Vapauden kirja: Runovalikoima - 1

  
  VAPAUDEN KIRJA
  Runovalikoima
  
  Kirj.
  EINO LEINO
  
  Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.
  K. F. Puromiehen Kirjapaino O.-Y.
  
  
  
   "Siellä on vapauden haaveilo haikein,
   Missä sen puolesta taisto on vaikein."
  
  SISÄLLYS:
  Maaliskuun mietteitä v. 1918.
  I. Tyyni myrskyn edellä.
   Kevätkantaatti.
   Kun kello seisoo.
   Nuorten usko.
   Esisuomalaisia kuvia:
   1. Nimetön niemi.
   2. Suur-Suomi.
   3. Ukon juhla.
   Legenda.
   Taiteemme.
   Ajan vanki.
   Me kasvamme.
   Gladstonen haudalla.
   Päivän poika.
   Uudenvuoden iltana 1898.
  II. Helmikuun manifesti.
   Helsinki sumussa.
   Runoilija.
   Suomen laululinnut.
   Herran kansa.
   Äl' horju!
   Molok.
   Myö kalliista henkesi.
   Kansa kalliolla.
   Vapaa sana.
  III. Ensimmäiset routavuodet.
   Maamies, mahti Suomenmaan.
   Laulu valon sodassa.
   Eräänä uudenvuoden yönä.
   Helsinki helmilöissä.
   Väinämöisen miekka.
   Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.
   Lapin kesä.
   Temppeliherra.
   Halla.
   Kumpi on kauniimpi?
   Myrsky.
   Erotetulle virkamiehelle.
   Tottumus.
   Syvyyksistä.
   Revontulet.
   Suurlakko.
  IV. Sekasorto.
   Uranuurtajat.
   Kansan henki.
   Raudan synty.
   Lex:
   1. Suomen säädyt.
   2. Oikeus.
   3. Tietäjän näky.
   4. Yö.
   5. Kansalliskaarti.
   6. Suomen vaakuna.
   7. Leo Mechelin.
   S. Moskova.
   Kansanvalta.
  V. Toiset routavuodet.
   Lapin tarkka.
   Maan hädässä.
   Suora sana.
   Karjalan kannas.
   Vapaa mies.
   Uusmaalaisten laulu.
   Viipurin vartio.
   Mies mieheltä.
   Magna Charta.
   Joulu Krestyssä.
   Hautaus.
   Kansalaisseppel.
   Vapaus.
   Neljäs käsky.
   Kaiken kansan laulu.
   Airut.
   Suomen päivä.
   Suomen linna.
  VI. Vallankumous.
   Vapauden virsi.
   Juhlavirsi.
   Pekka Svinhufvud.
   Vapaa Viro.
   Terve, Ukraina!
   Suomen partioväen marssi.
   Vapaa kansa.
   Tumma päivä.
   Valtakunnan marssi.
  
  
  Maaliskuun mietteitä v. 1918.
  
  Ajanlehden kääntyessä, entisen passiivisen vastarintamme muuttuessa
  aktiiviseksi, jo parikymmentä vuotta kestäneen oikeustaistelumme
  vaihtuessa todelliseksi, suureksi, pyhäksi vapaustaisteluksi, lienee
  syytä palauttaa mieliin tuon pitkän murroskauden eri vaiheita ja
  varsinkin sitä suomalaisen kansansielun kehitystä, joka näinä vuosina
  on meissä ja meidän ympärillämme tapahtunut.
  Mikä oli Suomen kansallishengetär vielä parikymmentä vuotta sitten?
  Nuori, viaton Aino-neiti tai metsien Tellervo, joka huhuili karjojaan.
  Mikä on se nyt? Onneton Niobe, joka turhaan koettaa suojata lapsiaan
  salliman rankaisevilta vasamoilta, tai unissakäyjä lady Macbeth, jonka
  aivoissa kulkevat vain veriset kauhunkuvat.
  Elämme Suomen historian huippukohtaa. Kaikki tämän kansan voimat,
  hyvät ja pahat, kaikki sen verissä vuosisadasta vuosisataan kypsyneet
  ominaisuudet ja katsantokannat, kunnot ja kunnottomuudet näyttävät
  nyt, ajan ankaran hengettären niitä koskiessa, kuin kivihiili tuleen
  leimahtaneen.
  Epäilemättä on se Herran viha. Epäilemättä on se kuluttava tuli, jota
  ei vältä kukaan ja josta kansamme on käypä hoitamaan historiallista
  tehtäväänsä parempana, jalompana ja puhtaampana, ensi kerran isäntänä
  oman ortensa alla.
  Kuin miekka tunkee tämä taistelo kaiken kansan lävitse. Sillä
  totisesti tätä sotaa "valkean" ja "punaisen" Suomen välillä ei käydä
  ainoastaan meidän ulkopuolellamme, ei vain Karjalan metsissä tai
  Pohjanmaan lakeuksilla, sitä käydään myöskin kunkin meidän
  sieluissamme ja sydämissämme.
  Sielläkin taistelevat valon ja pimeyden vallat, samoin kuin ne ovat
  taistelleet kautta kansamme historian ja jo sen esihistoriallisena
  aikana Kalevalassa.
  Mutta samalla käydään täällä myöskin suurta, henkistä ja aineellista,
  aseetonta ja aseellista maailmantaisteloa idän ja lännen välillä, suon
  hengen ja graniitin hengen välillä, ihmisen alkuperäisten vaistojen ja
  ylemmän, ohjaavan, järjestävän järjen välillä, josta jälkimmäinen
  varmaan on voittajana suoriutuva.
  Mutta milloin? Kuinka kauan on kestävä tämä verinen tilinteko? Miten
  paljon täytyy tämän poloisen heimon kärsiä siitä orjanmerkistä, jonka
  Jumala kaikkivaltias nähtävästi on sen otsaan piirtänyt sen
  ensimmäisestä veljesmurhasta saakka, jolla se jo luomisen aamussa maat
  ja taivaat kauhistutti?
  Sillä Kain, joka surmasi veljensä Abelin, oli kaikesta päättäen
  suomalainen!
  Kummako, jos olivat suomalaisia Untamot ja Kalervot, ihmekö, jos
  Kullervon synkkä taru on suomalaisinta suurtaidetta, mitä on kyennyt
  milloinkaan luomaan tämän heimon henki? Omamme olet, "sinisukka Äijön
  lapsi!" Mutta hirmuinen sinä olet eikä sinua muut voi rakastaa kuin
  äitisi, joka sinut on synnyttänyt, ja joku joukosta ehkä, joka tuntee
  noiden samojen turmiollisten voimien omassa povessaan temmeltävän.
  Mutta Pohjola? Mutta Kalevalan uroot? Kaikki ovat yhtyneet sinun
  syyllisen pääsi menoksi. Ja sinä menet perikatoon, sillä niin täytyy
  käydä, että valkeus voittaisi ja korkeampi tahto sinun kummullasi
  riemuitsisi.
  Sinä et kelpaa elämään. Sinä kelpaat vain runo-aiheeksi, vain
  sankariksi Suomen suurimpaan murhenäytelmään.
  Sinä kuulut sinne alhaalle. "Syvällepäin, maahanpäin, poispäin,
  tummaan, synkkään, pimeään, pahaan", kuten Nietzsche sanoo. Emmekä me
  kuitenkaan voi kieltää sinulta ikuista, katkeamatonta verensidettämme,
  hirmuista, kamalaa, kohtalokasta yhteenkuuluvaisuuttamme.
  Ei kukaan tämän kansan lapsi. Ei kukaan, jonka elämä on vain hänen
  yö-syntyisen ja hänen päivä-syntyisen puolensa hellittämätöntä,
  perivihaista velisurmaa.
  "Kansankavaltajia?" Niinkuin me sillä siitä pääsisimme! Niinkuin ei
  kansankavallus olisi aina hiipinyt tämän heimon kantapäillä!
  "Sala-ampujia?" Niinkuin ei kautta kansamme historian Joukahainen
  olisi aina ampunut Väinämöistä, sulkanuoli aina suhissut juuri maan
  parhaita päitä kohti!
  Jospa tämä edes olisi viimeinen kerta!
  Kyllä, meidän eläessämme. Kyllä, ehkä jälleen sadoiksi vuosiksi,
  tuhansiksi vuoksiksi, mutta ei viimeinen kerta. Sillä tämä kansa
  tunnetaan siitä, että se kavaltaa, ja tämän heimon henki siitä, että
  se pettää isänmaansa ja tekee liiton vaikka pimeyden herran kanssa,
  jos se vain siten luulee voivansa kostaa niille, jotka ovat sitä
  korkeammat ja valoisammat.
  Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on
  taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin
  itseään ja omasukuista. Jos minulle viimeisellä hetkelläni sanotaan,
  että tällä niemellä asuu kansa, joka ei ole velisurmainen, ei
  salavihainen, ei naapurikateinen, niin silloin voin minä hyvällä
  syyllä silmäni ummistaakin, sillä silloin tiedän minä, että Suomen
  kansa on kuollut, eikä minua eikä meitä muita tarvita enää. Silloin
  asuu vieras heimo siellä, jonka kanssa ei minulla eikä minun
  runoudellani ole enää mitään tekemistä.
  Ja jos minä kuulisin joskus koko tämän yhtä velisurmaisen
  maailmansodan päätyttyä, jossakin toisessa, onnellisemmassa
  olomuodossa, että oli maanpäällä enää vain viimeinen ihmispari, mutta
  nyt ei ole enää kuin yksi ihminen, omassa autiossa, mitattomassa,
  epäverrannollisessa suuruudessaan, niin varmaan hymyilisin vain
  katkerasti ja kuiskaisin hiljaa: "Hän on suomalainen".
  Enkä erehtyisi.
  Kirjoitin marraskuun "punaisen viikon" päätyttyä: "Tämän kansan
  sielussa asuu villipeto, joka irralle ja itsenäiseksi päästyään voi
  käydä vaaralliseksi myös ihmiskunnan yleiselle kulttuurille, mikäli
  sitä on sen käpälien ulottuvissa".
  Nyt se pääsi! Nyt se itsenäistyi! Ja nyt se raivoaa kuin villipeto ja
  tuhoaa kaikki mielettömässä, punaista näkevässä murhanhimossaan.
  Kirjoitan tätä unettomana, ahdistavana yönä, jolloin pahaenteiset
  laukaukset yksinäisiltä kaupunginkaduilta korvaani pamahtelevat ja
  kukaties kuinka monen vapauden marttyyrin tai rauhallisen kansalaisen
  veri jälleen Suomen kuutamoisia hankia kostuttaa. Olen miettinyt tätä
  näinä pitkinä, loputtomina päivinä, näinä verkkaan vierivinä,
  alituisen ja yksitoikkoisen kauhun viikkoina, siksi kuin olen tuntenut
  itseni idiootiksi ja viimeinenkin järjellinen ajatus on aivoissani
  seisahtunut. Ja samalla olen aivan erikoisessa määrässä tuntenut tämän
  heimon henkisen läsnäolon.
  Sillä onhan tämä hulluutta! Onhan tämä täydellisintä tylsämielisyyttä,
  sitä samaa, mikä Gallen-Kallelan "Velisurmaajan" silmästä meitä
  vastaan niin outona ja omasukuisena tuijottaa.
  Mitä oli marraskuun "punainen viikko" tähän verrattuna? Vain pieni
  yhteisharjoitus, vain viaton paraati ennen ratkaisevaa taisteloa...
  Jotakin tehdäkseni ja toteuttaakseni jo vuosi sitten aikomaani
  suunnitelmaa, olen haalinut käsille joukon vanhoja runokokoelmiani,
  varsinkin niitä, joissa luulen nyt päättymäisillään olevan ajanjakson
  selvimmin kuvastuvan. Työ on koneellista, mutta ainoaa, mitä voin
  tehdä nykyään. Tahdon niiden avulla tämän _Vapauden kirjan_ puitteissa
  antaa kuvan kansamme valtiollisesta kamppaelusta viimeisen
  parinkymmenen vuoden vieriessä ja samalla siitä muutoksesta, mikä
  sillä aikaa on sen sielussa ja meidän käsityksessämme siitä
  tapahtunut.
  Sekin on osa sitä sisäistä kansallista tilintekoa, johon tämä aika on
  näiden rivien kirjoittajan, samoin kuin epäilemättä kunkin meistä
  pakottanut.
  Ne ovat vain erään aikalaisen pieniä reunamuistutuksia, siihen toiseen
  ja suurempaan tuomiokirjaan, jota isänmaan ja maailman ajantieto
  kerran on pitävä näistä vuosista, näistä päivistä, viikoista ja
  kuukausista. Eikä vain ajantieto, vaan myöskin runous, sillä jos onkin
  totta, että "maailmanhistoria on maailmantuomiota", on vielä enemmän
  totta, että maailmanrunous tuomitsee historiankin. Niin korkea ei ole
  tämän kirjan tarkoitus. Se tahtoo vain palauttaa mieliin, mistä me
  pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme
  matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin
  suorittaneet.
  Ja tästä eteenpäin? Olkoon Ajatar meille edes hiukan armollisempi!
  Helsingissä, 15. III. 18.
   Eino Leino,
  
  
  I
  Tyyni myrskyn edellä
  
   Kevätkantaatti.
  
   Terve päivä pohjolahan,
   terve Suomehen suvinen aika,
   terve lepikot lehtimaan,
   kullan käköset helkkymään,
   terve lämpimät lounatuulet,
   lemmen tuulet
   tuoksumaan,
   veret sinertämähän,
   maat vihertämähän,
   taivahan auteret tanhuamaan!
   Paistos armahin aurinko,
   hellitä hempeä huomen!
   Pitkä, pitkä on pohjan yö,
   kolkko on talvi Suomen.
   Kauan kattanut korpia on
   härmän ja hämärän vyö,
   kauan on kuura
   peittänyt maan,
   kauan on huurra
   huokunut mieliin hallaa vaan --
   paistos armahin aurinko,
   hellitä hempeä pouta,
   että lähtisi sydänten jää
   ja silaus rintojen routa.
   Suo jo lämpeni, sula on maa.
   Joutukaa
   kyntäjät vakoja luomaan,
   vakoja suoria vapauden,
   uria uusia aatteen
   halki harmajan suomaan!
   Joutukaa, joutukaa
   kylväjät siementä tuomaan,
   tietojen kylvöjä,
   taitojen kylvöjä
   kyntäjän uutehan uomaan!
   Kyntäkää, kylväkää,
   toukojen, toivojen aika on tää!
   Toiveet milloin toteutuu,
   milloin halla ne syö.
   Nyt on Suomen toukokuu,
   nyt on kynnön ja kylvön työ,
   leikkuu, korjuu, kaikki muu
   jääköhän Herran huomaan!
   Rakas on taaton raatama pelto,
   makea maammon leipoma leipä,
   kova on vierahan maan kamara,
   karvas kakku äitipuolen.
   Kauan Suomeni pettua söi,
   almuja aneli teillä,
   muruja liikoja muukalaisen
   kerjäsi kyyneleillä.
   Mut kerran loppuvi kerjuu
   ja vieraan viiltävä herjuu,
   taas Suomen selkä nousta saa,
   tää kansa päänsä kohottaa,
   on tähkivä Väinön vilja,
   on kasvava Kalevan laiho,
   ja poistuva maasta on leivän puute
   ja vierahan viljan kaiho.
   Ei voimoa puutu pelto
   ja väkevä, musta on multa,
   kun taivas antavi sadetta vaan
   ja lämpöä päivän kulta.
   Ja Jumala armonpaistettaan
   on Suomenmaalle suova,
   sen nostava orahat aaltoamaan
   ja laihot laajat luova,
   ja soipa on sorea laulu
   yli peltojen mustan mullan --
   kyntäjille, kylväjille,
   kylmän vainion vakoajille.
   Mut tyyni on kansojen surma,
   ei myrsky, ei tuulispää.
   On aurinko toukojen turma,
   jos kauan kestävi kaunis sää.
   Poudan poika on velttous,
   tyynen tyttö on saasta,
   mut ukkonen ilmoja puhdistaa
   ja tappaa tauteja maasta.
   Ja idästä nouseva pilvi on
   ja kaakosta kamala lonka,
   mi taivahan lientävi
   myrskysäin
   ja jylisten rientävi
   Suomea päin
   mustana niinkuin muuri.
   Ja synkkä on yö
   ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö
   ja maassa on murhe suuri.
   On meillä loihtu
   ja laulun lunnas
   ja kieli joustava,
   norja lie,
   siin' on noustava
   kukkakunnas,
   siin' on soihtu
   ja siin' on tie.
   Ja jälkeen yön ja ukkosen
   taas taivas seijastuu
   ja helmaan Suomen järvien
   taas päivä heijastuu,
   jo riemua soi pyhä syntymämaa,
   runo Suomen vuossadan raikahtaa,
   ja kautta kumpujen, vuorten
   helavalkeat leimuaa!
   1896,
  
   Kun kello seisoo --
  
   Tää kansa on kuin kaupunki,
   min torninkello seisovi,
   ja aikaa kysymähän niin
   nyt kaikki juoksee naapuriin.
   Ja toisen kello edistää
   ja toisen jälkeen ihan jää
   ja kaikki toimet nurin käy,
   kun ajan johtajaa ei näy.
   Jos tääll' ois mies, jos yksikin,
   niin itse nousis tornihin
   ja neron oikeudella hän
   sen kellon vetäis käymähän.
   Ja virkkais: "Näin on aika maan!"
   Ja oman päänsä mukaan vaan
   hän ajan kellon asettais --
   ja kaikki uskoa sen saisi
   Mut mies se viipyy, viipyy vaan,
   ja yhä seisoo kello maan
   ja kaikki toimet nurin käy,
   kun ajan johtajaa ei näy.
   1896.
  
   Nuorten usko.
  
   Näin unta, että oli suuri maa,
   mi päivän alla aaltos vainioina
   ja nurmet nuoret taivaanrannan taa
   ne kukki kunnahina, laaksoloina.
   Näin unta, että virroin vaahtosuin
   maan kaiken halki kaikui kevään valta
   ja virran vieret tuoksui tuomipuin
   ja savut armaat nousi puiden alta.
   Näin unta, että rauhanmajoissaan
   siell' asui suuri, suora, ylväs kansa,
   niin kuulu kunniastaan, tarmostaan
   ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.
   Sen kansan aatos tulta salamoi,
   sen tunne tuoksui suviaamun lailla,
   mut kiurun lempenä sen kieli soi
   ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla.
   Ja maassa siinä laulu sääsi lain
   ja taito hallitsi ja tieto johti
   ja tuomioita jakoi tunto vain
   ja sääli syytöksien ponnet pohti.
   Ja ihmissarvo oli usko maan
   ja oma sydän oli kirkko kunkin
   ja Luoja oli luodun hyve vaan
   ja työt ne rukoili, ei messut munkin.
   Näin unta, että oli suuri maa
   ja maata suurta asui suuri kansa,
   Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
   sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.
   Näin unta, että päältä tämän maan
   nous maailmalle uuden aamun rusko;
   Sen sinne nuoret nosti voimallaan --
   ja nuorten voima oli nuorten usko.
   1896.
  
   Esisuomalaisia kuvia.
  
   1.
   Nimetön niemi.
   Kerran illalla Kalevan kansa
   saapui niemehen nimettömään,
   matkan vaikean vaivoistansa
   yöpyi rannalle Iepäjämään,
   sytytti savunsa saarelmalle,
   tulensa niemyen nenähän toi,
   levitti lehviä kuusten alle,
   louhten lomahan majansa loi.
   Vaan kun aamulla päivyt koitti
   valaen vesille kultiaan,
   kummun kuusessa peippo soitti,
   kukahti käkönen oksallaan,
   silloinpa heraksi heltyi mielet,
   sulipa hymyhyn partasuut,
   silloin helkähti sydänten kielet,
   humahti laaksojen laulupuut.
   Juuri kaivaten maata moista
   lähteneet oli kulkemaan
   tuolta he Aasian alkukoista,
   otava, aurinko oppainaan:
   maata kaivaten, kussa senki
   luonto luontoa omaa ois,
   kussa Kalevan heimon henki
   korven honkien humussa sois.
   Kohta tietäjä lyylin laittoi,
   saneli pyhäksi salmen suun,
   kummun kuusesta oksat taittoi,
   julisti vuorella jumalan puun,
   lepikön aitasi hiiden haaksi,
   asuma-ahoksi vainajain,
   nimitti niemyen Suomenmaaksi
   Ukolle uhreja teurastain.
   Näinp' on riemulla Kalevan kansa
   tuhanten järvien maahan jäi,
   aneli onnea Ahdiltansa,
   palui palkkoja metsältäi,
   saarten salmihin verkot heitti,
   syvälle korpehen vipunsa vei,
   paaden kourussa kalansa keitti,
   kaupin tuntenut kaluja ei.
   Vaan kun iltasin kumpuloilla
   päivän laskua katseltiin
   taikka erässä nuotioilla
   otavan sarvia outeltiin,
   silloinpa helisi kannelkielet,
   kautta kumpujen soitot soi,
   silloin sankarit vakaamielet
   sormet sormien lomihin loi.
   Silloin loihtuja, laulelmoita
   partahuulilta humisi vaan,
   alkusyntyjä syviä noita,
   peruja kansojen kehtomaan,
   Vipusen virsiä, satuja Sammon,
   lovessaskäyntejä loihtijain,
   kuvia kummia Kalman kammon,
   ituja Tuonelan tutkelmain.
   Luonnon lapsena kasvoi kansa,
   nukkui honkien huountaan,
   uneksi uudesta onnestansa,
   heräsi aaltojen loiskinaan:
   huuhtia raaten, kaskia kaaten
   voimoa elämän nisistä joi,
   metsän Mielikin povella maaten
   luonnon luottehet kuulla voi.
   Siellä, suojana hongan juuri
   taivon tähtöset päällä pään,
   kasvoi Suomen sukuni suuri,
   yleni henki heimon tään.
   Kuuhut kulki taivahalla
   kuusten lomitse kurkistain,
   kansa kasusi kuusten alla,
   poimi hetkien helyjä vain.
  
   2.
   Suur-Suomi.
   Koittipa vihdoin Väinämön aika,
   Suomeni sankari-aika,
   tietojen, taitojen, taikojen aika,
   laulujen, urhojen aika,
   jolloin suur' oli Suomen valta,
   laaja laulun ja soiton maa,
   Vienan päältä ja Valdain alta
   Suvannon suurten vetten taa,
   jolloin Suomeni kansa sorja
   ollut ei lännen, ei kaakon orja,
   jolloin Kalevan kalpa löi
   ja leimusi tietäjän taika.
   Kauas valliten merta kahta
   Perman purret kulki,
   kauas kaartaen Pohjanlahta
   Kainuu satamat sulki,
   loitos Karjalan kannel kaikui,
   kauas kantoi Jäämin jous,
   Taarashuutoja rannat raikui,
   missä Yösalon purret sous:
   silloin suur' oli Suomen kansa,
   Suomen leijona voimassansa,
   silloin heimoni kunniaa
   koko Pohjola julisti julki.
   Josp' ois astunut silloin miesi,
   kansani yhtehen tuonut,
   temmannut miekkasi, rastinut tiesi,
   valtasi vaajat luonut!
   Josp' ois Väinämö harmaapäinen
   silloin tarttunut valtikkaan
   taikka lähtenyt Lemminkäinen
   sukunsa suurena kulkemaan,
   noussut heimonsa herttuaksi,
   veljeskansojen kaitsijaksi,
   Väinän rannoilta Ruijan suulle
   torvien soida suonut!
   Vaan ei kutsua kuullut kansa,
   kaikunut torven tahti,
   Väinämö soitteli kanneltansa,
   impiä ajeli Ahti,
   eip' on astunut silloin miestä
   Suomen onnea ohjaamaan,
   kansa ei tietänyt Kalevan tiestä,
   veli ei tuntenut veikkoaan:
   Perman rannalle Norja nousi,
   Väinän virtoja vieras sousi,
   Kainuun hautasi kansojen yö --
   vaipui heimoni mahti.
  
   3.
   Ukon juhla.
   Tullut oli koolle kansa tuomaan toukouhrejaan
   vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan,
   tullut oli nuori, vanha vakkojansa tuomahan,
   pyhän Päivävuoren päällä Ukon maljan juomahan.
   Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi,
   täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi,
   siellä istui Ilmariset, haastoi Väinöt harmahat,
   täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.
   Vaan kun vaati heimon herra, kansa Ukon maljan joi.
   Vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi.
   Käkö kukkui kultarinta, tammet haastoi hiljakseen,
   meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen...
   Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta,
   laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta,
   urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,
   naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.
   Katsottihin, kaivattihin, niin jo nousi toinen,
   nousi kolmas, nousi neljäs purje yhdenmoinen,
   vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,
   silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.
   Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren,
   kotihinsa kansa riensi päältä Päivävuoren,
   kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi,
   kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.
   Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä,
   saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
   mutta taakse taistokentän, Päivän kukkulalle,
   nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.
   Päivä näin kun vuotettihin, niin jo vieno ilta
   saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,
   nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,
   läksi länsi taistelohon, länsi uskon-innoin.
   Jop' on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,
   päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet:
   Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,
   Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.
   Iski mies jo miestä, miekka vasten miekkaa,
   kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa,
   silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,
   revontulten roihun näki Lappi etelästä.
   Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,
   käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,
   taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,
   kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.
   Tuolta takaa tapparoiden tammikummultansa
   lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,
   lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,
   Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.
   Mutta taiston tuollapuolen loisti lännen valta,
   välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta,
   siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki --
   siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.
   Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,
   rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.
   Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä --
   silloin nousi outo lieska Päivävaaran päältä.
   Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta
   kipunainen kirvonnutkin tulustaulan alta,
   vaiko -- niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta --
   Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.
   Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet,
   kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,
   kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon:
   toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.
   Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian,
   näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian.
   Eikä soihtu sammunut viel' ollut iltaruskon,
   kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
   1896.
  
   Legenda.
  
   Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
   ne merta, maata muinoin matkasi,
   niin kerrotaan, he kesäillan tullen
   myös saivat Suomenmaalle siunatullen.
   He alle istahtivat koivupuun,
   mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
   ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
   he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:
   "Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
   Mi kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
   Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
   ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"
   Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
   "Voi olla, maa on karu, kylmäki,
   ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
   mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin".
   Näin lausui Herra hymyi hiljakseen.
   Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
   suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
   ja vainioilta roudan valta raukes.
   Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
   Mut kerrotaan: kun illoin kesäisin
   sa istut koivun alle, on kuin täällä
   viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.
   1897.
  
   Taiteemme.
  
   Olkohon taiteemme niinkuin tammi,
   tuuhealehtinen, lempeä puu,
   olkohon niinkuin kartanon koivu,
   varjoisa, vilpas, juurella jonka
   maamiehen murheet unhottuu.
   Olkohon taiteemme niinkuin meri,
   syvä, mut päilyvä pinnaltaan,
   olkohon niinkuin kunnahan lähde,
   vuoresta tullut, vuoresta viepä,
   kantava laaksohon kauneuttaan.
   Olkohon taiteemme niinkuin taivas,
   siintävä, soiluva, tähtinen, sees,
   olkohon niinkuin nouseva päivä
   metsien päällä, järvien päällä,
   kun sinä kaiutat kantelees!
   1897.
  
   Ajan vanki.
  
   Viel' onko se ruoho vihreää
   mun koppini ulkopuolla,
   oi, vieläkö lainehet sinertää
   ja vieläkö lintuset visertää
   kuin ennen, kun lauloin tuolla? --
   Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
   Viel' onko se elämä ennallaan
   mun koppini ulkopuolla,
   viel' onko se elossa onni maan,
   sitä vieläkö ihmiset ajaa vaan
   kuin ennen, kun ajelin tuolla? --
   Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
   Viel' ovatko nuoret ne nuoria
   mun koppini ulkopuolla
   ja vieläkö maass' on vuoria
   ja tahtooko vielä ne taistella
   kuin ennen, kun taistelin tuolla? --
   Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
   Ne vieläkö uskovat, toivoivat
   mun koppini ulkopuolla
   ja vieläkö elää unelmat
   ja vieläkö liput ne liehuvat
   kuin ennen, kun uneksin tuolla? --
   Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
   Kaikk' onhan se kaunista, kauniimpaa,
   kuin ennen ulkona tuolla?
   Ja vangin tyrmä se valkeaa
   ja siintää taivas ja kukkii maa
   mun koppini sisäpuolla --
   ja vangin kantelo kajahtaa.
   Soi, helise, kantelo vapauden,
   soi heille ulkona tuolla,
   punat nosta poskihin nuorien,
   sytä uskoa sankarisydänten
   unen kaunihin eestä kuolla --
   jos kaikki vielä on ennallaan.
   Mut miksi on kaikki niin hiljaisaa
   mun koppini ulkopuolla?
   Miks kuule en orhien hirnuntaa?
   Vai oliko kaikki se unta vaan?
   Niin aika on vangin kuolla --
   ja vaieta vangin kanteleen.
   1897.
  
   Me kasvamme.
  
   Me kasvamme kansana, nuorina,
   sen vahteina seisten
   suorina,
   me kylvämme haavehin kummut ja haat,
   valon miekoilla valkaisten Väinölän maat --
   tule, Väinö, niin porteista peisten
   läpi lehtojes astua saat.
   Me kasvamme Kalevan juuresta,
   me laulamme maasta
   suuresta,
   sen kutsuen kuulujen kunniaan
   ajan puhtaamman puolesta taistelemaan,
   että peittäis ei petos, saasta
   ikilaaksoja laulujen maan.
   Me voitamme miekoin ja kantelein,
   me kiistaamme taiteen
   tanterein,
   ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin,
   me seisomme vastassa seppelepäin,
   me aitaamme kauneuden kaiteen
   tuhatjärvien turvaksi näin.
   Me olemme pikkunen kansa vaan,
   meit' tenhota ei saa
   ansa maan,
   ei kullat, ei valtojen vaunut nuo,
   on meidän vain taivahan vahvuus tuo,
   min kiitosta kiuruset veisaa,
   min armoa ves'sade suo.
   Me seisomme yksin päällä maan,
   meill' on tämä ranta
   täällä vaan,
   jos meidän ei suuresti silmämme nää,