Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) - 1

  
  VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT
  Kokoelma runoja
  
  Kirj.
  J. L. Runeberg
  Suomentanut O. Manninen
  
  1922.
  
  SISÄLLYS:
  ENSIMMÄINEN SARJA.
  Maamme
  Vänrikki Stool
  Pilven veikko
  Sotavanhus
  Luutnantti Zidén
  Torpan tyttö
  Sven Tuuva
  Von Konow ja hänen korpraalinsa
  Kuoleva soturi
  Otto von Fieandt
  Sandels
  Kaksi rakuunaa
  Hurtti ukko
  Kulnev
  Kuningas
  Sotamarski
  Viapori
  Döbeln Juuttaalla
  TOINEN SARJA.
  Sotilaspoika
  Porilaisten marssi
  Vänrikin markkinamuisto
  Lotta Svärd
  Vanha Lode
  Matkamiehen näky
  Vänrikin tervehdys
  Von Törne
  Heinäkuun viides päivä
  Munter
  Von Essen
  Kuormarenki
  Wilhelm Von Schwerin
  Numero viistoista Stolt
  Veljekset
  Maaherra
  Adlercreutz
  
  
  VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT I
  
  MAAMME.
  Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
  soi, sana kultainen!
  Ei laaksoa, ei kukkulaa,
  ei vettä, rantaa rakkaampaa
  kuin kotimaa tää pohjoinen,
  maa kallis isien.
  On maamme köyhä, siksi jää,
  jos kultaa kaipaa ken.
  Meit' ylpeä ei vieras nää,
  mut meille kallein maa on tää,
  maa saarten, vuorten, korpien,
  se meist' on kultainen.
  Tutusti tummat metsät nää
  ne meille huminoi,
  soi virttään koski kuohupää,
  yöt tuikkaa, kesät kimmeltää,
  näin Suomi meille siintää, soi,
  sydämen haltioi.
  Täss' auroin, miekoin, miettehin
  on taatot taistelleet,
  täss' on, mit' aika antoikin,
  säin armahin, säin ankarin,
  sukumme surmataipaleet
  he kaikki kestäneet.
  Tään kansan taistelut ken voi
  ne kertoella, ken?
  Kun sota laaksoissamme soi
  ja halla nälän tuskan toi,
  ken mittasi sen hurmehen
  ja kärsimykset sen?
  Täss' eestämme on antanut
  se veren alttihin,
  täss' on se kansa iloinnut
  ja tässä huoltaan huokaillut,
  mi kantoi kuormat meidänkin
  jo kausin kaukaisin.
  Tääll' olla meidän armast' on,
  suloista, suotuisaa;
  kuin käykin arpa kohtalon,
  maa, synnyinmaa meill' oma on,
  maan päällä aarrett' ainoaa
  meill' oisko armaampaa?
  Ja tässä, täss' on tämä maa,
  sen näkee silmämme;
  me kättä voimme ojentaa
  ja vettä, rantaa osoittaa
  ja lausua: Kas, tuoss' on se,
  maa armas isäimme!
  Vaikk' kultapilvein loistohon
  kotomme vaihtuis tää,
  tasalle tähtikarkelon,
  miss' ilo sointuis itkuton,
  ain' aatostemme määränpää
  ois raukat rannat nää.
  Maa tuhatjärvi, kantelon,
  vakuuden vanhan maa,
  kotomme suoma kohtalon
  maa isäin, lasten, kaitkohon
  sua tyyni miehuus, aikain taa
  ain' ollos vapaa maa!
  Sun kukoistukses kuorestaan
  viel' aamuun aukeaa;
  viel' lempemme saa nousemaan
  sun toivos, riemus loistossaan,
  ja korkeamman kaiun saa
  sun laulus, synnyinmaa.
  
  VÄNRIKKI STOOL.
  Viel' entisaikaa muistamaan
  mun aina mieli halaa,
  niin moni tähti tuikettaan
  tutusti sieltä valaa.
  Ken kera käy? Mun tuonne tie
  luo tumman Näsijärven vie.
  Siell' oli mies--hän aikoinaan
  ol' ollut sotamiessä;
  nyt vänrikki ol' arvoltaan,
  mutt' onni takatiessä.
  Ties kuinka samaan talohon
  satuimme saamaan asunnon.
  Mies olin silloin taidokas,
  niin luulin, vaikka miksi,
  ma olin ylioppilas,
  mainittiin maisteriksi;
  makeat paivät »mensa» soi,
  Stool armoleipää atrioi.
  Mull' oli »Gevlen-vaakunaa»
  ja piippu, merenvahaa;
  Stool poltti kotitupakkaa,
  jos puutetta ei pahaa;
  mut sammal vain, kun sattui niin,
  niveräpiippuun pistettiin.
  Oi kulta-aika, autuas
  kuin lento leikin sulon,
  kun nuor' on, ylioppilas
  ja huoli ei toimeentulon,
  kun viel' ei paina murhe muu,
  kuin että viiksetön on suu!
  Hädästä muitten tiennyt en,
  ilosta sydän sykki,
  vahv' olin, punaposkinen
  ja suonet tulta tykki.
  Niin olin nuori, riehakas
  ja korskempi kuin kuningas.
  Mut nurkumatta majassaan
  Stool, ukko unholoukon,
  loi nuottaa, imi piippuaan,
  soi telmää nuorten joukon.
  Tuommoisen suhteen, sen maar ties,
  ol' ollakseen jo melko mies.
  Minulle riemu riemujen
  ol' ukon käyrä varsi
  ja muoto, ryhti ryhmyinen
  ja vanha vaateparsi,
  vaan kyömynokka erikseen
  ja rillit rihmasankoineen.
  Monesti läksin äijän luo
  ma ilveilylle suotta.
  Sep' iloni, kun suuttui tuo
  ja hältä ratkes nuotta,
  kun kävyn kädestänsä vein
  ja paikoin väärän silmän tein.
  Hän kimpos silloin sijaltaan,
  mun uksest' ulos työnsi;
  mut hyvä sana, sauhu vaan,
  ja taas hän rauhan myönsi.
  Noin tulin toiste taas ja noin
  kuin ennenkin ma ilkamoin.
  Ett' oli ukko aikoinaan
  nuor' ollut hänkin kerran,
  edemmäs tullut matkallaan
  ja nähnyt toisen verran,
  sit' en ma silloin aatellut,
  siks olin liian oppinut.
  En, että maan, nyt mullekin
  niin rakkaan, eestä antoi
  verensä innoll' alttihin,
  jalosti kalpaa kantoi.
  Niin olin nuori, riehakas,
  hän vänrikki, ma kuningas.
  Mut kerran, kuinka ollakaan,
  jo riehuun mieli kyltyi.
  Talv' oli päivää vaaksa vaan,
  mut sekin pitkäks yltyi;
  ol' outo olla tykkänään,
  en ollut päähän päästäkään.
  Ma ensi kirjaan kurkoitun
  nyt tarpehessa raton
  kuvaus Suomen taistelun,
  tekijä tuntematon.
  Vain armosta tuo kanneton
  lie päässyt muiden joukkohon.
  Mukaani vein sen, kääntelin
  sivuja siinä hetken;
  en tiedä, kuinka keksinkin
  jo Savon miesten retken;
  luin rivin, luin toisenkin,
  vereni kulki kuumemmin.
  Näin kansan kaikki mahtaneen,
  vain kunniaans' ei myövän,
  sen nääntyin nälkään, pakkaseen
  näin voiton iskut lyövän;
  jokaiseen riviin suudelman
  ma tahdoin painaa palavan.
  Kun vaara vaati, sota soi,
  mik' uljas urhomuuri!
  Maa raukka, kuinka vartioi
  sua rakkaus niin suuri!
  Niin kallis kuinka olla voit,
  vain pettua kun leiväks sait!
  Avartui arvaamattomiin
  nyt miete kauas mennen,
  sydämen hurmas sytyksiin
  uus elo, outo ennen;
  kuin siivin lensi päivä pois,
  josp' ollut kirjaa vielä ois!
  Se loppui, loppui iltakin,
  ei laannut mielen palo,
  niin moniin vielä kohtihin
  mun täytyi saada valo,
  hämärät selvitellä nuo,
  mä läksin vanhan Stoolin luo.
  Häll' oli paikka entinen
  ja vanha askar vakaa.
  Ovella nurkukatsehen
  jo sain ma rillein takaa;
  olipa kuin oisi kysynyt:
  vai yöksikään ei rauhaa nyt?
  Enp' ennallani ollutkaan,
  ma tulin mielin toisin;
  »Luin sodasta Suomenmaan
  ja lisää kuulla soisin,
  olenhan myös ma Suomen mies,
  te mulle kerrotte kenties?»
  Näin lausuin. Silmän ihmeissään
  hän nosti nuottaan luodun.
  Se loisti, kuin ois ennellään
  hän seissyt eessä ruodun:
  »Jotakin ehkä tietäisin,
  olinhan siellä minäkin.»
  Oljille vuoteen istahdin,
  koht' ukon juttu kulki,
  työt Malmin, tulet Dunckerin,
  muut monet toi hän julki;
  sees silmä, hohto otsallaan,
  kuin kaunis hän nyt olikaan!
  Hän myötä vaaroiss' ollut on,
  on nähnyt veripäivät,
  on voitot, iskut tappion,
  joist' ikiarvet jäivät;
  häll' on niin paljon muistissaan,
  maailma mit' ei muistakaan,
  Ma hiiskumatta kuuntelin,
  ei sanaa hukkaan lennä,
  jo puoliyössä oltihin,
  kun vihdoin muistin mennä;
  hän saatellen viel' ovellaan
  puristi kättä iloissaan.
  Meist' erottomat tuttavat
  nyt tuli tuokiossa;
  murehet, riemut, vaakunat
  tasattiin sovinnossa.
  Nyt olin vain yl'oppilas,
  hän suurempi kuin kuningas.
  Mä ukon suulta sommitin
  nää tarut laulun parteen,
  yöt monet niitä kuuntelin,
  kun päre hiiltyi karteen.
  Ne korutont' on kertomaa,
  ne ota vastaan, kallis maa!
  
  PILVEN VEIKKO.
   Enempi kuin elämä on lempi,
   enempi kuin lempi moinen kuolo.
  Metsän syvyydessä piili mökki,
  sydänmaassa, syrjäss' aivan tiestä,
  jolla syksyst' alkain sota liikkui.
  Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt,
  jalka tiet' ei tullut sinne tuovaa.
  Kaarne vain toi, vaakkuin ilman alla,
  viestit veritöistä taikka kotka,
  joka kylläisenä kuusess' istui,
  taikka hukka, joka hurmehista
  saalistaan vei korven komeroihin.
  Pirtiss' istui pitkän pöydän päässä
  pyhäaattona nyt mökin äijä,
  huokahtaen arkihuolistansa.
  Posken tyynnä painoi kättä vasten,
  lujaan kyynärpäänsä pöydän päähän,
  mutta silmä sivuun vilkui joskus,
  asunut ei tyynnä alallansa.
  Tuota muu ei nähnyt tuvan väki,
  perhekunnasta ei kumpainenkaan,
  tytär ei, ei myöskään ottopoika;
  vaiti istuivat he, sylityksin,
  käsi kättä, päähyt päätä vasten,
  liki liettä, rauhass' ilman huolta.
  Viimein vanhus loihti lausumahan;
  viisahalle oli vihje selvä,
  vaikka vain kuin huvikseen hän lauloi,
  niinkuin virsi vieri, sanat sattui:
  »Korven kuninkaaksi karhu syntyy,
  kankahalle kauneheksi honka;
  ihmislast' et tiedä, suuruuteenko,
  voimaan, tyhjään turhuuteenko syntyy.
  Tupaan talvi-illast' astui poika,
  tuli outona kuin metsän lintu
  eksyessään ihmisasunnoille;
  lakin haljenteista päänsä paistoi,
  varvas kului alta kengän lunten,
  rinta paljas nutun repaleista.
  Ken ja mistä?--Kysy: 'ken ja mistä?'
  rikkahalta, joll' on taatto, koto.
  Tuuli tiennee kotitienohoni,
  veikkoni lie ilman pilvi, itse
  lunta vain yön anturoilla lienen,
  jonka pois se polkee tupaan tullen.
  Eipä sulanut yön tuoma lumi,
  tuulen teille vierryt pilven veikko,
  pysyi poika, nousi nuorukainen.
  Ensi vuotensa hän jouten juoksi,
  vuonna toisena jo kasket kaatoi;
  eikä mennyt kesä neljäs vielä,
  kun jo karhun tappoi, karjan surman.
  Missä on nyt miehen maine, jonk' ei
  kuultu vertaa kunnaan näillä mailla?
  Missä kasvattajan toivo? Tässä
  kuuruss' istuu vanhus, vartoo turhaan
  sanan verran, sotatöistä kuulla,
  kuulla, kukistuuko maa vai kestää.
  Tajuta ei voi hän kotkan kieltä,
  käsittää ei kaarneen vaakkumista,
  saloon vieras sanomaa ei saata,
  nuorukainen, vanhan varaks suotu,
  tytön mieltä vain nyt tieteleepi.»
  Niinkuin tuulispää, kun kesäillan
  luonto pyhäisesti vaikenevi,
  entää, näkymätön, nuolinopsa,
  korpilampeen lyö, ei lehti liiku,
  havu häily, tyyn' on mänty, tyyni
  kukka jyrkän rannan, tyynt' on kaikki,
  syvyys yksin kuohuu; niin, kun iski
  laulu nuoren mieleen, vait hän istui,
  liikkumatta, umpimielin, vaikka
  joka sana sydänverta velloi.
  Tytön luona istui illan kaiken,
  läksi levolle, kun läksi muutkin,
  näytti nukkunehen ennen muita,
  mutta aikaa ennen muita nousten,
  kohta koiton ensi kuultehelta,
  hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.
  Valkes aamu, nousi päivän pyörä,
  kaksi vain se nosti nukkumasta;
  tupa siivottiin ja eine tuotiin,
  mutta kaksi vain nyt pöytään istui;
  tuli louna, kolmatta ei kuulu.
  Varjoton viel' oli vanhan otsa
  vedettömät vielä neidon silmät,
  mutt' ei, vaikka lepopäivä sallis,
  ettoneelle painu kumpainenkaan.
  Kului hetki, hidas, kuin on hetki,
  kunnes sää, mi ilman rannall' uhkaa,
  nousee, puhkee, raehtii ja raukee,
  niin jo lohdutellen lausui vanhus:
  »Kylän tie on pitkä, tyttäreni;
  purot portahitta, vaarat jyrkät,
  suotkin satehista tulvillansa;
  lähdet tielle aamun koittehessa,
  tuskin iltaan sieltä joudut jälleen.»
  Näin hän lausui. Tuot' ei kuullut tytär,
  istui mielin suljetuin, kuin kukka
  kedon yöksi umpun ummistavi,
  mitä mietti, itseksensä mietti.
  Mutt' ei kauan istu impi heljä,
  kauemmin, kuin vartoo, päivän sammuin,
  kasteen virvoitusta kasvi hervas,
  kun jo kyynel poskipäälle vieri,
  painui otsa ja hän hiljaa lauloi:
  »Sydämeen kun sydän yhtyy, silloin
  halpaa kaikk' on, ennen kallehinkin,
  maa ja taivas, koti, taatto, äiti.
  Enemmän kuin maa on syli armaan,
  enemmän kuin taivas silmä hellä,
  enemmän kuin äidin, taaton tahto
  huokaus tuo tuskin kuuluvainen.
  Tenhota mi voima voi kuin lempi,
  lempivää mi paula pidättäisi?
  Sotkana hän sarvet poikki soutaa,
  yli vuorten kotkan siivin kiitää;
  palajaa jo ennen puoltapäivää,
  kunne vasta yöksi varrottihin.»
  Kuuli vanhus kujerruksen vienon,
  huoli rintaan syttyi, rauha rikkui,
  kadonnutta etsimään hän lähti.
  Vaiti tuvast' astui, vaiti korven
  polkutietä tuskin tuntuvaista;
  metsän latvoille jo päätyi päivä,
  ennenkuin hän ensi taloon ehti.
  Kolkolta, kuin honka liekin syömä
  autiolla kulokankahalla,
  kartano nyt näytti, rikas ennen;
  tuvass' emäntäinen yksin istui,
  lasta nukkuvaista liekutellen.
  Niinkuin lintu, pyssyn pamahduksen
  kuullen äkkiä ja luodin lennon,
  säikkyy, vavahtavi, siiven nostaa,
  niinpä rahilt' oven äännähtäissä
  säikkyi nuorikko; mut riemuks suli
  hirmunsa, kun vanhuksen hän keksi.
  Vastaan juoksi, käteen tarttui, posket
  kyynelissä kylpi. »Terve», lausui,
  »terve, taatto vanha, kallis tullut
  tuskan vierahaksi. Kolmin kerroin
  terve hälle, josta vaalit, vanhus,
  kurjain avun, turvatonten turvan!
  Istu, lepää, uupunut on jalkas,
  ilomielin kuule, mitä kerron:
  Syksyn kaiken sota riehui, maata
  ryösti ystävä kuin vihamieskin,
  sentään aseettoman henki säästyi;
  mutta lähipitäjästä parvi,--
  tuskin päivää siit' on,--sotajoukon
  myötä läksi vainolaista vastaan.
  Taisteltiin, ja meni voitto meiltä,
  harvat lähteneistä surman vältti,
  hajonneet kuin lehdet tuuleen nekin.
  Kosto nyt kuin kevättulva kuohui
  seudun yli; kaikki, miehet, naiset,
  aseeton kuin aseellinen, lyötiin.
  Aamulla jo tänne virta vyöryi,
  kirkkoon ensi kertaa soitettaissa,
  meillekin yks osui turman laine.
  Mutt' en viivy murheen muisteloissa.
  Köysiss' oli mieheni jo maassa,
  veri vuoti, väkivalta voitti,
  hätä suurin, avun toivo turha.
  Kättä kahdeksan jo mua raastoi
  niinkuin petoparvi saalistansa;
  silloin apu saapui, tuli turva,
  Pilven veikko pirttiin niinkuin myrsky,
  väkivallan hääti, häijyt kaatoi.
  Taloss' istun ryöstetyssä tässä,
  katon varpustakin köyhempänä,
  vaan nyt rikkain mull' on riemun päivä,
  jalo tuo jos vammatonna palaa
  puolison kanssa kylän mailta,
  kunne vihollista vainosivat.»
  Vanhus viime sanan kuultuansa
  nousi, kuin ois levännyt jo liioin,
  mutta silmäss' asui synkkä huoli.
  Viipymään ei viihtynyt; vaan tietä
  kylään vaurahasen vievää riensi.
  Kaukometsän taa jo päivä painui,
  kun hän, toivon, tuskan vaihemailla,
  kerkes asunnolle kirkkoherran.
  Kolkko oli kartano nyt suuri,
  tyhjä, raiskattu kuin puuton saari,
  nähty järven jäältä talviyönä.
  Tuvass' yksin takan vieress' istui
  rampa sotamiesi, vanha Miekka.
  Nyt, kun ovi aukes ja hän tunsi
  kasvintuttavansa, pystyyn karkas
  vanhus vaivain, haavain herpaisema.
  »Vielä», virkkoi, »päivä meille paistaa,
  polvi uus kun astuu polkujamme,
  voimaa, miehuutta kun viel' on maassa.
  Moinen täss' on kirkonmeno ollut,
  että lapsi, kehdossaan sen kuullut,
  lapsenlapsilleen sen kertoo vielä.
  Katso, niinkuin ahnas susilauma
  tuli vihollinen voiton-vimmoin,
  ryösti, tappoi.--Virkkamatta jääkööt
  vähemmät, jos mieleen muistuvatkin;
  vaan kun murhiin muut jo kyllästyivät,
  julmimmat vain jälkeen jäivät, silloin
  surkeus tääll' yli partaan paisui.
  Jalo paimen, vielä rauhaan jäänyt,
  virmaan sidottiin nyt hevospariin,
  seuraamahan ratsumiestä raakaa.
  Lyhyt laki, oisi kohta ollut
  käsi turta, lysmynyt jo jalka,
  laahannehet maata valkohapset;
  yksin seisoi vanhus, korkeuteen
  silmän loi, kuin sinne katsoo silmä,
  kons' on maassa kaikki yötä synkkää.
  Kiitos olkoon! Silloin apu joutui;
  hän, tuo tullut, mistä metsän tuuli,
  Pilven veikko, lentäen kuin leimaus,
  heihin iski, sorti sortajamme.
  Toisten turvissa nyt elän täällä
  niinkuin murtokuusi muitten päällä,
  heille vastus, taakka itselleni;
  mutta ylistän mä elon arpaa,
  jalo tuo jos voittajana vielä
  taistelusta kirkon luota, palaa.»
  Vanhus viime sanan kuultuansa
  riensi pois kuin tulen polttehelta;
  vaan jo vaalennut ol' illan rusko,
  ennenkuin hän kirkonkylään ehti.
  Niinp' on kylä kypeneinä suitsi,
  niinkuin pilviin hukkuu tähtitaivas,
  siinti kirkko kummultansa niinkuin
  tähden pilke pilviss' ainokainen;
  hiljaisuus niin kattoi seudun kolkon,
  niinkuin kattaa kuudan kaljun syksyn.
  Kesken kaattuin, puolto-, vainomiesten,
  niinkuin varjo niityn niitoksella
  kulki vanhus. Kuolemaa on kaikki,
  hengen huokaust' ei korva kuule.
  Vasta polun päässä, raunioiden
  kesken polvittelevaisen, istui
  nuorukainen, veriinsä jo riutuin.
  Posket kalvakat taas punehtuivat
  vienosti kuin illan valkopilvet,
  syttyi silmä sammunut, kun tointuin
  vanhuksen hän näki. »Terve», virkkoi,
  »nyt on kuolo helppo, kun saa varhain,
  monen myötä, eestä isänmaansa
  voittain verens' antaa. Terve, maasi
  turvan kasvattaja, kolmin kerroin
  terve jalolle, ken meitä johti,
  yksin mahtavampi kuin me kaikki!
  Kas, jo murtui voimat, hajall' oli
  joukkomme kuin karja kaitsijatta,
  kadotettu, kurjan kuolon oma.
  Ollut ei, ken joukon järjestäisi,
  ei, ken neuvon antais, ketä kuultais,
  kunnes korven komeroista tullen
  mieron poika saapui, sankar-otsa,
  kunnes äänensä soi taistoon kutsuin;
  Liekki sinkos silloin joka rintaan,
  pelko poistui, hänet tunsi kaikki,
  kanssaan hän päin miekkoja vei meidät,
  niinkuin kaislikkohon myrsky ryntää.
  Katso kirkkoon päin! Kuin kartta, maassa,
  mist' on käynyt niittomiehen rauta,
  pitkin tietä maan on vihamiestä;
  siin' on ura uljaan käymä, häntä
  silmin seurasin, kun jalka petti,
  kuolemassa vielä aatos seuraa.»
  Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.
  Samoin sammui hiljalleen myös päivä;
  valju kuu, yön aurinko, vain näytti
  kulkijalle, tietä kirkkotarhaan.
  Astui aitaukseen vanhus, siell' on
  ristein keskell' ihmisparvi kolkko,
  äänetön kuin nurmen nukkujatkin.
  Kukaan askelta ei käynyt vastaan,
  kukaan tulijaa ei tervehtänyt,
  kukaan yhtä silmäyst' ei suonut.
  Astui vanhus parven piiriin, maassa
  jalkojensa eess' on nuorukainen,
  veress' yltään, tuta helppo toki.
  Niinkuin honka mäntymurroksessa,
  vielä maassa maaten verratonna,
  virui vihollisten keskell' urho.
  Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi
  vanhus kasvoin vaalein, mykät huulet
  värjyi, kädet yhteen pusertautui,
  kunnes sanoiksi jo suru puhkes:
  »Voi, nyt harja majastani murtui,
  rae viljan sorti saraltani,
  tupaa tuttavampi on nyt hauta.
  Voi, sun että näin mä näen jälleen;
  kunniani, vanhuuteni turva,
  taivaan lahja, äsken sorja, suuri,
  nyt kuin hiekka, jolla lepäät, halpa.»
  Tuskassaan näin vaikeroitsi vanhus,
  vaan jo, kohta kuului ääni toinen,
  ääni tyttärensä, äsken tulleen:
  »Kallein kaikesta, mit' ompi maassa,
  olit sylihini suljettuna,
  kaksin verroin kallihimpi vielä
  olet mulle mullan sulhosena.
  Enempi kuin elämä on lempi,
  enempi kuin lempi moinen kuolo.»
  Näin hän virkkoi vaikeroitsematta,
  astui hiljaa kaatunehen luokse,
  polvistui ja huivin otti, peitti
  kevyesti otsan lävistetyn.
  Äänetönnä urhopiiri seisoi
  niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku;
  vaiti seisoi myöskin vaimoparvi,
  tuskaa suurta suremahan tullut.
  Mutta jalo tyttö virkkoi jälleen:
  »Jospa joku toisi vähän vettä,
  veret poskilt' että pestä saisin,
  suortuvaansa vielä silitellä,
  silmät nähdä, sulot kuolossakin;
  kaikille nyt soisin riemuin näyttää
  Pilven veikon, orvon mieronlapsen,
  josta koitui kotimaamme turva.»
  Koska vanhus neidon sanat kuuli,
  näki turvattoman vierellänsä,
  taas hän äänell' äänsi murtuneella:
  »Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka!
  Auvon auvo, turvattoman turva,
  huolen hoiva, taatto, veikko, sulho,
  kaikki tuossa kadonnut on sulta,
  mennyt kaikki, mitäkään ei jäänyt.»
  Itkuun tuosta parahti jo parvi,
  vedetönt' ei ollut silmää siellä;
  mutta jalon immen kyynel kiilsi,
  kuolleen käteen tarttuen hän lausui:
  »Murheell' ei saa muistoasi viettää,
  ei kuin sen, jok' unhoon kohta uupuu;
  niin sua itkevä on isänmaasi,
  niinkuin kasteen itkee kesäilta,
  tyynnä, loistavana, laulullisna,
  syli auki uuden aamun koittoon.»
  
  SOTAVANHUS.
  Hän korkeana nousi
  pimento-nurkassaan,
  mies kookas, vaikka köyry
  jo varsi vanhuuttaan.
  Ja muuttunut oli ukko
  kuin uuteen muotohon,
  soturiryhti uljas
  häll' olennossa on.
  Hän ruotulaisna muutoin
  nyt asui vanhoillaan,
  sodista muinaisista
  vain arvet saaliinaan;
  mont' aikaa suojaksensa
  vain mieron rannan ties,
  Alavudelle viimein
  jäi Röikön torppaan mies.
  Nyt äkkiä hän nousi,
  kuin havahtunut ois,
  ja päältään arkiryysyt
  kaikk' alkoi heittää pois,
  ja tallest' otti vanhat
  taas juhlatamineet
  ja jakoi kahtahalle,
  kähärät valjenneet.
  Tuvasta valmis käymään
  jo tuossa sotilas,
  puettu sini-keltaan,
  ol' aivan arvokas;
  tuo vaskihela-hattu
  jalosti varjoo pään,
  on kasvot tuonen-tyynet,
  on sauva kädessään.
  Taas päivä, pitkään piillyt,
  se päilyy, sees on sää;
  seitsemästoista päivä
  on elokuuta tää;
  vesillä, mailla tuuli
  vain hiljaa henkäilee;
  mihinkä kaunis ilma
  nyt vanhan viehtelee?
  Täll' erää minne mahtoi
  nyt olla ukon tie?
  Kotiko kolkko ollut
  ja nurkka ahdas lie?
  Ja noin miks otti ylleen
  hän juhlatamineet?
  Vai Herran huoneeseenko
  vei äijän askeleet?
  Vaan sieltä pyhät kellot
  ne eivät kaiu nyt,
  on kirkko tyhjä tyyten,
  kaikk' ovet teljetyt.
  Ei saapumista sinne
  nyt sanan kuunteluun,
  ei ollut Herran päivä
  tää päivä elokuun.
  Mut palveltiinpa Herraa
  siell' äijän mielestä,
  jos kirkossa ei juuri,
  niin kirkon vieressä;
  näät harjult' alas rantaan
  tuoss' urhot Suomenmaan;
  ne maata, ruhtinasta
  nyt puolsi parhaillaan.
  Seitsemästoista päivä
  ol' elokuuta tää,
  ja juhlapyhäks urho
  sen katsoi harmaapää.
  Tuoll' liehui Suomen lippu,
  sen luo, juur' aljettuun
  hän aikoi Adlercreutzin
  jumalanpalveluun.
  Taas kuulla häll' on mieli,
  kuin miekat kalskahtaa,
  kuin kenttätykki veisaa
  säveltä tuttavaa,
  taas muistaa oma nuoruus,
  sen voima, urhokkuus,
  ja nähdä, verityössä
  kuin kestää polvi uus.
  Niin aikeens' arvaellaan,
  niin ehkä ollut lie;
  ei aatoksia nähty,
  vain askeltensa tie.
  Hän rauhass' astui aivan,
  ja niinpä joutui jo
  luo kirkontörmän, kuumin
  kuss' oli ottelo.
  Tiepuoleen siihen ukko
  nyt istui katsomaan
  uroita Suomen ynnä
  väkeä vieraan maan;
  työ missä toimin, siitä
  ei siirry silmä pois,
  ja usein muoto loistaa,
  kuin kirkastettu ois.
  Ja yhä ympärillä
  sokeat luodit lyö,
  käy sadon kalliin kaaten
  nyt tuonen niittotyö;
  mut koskematta kuulan
  siin' istuu vanhus vaan,
  kuin ratto rauha oisi,
  ei väisty paikaltaan.
  Ja yhä vuoron vaihtuin,
  kuink' onnen arpa suo,
  sun aivan ympäröipi
  tää joukko taikka tuo;
  mut kuinka taisto käykin,
  hän rauhass' olla saa,
  Venäjän mies ja Suomen
  suo hälle kunniaa.
  Vaan hetket vieri, päivä
  jo länttä purppuroi,
  kun Suomen joukon miehuus
  nyt viimein voiton toi;
  se kaikki esteet mursi,
  se kaikki tieltään löi,
  ja turva tyyni jälleen
  nyt vanhust' ympäröi.
  Kun harjult' alas kulki
  jo parvi viimeinen,
  niin parven kohdall' ukko
  nous suoraks oieten:
  »Te Suomen urhot nuoret,
  teiss' onko ketäkään,
  ken sanat kuulla tahtoo
  soturin harmaapään?
  Hän teitä kiittää halaa
  täst' ilopäivästään:
  ei työtä uljahampaa
  hän nähnyt ikänään.
  Jumalan kiitos, vielä
  on meissä voittajaa,
  viel' elää isäin henki,
  ei puutu miestä maa.»
  
  LUUTNANTTI ZIDÉN.
  Zidénin, urhean luutnantin,
  tapa ain' oli selvä tää:
  oli ensi mies, mihin mentiinkin:
  »Eespäin, pojat Vaasan, pankaas
  nyt vauhtia vikkelää!»
  Eturinnassa riensi hän vaaraa päin,
  väki jälkeen tarpoa saa.
  Jumal'auta, jos kävit kähnystäin,
  luutnantin käsky kun kaikui:
  »Päin tulta, poiat, hurraa!»
  Näin ohjasi pientä hän joukkoaan,
  miten parhaiten itse ties;
  sotatemppuja käynyt ei solkkaamaan,
  näin kuului komento suora:
  »Mars perässä nyt, joka mies!»
  Ei taakseen katsonut, tie kun vei
  päin vaaraa, eespäin vaan.
  Väki myötä ehtikö muu vai ei,
  hän harvoin huomasi ennen,
  kuin paukkui jo parhaillaan.
  Nyt vasta, kun pääs vihämiehen luo
  ja siinä jo iski ja löi,
  hän katsoi, kuinka ne joutui nuo
  hänen Vaasan-poikansa rakkaat,
  hyvin tokko ne rynnäköi.
  Ja siinä jos muut näki rinnallaan
  hän kaikki, se kelpas, se,
  kas silloin huusi hän riemuissaan:
  »Hurraa, sepä sukkela temppu,
  nyt ollaan herroina me.»
  Mut joukko jos käy ja hän harpaten
  tulen keskeen jo kerkeää:
  »Voi Herra, häpeä semmoinen!
  Kuin kilpikonnat ne kulkee,
  nyt taaskin ne jälkeen jää.»
  Viiskymmentä miest' oli johdossaan,
  sotakäsky kun maassa soi;
  ne harveni pois vähän kertanaan,
  kakskymmentä Vaasan-poikaa
  nyt rintamaan hän toi.
  Mut harvatko, taajatko, niin tai näin,
  Zidén saman siitä ties,
  tapa vanha häll' oli käydä, päin:
  »Nyt pankaa joutua, poiat,
  Mars perässä vain, joka mies!»
  Oli Virran taistelu parhaillaan,
  hänen viimeisens' oli tää;
  ja kaikki hetkestä riippui vaan,
  Fahlander, Malm ja Duncker
  alas rantahan rynnistää.
  Ei ollut heitä kuin sataa kuus,
  Tutshkov tuhat miestä toi,
  mut näin tuo uljas Fahlander huus:
  »Nyt mennään kolmin joukoin,
  kuka ensin ehtiä voi?»
  Sanat nuo nepä korvin kuuli Zidén,
  sen maar pian nähdä saa.
  »Eespäin», hän huusi »jalat liikkeeseen!
  Hurraa, pojat vaasalaiset,
  nyt mies se, ken kiiruhtaa!»
  Ei ensi kertaa hän huutanut näin
  ja käskenyt joukkoaan,
  mut näin viel' ollut ei vimmapäin
  vihamiehen parvea vastaan
  hän syöksynyt milloinkaan.
  Muut kaukana viel' oli, kolme saa
  hän haavaa jo kohdastaan.
  Nyt murtui voima, hän katsoi taa,
  avun tokko ne tuo, pojat onko
  päin urhakat puskemaan.
  Hän vaipui maahan, hän katsomataan
  yhä katsoi, jo ymmälle käy.
  On vieressä korpraali-vanhus vaan,
  yks ainoa Vaasan-poika,
  ei merkkiä muista näy.
  Jo kohdalle ryntäysjoukko sai,
  hän siihen silmänsä loi:
  »No, tuossa tullevat miehet kai?»
  Mut turhaa, niitä ei kuulu,
  ei enää hän malttaa voi.
  »Nyt voittoon rientävät muut, mä en
  vain miesteni joutuvan nää.
  Voi Herra, häpeä semmoinen!
  Kuin kilpikonnat ne kulkee,
  nyt taaskin ne jälkeen jää.»
  Mut auki sammuvan silmän luo
  korpraali sen kuullessaan:
  »Ei, luutnantti, ei puhe kelpaa tuo!
  Ei häpeän syytä nyt! Taistoon
  väen veitte te urhokkaan.
  Jos rynnänneet kera kaikk' ois niin,
  tuho pienempi ollut ois.
  Nyt viime mieheen me kaaduttiin,
  etupääss' oli Vaasan joukko,
  siks sen tuli korjasi pois.
  Sen koommin katsonut ette taa,
  kun käskitte: käykää päin!
  Mepä seurasimme, se uskokaa,
  jok' ainoa urhona kaatui,
  ei muuten he viipyis näin.»
  Käden nostaen luutnantti vielä nous
  verihiekalle istumaan,
  näkö seestyi, suurin lainein sous
  povi kuoleman tuokiolla,
  hän heilutti hattuaan:
  »Vai kunnialla siis kaatuivat
  eturinnassa rientäin he,
  ja luutnanttiaan liki seurasivat?
  Hurraa, sepä sukkela temppu,
  nyt kuollaan herroiksi me!»
  
  TORPAN TYTTÖ
  Ja päivä iltaan kallistui jo, kesäiltaan vienoon,
  valahti rusko vaimennut majoille, maille tienoon,
  väsynyt päivän vaivoista miesparvi vaeltaa,
  työn tehtyään se riemuiten nyt kotiin palajaa.
  Työn tehnyt, viljan kallihin se korjatuks on saanut,
  vihollisjoukon rohkean on vanginnut tai kaannut.
  Se lähtenyt ol' otteluun, kun loisti aamun koi,
  kun voitto viimein saatihin, jo ilta varjon loi.
  Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan,
  tiepuolessa sa töllin näit puol'aution ja kurjan.
  Sen portahalla ääneti siin' istui neitonen,
  siin' istui, katsoi rauhaisaa paluuta parven sen.
  Hän katsoi, kuin ois etsinyt;--ken mietti neidon mielen?
  Syvempi posken puna tuo kuin hohde lännen pielen.
  Niin hiljaa istui, herkkänä;--jos kuunnellut ois hän,
  kuin katsoi, kuullut oman ois sydämen sykkivän.
  Mut joukko kulki kulkuaan, siin' yhä katse pysyi,
  jokaiseen riviin, soturiin se kiinnittyi, se kysyi;
  kysymys arka, kaihtava ja mykkä lennähtää,
  hiljempi huokaustakin povesta hiipivää.
  Noin joukko kaikki sivuitse kun kulkeneeksi saapi,
  jo loppuu rauha raukan tuon, jo rinta raukeaapi;
  ei vaikeroi hän, otsa vain se kättä vasten jää,
  sulosti suurin kyynelin nyt kylpee poskipää.
  »Mit' itket? Vielä tallella on toivo, huoles heitä,
  oi, kuule ääntä äitisi, ei suotta kyyneleitä;
  hän, jota äsken joukosta ei silmäs keksinyt,
  hän eloss' on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt.