Välskärin kertomuksia 4.2 - 01

  
  VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.2
  Vaasan prinsessa.
  
  Kirj.
  ZACHARIAS TOPELIUS
  
  Suomentanut Juhani Aho
  
  Ilmestynyt ensimmäisen kerran
  Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1897.
  
  SISÄLLYS:
  Vaasan prinsessa:
   1. Hammarbyn kukkaset
   2. Linné ja hänen oppilaansa
   3. Eräänä iltana Hammarbyssä
   4. Kirje, nimi ja mielilause
   5. Perhosten ajelija
   6. Eerikki Ljung pääsee hoviin
   7. Sorvipenkin ääressä ja vierashuoneessa
   8. Taisteluja vallasta
   9. Kuninkaan oppipoika
  10. Uusi seikkailu ja vanha tuttava
  11. Juhlapidot Kiinassa
  12. Kuningattaren valtioviisautta
  13. Vaarallinen kiinalainen Kiinassa
  14. Kapteeni Neptunus Gast
  15. Merimies Långvikin kertomus
  16. Kuningas Aadolf Fredrik Suomessa
  17. Kahden kuninkaan päivä
  18. Kuningas Daavidin kahdeksastoista psalmi
  19. Sukuliitto
  20. Kolme kosijaa
  21. Kihlaus
  22. Kapteeni Gastin kertomus
  23. Kohtaus puutarhassa
  24. Lemmen tili
  25. Palosaaren väylällä
  26. Lisätietoja kuninkaan seurueesta ja matkasta
  27. Kuninkaan tulo ja rovastin puhe
  28. Korsholman vallien luona
  29. Eerikki Ljung kuninkaan keittiössä
  30. Auringon paistetta pilvien lomitse
  31. Husaari, lukiolainen ja porvariskuningas
  32. Petojen kesyttäjätär
  33. Eerikki Ljung kuninkaan luona
  34. Kuninkaan puheilla
  35. Kuninkaan päivänä Vaasassa
  36. Valtakunnan ja porvariston majesteetit
  37. Kaksi kirjettä
  38. Vaasan prinsessa
  
  
  
  VÄLSKÄRIN KAHDESTOISTA KERTOMUS.
  VAASAN PRINSESSA.
  
  
  Uusi valkea oli viritetty sillä tuohella, jota lasten oli tapana
  kiskoa kuuden äyrin viikkopalkalla, ja isoäiti, joka oli seuran
  ikäpresidentti, otti ensin puhuaksensa.
  -- Minusta on, -- hän sanoi, -- niinkuin istuisimme täällä häitä
  odotellen. Muistaakseni tulee niiden nyt seurata laillisessa
  järjestyksessä. Minkätähden muuten olisimmekaan saaneet niin paljon
  tietää tuosta pitkästä rakkausjutusta Kaarle Viktor Bertelsköldin ja
  porvariskuninkaan tyttären, Ester Larssonin välillä? Minulla ei ole
  mitään tätä nuorta ylhäistä herraa vastaan, vaikka olikin
  epäkristillistä ottaa henki ihmiseltä siellä Espanjan ravintolassa
  Hornin tullin ulkopuolella Tukholmassa. Muutoin hän näyttää olevan
  siivo nuori mies, joka pitää äitiään kunniassa, ja olkoon se
  kiitoksella mainittu. Mutta sitä enemmän on minulla tuota vallatonta
  nuorta tyttöä vastaan. Enpä tosiaankaan voi ymmärtää, kuinka serkku
  Bäck, joka on ymmärtäväinen ja rehellinen ihminen, voi asettaa nuorison
  eteen semmoisia esimerkkejä kuin Ester Larsson. Sopiiko nuoren tytön
  ensin ratsastaa virmalla hevosella, niin että niskansa taittaa -- liki
  ainakin piti -- ja sitten juosta ja laukata kuin mustalaistyttö
  keskellä yötä Vähäkyrön metsissä "utukuningattaren sukkanauhoineen"?
  Utukuningatar! Jopa nyt jotakin, kyllähän se kuuluu runolliselta, mutta
  se ei merkitse mitään muuta kuin että tyttö on jonninjoutava
  homssuttaja, joka lentelee sinne tänne metsässä, kengät lintassa ja
  hapset hajallaan. Sitten saamme kuulla, kuinka hän Tukholmassa
  koukuttelee saadakseen nähdä kuninkaan, hyppää neljännen kerroksen
  ikkunasta ulos, menee kutsumattomana hovinaamiaisiin ja pukeutuu
  joksikin Floraksi tai Frejaksi, joutuen ihmisten naurettavaksi! Sen
  minä vain sanon, että jos Ester Larsson olisi ollut minun tyttäreni,
  niin kyllä tiedän, mitä olisin tehnyt; vitsaa hän olisi saanut,
  vaikkapa olisikin ollut neljäntoista vanha, ja sitten -- niin, mitä
  aioinkaan sanoa?
  -- Sitten isoäiti olisi pannut hänet luostariin, -- puuttui Anna Sofia
  hymyillen puheeseen.
  -- Sitten kun hän olisi saanut vähän enemmän älyä ja ymmärrystä, olisin
  sanonut hänelle: sydänkäpyseni, niin ja niin on asiat, ja nyt on minun
  tahtoni, koska sinulla on niin monta kosijaa, että menet naimisiin
  jonkun ymmärtäväisen ja kelpo miehen kanssa, joka voi pitää sinua
  aisoissa, jos vielä yrität metsään karkaamaan. Eikä hänen olisi ollut
  hyvä ruveta sillä kertaa vastustelemaan.
  -- Olen aivan samaa mieltä kuin serkku siitä, että patukka on
  välttämättömän tarpeellinen ajattelemattoman nuorison kasvattamiseksi,
  -- lausui koulumestari juhlallisesti.
  -- Ester-parka! -- huokasi Anna Sofia. -- Hän on kumminkin hyvä lapsi,
  vaikka onkin kiivasluontoinen; ja jos hän on hairahtunut, niin on hän
  saanut siitä kärsiäkin. En ikinä voi uskoa, että isoäiti sentähden
  olisi tahtonut naittaa hänet vastoin hänen tahtoansa.
  -- Se on asia, jota sinä kaikeksi onneksi et ymmärrä, rakas Anna Sofia,
  -- jatkoi isoäiti. -- Jos kelpo mies on niin hyvä, että ottaa tytön,
  jolla syystä tahi syyttä on liikoja maineita itsestään, niin tekevät
  minun mielestäni asianomaiset parhaiten siinä, että niiaavat ja
  kiittävät nöyrimmästi kunniasta. Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä
  raukasta sitten tulee, kun isä on silmänsä ummistanut.
  -- Niinpä niin, -- sanoi välskäri. -- Serkku ajattelee ja puhuu kuin
  ymmärtäväinen ihminen ainakin, ja niin ajatteli ja puhui Falkbyn
  kreivitärkin, nuoren Kaarle Viktor Bertelsköldin äiti. Mutta joskin voi
  olla yhdeksän vallatonta ja ajattelematonta nuorta tyttöä, jotka
  kiittävät neuvosta ja ottavat miehen minkälaisen tahansa, kunhan hän
  vain on rehellinen mies, niin voi kuitenkin tapahtua, että kymmenes
  antaa hänelle rukkaset, enkä minä voi häntä sentähden sen pahemmaksi
  tuomita, sillä moinen riippuu aina siitä, mistä puusta mikin on
  veistetty. Yksi on pajua ja taipuu vaikka lattiamatoksi. Toinen on
  koivua ja antaa kurittajilleen vitsoja. Kolmas on haapaa ja taittuu,
  kun sitä tahdotaan taivuttaa. Jos Ester Larsson ei ollut haapaa, niin
  koivua hän kumminkin oli; minä pelkään, että siinä olisi pantu kova
  kovaa vastaan. Hänen äitinsä kuoli, kun tyttö oli vielä kapalossa; isä
  oli sekä ylen ankara että ylen heikko nuorinta lastaan kohtaan ja sen
  lisäksi vielä turhamainen ja ylpeä tuosta sukkelasta pennustaan.
  Semmoisia periaatteita noudattava kasvatus on aina nurja, ja se
  synnyttää ylpeitä, hillittömiä ja kiivaita luonteita, jotenkin
  semmoisia kuin Ester Larsson. Mutta kas, sitten tulee elämä kirpeine
  vitsoineen ja kurittaa lapsia vanhempain ja vanhempia lasten tähden;
  niin kävi Esterin ja porvariskuninkaan. Semmoista tapahtuu joka päivä;
  jota itsekukin punnitkoon ja noudattakoon.
  Isoäiti myhäili. -- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän; -- kuullessani
  vanhainpoikain puhuvan lastenkasvatuksesta, muistuu mieleeni laivuri
  Nyström, joka rakensi leipomotuvan ja välttämättömästi tahtoi taklata
  sen fregatiksi. Saattaahan olla hitunen tottakin siinä, mitä serkku
  sanoo, mutta koska elämä on kovakourainen kouluttaja, niin on parasta,
  ettei anneta vitsaa sen käteen, vaan koetetaan tulla muutoin toimeen
  niin kauan kuin voidaan. Sentähden on ajatukseni se, ettei Ester
  Larssonin pitäisi saada tuota helläkouraista, haaveilevaa ja liiaksi
  rakastunutta kreiviä miehekseen. Mutta asiasta toiseen: kuinka kävi
  vanhan kreivi Torsten Bertelsköldin, tuliko se mies parka todellakin
  hulluksi?
  -- Ensin sokeaksi ja sitten mielipuoleksi; se oli hirmuista -- huokasi
  Anna Sofia.
  -- Nyt muistan. Ja ellen erehdy, oli kuninkaan sormus taas syynä
  siihen?
  -- Niin oli, -- puuttui Jonathan innokkaasti puheeseen, -- että
  presidentistä piti tulla Ruotsin kuningas, mutta sitten hän oli
  vannonut hankkivansa eräälle vanhalle sotamiehen leskelle eläkkeen, ja
  kun hän kieltäytyi sitä tekemästä; kadotti hän sormuksen ja niin
  hänestä tuli sokea ja sitten tuli hänestä hassu.
  -- Kuulkaapa vain, -- sanoi isoäiti välskärille, -- kuulkaapa vain
  noiden pikkupatain korvia! En voi hyväksyä, että serkku uskottelee
  nuorisolle kaikenlaista taikuutta. Heitä on opetettava luottamaan
  Jumalaan eikä vanhoihin vaskipalasiin.
  -- Ja sitten tulee heille opettaa kielioppia, -- sanoi koulumestari,--
  eikä heitä saa viedä harhaan keittiölatinalla jommoista tuo _Rex Regi
  Rebellis_ on. Sormuksen turmiota tuottava voima johtui juuri siitä,
  että siinä oli pukki. Niin anna anteeksi, veli on ollut ylioppilaana ja
  kuunnellut Porthania, ja itse Porthankin sanoi kerran _hominorum_, ja
  sentähden veli ei saata kieltää, että siinä pitää olla _in regem_ eikä
  datiivi.
  Kapteeni Svanholm, joka tähän asti oli mistään huolimatta katsellut
  espanjalaisen ruokokeppinsä hopeanuppia, veti nuo sanat kuultuaan
  punaiset viiksensä leveään hymyy eikä voinut vastustaa vanhaa
  kiusantekohaluaan. -- Minulla oli kerran, -- sanoi hän, -- postinviejä,
  joka oli kuin vimmattu turkkilainen ajamaan hevosia kuoliaaksi, ja kun
  minä näin hyväksi istuttaa kepillä järkeä siihen lempoon, niin hän
  huusi: -- Ei se ollut minun syyni, herra kapteeni, sillä ruoska oli
  pukin nahkaa! -- Niin, niin. Ja nyt väittää veli Svenonius, että
  sormuksessakin oli pukki. Sillä nyt ei ole suurta väliä, onko pukki
  nominatuksessa vai dasitivuksessa; mielestäni veli tekee väärin, kun
  syyttää vanhoja tuttuja.
  -- Nominatuksessa ja dasitivuksessa! -- huudahti koulumestari, nyt
  vuorostaan mahtavan ylenkatseellisesti naurahtaen. -- Tällä kertaa
  veljen postimies ajoi kumoon sileällä maantiellä. Olisihan Karstulassa
  käynyt pakoon pötkiminen, tarvitsematta sentään ottaa toisen luokan
  poikasta latinassa kiinni.
  -- Tuhat tulimmaista, -- aloitti postimestari, joka yhä vielä karahti
  tulipunaiseksi joka kerta, kun Karstulaa mainittiin; mutta hänet
  keskeytti välskäri.
  -- Jo luulin, -- hän sanoi, -- tarpeeksi asti selittäneeni, mitä sormus
  merkitsee; ymmärtäköön sen nyt sitten kukin miten tahtoo. Minusta se
  aina on ollut kuin itsekkyyden paha haltija, joka on yhtä kuolematon
  kuin ihmiskunta. Sormuksen suurin vaara ei ollut siinä, että se
  synnytti rajatonta kunnianhimoa ja tuotti ääretöntä onnea aina siihen
  saakka, kunnes odottamaton lankeemus seurasi; suurin vaara oli siinä,
  että kuninkaan sormus paadutti sydämet. Kaikki, jotka sen omistivat,
  tulivat mahtaviksi, rikkaiksi ja ihmisten mielestä onnellisiksi, mutta
  ainoastaan muiden ihmisten, jopa kaikkein läheisimpäinsäkin
  kustannuksella. Niinpä oli Torsten Bertelsköldkin kohonnut kunniaansa
  polkemalla lähimmäisiään. Kun hän itse rikastui, oli hänen sukunsa
  vähällä joutua mieron tielle; valtansa kukkuloille pääsi hän
  kukistamalla mestarinsa Arvid Hornin, jota hän sai kiittää loistavasta
  menestyksestään. Mutta on olemassa siveellinen painolaki, joka tekee
  kukistumisen sitä nopeammaksi kuta korkeammalla ollaan. Juuri kun
  Torsten Bertelsköld oli ehtinyt siihen päämäärään, mihin hänen hillitön
  kunnianhimonsa oli häntä kiihoittanut, juuri kun Ruotsin kuningas,
  Ruotsin kuningatar ja kaikki mahtavimmat puolueiden johtajat
  tunkeilivat hänen ympärillään hänen suosiotaan ja puoltolauseitaan
  kerjäämässä, niin hän luuli tarvitsevansa vain ojentaa kätensä kruunua
  tavoittaakseen ja sen saadakseen; juuri silloin olisi hänen
  kukistumisensa ollut varma ilman sormuksenkin vaikutusta. Siinä ei ole
  mitään yliluonnollista; se on aivan inhimillistä. Mutta se tulee
  selvemmin näkyviin, selvemmin käsitettäväksi, jos tämä kamala,
  pirullinen voima, tämä inhimillinen itsekkyys, joka aina asettaa oman
  itsensä maailman keskipisteeseen ja polkee muut säälimättä alleen, saa
  jonkin näkyvän muodon. Jos nyt tämä voima ajatellaan kätketyksi
  kuninkaan sormukseen, niin me ymmärrämme sen merkityksen, ja sitten
  ymmärrämme myöskin, minkätähden väärä vala on syynä sen katoamiseen.
  Sillä väärä vala tempaa jalat varmuuden valtaistuimen alta; väärä vala
  saattaa omantunnon, joka on sydämen kuningas, kapinoimaan ja nostaa
  ihmisen omaa itseään vastaan: _Rex regi rebellis_. Mutta olkoonpa nyt
  taikakalulla vertauskuvallista merkitystä tai ei, niin on sillä
  kumminkin suuri valta, kun sen vaikutukseen uskotaan. Pane hämähäkki
  pussiin, ripusta pussi rinnallesi ja usko, että siitä paranet, niin
  paranet.
   "Tuonne mä sinut manoan:
   meren mustihin murihin,
   vaaran vaskisen sisähän,
   Kipuvuoren kukkulalle", manasi Anna Sofia.
  -- Juuri niin. Tunnen useita sellaisia, jotka ovat päässeet
  vilutaudista, kun ovat liidulla ovensa ulkopuolelle kirjoittaneet:
  N.N. ei ole kotona. Mutta palataksemme Torsten Bertelsköldiin, älkäämme
  unohtako, että usko kuninkaan sormuksen voimaan oli jo neljännestä
  polvesta asti kulkenut isän perintönä ja että sillä oli juurensa
  aikakauden taikauskossa. Joka järkähtämättä uskoo onneen, hän raivaa,
  jos on tarmokas, itselleen tiensä kaikkien esteiden läpi. Siinä oli
  suuren Napoleonin menestyksen salaisuus. Mutta uskon sortuessa sortuu
  valtakin, ja maailman vallitsijasta on jäljellä vain kourallinen tomua.
  Isoäiti pudisti harmaata päätänsä. -- Tuo, -- sanoi hän, -- tuntuu
  minusta siltä kuin jos joku rupeaisi kourallisella keittosuoloja
  suolaamaan Oulujärveä. Mutta mikä siitä porvariskuninkaasta tuli?
  Järjetön isä vanha Larsson kyllä oli, siitä ei päästä, mutta hän oli
  kelpo mies, joka kaikissa kiusauksissa pysyi lujana siinä, minkä hän
  katsoi oikeaksi. Mieleni olisi paha, jos hänen täytyisi tehdä
  vararikko, menettää tuon oikeusjutun vuoksi kaikki, mitä hänellä oli;
  kuinka sen asian laita nyt oikein olikaan?
  -- Se oli niin, -- sanoi välskäri, -- että Lauri Larssonilla oli
  vanhempi veli, Tuomas, joka omisti Bertelsköldin suvun entisen
  perintötilan, Perttilän talon ynnä monta muuta tilaa viljavassa
  Isokyrössä. Tällä Tuomaalla oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä.
  Seitsemän veljeä kaatui sodassa ja kahdeksannen, joka vielä oli lapsi,
  ryösti vihollinen ja vei mukanaan. Monta vuotta kului, Tuomas Larsson
  kuoli, tyttäret naitiin, ja nyt lunasti Lauri Larsson kaiken tämän
  suuren omaisuuden polkuhinnasta. Sitten tapahtui -- niinkuin monesti
  tapahtui Isonvihan jälkiaikoina -- että eräs nuori mies Istvan, joka
  oli ratsupalvelijana kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldillä ja jonka
  elämä oli täynnä monenlaisia seikkailuja, seurasi herraansa Suomeen ja
  tuli Perttilän taloon. Siellä virkosivat yht'äkkiä hänen lapsuutensa
  muistot, hän tunsi kartanolla olevan kaivon, joen rannat ja paljon
  muuta. Tästä saivat Lauri Larssonin valtiolliset vihamiehet vihiä ja
  houkuttelivat Istvanin sukuoikeudella lunastamaan isänsä perinnön,
  koska saatiin selville, että hän todellakin oli Tuomas Larssonin ainoa
  elossa oleva poika, jonka vihollinen oli ryöstänyt. Samaan aikaan
  menetti Lauri Larsson kokonaisen viljalaivaston Hollannissa ja kaikesta
  tästä joutuivat hänen asiansa rappiolle, vaikka hän itse pysyikin
  murtumatonna. Edellisen kertomuksen lopulla hän seisoi vielä suorana ja
  jäykkänä taistellen kovaa onneaan vastaan.
  -- No, ja kuinka sitten kävi?
  -- Sitten tulivat taas maalle kovat ajat 1741 vuoden surkean sodan
  mukana. Ruotsin ja Suomen armeija antautui Helsingin luona, ja
  sill'aikaa kun vihollinen tulvasi maahan jatkoivat puolueet Ruotsissa
  hillitöntä taisteluaan, yhtyäkseen vain kerran yksimielisinä kenraalien
  Lewenhauptin ja Buddenbrockin verisen mestauslavan ympärillä.
  -- Tuhat tulimmaista! -- kiljaisi postimestari. -- Näkyy kyllä, että
  koulukarhut olivat päässeet valtaan.
  -- Niin, kun suunpieksäjät pötkivät kuin hätähousut ainakin vihollista
  pakoon, -- vastasi koulumestari.
  -- Mustepullosta lähteneen komennon mukaan! -- jatkoi julmistunut
  Svanholm. -- Veli olisi hyvä ja kertoisi meille jotakin Lappeenrannan
  taistelusta.
  -- Kuulkaa, kuinka korpit ronkkuvat! -- vastasi koulumestari.
  -- Minun mielestäni on meillä ollut jo tarpeeksi puhetta verestä, --
  vastasi välskäri vakavasti, -- eikä minulla ole enää halua penkoa 1741
  vuoden rikkaläjiä. Ne harvat kultarakeet, joita niistä voi löytää
  sieltä täältä loan seasta, ovat sitäpaitsi jo poimitut "Suomen
  herttuattaren" [1] kruunuun. Mutta voimmehan sen sijaan luoda silmäyksen
  isoäitimme äidin nuoruuden aikaan -- 18. vuosisadan keskivaiheille,
  tuohon porisevaan pataan, jossa uuden ajan aatteet keitettiin pehmeiksi
  ja sittemmin vuoden 1789 vallankumouksen aikana syötiin jäähdyttämättä
  -- Aadolf Fredrikin, Loviisa Ulriikan, Tessinin, Linnén aikaan, Kustaa
  III:n lapsuuteen ja pönkkähameiden aikakauteen. Puhummeko niistä?
  -- Puhukaa, puhukaa! -- vastasivat kaikki yhteen ääneen, paitsi
  kapteeni Svanholm, joka oli ääneti siipeen ammutuita kotkia ajatellen.
  Välskäri katseli vähän aikaa mietteihinsä vaipuneena takkavalkeaa. --
  Heikko on kykyni, -- sanoi hän, -- kuvaamaan tuota hehkuvaa ahjoa.
  Edessäni on palatsien täyttämä kaupunki, mutta minä kuvaan vain
  kuninkaanlinnan portaat ja erään porvaristalon eteisen. Hyödyn
  aikakautena istuu porvariskuningas valtaistuimella. Kaikki hänen kylmät
  laskunsa eivät kuitenkaan voi tukehduttaa sydämen elämää. Hänen
  jalkainsa juuressa on polvillaan nuori nainen, hiljaisia taistelujaan
  taistellen, ja tämän naisen ympärille kutoutuu nyt kertomuksen lanka.
  Sano, Anna Sofia, kuinka tulee minun nimittää tätä erään ihmissydämen
  iltatarinaa?
  -- Jos porvariskuninkaan tytär on arvoisensa, -- vastasi Anna Sofia
  vilkkaasti, -- niin antakaa tälle kertomukselle hänen nimensä.
  -- Mikä nimi?
  -- Vaasan prinsessa.
  -- Olenhan jo usein sanonut, -- naurahti välskäri, -- että Anna Sofia
  ei koskaan tyydy muihin kuin kuninkaallisiin!
  
  
  VAASAN PRINSESSA.
  1. HAMMARBYN KUKKASET.
  
  Viime vuosisadan keskivaiheilla oli penikulman matkan päässä Upsalasta,
  Danmarkin pitäjässä, Hammarby niminen talo, jonka maine on säilynyt
  aina meidän päiviimme saakka. Itsessään ei tässä paikassa ollut mitään
  merkillistä: se ei ollut rumempi eikä kauniimpi kuin moni muukaan
  pienempi Uplannin herraskartano; siellä oli päivänpaistetta, vihreyttä
  ja vettä niinkuin muuallakin, kenties oli maanlaatu vähän lihavampaa,
  mutta mitään muuta erikoisempaa ei huomattu. Matala, yksikerroksinen
  asuinrakennus oli puusta ja tavallisen kappalaisen virkatalon tapaan
  rakennettu; muutkin rakennukset olivat yhtä yksinkertaiset; mutta
  kaikki oli kuitenkin somaa ja iloisaa niinkuin siellä olisi päivä
  paistanut silloinkin, kun taivas oli pilvessä, sillä kaikki oli hyvin
  hoidettua, puutarhan lauta-aita oli maalattu, ja kesyt kyyhkyset
  lentelivät yhtämittaa lakastaan pihamaalle ja pihamaalta lakkaan. Oli
  muitakin siivekkäitä asukkaita Hammarbyn talossa: harvinaisia ulkomaan
  helmikanoja, jotka juosta piipersivät kartanolla yhdessä hanhien,
  ankkain, kalkkunain ja kesyjen sorsain, parin pitkäjalkaisen kurjen ja
  yhden ylhäisen Brasilian papukaijan kanssa, joka joskus alentui
  eteisessä riippuvasta avonaisesta häkistään lähtemään katajoilla
  havutettujen portaiden eteen tallustelemaan. Puolikasvuinen
  messinkivitjoihin kytketty kettu tähysteli kopistaan ahnain silmin
  tuota räpyttelevää ja kaakottavaa seuraa. Pari jäniksenpoikaa ja
  muutamia kaniineja tirkisteli rautaristikon läpi, joka ympäröi pientä,
  heitä varten aidattua tarhaa. Karjapihassa vilahteli muun karjan
  seassa, joka juuri oli tuotu kotiin laitumelta, kesyn poron sarvet
  kauniin metsäkauriin ja muiden etelämaisten nelijalkaisten vieraiden
  rinnalla. Kaikki nämä elukat olivat tyytyväisiä ja hyötyvän näköisiä,
  ainoastaan eräs karhu ja muuan ahma, jotka olivat häkeissään
  eräässä kartanon nurkassa, ilmaisivat tuon tuostakin murahdellen
  tyytymättömyytensä siitä, etteivät saaneet läsnäolollaan kunnioittaa
  toisten iloista seuraa.
  Jos olisimme rohjenneet luoda silmäyksen asuinhuoneeseen, olisimme
  varmaan tavanneet siellä tuhansittain harvinaisia esineitä, jotka
  olisivat herättäneet huomiotamme vielä suuremmassa määrässä kuin
  kartanolla olevat eläimet. Mutta puutarhan veräjä oli niin
  houkutteleva, vaikka olikin tällä kertaa suljettuna kartanolla olevien
  kutsumattomien vieraiden vuoksi; ja kuka voikaan siihen aikaan puhua
  Hammarbystä, muistamatta etupäässä sen puutarhaa, joka kieltämättä oli
  kaikista paikan merkillisyyksistä ensimmäinen? Iso se ei ollut, ja
  useat nuoret istutetut tammet, lehmukset, pyökit, vaahterat ja lukuisat
  ulkomaiset puulajit osoittivat, ettei laitos ollut monen vuoden vanha.
  Mutta siitä huolimatta oli Hammarbyn puutarhassa paljon ja harvinaisia
  esineitä nähtävänä.
  Ensiksikin siellä oli pari somaa, erinomaisen hyvin hoidettua
  kasvihuonetta täynnä harvinaisia uhkeita kasveja kaikista maailman
  ääristä. Sitten taimilavoja raollaan olevine ikkunoineen, jotka oli
  vartavasten niin asetettu, että imisivät kaiken sen lämpimän, mikä
  pohjolan viileästä kesäilmasta liikeni. Vähän matkan päässä näistä oli
  pienoinen kalalammikko täynnä iloisia asukkaita. Sitten oli pitkiä,
  monenlaisia kasveja kasvavia pensas-aitoja, joiden seassa nähtiin
  ainakin kaksikymmentä lajia erivärisiä ruusuja. Sitten vielä näiden
  pensasaitain välissä, sekä kylmien, että lauhkeiden vyöhykkeiden
  kukkasia, kaikkia mahdollisia lajeja: Hollannin hohtavia tulppaaneja
  tai ujosti lemuavia pohjolan leukoijia -- lukemattomia, monivärisiä,
  ihanoita, niin huolellisesti järjestettyjä, niin hartaasti hoidettuja,
  että ne näyttivät hengittävän, elävän ja menestyvän siinä rakkauden
  ilmassa, joka kaikilta haaroilta tuulahteli niiden ympärillä. Täällä --
  sanoi ohikulkeva katselija itsekseen -- täällä on hyvä haltiatar
  liikkunut vesikannu kädessä sammuttamassa armastensa janoa; täällä on
  taivaan aurinko tuhlaillut suloisinta lämpöään, iltakaste
  virvoittavinta viileyttään. Eivät kuitenkaan ole haltiat, ei aurinko,
  eikä kaste yksin voineet kaikkea tätä saada aikaan; kukkaismaailman oma
  tuoksuva hengetär on täällä liikkunut ja lumonnut ihanat lapsensa
  iloitsemaan lyhyestä keväästä, ja kukat ovat hänet ymmärtäneet; ne ovat
  ojentaneet hoikat vartensa mullasta, kuullakseen hänen ääntänsä ja
  ilahduttaakseen hänen silmiään uhkeimmalla ihanuudellaan.
  Tämä hengetär on vielä salainen ja tuntematon -- mutta olkoon. Ajattele
  vain, että kukkien kuningas on lähtenyt suuriruhtinaskunnastaan Upsalan
  kasvitieteellisestä puutarhasta ja paennut tähän vähäiseen
  alusmaahansa, tähän hänen omaan armahimpaan vapaaherrakuntaansa, jossa
  hänen vaivoista ja huolista vapaana suodaan vuosittain viettää muutamia
  lyhyitä, onnellisia kuukausia kauneimpien ja rakkaimpien alamaistensa
  keskellä. Luokaamme sen sijaan silmäys kahteen nuoreen ihmiseen, jotka
  ahkerasti toimivat puutarhassa puhellen ja nauraen, ei isoäänisesti ja
  meluten, vaan iloisuudella, joka vivahtaa puutarhan omaan tyveneen
  rauhaan; ollen itse kaksi kaunista, puhkeamassa olevaa ihmishahmoista
  kukkaa.
  Toinen näistä on poika eli nuorukainen -- tai miksi häntä sanoisimme --
  seitsemäntoista-, korkeintaan kahdeksantoistavuotias, varreltaan
  hoikka, ei pitkä, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja hienokasvoinen ja
  ikäisekseen ainoastaan hiukan ahavoitunut. Hänen pukunansa on raitainen
  villaliivi ja harmaasta pumpulivaatteesta tehdyt housut, mikä oli
  tavatonta ylellisyyttä tänä aikana, jolloin teinit kävivät sarassa tai
  olivat puettu mustiin nahkahousuihin. Takin hän on ripustanut aidalle
  ja hän on nyt paitahihasillaan ja avopäin, mutta jalassa hänellä on
  vankat rasvanahkasaappaat. Koko hänen käytöksensä on ujoa ja
  kuitenkin reipasta; hän ei häikäile pistämästä paljasta kättään
  orjanruusupensaaseen, kun kuivat oksat on leikattava pois, vaikka se
  kenties on verisenä sieltä takaisin vedettävä. Kun juuri tämä oli hänen
  työtänsä, hänen kulkiessaan pensasaidalta toiselle, kädessä lyhyt
  suomalainen puukko, jonka tyhjä tuppi riippui vyössä hänen kupeellansa,
  alkoivat hänen kätensä näyttää siltä kuin kaiken maailman
  kissanpoikaset olisivat häntä hyväilleet.
  Tämä herätti sekä tyytymättömyyttä että sääliä hänen nuoressa
  naistoverissaan, sievässä, avopäisessä, ruskeasilmäisessä ja
  hilpeäluontoisessa, noin 14- tahi 15-vuotiaassa tytössä, jolla oli
  yllään kotitekoinen, punarantuinen sininen villahame ja musta
  kamlottiliivi lumivalkoisine paidanhihoineen; kaulassa hänellä oli
  punaraitainen pumpulihuivi sitä lajia, jota juuri siihen aikaan
  alettiin Hollannista maahan tuottaa. -- Voi sinun käsiäsi! -- sanoi
  hän, jättäen kasteltavansa narsissit vähäksi aikaa siksensä, samoin
  kuin jasmiinitkin, joista hän kyyhkysen siiven nenällä huolellisesti
  puhdisteli matoja. -- Olisit totellut minua ja ottanut kintaat käteesi,
  -- jatkoi hän; -- niin tekee eno, ja sentähden on hänellä aina hienot
  kädet.
  -- Kyllä minun karkeat käteni aina itselleni kelpaavat, -- vastasi
  poika iloisesti, leikaten pois kourallisen kuivettuneita oksia; -- ja
  minusta on hauskaa vuodattaa pisarainen verta sinun tähtesi, Riikka!
  Voit kuvitella, että minä olen sodassa sinun tähtesi.
  -- Siitä minä vähät, -- nurisi tyttö, ruiskauttaen suihkukannusta vettä
  veriselle kädelle. -- Sen sanon sinulle, Eerikki, että sinä olet niin
  itsepäinen, niin armottoman itsepäinen sinä olet, että sinut pitäisi
  panna lasikaappiin ja kirjoittaa ovelle: _Herchepaeus Obstinatus,
  habitat in Finlandia frequenter_. Olen kuullut, että _Herchepaeus_
  teidän raakalaiskielessänne merkitsee härkäpäätä.
  -- Niin, miksipä ei? -- nauroi poika. -- Kelvanneehan se siinä, missä
  teidän Svinhufvudit ja Oxehufvudit ja Oxenstjernatkin.[2] Mutta sitä en
  ole vielä tiennyt, Riikka, että sinä, joka osaat niin mainiosti
  latinaa, olet vielä päällisiksi suomeakin opetellut.
  -- Kuulehan, kuinka kehuu! Sentähden, että on ollut opettajanani kolme
  kesää, luulottelee hän minun jo tänään tai huomenna voivan päästä
  maisteriksi.
  -- Kyllä kai! Kun arkkiaatteri on lukenut kanssasi kaiken talvea ja
  minä kertailen läksyjäsi kesällä, niin luulet kai jo, että olet minulta
  oppinut Pliniuksen ulkoa. No -- no, neitsyt Riikka, hyvä pää sinulla
  kyllä on, se kuuluu sukuun, mutta semmoinen ahma et kumminkaan ole,
  että ahmisit latinaa, niinkuin ahmitaan velliä, lukemalla yhden läksyn
  päivässä. Vai tahdotko uskotella minulle, että minä muka olen opettanut
  sinulle myöskin _Species plantarumit_ ja _Corollarium Generumit_?
  Minäkö olen opettanut sinulle kaikki tämän puutarhan kasvit,
  ja niitä on täällä, luulen ma, liki tuhat eri lajia? Ja minäkö panin
  sinut kiistelemään suuren, siunatun enosi kanssa luonnollisista
  kasviheimoista ja väittämään, että orkideat muodostavat oman erinäisen
  heimonsa, eivätkä olisi sovitettavat muihin _monogyneihin_? Sano,
  sopiiko minua semmoisista syyttää?
  -- Se johtuu siitä, että olet kiusannut minua noilla _monogyneilläsi_
  ja _monandreillasi_ ja yksiavioisillasi ja kaksiavioisillasi ja
  moniavioisillasi ja koko tuolla siitinjärjestelmälläsi, joka on tehnyt
  enoni kuolemattomaksi, mutta joka minua vain harmittaa. Tiedätkö, että
  minä olen siemenen itäessä tarkastellut, nouseeko siitä yksi vai
  kaksiko sirkkalehteä, vai eikö sirkkalehteä ensinkään, ja se ihmetytti
  enoakin ja hän sanoi: sitä sietää kyllä ajatella, Riikkaseni, mutta me
  tunnemme vasta seitsemäntuhatta lajia, meidän tulee tuntea
  viisikymmentä tai seitsemänkymmentätuhatta lajia, ennenkuin voimme
  siitä mitään varmaa väittää. Minä en voi kärsiä teidän moniavioisia
  kukkianne. Kas tuossa esim. eräs _Bellis_. Eikö ole inhoittavaa, että
  te luette tämän viattoman satakaunon _polygamia superflua_-luokkaan?
  Hyi, sanon minä. Mitä pahaa se on teille tehnyt, että panitte sen niin
  rumaan lahkoon? Mutta näetkö, minä olen huomannut, että se itää
  siemenestään kaksin sirkkalehdin -- toinen lehti sitä itseään, toinen
  sen ystävää, esim. tuota pientä mehiläistä varten, joka nyt juuri
  surisee sen kukassa, sill'aikaa kuin apolloperhonen turhaan tekee
  kauniita kierroksiaan sen ympärillä. Se on kaunista ja sen voi
  ymmärtää, mutta moniavioisuus on jotakin, jota en ikinä saa päähäni ja
  ellei eno olisi vielä parempi kuin hän on suuri, niin olisin oikein
  vihainen hänen iljettävälle siitinjärjestelmälleen.
  -- Mutta se perustuu kumminkin luonnonlakeihin ja sentähden sen täytyy
  olla totta.
  -- Minä viis' teidän luonnonlaeistanne! Olen keksinyt jotakin parempaa,
  olen löytänyt sirkkalehdet. Mutta eivätkös olekin kaniinit taas olleet
  liikkeellä ja nakertaneet kastanjapuun kuorta? Tuo syöminen ja
  hävittäminen, se on sekin semmoinen luonnonlaki; se on juuri niitä
  teidän luonnonlakejanne! Hyi, mokomia raakalaisia!... Tiedätkö mitä,
  Eerikki? Sinunkin pitäisi noudattaa luonnonlakeja.
  -- Niin pitääkin. Minun alkaa tulla nälkä.
  -- Ei, mutta on sekin luontoa, että kun villi hedelmäpuu istutetaan
  puutarhaan, niin se jalostuu ja kantaa paljon kauniimpia hedelmiä. Ja
  jos otan orjantappuran niityltä ja hoidan sitä hyvässä maassa, niin se
  saa kauniimpia kukkia.
  -- Sen kyllä uskon, kun _sinä_ sitä hoidat.
  -- Sentähden sinun pitää ottaa itsellesi parempi nimi. Mikä isäsi oli?
  -- Oli hiukkasen talonpoikaa, mutta enemmän merimiestä. Isonvihan
  aikana hän kuului Löfvingin sisseihin ja teki viholliselle vahinkoa