procentandelen ord per 1000 vanligaste ord.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 6
    Totalt antal ord är 3320
    Totalt antal unika ord är 1833
    26.0 av orden finns i de 2000 vanligaste orden
    35.3 av orden finns bland de 5000 vanligaste orden
    40.5 av orden finns i de 8000 vanligaste orden
    Varje stapel representerar procentandelen ord per 1000 vanligaste ord.