Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 1

  
  WILHELM TELL
  Viisinäytöksinen näytelmä
  
  Kirj.
  FRIEDRICH VON SCHILLER
  
  Suomentanut Eino Leino
  
  Otava, Helsinki, 1907.
  Tampereen Sanomain Osakeyhtiön kirjapaino.
  
  
  
  HENKILÖT:
  HERMANN GESSLER, Schwyzin ja Urin valtavouti.
  WERNER, vapaaherra von Attinghaus, lippuherra.
  ULRICH von RUDENZ, hänen sisarenpoikansa.
  Schwyzin miehiä:
  WERNER STAUFFACHER
  KONRAD HUNN
  ITEL REDING
  HANS MAUER
  JÖRG HOF
  ULRICH SCHMIED
  JOST WEILER
  Urin miehiä:
  WALTER FÜRST
  WILHELM TELL
  RÖSSELMANN, pappi
  PETERMANN, lukkari
  KUONI, paimen
  WERNI, metsästäjä
  RUODI, kalastaja
  Unterwaldin miehiä:
  ARNOLD MELCHTAL
  KONRAD BAUMGARTEN
  MEIER SARNILAINEN
  STRUTH WINKELRIED
  KLAUS FLÜE
  BURKHART BÜHEL
  ARNOLD SEVA
  PFEIFFER LUZERNILAINEN
  KUNZ GERSAULAINEN.
  JENNI, kalastajapoika.
  SEPPI, paimenpoika.
  GERTRUD, Stauffacherin puoliso.
  HEDWIG, Tellin puoliso, Fürstin tytär.
  BERTA von BRUNECK, rikas perijätär.
  Talonpoikais-naisia:
  ARMGARD
  MECHTHILD
  ELSBETH
  HILDEGARD
  Tellin pojat:
  WILHELM
  WALTER
  Palkkasotureita:
  FRIESSHARDT
  LEUTHOLD
  RUDOLF HARRAS, Gesslerin tallimestari.
  JOHANNES PARRICIDA, Schwabin herttua.
  STÜSSI, pellonvartia.
  URIN HÄRKÄ.
  VALTAKUNNAN AIRUT.
  TYÖVOUTI.
  MESTARI STEINMETZ, KISÄLLEJÄ ja APULAISIA.
  JULKINEN KUULUTTAJA.
  ARMELIAITA VELJIÄ.
  GESSLERIN ja LANDENBERGIN ratsumiehiä.
  MAAMIEHIÄ, VAIMOJA ja LAPSIA eri maakunnista
  
  
  ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
  
  ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
  Vierwaldstätter-järven ranta, korkea ja kallioinen, Schwyziä vastapäätä.
  Järvi muodostaa poukaman; maja lähellä rantaa. _Kalastajapoika_ soutaa
  purressaan. Järven tuolla puolen näkyvät Schwyzin kylät, talot ja
  viheriöivät niitut kirkkaassa päivänpaisteessa. Vasemmalla katsojasta
  piirtyvät Haken-vuoren huiput, pilvien saartamina. Oikealla etäisimmässä
  taustassa jäävuoret. Jo ennen kuin esirippu nousee, kuuluu paimenloilun
  sävel (Kuhreihen) ja karjankellojen sopusointuinen kilinä, joka vielä
  jatkuu hetkisen avatullakin näyttämöllä.
  KALASTAJAPOIKA (laulaa purressaan).
   Paimenloilun sävel.
  Vesi uimahan vaativi, maininki päilyy,
  poika rannalle nukkui, ruohikko häilyy,
   hän helkkehen kuulee
   kuin huilujen ois,
   kuin enkelikuorot
   maill' Edenin sois.
  Hän herää, jo autuutta ahmaisee,
  hänen rintaansa lainehet huuhtoelee.
   Soi aalloista ääni:
   mies nuor', ole mun!
   Ma nukkujan noudan
   jo nuorena sun.
  PAIMEN (vuorella).
   Sävel: toisinto edellisestä.
   Kesä keikkuen läks,
   jäi laitumet huoleen.
   Syys saa, kotipuoleen
   jo paimenet käy.
  Me vuorille lähdemme, taas täällä näymme,
  käen laulavan kanssa kun laaksoja käymme,
  kun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu,
  runot raikuu ja tohisee toukojen kuu.
   Kesä keikkuen läks,
   jäi laitumet huoleen.
   Syys saa, kotipuoleen
   jo paimenet käy.
  ALPPI-AMPUJA (näkyy vastakkaisella kallionkielekkeellä).
   Sävel: toinen toisinto.
  Jyly vuorilla käy, epävarma on tie,
  ei pelkää, ken alppi-ampuja lie,
   hän uljaana astuu,
   on ympäri jää,
   kevät ei kuki, virpi
   ei vihreäpää.
  Hänen allansa on meri usmainen ain,
  hälle maailma on rako pilvien vain,
   hän ihmisten kaupungit
   unhoittaa,
   mikä luonnon on muoto
   ja kukkiva maa.
  (Maisema muuttuu, kuuluu kumea jyrinä vuorilta. Pilvien
  varjot kiitävät yli tienoon.)
  _Ruodi_, kalastaja, tulee majasta. _Werni_, metsästäjä,
  astuu kalliolta. _Kuoni_, paimen, tulee maito-astia olallaan.
  _Seppi_, hänen apurinsa, seuraa häntä.
  RUODI.
  Nopeesti, Jenni! Pursi maihin! Harmaa
  jo saapuu vuoren ukko, kumeasti
  Firn mylvii, pilviin peittyy Mythenstein
  ja viimaa jäistä puhuu Wetterloch.
  Me myrskyn saamme.
  KUONI.
   Saamme sateen myöskin.
  Syö karja heinää, koira maata kuopii.
  WERNI.
  Sukeltaa vesikana, hyppii kalat.
  Me rajuilman saamme.
  KUONI (apurilleen).
   Katso, Seppi,
  ett'ei vain karja pääse karkuun.
  SEPPI.
   Tunnen
  ma kelloistansa mustan Muurikin.
  KUONI.
  Siis kaikk' on koossa, se käy kauimpana.
  RUODI.
  On teillä, paimen, kauniit karjankellot.
  WERNI.
  Ja kaunis karja myös. Se omanneko?
  KUONI.
  Niin rikas en, -- on karja Attinghausin,
  mun arvon herrani. Ma kaitsen sitä.
  RUODI.
  Kas, kuinka kaunis tuon on kaulanauha!
  KUONI.
  Se olevansa tietää kellokas;
  jos pois sen otan, syönnistään se lakkaa.
  RUODI.
  Loruja! Tuhma luontokappale --
  WERNI.
  On järkeä myös luontokappaleilla.
  Me tiedämme sen, kauriin ajelijat.
  Niill' laitumillaan ain on vartia,
  mi korvaa heristää ja kimakasti
  varoittaa, koska saapuu joutsimies.
  RUODI (paimenelle).
  Kotiinko?
  KUONI.
   Syötetty on alpin ruoho.
  WERNI.
  Iloista palaamista!
  KUONI.
   Teille samaa;
  palata ain ei teidän retkiltänne.
  RUODI.
  Mies juosten tänne tulee.
  WERNI.
   Tunnen hänet:
  Baumgarten Alzellista.
  _Konrad Baumgarten_ (syöksyy esiin hengästyksissään).
  BAUMGARTEN.
   Pursimies!
  Jumalan tähden, tänne venhe!
  RUODI.
   Mitä?
  No, noh, mi kiire?
  BAUMGARTEN.
   Yli viekää minut!
  Vesille vene! henki vaarassa on.
  KUONI.
  Maamies, mi teidän on?
  WERNI.
   Ken ajaa teitä?
  BAUMGARTEN (kalastajalle).
  Ah, joutuin, joutuin! Kantapäilläni
  maavoudin ratsaat ovat. Mennyt mies
  ma olen, jos he minut kiinni saavat.
  RUODI.
  Miks ahdistavat teitä ratsumiehet?
  BAUMGARTEN.
  Mua ensin auttakaa, ma kerron sitten.
  WERNI.
  Verissä olette. Mit' tapahtuu?
  BAUMGARTEN.
  Rossbergin vouti keisarillinen --
  KUONI.
  Tuo sudenruoka! Hänkö ajaa teitä?
  BAUMGARTEN.
  Hän on nyt vaaraton. Ma tapoin hänet.
  KAIKKI (peljästyen).
  Mit' teitte? Luoja teitä armahtakoon!
  BAUMGARTEN.
  Tein, mit' ois tehnyt joka vapaamies
  mun sijassa. Tein koti-oikeutta
  ma herjaajalle kunnian ja vaimon.
  KUONI.
  Siis kunniaanne loukkas linnanvouti?
  BAUMGARTEN.
  Hän täyttänyt ei pahaa aikomustaan,
  sen kunnon kirveeni ja Herra esti.
  WERNI.
  Te hyvin teitte; siit' ei kukaan soimaa.
  KUONI.
  Siis palkkansa sai konna. Sen hän kauan
  kansalta ansainnut on Unterwaldin.
  BAUMGARTEN.
  Tekoni tunnetaan; mua ajetahan --
  puhuissa -- Luoja auta! -- aika kuluu --
  (Ukonjyrinää.)
  KUONI.
  Nopeesti, lautturi! Mies yli saata!
  RUODI.
  Ei käy. Jo rajuilma alkaa. Teidän
  on varrottava.
  BAUMGARTEN.
   En voi vartoa.
  Ah, Herra! Joka hetki surmaa uhkaa.
  KUONI (kalastajalle).
  Jumalan nimeen! Lähimmäistäs auta!
  Voi sama jokaiselle sattua.
  (Myrskyä ja ukkosta.)
  RUODI.
  Käy hirmutuuli, järvi kuohuu, näätte --
  En vastaan myrskyä voi purtta viedä.
  BAUMGARTEN (syleillen hänen polviaan).
  Teit' auttaa Herra, jos mua armahdatte --
  WERNI.
  Hänt' auta, pursimies! On hengen hätä.
  KUONI.
  Hän isä on ja häll' on vaimo, lapset.
  (Jatkuvia ukonjyräyksiä.)
  RUODI.
  On henki mullakin, myös vaimo, lapset.
  Te nähkää, kuinka hyrsky pauhaa, kuinka
  veen kohu käy ja kurimukset kuohuu;
  nyt järven voimat liikkuu pohjaan saakka.
  Halulla auttaisin ma kunnon miestä;
  mut on se mahdotonta, itse näätte.
  BAUMGARTEN (vielä polvillaan).
  Niin vainolaisen valtaan joudun, polo,
  lähellä, eessä pelastuksen ranta!
  Tuoss' on se! Voin sen silmin saavuttaa,
  myös sinne kantaa kaiku äänen, tuossa
  on pursi, saattais sinne viedä minut,
  ja avutonna, kurja, kuolen tähän!
  KUONI.
  Ken tuossa kiiruhtaa?
  WERNI.
   Tell Bürglistä.
  TELL (tulee jousi kädessä).
  Ken on tuo mies, mi apuanne anoo?
  KUONI.
  Hän on Alzellista. Hän kunniaansa
  puolusti, tappoi kuninkaallisen
  Rossbergin linnanvoudin, tuon suurkonnan --
  nyt häntä ajavat maavoudin ratsaat.
  Hän purtta pyytää yli päästäkseen;
  mut lautturi ei myrskyyn mennä tohdi.
  RUODI.
  Kas, siin' on Tell, hän myös on pursimies,
  hän todistaa, nyt voiko matkaan käydä.
  TELL.
  Jos hätä on, voi kaiken uskaltaa.
  (Ankaria ukonjyräyksiä. Järvi hyrskyää yli äyräittensä.)
  RUODI.
  Mun syöstä pitäis tuohon hornan kitaan?
  Tee sit' ei kukaan, joll' on järki päässä.
  TELL.
  Mies kelpo miettii viimeks itseään.
  Sa Luojaan turvaa, avutonta auta!
  RUODI.
  Mukava neuvoa on maalta käsin.
  On tässä pursi, tuossa järvi. Mene!
  TELL.
  Voi aalto armahtaa, mut ei maavouti.
  Koeta, pursimies!
  PAIMENET ja METSÄSTÄJÄ.
   Hänt' auta! Auta!
  RUODI.
  Hän vaikk' ois veljeni, vaikk' oma lapsi,
  en auttaa voi. On tänään Simonin
  ja Judan päivä. Järvi uhrin vaatii.
  TELL.
  Täss' ovat puheet turhat. Aik' on tärkki,
  mies autettava on. Siis, pursimies:
  tahdotko lähteä?
  RUODI.
   Ei, en, en minä.
  TELL.
  Jumalan nimeen sitten. Pursi tänne!
  Mun heikko voimani siis kokeen tehköön.
  KUONI.
  Haa, uljas Tell!
  WERNI.
   Se hänen tapaistansa!
  BAUMGARTEN.
  Tell, enkelini, pelastajani!
  TELL.
  Vallasta voudin pelastan ma teidät,
  hädästä myrskyn täytyy toisen auttaa.
  Parempi toki käsiin Jumalan
  kuin ihmisten on teidän tulla.
  (Paimenelle.)
   Maamies,
  jos kuolen, vaimoani lohduta!
  Tein, mit' en voinut tekemättä jättää.
  (Rientää purteen.)
  KUONI (kalastajalle).
  Merellä mestari te ootte. Mitä
  Tell tohti, tekö ette uskaltanut?
  RUODI.
  Kuin Tell, ei tekis miehet parhaatkaan.
  Vuorilla kaht' ei hänen vertaistansa.
  WERNI (on kiivennyt kalliolle).
  Hän purren lykkää. Kas, se kuinka kiikkuu!
  Jumala, turvaks tule uljaan miehen!
  KUONI (rannalla).
  Lyö aallot yli -- nää en enää heitä.
  Kas, tuoss' on taas! Kas, kuinka voimakkaasti
  hän purren ohjaa ohi rantahyrskyn.
  SEPPI.
  Maavoudin ratsaat tulee täyttä laukkaa.
  KUONI.
  Tott' tosiaan! Se hädäss' oli apu.
  _Joukko Landenbergin ratsumiehiä_.
  1:nen RATSUMIES.
  Murhaaja tänne, jonka piilotitte!
  2:nen RATSUMIES.
  Hän tänne tuli. Kaikk' on kätköt turhat.
  KUONI ja RUODI.
  Ket' tarkoitatte?
  1:nen RATSUMIES (huomaa purren).
   Helvetti! Mi tuo on?
  WERNI (ylhäältä).
  Hän purress' onko, jota etsitte?
  Mars, joutuin! Kenties vielä kiinni saatte.
  2:nen RATSUMIES.
  Hän pakoon pääsi.
  1:nen RATSUMIES (paimenelle ja kalastajalle).
   Teidän avullanne!
  Sen saatte maksaa! -- Majat polttakaa,
  tuhotkaa karjat, lyökää, hävittäkää!
  (Nelistävät pois.)
  SEPPI (syöksyen jälestä).
  Lampaani!
  KUONI (seuraa).
   Voi mua, voi mun karjojani!
  WERNI.
  Nuo konnat! Ryövärit!
  RUODI.
   Vanhurskas taivas,
  kons' saapuu pelastaja maahan tähän?
  (Seuraa heitä)
  
  
  TOINEN KUVAELMA.
  Schwyzin Steinissä; lehmus Stauffacherin talon edustalla.
  Maantie ja silta.
  _Werner Stauffacher_ ja _Pfeiffer Luzernilainen_ tulevat keskustellen.
  PFEIFFER.
  Niin, niin, kuin sanoin, herra Stauffacher,
  ei Itävalta, -- jos voi välttää sitä --
  vaan valtakunta isäntänne olkoon.
  Jumala turvaks vapautenne vanhan!
  (Pudistaa hänen kättään sydämellisesti ja aikoo mennä.)
  STAUFFACHER.
  Pian saapuu vaimoni. Siks jääkää! Täällä
  te vieraani, ma Luzernissa teidän.
  PFEIFFER.
  Ma kiitän. Tänään Gersauss' olla täytyy.
  -- Vouteinne kiristystä, kitsautta
  ja mitä muuta teillä onkaan tuskaa,
  se kärsikää! Voi tulla muutos pian,
  myös vaihtuu keisarit. Mut Itävaltaan
  jos kuulutte, sen ootte iki-omat.
  Menee. Stauffacher istuu murheellisena penkille, joka on
  lehmuksen alla. Siinä tapaa hänet hänen vaimonsa _Gertrud_,
  asettuu hänen viereensä ja katselee häntä hetken vaitiollen.
  GERTRUD.
  Niin vakaa miksi? En sua tunne enää.
  Jo päiväkaudet nähnyt vaieten
  otsallas olen raskaan synkkämielen.
  Sydäntäs painaa suru hiljainen.
  Se mulle usko! Vaimos oma olen
  ja puolen murheestasi vaadin myös.
  (Stauffacher ojentaa hänelle vaieten kätensä.)
  Mi vaivaa mieltäsi? Se mulle virka!
  Siunattu työs on, kukkii onnes, täydet
  on aitat, karjalaumat laajat, tuotu
  hepojen välkkyvien varsat ovat
  vuorilta onnekkaasti, vailla vammaa,
  paikoissa mieluisissa talvehtimaan.
  On talos tuossa, rikas niinkuin linna;
  uus on se tehty ydinpuusta, tarkan
  rakettu mukaan kulmamitan, luodin;
  kotoiset paistaa isot ikkunat,
  on seinä kilvin kirjaeltu, lausein
  myös viisain, joita lukee matkamies
  ja viipyy, mieltä niiden ihmetellen.
  STAUFFACHER.
  Lujana seisoo talo, tehty hyvin,
  mut pohja pettää, ah, ja perustus!
  GERTRUD.
  Mit' tarkoitat sa sillä? Werner, sano!
  STAUFFACHER.
  Puun alla tämän, niinkuin tänään, istuin,
  ilolla taapäin katsoin työhön tehtyyn,
  niin tuli Küssnachtista, linnastaan,
  miestensä kera vouti ratsastaen.
  Tään talon eteen pysähtyi hän, minä
  nopeesti nousin, nöyrästi, kuin sopii,
  nyt kävin vastaan käskijätä, joka
  ylhäistä tuomar'valtaa keisarin
  maass' edustaa. "Hoi, kenen on tää talo?"
  huus pahansuopa tuo, mi ties sen kyllä.
  Ma maltoin mieleni ja virkoin: "Talo
  on keisarin, mun herrani, ja teidän,
  mut minun läänini." -- Hän jatkoi silloin:
  "Sijassa keisarin ma tääll' oon herra,
  en salli, että moukka rakentaa
  taloja täällä ominpäinsä, elää
  vapaasti kuin ois itse herra maassa:
  sen teiltä kiellän, tohdin kieltää sen."
  Noin lausui, ratsasti pois korskeana.
  Jäin siihen murhemielin miettimähän
  ma sanaa, jonka virkkoi väärä mies.
  GERTRUD.
  Mun rakas herrani ja mieheni!
  Tahdotko vaimos sanan kuulla vakaan?
  Lie suotta tytär Ibergin en jalon,
  tuon miehen paljon kokeneen. Me siskot
  istuimme kehräten yöt pitkät, koska
  kokoutui taaton koissa kansan päät;
  lukivat julki kantakirjoja
  muinaisten keisarein ja järkevästi
  maan hyvää miettivät ja tarinoivat.
  Kultaista sanaa monta kuulin siinä,
  min viisas miettii, sitä toivoo hyvä,
  ja kaikki hiljaa painui sydämeen.
  Puheeni kuule siis ja huomaa! Sillä,
  mi sua painaa, ammoin tiennyt olen.
  -- Sua vouti vihaa, vahingoittaa tahtoo,
  kun este olet, ettei taivu Schwyz
  sukuhun uutten ruhtinain, vaan pysyy
  vakaana valtakunnan puolla, niinkuin
  es'isät arvoisat on pysyneet. --
  Niin eikö ole? Erehdynkö, sano!
  STAUFFACHER.
  Niin on, siks mua vihaa vouti Gessler.
  GERTRUD.
  Sua kadehtii hän, koska vapaana
  vapaalla elät esi-isäis maalla, --
  näät hän on maaton. Sulle läänittänyt
  sen keisar' on ja valtakunta; näyttää
  sen voit kuin alusmaansa valtaherra.
  Pääs pääll' et tunne muuta herraa kuin
  sen, jok' on korkein kaiken kristikunnan
  _hän_ talossaan vain poika nuoremp' on,
  muu omaa ei kuin ritar'manttelinsa.
  Siks onnea hän joka kunnon miehen
  kateisna, karsain myrkkysilmin katsoo.
  On sulle ammoin vannonut hän turman --
  viel' elät vammatonna. Vartoa
  aiotko siks kuin pahan tahto täyttyy?
  Mies viisas varaa itsensä.
  STAUFFACHER.
   Mit' tehdä?
  GERTRUD (astuen lähemmäksi).
  Siis kuule neuvoni! Sa tiedät, kaikki
  Schwyzissä kunnon miehet valittaa
  maavoudin raivoa ja ahneutta.
  Myös tuolla, usko, Unterwaldissa
  ja Urissa ies sama painaa, sama
  väsymys on sen kovaan kantamiseen --
  näät niinkuin Gessler täällä, Landenberg
  tuo rietas riehuu järven tuolla puolen --
  ei saavu sieltä kalapursi tänne,
  mi uutta turmantyötä kertois ei
  ja voutein uutta väkivaltaa virkkais.
  Siks hyvä ois, ett' eräät teistä, joilla
  on tahto rehellinen, tuumisitte
  nyt hiljaa, kuinka päästä sorron alta.
  Jumala teit' ei varmaan ylen-anna
  ja oikeata auttaa asiaa.
  Sull' eikö ketään Uriss' ystävää,
  avata jolle voisit sydämesi?
  STAUFFACHER.
  Ma tunnen monta kunnon miestä tuolla
  ja arvon herraa, jotka ystäviä
   (Nousee ylös.)
  minulle ovat. Mutta vaimo, minkä
  aatteiden vaarallisten myrskyn nostat
  tyynessä rinnassani! Sisimpäni
  eteeni käännät päivänvaloon; mitä
  epäsin itse miettimästä hiljaa,
  sa kielin kevein lausut rohkeasti:
  oletko harkinnut, mua mihin neuvot?
  Aseiden kalskeen sekä riidan hurjan
  sa loihdit laaksoon tähän rauhaiseen.
  Me, heikko paimenkansa, tohtisimme
  maailman herrain kanssa taistoon käydä?
  He vartovat vain hyvää tekosyytä
  maa raukan tämän päälle päästääksensä
  sotaisen ylivoiman hurjat laumat
  ja voiton oikeudella vallitakseen
  ja oikeutetun rangaistuksen syyllä
  meilt' ottaaksensa vanhat vapauskirjat.
  GERTRUD.
  Te myöskin ootte miehiä, myös teillä
  on kirveet; apu rohkean on Herra.
  STAUFFACHER.
  Ah, vaimo! Hirmu hillitsemätön
  on sota; karjat, paimenet se kaataa.
  GERTRUD.
  On kärsittävä, minkä taivas sallii;
  mut kohtuutonta miel' ei kärsi jalo.
  STAUFFACHER.
  Tää talo vasta tehty on sun riemus;
  poroksi sota suunnaton sen polttaa.
  GERTRUD.
  Tavara ajallinen jos mua sitoo,
  ma itse heitän siihen kekäleen.
  STAUFFACHER.
  Sa uskot ihmisyyteen; säästä sota
  ei lasta, joka nukkuu kehdossaan.
  GERTRUD.
  Taivaassa syyttömäin on ystävä;
  sa eteen katso, älä taakses enää!
  STAUFFACHER.
  Me miehet voimme kuolla kunnialla;
  mut mikä kohtaloksi teidän tulee?
  GERTRUD.
  On viime vaalin valta heikoimmalla;
  ken hyppää tältä sillalta, on vapaa.
  STAUFFACHER (syöksyy hänen syliinsä).
  Ken poven moisen painaa povelleen,
  hän riemuin kotilieden eestä sotii,
  ei ylivoimaa valtiasten säiky.
  Jalalta seisovalta Uriin lähden;
  siell' elää ystäväni Walter Fürst,
  mi miettii näistä ajoista kuin minä.
  Myös kohtaan siellä jalon lippuherran
  von Attinghausin; vaikka ylhäinen,
  hän kansaa rakastaa ja vanhaa tapaa.
  Ma neuvottelen heidän kanssaan, kuinka
  maan vihollista torjuttava on.
  Hyvästi! Ohjaa poissaollessani
  taloa niinkuin mieles viisas käskee.
  Hurskaalle miehelle, mi kirkkoon kulkee,
  munkille, joka kokoo luostarilleen,
  suo apu ynnä ruoka runsas. Piile
  Stauffacherin ei talo. Äärimmäisnä
  tien vapaan varrella se seisoo, turva
  ja suoja kaikkein maata matkaavaisten.
  Samalla kuin he poistuvat taustaan, esiintyy _Wilhelm
  Tell_ Baumgartenin kanssa etualalla.
  TELL (Baumgartenille).
  Te ette enää mua tarvitse.
  Nyt taloon tuohon menkää, siinä asuu
  Stauffacher, isä ahdistettujen.
  Kas, siinä on hän itse! Tulkaa mukaan!
  (Lähestyvät häntä.)
  
  
  KOLMAS KUVAELMA.
  Avoin paikka Altorfin luona.
  Kukkulalla taustassa näkyy linnanrakennus, joka jo on niin pitkälle
  ehtinyt, että kokonaisuuden muoto käy esille. Taempi puoli on valmis;
  etummaista juuri rakennetaan, telineet ovat vielä pystyssä, työmiehet
  kulkevat niitä ylös ja alas. Korkeimmalta harjalta riippuu katonkattaja.
  Kaikki työssä ja liikkeessä.
  _Työvouti. Mestari Steinmetz. Kisällejä_ ja _Apulaisia_.
  TYÖVOUTI (hoputtaa sauvallaan työväkeä).
  Nopeesti! Ei niin pitkä lepo! Tänne
  kivet ja kalkki ynnä muurisavi,
  ett' tullessaan maavouti menestyneen
  työn nähdä sais. Kuin kilpikonnat käydään.
  (Kahdelle apulaiselle, jotka kantavat kuormaa.)
  Tuo onko taakka? Kaksinkerroin pankaa!
  Kuin vorot aikaa täällä varastatte.
  1:nen KISÄLLI.
  On sentään kovaa, että itse saamme
  me kivet kantaa vankilaamme omaan.
  TYÖVOUTI.
  Mi murina? On huono kansa tämä,
  se kelpaa lehmiään vain lypsämään
  ja käymään laiskan lailla vuoristossa.
  VANHA MIES (levähtää).
  En jaksa enää!
  TYÖVOUTI (pudistaa häntä).
   Työhön, vanhus! Joutuin!
  1:nen KISÄLLI.
  Teill' eikö ole sisälmyksiä,
  kun vanhusta, mi tuskin käydä taitaa,
  noin ahdistatte?
  MESTARI STEINMETZ ja KISÄLLIT.
   Se on armotonta!
  TYÖVOUTI.
  Ei kuulu teihin se; teen ammattini.
  2:nen KISÄLLI.
  Mut nimen minkä linna saap' on, jota
  nyt rakennamme?
  TYÖVOUTI.
   Urin lukko nimi
  oleva on sen; teidät orjuuttaa se.
  KISÄLLIT.
  Kuin? Urin lukko?
  TYÖVOUTI.
   Nauramist' ei siinä!
  2:nen KISÄLLI.
  Tää linnapaha lukitseisko Urin?
  1:nen KISÄLLI.
  Sen tiedän, monta moista myyränpesää
  saa panna päällekkäin, jos tulla mieli
  niin korkea kuin vähin Urin vuori!
  (Työvouti menee taustaan.)
  MESTARI STEINMETZ.
  Vasaran viskaan järveen syvimpään,
  tään auttajani kirotussa työssä!
  _Tell_ ja _Stauffacher_ tulevat.
  STAUFFACHER.
  Ah, etten eläis moista nähdäkseni!
  TELL.
  Ei täällä hyvä. Käymme eteenpäin.
  STAUFFACHER.
  Tää Uri onko, vapauden maa?
  MESTARI STEINMETZ.
  Oi, herra, tornikellarit kun ensin
  te näkisitte! Niin, ken siellä asuu,
  ei hälle enää kukko koskaan kieku.
  STAUFFACHER.
  Jumala!
  STEINMETZ.
   Nähkää sivupylväät nämä!
  Ne seisoo niinkuin ijäisyyttä varten.
  TELL.
  Min koura kohotti, voi koura murtaa.
  (Osoittaen vuorille.)
  Vapauden huoneen meille Luoja loi.
  Kuuluu rummun ääni, saapuu miehiä, jotka kantavat hattua
  tangon päässä. Kuuluttaja seuraa heitä, vaimot ja lapset
  tunkeilevat hälisten.
  1:nen KISÄLLI.
  Mik' ääni rummun? Kuulkaa!
  MESTARI STEINMETZ.
   Mik' on mieli
  tään narrin-ilveen ja tuon tankohatun?
  KUULUTTAJA.
  Nimessä keisarin!
  KISÄLLIT.
   Kah, kuulkaa, kuulkaa!
  KUULUTTAJA.
  Te hatun näätte tämän, Urin miehet!
  Se pannaan pitkän pylvään päähän, keskeen
  Altorfin, kohdalle sen korkeimmalle;
  näin on maavoudin tarkoitus ja tahto:
  tää hattu saakoon saman kunnian
  kuin hän. Päin paljain, polvin notkistetuin
  on sitä tervehdittävä. Voi siitä
  kuningas tuta kuuliaisensa.
  Ken käskyä ei tottele, hän hukkaa
  henkensä, tavaransa valtiaalle.
  (Kansa nauraa, rumpu käy, he menevät ohitse.)
  1:nen KISÄLLI.
  Mink' uuden häväistyksen meille vouti
  nyt mietti! Hattuako kunnioittaa!
  Ken moisesta on koskaan kuullut ennen?
  MESTARI STEINMETZ.
  Hatunko eessä meidän polvistua!
  Hän leikkii vakavanhain miesten kanssa.
  1:nen KISÄLLI.
  Ois edes kruunu keisarin! Mut hattu
  vain Itävallan! Näin sen riippuvaksi
  ma päällä lääniherran istuimen.
  MESTARI STEINMETZ.
  Kavahtakaa! On Itävallan hattu
  vain ansa meidät Itävaltaan liittää!
  KISÄLLIT.
  Mies kunnian ei kukaan suostu moiseen.
  MESTARI STEINMETZ.
  Me sopikaamme siitä kaikkein kanssa.
  (Menevät taustaan.)
  TELL (Stauffacherille).
  Teill' on nyt selko. Jääkää hyvästi!
  STAUFFACHER.
  Te kunne riennätte? Ah, älkää menkö!
  TELL.
  Kotini kaipaa isää. Hyvästi.
  STAUFFACHER.
  Tää sydän täys on teille haastaaksensa.
  TELL.
  Sanoista kevene ei raskas sydän.
  STAUFFACHER.
  Tekoihin saattaa sanat voivat meitä.
  TELL.
  Nyt teko ainut on vait olla, kestää.
  STAUFFACHER.
  Myös sietämätön onko siedettävä?
  TELL.
  Ei kauan kestä hirmuhallitus.
  Jos kuiluistaan Föhn nousee, sammutetaan
  takassa tuli, laivat valkamiinsa
  nopeesti rientävät ja vahingotta
  maan yli henki mahtava tuo käy.
  Kotona kukin hiljaa eläköön;
  kernaasti rauha suodaan rauhaisalle.
  STAUFFACHER.
  Luulette?
  TELL.
   Kyy ei pistä ärtymättä.
  He varmaan väsyvät jo itsestään,
  maat nähden eessään tyynet, levolliset.
  STAUFFACHER.
  Voisimme paljon, jos me yhtyisimme.
  TELL.
  Helpompi yksin päästä aallon alta.
  STAUFFACHER.
  Niin kylmä asialle yhteiselle?
  TELL.
  Jokainen varma vaan on itsestään.
  STAUFFACHER.
  Yhdessä heikotkin on voimakkaita.
  TELL.
  Mut voimakas on yksin voimakkain.
  STAUFFACHER.
  Siis teihin luottaa isänmaa ei saata,
  jos hätäpuolustukseen ryhtyy se?
  TELL (ojentaa hänelle kätensä).
  Tell lampaan kadonneen tuo syvyydestä
  ja ystäviltään avun epäisikö?
  Mut mitä teettekin, en neuvotella
  siit' tahdo; voi en valikoida kauan,
  en harkita. Mut määrättyyn jos työhön
  mies tarpeen on, Tell kutsukaa! Hän tulee.
  (Menevät eri tahoille. Rakennuksen ympärillä äkillinen melu.)
  MESTARI STEINMETZ (rientää sinne).
  Mik' on?
  1:nen KISÄLLI (tulee esille, huutaa).
  On maahan syössyt kattaja.
  _Berta_ seurueineen.
  BERTA (rientää esille).
  Hän onko musertunut? Juoskaa! Joutuin!
  Apua, jos voi auttaa! Täss' on kultaa!
  (Heittää korunsa kansan sekaan.)
  MESTARI STEINMETZ.
  Kullasta kaikk' on teille myötävänä!
  Jos isä temmattu on lapsiltansa,
  mies vaimoltaan ja valitus maan täyttää,
  kullalla korvaavanne luulette
  hyväksi taas sen. Menkää! viekää kulta!
  Olimme iloisia ihmisiä,
  te epätoivon toitte maahan tähän.
  BERTA (työvoudille, joka palajaa)
  Elääkö hän?
  (Työvouti antaa päinvastaista tarkoittavan merkin.)
   Oh, turman linnaa! Kiroin
  se tehtiin, kirous asuva on siinä.
  (Poistuu.)
  
  
  NELJÄS KUVAELMA.
  Walter Fürstin asunto.
  _Walter Fürst_ ja _Arnold Melchtal_ astuvat esiin eri puolilta.
  MELCHTAL.
  Ah, Walter Fürst --
  WALTER FÜRST.
   Jos meidät yllätettäisi
  Vakoojat meitä ympäröivät.
  MELCHTAL.
   Mitään
  ei sanaa Unterwaldista? Ei mitään
  mun isältäni? Kauempaa en kestä
  kuin vanki maata täällä toimetonna!
  Mit' tehnyt siis niin rangaistavaa lien
  tääll' lailla murhaajan mun piilläkseni?
  Mieheltä, joka härkävaljakkoni
  upean silmieni eestä ottaa
  maavoudin käskyst' aikoi julkeasti,
  katkaissut sauvallani sormen olen.
  WALTER FÜRST.
  Olette nopsa liian. Mies ol' voudin;
  hän esivaltanne ol' lähettämä.
  Olitte sakkoon langetettu; teidän
  ois ollut sakkoon vaiti suostuttava.
  MELCHTAL.
  Sanoja ollut oisko siedettävä
  tuon lurjuksen: "Jos moukka tahtoo syödä,
  niin itse auran eessä astukohon."
  Sydäntä viilsi, kun hän härkäparin
  tuon kauniin riisui; kumeasti mylvi
  ja näytti sarviaan ne niinkuin ollut
  ois tunne niillä tästä vääryydestä.
  Mun viha silloin valtasi vanhurskas,
  en ollut herra itseni, ja löin.
  WALTER FÜRST.
  Sydäntä omaa tuskin hillitsemme;
  kuink' olla voisi reipas nuoruus kesy?
  MELCHTAL.
  Mua säälittää vain isä. Hoitamista
  hän tarvitseis ja etäällä on poika.
  Vapautta on hän sekä oikeutta
  ain puoltanut, siks vouti häntä vihaa.
  Siks miestä vanhaa varmaan ahdistavat,
  ei hällä turvaa häväistyksiltä.
  Mun käyköön, kuinka käy, mun sinne täytyy.
  WALTER FÜRST.
  Vain vartokaa nyt kärsivällisesti,
  siks kunnes Unterwaldista saa sana.
  Ma kuulen koputuksen. Menkää! Ehkä
  maavoudin airut on se. Sisään! Teidät
  Urissa saavuttaa voi Landenberg,
  sill' liitoss' ovat sortajat.
  MELCHTAL.
   He opin
  siin' antavat myös meille.
  WALTER FÜRST.
   Menkää! Kutsun
  takaisin teidät, kun on turvallista.
  (Melchtal menee sisälle.)
  Tuo onneton, en tohdi myöntää hälle,
  mut pahaa aavistan. Ken kolkuttaa?
  Jokainen oven avaus tuo turmaa;
  petos ja vilppi väijyy kaikkialla,
  kotien sisimpäänkin tunkeutuvat
  kätyrit väkivallan; koht' ois tarvis
  oville laittaa reikelit ja lukot.
  Hän avaa oven ja astahtaa hämmästyneenä taapäin.
  _Werner Stauffacher_ astuu sisälle.
  Ma mitä nään? Te, herra Werner? Vieras
  todella kallis. Arvokkaampi mies
  ei vielä kynnyksen tään yli käynyt.
  Tervehdin teitä alle kattoni.
  Mi teidät Uriin tuo? Mit' etsimässä
  täält' ootte?
  STAUFFACHER (ojentaen kätensä hänelle).
   Aikaa vanhaa vanhan Sveitsin.
  WALTER FÜRST.
  Ne kerallanne tuotte. Niin on hyvä,
  niin sydän lämpenee, kun teidät näkee.
  Mut istukaahan! Kuinka Gertrud-rouva,
  vaimonne viehättävä, viisas tytär
  lbergin viisaan, voi ja jaksaa? Kaikki
  maan saksalaisen matkamiehet, joiden