Viimeiset luostarinasukkaat: Romaani - 01

  
  VIIMEISET LUOSTARIASUKKAAT
  Romaani
  
  Kirj.
  KYÖSTI WILKUNA
  
  WSOY, Porvoo, 1912.
  
  
  
   TEUVO PAKKALALLE
   JA
   SANTERI ALKIOLLE,
   laajan kotiseutuni eteville ihmiskuvaajille
   heidän täyttäessään viisikymmentä vuotta
   kunnioittaen
   TEKIJÄ.
  
  SISÄLLYS:
   Metsäläinen
   Isällinen päätös
   Luostarikirkon edustalla
   Kirkossa
   Luostarimuurien sisällä
   Uneksija
   Kohtaamisia
   Luostari saa tietoonsa uuden pappismunkin
   Sisar Kaarina saa kuulla erään uutisen.
   Toistensa kuuluvissa, mutta ei näkyvissä
   Sairastuvassa
   Lähentymistä
   Salarippi
   Nuoruus ottaa oikeutensa takaisin
   Piispantarkastus
   Loppukatsaus
  
  
  METSÄLÄINEN.
  
  "Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä
  hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!"
  Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä
  järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä
  katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli
  puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja
  pelaten jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja
  ulkoa löyhähteli vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten
  luritusta.
  "Se on minun for-for-siiani [forsia-nimellä kutsuttiin
  katolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja] ja sitä ei
  pappilasta aja muut kuin minä ja minä _en_ aja", jatkoi isä Mikkeli
  sammaltaen ja korottaen luonnottomasti forsia-sanan loppuosan.
  Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi
  sen saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus
  keskeytti hänet heti alkuun, änköttäen:
  "Elä, elä, elä sinä kanttori... kyllä minä ne sinun kalansaaliisi
  tunnen..."
  Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa
  loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka
  varjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa.
  Siellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso
  kontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti
  vuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi:
  "Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?"
  "Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään "mitäs sinulla
  on minulle asiaa?"
  "No kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana
  tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman
  syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoista vuotias
  poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli
  kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen
  jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton
  sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat
  silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti
  kurkisti sisälle kanttorin tupaan.
  "Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osottaen sormellaan
  poikaa.
  "Ka se juuri", myönsi äiti.
  "No olette te jämsäläiset!... Miksei sitä aikanaan ole ristille
  tuotu?... Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"
  "Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä
  jo kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi
  aina, kun minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee
  muutakin asiaa kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No nyt sitten
  keväällä lumen sulatessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin,
  joita se oli paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti
  metsässä ollessaan kirveellä nujertamaan sitä samaa kontiota,
  joka syksyllä repi meidän ainoan lehmämme. Niine. Ja sitten tässä
  miittumaarin alla paloi pirtti poroksi, kun me pojan kanssa olimme
  metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin syttynyt, paukka kaiketi
  lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle hautumaan, ja niin
  meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä päällämme näkyy.
  Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta kun painutaan tästä
  kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa Korpilahden
  talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne kirkolle,
  niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo pyytämään
  sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan tullut
  lähdetyksi."
  Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin
  ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa,
  vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa
  itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:
  "Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"
  "Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tästä painua. Siellä jossain
  Turun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja
  eiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin
  jotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on missä
  häntä milloinkin työtä ja ruokaa saa", vastasi äiti, katsoen
  viimeisiä sanoja lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.
  Mutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa.
  Hän raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta,
  muristen itsekseen: "Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla
  kapitulin herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä
  Jämsässä on vielä kastamattomia pakanoita." Äkeästi tiuskasi hän
  odottavalle vaimolle:
  "No totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo
  odottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne
  korpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa
  Jämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä
  maksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä
  ne..."
  Vaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen
  huusi heidän jälkeensä:
  "Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?"
  "Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit
  mukaan tullut?" hätääntyi vaimo.
  "No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi",
  keskeytti hänet kuratus hiukan lauhemmin.
  Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi:
  "Mennään sitten ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä."
  Mutta kanttorin muoria ei löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut
  olutkellarin ja mennyt matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli
  kanttori neuvotonna ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkasi pulman
  sanomalla:
  "No näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on
  Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen
  tästä suoraa kirkolle."
  Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin
  mennä lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja
  pappilan Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin
  kuratuskin, joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti
  kävellä löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi
  seisoi asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai
  oikeammin Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpassut
  tänne kirkkotarhaan.
  "Se on isä-vainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa
  jännittää, mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo
  putos oravat ja koppelot..." kehui poika ja ojensi innoissaan jousen
  kirkonkatolla olevaa ristiä kohti.
  Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät
  sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista
  asua. Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan,
  asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin
  ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän
  pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi
  hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.
  "No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä",
  hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus
  kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.
  Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta Hänen kiiltävän
  ja nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu
  avarahihainen, liinainen _alba_, jonka alta näkyivät ainoastaan
  hänen läntistyneet lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu
  kämmenenlevyisellä nauhalla, johon kömpelöin munkkikirjaimin oli
  neulottu lause: "_Longitudo sanctissimi sepulchri Domini nostri
  Ihesu Christi_." [Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkein pyhimmän
  haudan pituus] Kaulan ympärillä oli rinnoille ja hartioille
  ylettyvä, neliskulmainen liinavaate, _humerale_, jonka etuosaan oli
  risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää peitti aina polviin saakka
  hopeakirjailtu, mustapohjainen kasukka. Kaulassa oli _stola_,
  kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan yli ristiin ja
  jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.
  Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui
  sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja
  suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen
  käsikirja, _Manuale aboense_, mutta oluen hämärtämillä silmillään
  eivät kuratus ja kanttori olleet löytäneet sitä sakaristosta ja
  edellinen oli silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin.
  Nyt kutristeli hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua,
  punottavaa päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli
  saanut hänen ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ
  muistellessa rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni,
  avasi silmänsä selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan
  nimeä. Mutta silloin sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan
  jouseen, hän keskeytti lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä
  totisuudella:
  "Ota jousi pois selästäsi!"
  Poika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja
  raaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta
  muutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta
  päinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa
  kiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs
  lausui isä Mikkeli harvaan:
  "Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!"
  Poika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä
  julkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat
  pyörineet sanat: mitä äyskit siinä?
  Mutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti
  portaille palatessaan:
  "Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta
  onkin tullut."
  Nyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi
  isä Mikkeli:
  "Mikä lapselle annetaan nimeksi?"
  "Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen.
  Pojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia
  ole ollutkaan", ehätti äiti.
  "Poika! eihän se mikään nimi ole", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä
  ja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: "Mutta
  mikäs hänen isänsä nimi oli?"
  "Tuomas."
  "Olkoon sitten poikakin Tuomas", ja kuratus astui juhlallisesti
  kastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät
  hiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea
  manausta:
  "_Recede, diabole, ab hac imagine dei_... Luovu pois, perkele, tästä
  Jumalan kuvasta..."
  Sen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä
  asetti sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä
  rukousta. Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi
  keskelle lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka
  ehätti ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan
  manausta, täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti.
  Mutta tämä väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti
  kiinni.
  "Avaa suusi!" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.
  Mutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän
  sen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.
  "_Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam
  aeternam, amen!_ -- Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi
  sinulle leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!" luki
  kuratus suolasanat ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta
  häirinnyt.
  Tämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia
  rukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi
  päänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla
  latinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään
  keskinäistä yhteyttä.
  Mutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen
  järkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut
  aavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi
  taas parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti
  kanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa,
  että hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän
  lähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:
  "Sylk..."
  "Hömh!" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä
  kiinni.
  Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, töpehti
  niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen
  oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin,
  samallakuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:
  "Ke!"
  Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori
  kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian
  kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.
  "Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu... kyllä, kyllä minä..." ja
  hän piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.
  Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista
  elävää käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan
  korvat ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului
  selvästi, kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.
  Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla
  suoritetuksi, kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen
  juhlallisesti latinaksi:
  "Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit
  vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"
  Kanttori työnsi poikaa hänen perässään ja kirkossa asettuivat he
  sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padanmuotoon koverretun,
  avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen
  ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika.
  Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi
  Vannottaminen.
  "_Abrenuncias sathane_ -- luovutko pois saatanasta?" kysyi isä
  Mikkeli, katsoen tuimasti poikaa silmiin.
  Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä
  käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:
  "Sano meidän perässämme, että luovun!"
  Sen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samallakuin muori niiasi,
  ja kumpikin sanoi:
  "Luovun!"
  Mutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.
  "Ja kaikista hänen töistään?" jatkoi isä Mikkeli.
  "Luovun!"
  "Ja kaikista hänen menoistaan?"
  "Luovun!"
  Kastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla,
  mutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla
  kysymykseen. Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa
  niskasta, taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.
  "Siivolla!" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria
  jaloille.
  Mutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.
  "Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen."
  Kanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta
  silloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään,
  niin että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.
  "Voi, entäs öljy!" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.
  Todellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella
  ristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa
  oli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja
  raapi leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden
  olisi juuri käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti
  ja mikä tora ja rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä
  vähän häntä saattoi nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen
  kastekaapuun, joka oli kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui
  isä Mikkeli vain puetussanat:
  "_Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam_... Ota tämä
  valkoinen, pyhä ja tahratoin puku..."
  Heti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:
  "Kynttilä!"
  Kanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein
  löysi kynttilän ulko-oven pielestä vihkivesiastian reunalta, jonne
  hän ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti
  kalkutti hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen
  papille. Tämä työnsi sen pojan käteen ja alkoi:
  "Ota tämä palava ja virheetön lamppu..."
  Saatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen
  tiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että
  näkeekö äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.
  Kun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että
  opettaisivat lapselle _Pater nosterin_ ja _Credon_ sekä äidille,
  että hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen
  kaltaisilta, oli toimitus lopussa.
  Riisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin
  kanssa ulos.
  "Tietenkään teillä ei ole maksaa?" sanoi kuratus Tuomaan äidille,
  joka veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.
  "Hyvänen aika", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa
  hänen valitusvirtensä, murahtaen:
  "Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.
  Talonruuassa tietenkin."
  Jälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen.
  Joukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka
  oli jälleen heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä
  kastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin
  poika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:
  "Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?"
  "Mitä ne lienevät ähränneet", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä
  tirskautti hammastensa välitse.
  Mutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:
  "Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun
  korvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja
  tarrannut minuun kiinni, niin minä olisin suorapäätä pökässyt
  metsään."
  Hän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika
  pysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.
  
  
  II
  ISÄLLINEN PÄÄTÖS.
  
  Heinänkorjuu pappilassa oli päättynyt. Oli tyyni iltapäivä.
  Vinosti lankeavat päivänsäteet pistäytyivät papintuvan avonaisesta
  ikkuna-aukosta sisälle ja leikkasivat pölyn keskelle yli tuvan
  ylettyvän juovan. Mutta isä Mikkeli, joka juuri tuli sisälle, katkasi
  juovan. Hän istui ikkunan eteen pöydän päähän ja antoi säteiden
  hautoa selkäänsä. Kerttuli istui uunin luona, edessään suuri kasa
  ruskettuneita kuminanvarsia, joita hän sitoi lyhteisiin ja ripusti
  orsille kuivamaan. Niistä levisi huoneeseen väkevä ja miellyttävä
  tuoksu. Avaran perhesängyn uudinten välistä vihersivät kissan
  uneliaat silmät, pihalta kuului pääskysten ja lasten ääniä ja jossain
  kauempana möyrii sonni kumealla kurkkuäänellään.
  "Huh, oikeinpa hiostuin kävellessäni", sanoi isä Mikkeli ja kohautti
  hartioitaan.
  Kerttuli ymmärsi ja lähti kesken lyhteen sitomisen huoneesta. Kohta
  hän kuitenkin palasi ja asetti täyden oluthaarikan kuratuksen eteen.
  Isä Mikkeli otti pari pitkää siemausta, pyyhki partansa, nojasi
  kyynärpäänsä pöytään ja näytti sangen lauhkealta. Kerttuli jatkoi
  äänetönnä kuminain sitomista.
  Ovi porstuaan oli raollaan ja siitä pujahti ääneti sisälle Antti,
  heidän vanhin lapsensa, sama joka kirkon luona oli rakentanut
  tuttavuutta Tuomaan kanssa. Avaran pellavapaidan hihoista näkyivät
  hänen hennot ranteensa ja ylöskäärityt hurstihousujen lahkeet
  jättivät polvia myöten paljaiksi hänen tummiksi päivettyneet,
  sirot pojan jalkansa. Hän istahti sivupenkille, pujotti kätensä
  polvitaipeiden alle ja antaen hartiainsa painua kokoon jäi pää
  kenossa tuijottamaan eteensä. Hänen eloisissa, viisaissa silmissään
  oli epämääräinen, uneksiva ilme.
  Tuomas äitineen oli ollut pappilan työssä heinänkorjuun loppuun asti.
  He olivat maksaneet ristimispalkan ja saaneet vielä monen päivän
  muonan mukaansa. Tänään he olivat lähteneet vaeltamaan eteenpäin
  ja uusia ansiomahdollisuuksia etsimään. Antti oli kiintynyt tuohon
  raisuun "mettäksen poikaan", josta hän ei olisi mielellään eronnut.
  Hän oli ollut heitä saattamassa kokonaisen virstan päässä ja palasi
  nyt siltä matkaltaan.
  "Onko sinun nälkä?" kysyi äiti hellästi.
  "On", myönsi Antti hajamielisesti, katsellen yhä johonkin
  epämääräiseen kaukaisuuteen.
  Äiti kävi hakemassa hänelle voileivän ja tämän välikohtauksen
  johdosta kiintyi kuratuksen katse poikaan. Tarkasteltuaan häntä
  hetken syrjästä, siemasi hän olutta ja sanoi:
  "No, puer Anterus, mitäs sinä mietit?"
  Antti havahtui, pysäytti voileivän kannan sen matkalla kädestä suuhun
  ja vastasi ujosti:
  "Ilman vain."
  "Onko sinulla Tuomasta ikävä?"
  Antti hymähti myönnytykseksi.
  "Olisitkin tainnut mielelläsi lähteä hänen kanssaan maailmaa
  vaeltamaan, näkemään kirkkoja, linnoja ja kaupunkeja. Enkös minä
  arvannut oikein?"
  Antti katsahti isäänsä ja näytti ihmettelevän, kuinka tämä saattoi
  hänen ajatuksensa lukea.
  "Hmh!" hymähti vain isä Mikkeli ja vaipui tuumailuihin.
  "Antin varaanhan te toiset tietysti joudutte, kun minusta aika
  jättää", sanoi hän hetken päästä Kerttulille.
  Tämän kasvot saivat hätääntyneen, ikäänkuin itkevän ilmeen, josta
  näki, että asia oli hänelle arka. Hän oli kuratusta kymmenisen
  vuotta nuorempi, joten oli hyvinkin todennäköistä, että hän kolmen
  lapsensa kanssa saisi kerran jäädä omanonnensa nojaan. Hän oli papin
  emännöitsijä, forsia, ei yhtään sen enempää ja sellaisena oli hänen
  tulevaisuutensa siis sangen epävarma.
  "No, no, elähän nyt, muoriseni", ehätti isä Mikkeli, nähdessään mitä
  Kerttulin mielessä liikkui. "En minä nyt ihan tähän paikkaan aio
  vielä kuolla, ja siksi toisekseen, ei sinun tarvitse pelätä lasten
  kanssa puille paljaille jääväsi, kun sekin aika tulee, että minä
  teidät jätän. Kaikki mitä minä olen tässä saanut kokoon raaksituksi,
  jätän minä teille. Tosinhan se ei ole ihan statuuttien mukaista,
  mutta kylläpähän sillekin keino keksitään."
  "Kunpa häntä nyt ei tarvitsisi noiden poloisten kanssa ihan tielle
  joutua", sanoi Kerttuli, joka isä Mikkelin viimeisten sanojen
  johdosta oli saanut entisen tyynen ja äidillisen ilmeensä.
  Mutta isä Mikkeli otti uuden kulauksen olutta ja jatkoi:
  "Oikeastaan minulla olikin kokonaan toinen asia mielessä, vaikka sinä
  sen sillä tyhjällä hätäilemiselläsi sotkit."
  "Hyvänen aika, enhän minä puhunut halaistua sanaa!" yritti Kerttuli,
  mutta isä Mikkeli sanoi:
  "No, no!" ja kääntyi sitten Anttiin sekä sanoi säyseästi: "Tulehan
  tänne, puer!"
  Empien lähestyi Antti isäänsä ja istahti hänen rinnalleen penkin
  äärimmäiselle reunalle.
  "Mitäs, jos sinusta tehtäisiin pappi? Haluaisitko sinä papiksi?"
  kysyi hän ja kouri Antin tuuheata pellavatukkaa.
  "Kyllä, mutta..." sanoi Antti ja naurahti hyvänmielisesti.
  "Mutta mitä?"
  "Eikös sitä pitäisi ensin käydä teinikoulua?"
  "Aivan niin, ja sitäpä minä tässä juuri mietinkin, että jos siinä
  joulun tienoissa, kun järvet ja suot ovat ehtineet oikein hyväksi
  jäätyä, valjastettaisiin Poku ison laiturin eteen, lastattaisiin se
  muonaa täyteen ja ajaa karautettaisiin Turkuun. Mutta olisikohan
  sinussa sitten miestä jäämään sinne yksinäsi, pänttäämään viisautta
  päähäsi?"
  "Totta kai siellä on toisiakin poikia?" vastasi Antti loistavin
  silmin.
  "On, ei siellä tovereista puutetta tule. Mitäs muuta sitten kuin
  aletaan tässä kirjoituspuustaveja opetella ja pänttäillä grammatikan
  alkeita, sikäli kuin täällä isän yläkammiossa on vielä jälellä
  jotakin Donatuksen viisaudesta. Ja sitten heti joulun mentyä matkaan
  ja... ja sitte sinusta tulee isän seuralainen, sanalla sanoen
  _curatus jämsensis_."
  "Voi noita teidän tuumianne!" puhkesi nyt Kerttuli, joka silmät
  hyvästä mielestä palaen oli seurannut heidän keskusteluaan.
  "No mikä on, vai epäiletkö ettei meidän Anteruksella ole päätä
  papiksi päästä?"
  "Vaikka kohta, mutta kyllähän sinä sen itsekin tiedät, että on siinä
  matkassa muitakin mutkia."
  "Mitä mutkia? Poika viedään kouluun, käypi sen läpi ja sitten
  vihitään papiksi. Siinä kaikki!"
  "Niin, niin, koulun kyllä voi käydä läpi, mutta papiksipa häntä
  poloista ei vihitä."
  "Ahaa, sinä tarkotat sitä, ettei Anteruksella muka ole isää ja että
  isättömät eivät pääse papiksi", oli kuratus vasta nyt hoksaavinaan.
  "Enkö minä sitten olekaan teidän poikanne?" työnsi nyt Antti
  säikähtyneenä väliin, saaden molemmat vanhempansa kelpo ällistyksen
  valtaan.
  "Tuota, mitä sinä, poika, nyt oikein... kuinkas sitten, tietysti
  sinä olet minun poikani", alkoi isä Mikkeli, raapien hämillään
  partaansa, "ihan täysi poikani! Niin että jos minun hartioiltani
  nostettaisiin neljäkymmentä vuotta, päähäni istutettaisiin tuollainen
  liinaharja kuin sinullakin ja sitten tämä partavihko nykäistäisiin
  edestä pois, niin totisesti tässä nähtäisiin rinnan istumassa kaksi
  aivan samannäköistä pojan naperoa. Sillä sinä olet ihan isän kuva,
  vaikka äidiltäsi ehkä oletkin saanut hieman lempeämmän mielenlaadun.
  Niin, niin, minä tarkotin äsken vain sitä, että jotkut pahanilkiset
  voisivat kenties jollakin lainvarjolla väittää, ettet sinä olisi muka
  minun poikani ja... mutta ne asiat sinä opit paremmin ymmärtämään,
  jahka olet koulun käynyt."
  Hän tyhjensi haarikan pohjaan, pääsi äskeiselle tolalle ja jatkoi
  Kerttuliin kääntyen:
  "Sinä pelkäät siis sen estävän Anttia papiksi pääsemästä? _O sancta
  simplicitas!_ Ei sitä toki auta täällä maailmassa niin vähään
  kompastua. Mikäs nyt on sen yksinkertaisempaa kuin että minä
  kirjotan esimerkiksi tällaisen todistuksen: Andreas Pietarinpoika
  -- siinähän ei muutoin ole yhtään valetta, sillä minun isäni oli
  Pietari ja minun poikanani on Antti hänenkin poikansa. Siis Andreas
  Pietarinpoika, varakkaan ja hyvämaineisen talonpojan poika Jämsän
  pitäjästä -- siinäkään ei juuri oikeastaan ole valetta, sillä olenhan
  minä papinvirkani ohella tavallaan myöskin talonpoika, koska minä
  itse viljelen maatani ja koska minulla pappilan lisäksi on omakin,
  ruumille veroa maksava talo. Sellaisella todistuksella varustettua
  miestä ei itse Rooman ukkokaan voisi estää papiksi pääsemästä."
  "Mutta entäpä saavat piispan herrat Turussa tietää asian?" epäili
  Kerttuli.
  "Mitäs vielä! Kukas täältä Jämsästä asti nyt lähtisi sellaisia
  juoruja kulettamaan? Ja jos saisivatkin, niin luuletko sinä, etteivät
  arvon isät Turussa ole jo ennen oppineet tällaisia asioita sormien
  läpi katsomaan, tai muuten niitä parhain päin kääntämään. Niinkuin
  esimerkiksi sitä Scheelin peukalojuttuakin."
  "Mikä peukalojuttu se oli?" uteli Kerttuli.
  "Olipahan vain semmoinen pikkuinen juttu, jossa täytyi aivan samoin
  kuin tässäkin kiertää hiukan kanoonista lakia, noin sen verran vain,
  että päästiin kunnialla eteenpäin. Se tapahtui minun ensimäisenä
  teinivuotenani. Mestari Paavali Scheel, sama, josta sitten tuli
  tuomiorovasti, oli silloin Maunu-piispalla sihteerinä. He olivat
  yhdessä vieneet piispan sotajoukon Viipurin avuksi, jota venäläinen
  silloin piiritti. Kun he sieltä palaavat laivalla ja pimeänä elokuun
  yönä lähestyvät Kuusiston rantaa, päättävät he pamauttaa muutamia
  laukauksia, että linnassa heräisivät ja sytyttäisivät tulet.
  "No, annahan olla, herra Paavali on hyvällä tuulella, lieneekö
  sitten ottanut yökylmäänsä jotakin lämmikettä, summa vain se, että
  hän sieppaa käsiinsä yhden bombardarämän, kaataa hoilauttaa siihen