Valittuja kertomuksia - 01

  
  VALITTUJA KERTOMUKSIA
  Kirj.
  Anatole France
  
  Suomentaneet
  J. Hollo ja O. Manninen
  
  
  Helsingissä,
  Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
  1925.
  
  
  SISÄLLYS:
   I. Runolaulaja.
   II. Balthasar.
   III. Juudean prokuraattori.
   IV. Komm Atrebaatti.
   V. Amykos ja Celestinus.
   VI. Neitsyt Marian temppuilija.
   VII. Harakan miraakkeli.
   VIII. Hyvin opittu läksy.
   IX. Uudenvuodenlahja.
   X. Myönnetty kuolema.
   XI. Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.
   XII. Bonaparte San Miniatossa.
   XIII. Gestas.
   XIV. Signora Chiara.
   XV. Kaiverrettu kivi.
   XVI. Valtameren Kristus.
   XVII. Crainquebille.
   XVIII. Putois
   XIX. Riquet.
   XX. Riquet'n ajatuksia.
   XXI. Vanhurskaat tuomarit.
   XXII. Herra Thomas.
   XXIII. Elysionin kentillä.
  I, IV ja XII kokoelmasta _Sous l'invocation de Clio_, II on nidoksensa
  nimikkokertomus, III, V, VI, X, XI ja XIII kokoelmasta _L'Étui
  de nacre_, VII, VIII ja IX kokoelmasta _Les Contes de Jacques
  Tournébroche_, XIV, XV, XVI, XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII
  kokoelmasta _Crainquebille, Putois, Riquet et plusieurs autres récits
  profitables_, XXIII teoksesta _Le Jardin d'Épicure_.
  Kertomukset XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII suomentanut O. Manninen,
  muut J. Hollo.
  
  
  Runolaulaja.
  
  Hän kulki polkua, joka noudattaa merenrantamaa kukkulain kupeita
  poimutellen. Hänen paljasta, syväin ryppyjen uurtamaa otsaansa
  kiersi punainen villanauha. Ohimoilla liehuivat harmaat hiuskiharat
  merituulessa. Lumivalkoisen parran suortuvat painuivat leukaa vasten.
  Hänen vaatteensa ja paljaat jalkansa olivat niiden teiden väriset,
  joilla hän oli harhaillut monet monituiset vuodet. Hänen kupeellansa
  riippui karkeatekoinen lyyra. Häntä mainittiin Vanhuksen, mutta
  myöskin Runolaulajan nimellä. Lapsilta, joille hän opetti runoutta ja
  soitantoa, hän sai vielä erään nimen: he nimittivät häntä Sokeaksi,
  koska hänen korkean iän himmentämiä silmiään peittävät luomet olivat
  turvonneet ja tulehtuneet savuavien liesitulten ääressä, missä hän
  tavallisesti istui laulamassa. Hän ei kumminkaan elänyt ikuisessa
  yössä, ja hänen sanottiin näkevän sellaista, mitä muut kuolevaiset
  eivät näe. Kolmen miespolven aikana hän oli lakkaamatta vaeltanut
  kaupungista toiseen. Nyt hän oli laulanut kokonaisen päivän erään
  Aigeian kuninkaan luona ja oli palaamassa kotiinsa, jonka katto ja
  ilmoille nousevat savukierteet jo häämöttivät kaukaa. Astuttuaan
  tietään koko yön pysähtymättä, peläten päiväisen helteen yllättävän,
  hän näki aamun sarastaessa valkean Kymen, kotikaupunkinsa. Koiransa
  saattelemana, käyräsauvaansa nojaten hän eteni hitain askelin, vartalo
  suorana ja pää korkealla, uupuvia voimiaan ponnistaen ja pysytellen
  tasapainossa kaltevalla tiellä, joka painui ahtaaseen laaksoon. Aasian
  vuorten takaa nouseva aurinko loi ruusuista hohdettaan taivaalla uiviin
  pilvenhahtuviin ja meren moniin saariin. Koko ranta säteili. Mutta idän
  puolella leviävillä kukkuloilla, joiden lakea peittivät pistasia- ja
  tärpättipuumetsät, viipyi varjossa yhä yön suloinen raikkaus.
  Vanhus laski painuvalla rinteellä kaksitoista kertaa kaksitoista
  peitsenmittaa ja havaitsi vasemmalla puolellaan, kahden kallioseinämän
  välissä, pyhään metsikköön johtavan kapean tien. Sen perällä kohosi
  lähteen partaalla hakkaamattomista kivistä rakennettu alttari.
  Sen peitti puolittain laakeripuu, jonka oksat olivat täynnä
  heleävärisiä kukkia. Alttarin edessä, tallatulla tanterella, valkenivat
  uhrien luut. Ympärillä kasvavien oliivipuiden oksiin oli kaikkialle
  ripustettu uhrilahjoja, ja kauempana, rotkon kaameassa varjossa,
  kohosi kaksi ikivanhaa tammea, joiden runkoihin oli naulittu härkäin
  lihattomia päitä. Vanhus tiesi, että tämä alttari oli pyhitetty
  Phoibosjumalalle, kulki metsikköön asti, otti vyöstään savikipon,
  joka kiikkui siinä sangastaan, ja kumartui puron yli, joka murattia
  ja krassia kasvavassa uomassaan virraten pyrki kohti tasankoa pitkin
  kiertotein. Hän täytti kipponsa raikkaalla vedellä ja hurskasta
  mieltään noudattaen kaatoi muutamia pisaroita alttarin eteen, ennenkuin
  joi. Hän palvoi kuolemattomia jumalia, jotka eivät tunne kärsimystä
  eikä kuolemaa ihmisten surkeiden sukupolvien seuratessa toisiaan
  maan päällä. Samassa hänet valtasi kauhu, ja hän pelkäsi Leton
  pojan surmaavia nuolia. Onnettomuuksien uuvuttamana ja korkean iän
  rasittamana hän yhä rakasti päivän valkeutta ja pelkäsi kuolla. Siitä
  johtui hänen mieleensä hyvä ajatus. Hän taivutti jalavan notkean rungon
  ja ripusti savikipponsa nuoren puun latvaan, joka vapautuessaan kohotti
  vanhuksen uhrilahjan kohti taivaan korkeutta.
  Valkea Kyme kohosi muurien vyöttämänä merenrantamalla. Laakakivillä
  peitetty mäkinen tie johti kaupungin portille. Tämä portti oli
  rakettu aikoina, joiden muisto oli tyyten hävinnyt, ja sitä sanottiin
  jumalten tekemäksi. Kamanakivessä nähtiin muutamia kaiverrettuja
  merkkejä, joita ei kukaan kyennyt selittämään, mutta joita pidettiin
  onnellisina merkkeinä. Lähellä porttia sijaitsi julkinen tori, jonka
  puitten alla hohtelivat vanhinten kiviset istuimet. Torin viereen,
  meren puolelle Vanhus pysähtyi. Siinä oli hänen asumuksensa. Se oli
  ahdas ja matala eikä läheskään niin kaunis kuin naapuritalo, jossa
  asui lapsineen eräs kuuluisa tietäjä. Sisäänkäytävä peittyi puolittain
  lantakasan taakse, jota sika kärsällään tonki. Kasa oli vaatimaton,
  ei läheskään niin laaja kuin äveriäiden miesten asumusten edessä.
  Mutta rakennuksen takana sijaitsivat hedelmäpuutarha ja ometot, jotka
  Vanhus oli rakentanut omin käsin hakkaamattomista kivistä. Aurinko
  nousi valjenneen taivaan korkeuteen; merituuli oli tyyntynyt. Ilmoilla
  leijuva tuima helle poltti ihmisten ja eläinten keuhkoja. Vanhus
  pysähtyi hetkeksi asuntonsa kynnykselle pyyhkiäkseen kätensä selällä
  hikeä otsastaan. Koira huohotti hänen vieressään, katse tarkkaavana ja
  kieli suusta riippuen.
  Asumuksen perältä saapunut vanha Melantho ilmaantui kynnykselle ja
  lausui hyviä sanoja. Hän oli antanut odottaa itseänsä, koska joku
  jumala oli pannut hänen jalkoihinsa pahan haltian, joka niitä paisutti
  ja teki ne kahta viinileiliä raskaammiksi. Hän oli kaarialainen
  orjatar, ja eräs kuningas oli antanut hänet nuorena runolaulajalle,
  joka hänkin oli silloin ollut nuori ja täysissä voimissaan. Uuden
  valtiaan vuoteessa häneen oli siinnyt lapsia, joiden suuresta sarjasta
  ei kumminkaan ollut enää yhtäkään kotona. Toiset olivat kuolleet,
  toiset olivat matkanneet kauas harjoittamaan akhaialaisten kaupungeissa
  runolaulajan tai vaunusepon taidetta, koska olivat kaikki saaneet
  kekseliään mielen. Niin asui Melantho talossa yksin miniänsä Areten ja
  hänen kahden lapsensa kanssa.
  Hän saatteli mestarin suureen huoneeseen, jonka hirret olivat savusta
  tummuneet. Sen keskellä, kotialttarin edessä, sijaitsi lieden paasi,
  punahehkuisen hiilloksen ja sulaneen rasvan peittämä. Pirtin ympärillä
  sijaitsi kahdessa kerroksessa pieniä suojia, ja puuportaat johtivat
  ylös naisten huoneisiin. Kattoa kannattavien pylväiden varassa
  lepäsivät pronssiaseet, joita vanhus oli kantanut nuoruutensa aikana
  seuratessaan kaupungin kuninkaita, kun he lähtivät sotavaunuineen
  hakemaan takaisin Kymen tyttäriä, jotka sankarit olivat ryöstäneet.
  Vuoliaiseen oli ripustettu häränreisi.
  Kaupungin vanhimmat olivat lähettäneet sen edellisenä päivänä
  runolaulajalle kunnialahjaksi. Hän iloitsi sen nähdessään. Seisoen
  siinä huoneensa permannolla hän henkäisi syvään iän kuivaamilla
  keuhkoillaan ja veti esiin mekkonsa alta maalaisillallisensa tähteet,
  muutamia kynsilaukan sakaroita, ja Aigeian kuninkaalta saamansa lahjan,
  taivaasta pudonneen kiven, joka oli kallisarvoinen, koska se oli
  rautaa, mutta liian pieni peitsen kärjeksi. Sitäpaitsi hän oli tuonut
  tieltä löytämänsä piikiven, jossa eräältä taholta katsoen näkyi miehen
  pää. Vanhus näytti sitä Melantholle ja virkkoi:
  — Katsohan, vaimo, eikö tämä kivi muistuta seppä Pakorosta; varmaa on,
  ettei kivi ole siinä määrin Pakoroksen näköinen jumalten sallimatta.
  Vanhan Melanthon valeltua vettä hänen jaloilleen ja käsilleen
  huuhtoakseen pois niitä tahraavan tomun hän tarttui sylitysten
  häränreiteen, kantoi sen alttarille ja alkoi sitä leikata. Viisaana ja
  varovaisena hän ei milloinkaan jättänyt aterian valmistamista naisten
  tai lasten tehtäväksi, vaan paistoi kuninkaiden esimerkkiä noudattaen
  itse eläinten lihat.
  Melantho viritti sillävälin lieden tulta. Hän puhui kuiviin risuihin,
  kunnes jumala leimahdutti ne liekkiin. Tulen sytyttyä vanhus heitti
  siihen leikkaamiaan lihakappaleita ja käänteli niitä pronssihaarukalla.
  Kantapäillään istuen hän hengitteli siinä kitkerää savua, joka salin
  täyttäen kohotti hänen silmiinsä kyyneliä; mutta hänen mielensä pysyi
  aivan tyynenä, sillä hän oli savuun tottunut ja savu ilmaisi elon
  runsautta. Sitä mukaa kuin tulen voittamaton väki taltutti lihojen
  kirpeyttä, hän vei palasia suuhunsa, pureksi niitä hitaasti kuluneilla
  hampaillaan ja aterioi sanaakaan virkkamatta. Hänen vieressään seisova
  vanha Melantho kaatoi hänelle tummaa viiniä savikippoon, joka oli
  samanlainen kuin hänen jumalalle uhraamansa.
  Tyydytettyään nälkänsä ja janonsa hän kysyi, oliko kaikki hyvin talossa
  ja ometossa. Hän tiedusteli, paljonko kangasta oli kudottu hänen
  poissaollessaan, montako juustoa oli kertynyt kellariin ja kuinka
  öljymarjat olivat kypsyneet puserrettaviksi. Muistaen omistavansa vain
  vähän maallista hyvyyttä hän virkkoi:
  — Sankarit elättävät niittymaillaan härkä- ja hieholaumoja. Heillä
  on paljon kauniita ja rotevia orjia, heidän kartanoittensa portit
  ovat vaskea ja norsunluuta, ja heidän pöytänsä notkuvat kultaisten
  viinimaljojen painosta. Heidän sydäntensä voima takaa heille rikkaudet,
  ja he säilyttävät niitä toisinaan aina myöhäisimpään ikäänsä asti. Minä
  olin nuoruuteni aikana varmaan yhtä urhoollinen kuin he, mutta minulla
  ei ollut hevosia, ei sotavaunuja, ei palvelijoita, eipä edes niin lujia
  varuksia, että olisin voinut taisteluissa esiintyä heidän veroisenaan
  ja voittaa itselleni kultaisia kolmijalkoja ja ihania naisia. Jalkaisin
  ja heikoin varuksin taisteleva ei kykene surmaamaan paljon vihollisia,
  koska pelkää itse joutuvansa surman suuhun. Minä olen taistellut
  kaupunkien muurien edustalla, palvelijoiden nimettömässä parvessa, enkä
  ole milloinkaan tuonut runsaita saaliita.
  Vanha Melantho vastasi:
  — Sota suo ihmisille rikkautta ja riistää sen heiltä. Isäni Kyphos
  omisti Mylatassa palatsin ja lukemattomia karjalaumoja. Mutta asestetut
  miehet veivät häneltä kaikki ja surmasivat hänet. Minä itse jouduin
  orjuuteen, mutta minua ei pidelty pahoin, koska olin nuori. Päälliköt
  ottivat minut vuoteeseensa, ja minulla oli aina ravintoa puuttumatta.
  Sinä olet ollut viimeinen valtiaani ja edellisiä köyhempi.
  Hänen äänessään ei ilmennyt ilo eikä ikävyys.
  Vanhus vastasi:
  — Melantho, sinä et voi olla tyytymätön, sillä olenhan aina kohdellut
  sinua lempeästi. Älä huoli moittia minua siitä, etten ole ansainnut
  suuria rikkauksia. Taitavat vaunujen rakentajat saavat työstänsä
  hyötyä. Tietäjille annetaan suuria lahjoja. Mutta runolaulajien elämä
  on vaivalloinen.
  Vanha Melantho virkkoi:
  — Monen ihmisen elämä on vaivalloinen.
  Hän poistui raskain askelin lähtien miniänsä kanssa hakemaan puita
  vajasta. Oli se vuorokauden hetki, jona auringon leppymätön helle
  uuvuttaa ihmiset ja eläimet saaden vaikenemaan linnunlaulunkin
  liikkumattomassa lehvistössä. Vanhus laskeutui pitkäkseen
  kaislamatolle, peitti kasvonsa ja vaipui uneen.
  Hänen siinä maatessaan tuli hänen luokseen vähäinen määrä unia, jotka
  eivät olleet hänen jokapäiväisiä uniaan kauniimpia tai harvinaisempia.
  Nämä unet näyttivät hänelle ihmisten ja eläinten kuvia. Hän näki niissä
  ihmisiä, joita oli tuntenut heidän eläessään kukkean maan päällä
  ja jotka kuoltuaan nukkuivat hautakammioissaan, ja uskoi vainajien
  sielujen leijailevan ilmassa, mutta voimattomina ja tyhjien varjojen
  kaltaisina. Unennäöt olivat hänelle opettaneet, että on olemassa
  eläinten ja kasvienkin varjoja, jotka ilmaantuvat ihmisen nukkuessa.
  Hän uskoi varmaan, että Hadeessa harhailevat vainajat muodostavat itse
  kuvansa, koska sitä ei voinut niille luoda kukaan muu, ellei joku
  niistä jumalista, jotka huvikseen pettivät ihmisten heikkoa ymmärrystä.
  Mutta hän ei ollut tietäjä eikä siis kyennyt erottamaan toisistaan
  valheellisia ja oikeita unia; hän ei huolinut etsiä ennusmerkkejä
  yön sekasortoisista kuvista, vaan katseli välinpitämättömänä niiden
  vaellusta suljettujen silmäluomien alla.
  Herätessään hän näki edessään kunnioittavassa asennossa joukon Kymen
  lapsia, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, niinkuin hänen
  isänsä oli niitä hänelle itselleen opettanut. Lasten joukossa olivat
  hänen miniänsä molemmat pojat. Useat lapsista olivat sokeita, sillä
  runolaulajan ammattiin määrättiin ennen kaikkea niitä, jotka näön
  puutteessa eivät kelvanneet peltotöihin tai seuraamaan sankareita
  sotaretkillä.
  Heillä oli käsissään uhrilahjoja, joilla he korvasivat laulajan
  antamaa opetusta, hedelmiä, juustoja, mesikakkuja ja lampaanvilloja,
  ja he odottivat mestaria hyväksymään lahjojaan ja asettamaan niitä
  kotialttarille.
  Vanhus nousi, otti seinältä lyyransa ja lausui leppoisasti:
  — Lapseni, on oikein, että rikkaat tarjoavat suuren lahjan ja köyhät
  vähäisemmän. Zeus, isämme, on jakanut hyvyydet ihmisille epätasaisesti.
  Mutta hän rankaisee lasta, joka anastaa jumalalliselle laulajalle
  kuuluvan veron.
  Valpas Melantho tuli viemään uhrilahjoja alttarille. Vanhus viritti
  soittimensa ja alkoi opettaa laulua lapsille, jotka istuivat hänen
  ympärillään permannolla, jalat ristissä.
  — Kuulkaa, kun laulan Patroklon ja Sarpedonin taistelusta, lausui hän.
  Tämä laulu on kaunis.
  Hän lauloi. Hänen äänensä kaikui voimakkaana sovittaen saman poljennon
  ja tahdin jokaiseen säkeeseen, ja äänen vaipumisen varalta hän tuki
  sitä säännöllisin väliajoin helähdyttämällä kolmikielistä lyyraansa.
  Välttämättömän levähdystuokion tullen hän huudahti kimakasti
  parahduttaen samalla soittimen kielistä pahan sävelen.
  Laulettuaan säkeitä niin monta kuin hänen käsissään oli sormia ja vielä
  saman verran hän antoi lasten ne toistaa. Pojat huusivat ne yhteen
  ääneen ylen kimakasti ja koskettivat, mestarin esimerkkiä noudattaen,
  pieniä omatekoisia puusoittimiansa, joista ei lähtenyt minkäänlaista
  säveltä.
  Vanhus toisti samoja säkeitä väsymättä, kunnes pienet laulajat osasivat
  ne täsmällisesti. Hän kiitti tarkkaavaisia, mutta niitä, joilta puuttui
  muistia tai ymmärrystä, hän lyödä kopahdutti lyyrallaan, ja sellaisen
  rangaistuksen saaneet menivät huoneen kannatinpylvään kupeelle
  itkemään. Hän osoitti, kuinka oli laulettava, mutta ei liittänyt
  esitykseensä minkäänlaisia neuvoja, koska uskoi runollisten seikkojen
  vakaantuneen muotoihinsa jo ikivanhoina aikoina ja olevan inhimillisen
  arvostelukyvyn saavuttamattomissa. Hän ei neuvonut oppilailleen muuta
  kuin säädyllisyyttä.
  Hän sanoi:
  — Kunnioittakaa kuninkaita ja sankareita; he ovat muita ihmisiä
  ylhäisemmät. Mainitkaa sankareita omilla ja heidän isäinsä nimillä,
  jotteivät nimet katoa. Istuessanne kokouksissa vetäkää mekkonne alas
  reisillenne, ja ilmaiskoon käytöksenne suloa ja häveliäisyyttä.
  Hän sanoi vielä:
  — Älkää sylkekö virtoihin, sillä virrat ovat pyhät. Älkää muuttako
  muistin huonouden tai oikkunne vuoksi lauluja, joita teille opetan, ja
  kun joku kuningas sanoo teille: »Nuo laulut ovat kauniita. Keneltä olet
  ne oppinut?» vastatkaa: »Olen ne oppinut Kymen Vanhukselta, ja hän oli
  ne oppinut taatoltaan, jolle ne varmaan oli ilmoittanut joku jumala».
  Häränreidestä oli jäljellä muutamia oivallisia paloja. Syötyään erään
  palan lieden edessä ja rikottuaan pronssikirveellä luun saadakseen
  käsiinsä ytimen, jonka nauttimiseen yksin hän oli kyllin arvokas, hän
  jakoi jäljellä olevat lihat naisille ja lapsille kahta päivää varten.
  Samassa hän oivalsi, että hyvä ravinto olisi pian lopussa, ja mietti
  näin: »Zeus rakastaa rikkaita, köyhiä hän ei rakasta. Minä olen varmaan
  tietämättäni loukannut jotakin niistä jumalista, jotka elävät metsiin
  ja vuoriin piiloutuneina, tai pikemmin jonkin kuolemattoman lasta, ja
  tahattoman rikokseni sovittamiseksi minun täytyy nyt viettää varatonta
  vanhuutta. Toisinaan joutua tahtomattaan ansaitsemaan teoillaan
  rangaistuksen, koska Jumalat eivät ole tarkoin ihmisille ilmaisseet,
  mitä saa tehdä, mitä ei. Heidän tahtonsa on hämärä.» Hän liikutteli
  kauan mielessään näitä mietteitä, pelkäsi julman nälän palaavan, jos
  jäisi toimetonna viettämään yötä asunnossaan, ja päätti nyt lähteä
  kohti niitä tienoita, missä Hermos virtaa kallioiden välissä ja missä
  nähdään Orneia, Smyrna ja kaunis Hissiä vuorella, joka ulkonee mereen
  kuin foiniikkialaisen aluksen keula. Ensimmäisten tähtien värähdellessä
  kalpealla taivaalla hän vyötti soittimen vyölleen ja lähti merenrantaa
  pitkin kohti suurten ja äveriäiden asuntoja, joissa pitkien pitojen
  aikana miehet mielellään kuuntelivat sankarien ylistystä ja jumalten
  sukuluetteloita.
  Kuljettuaan tapansa mukaan koko yön hän näki aamun ruusuisessa
  kajasteessa korkean rantavuoren laella sijaitsevan kaupungin ja
  tunsi rikkaan Hissian, kyyhkyjen rakkaan tyyssijan, joka katselee
  kallioisesta korkeudestaan säteilevässä meressä vedenneitoina
  uiskentelevia valkeita saaria. Hän istuutui lähelle kaupunkia, lähteen
  partaalle, lepäämään ja tyydyttämään nälkäänsä sipuleilla, joita
  hänellä oli mukanaan mekkonsa taipeessa.
  Hän oli tuskin ehtinyt päättää eineensä, kun lähteelle saapui nuori
  tyttö, vasu päälaella, pesemään vaatteita. Aluksi tyttö silmäili
  häntä epäillen, mutta havaittuaan, että vieraalla oli puinen lyyra
  rikkinäisen mekon vyötäisillä ja että hän oli väsynyt vanhus, hän
  lähestyi pelkäämättä, tunsi äkillistä sääliä ja syvää kunnioitusta,
  ammensi yhteenliittämiensä kämmenpohjain kouruun vähän vettä ja
  virkisti sillä laulajan huulia.
  Vanhus nimitti häntä kuninkaan tyttäreksi, ennusti hänelle pitkää ikää
  ja sanoi:
  — Nuori neito, halujen mehiläiset kerääntyvät parvina vyönsijasi
  vaiheille. Minä pidän onnellisena sitä miestä, joka saa viedä sinut
  vuoteeseensa. Ja minä, vanhus, ylistän kauneuttasi niinkuin yön lintu,
  joka helisyttää ilmoille ylenkatsotun äänensä puolisoiden katon
  yläpuolella. Minä olen vaeltava laulaja. Nuori neito, lausu minulle
  suotuisia sanoja.
  Tyttö vastasi:
  — Jos olet lyyransoittaja, kuten sanot ja kuten minusta näyttää, ei
  sinua ole tuonut tähän kaupunkiin mikään paha kohtalo. Rikas Meges saa
  tänään luokseen vieraan, joka on hänelle rakas, ja järjestää vieraansa
  kunniaksi suuret pidot kaupungin ylhäisimmille asujaimille. Hän tahtoo
  varmaan mielellänsä antaa heidän kuulla hyvää laulajaa. Lähde hänen
  luokseen. Hänen kartanonsa näkyy tänne, mutta sinne ei voi päästä meren
  puolelta, koska se sijaitsee tuolla korkealla vuoriniemekkeellä, joka
  ulkonee keskelle aaltoja vain meren lintujen vierailupaikkana. Jos
  nouset kaupunkiin portaita, jotka on hakattu kallioon maan puolelle,
  missä ovat näkyvissäsi viiniä kasvavat rinteet, tunnet helposti Megeen
  kartanon toisten joukosta. Se on äsken valkoiseksi sivuttu ja toisia
  avarampi.
  Vanhus nousi jäykistyneiden jalkojensa varaan, astui portaita, jotka
  menneiden aikojen miehet olivat hakanneet kallion kupeeseen, saapui
  korkealle tasanteelle, missä sijaitsee Hissian kaupunki, ja tunsi
  helposti Megeen asumuksen.
  Sinne saapuminen tuntui mieluisalta, sillä äsken teurastettujen
  härkien veri vuoti tanhualle ja kuuman rasvan tuoksu levisi kauas. Hän
  astui kynnyksen yli, saapui avaraan pitosaliin, kosketti kädellään
  alttaria ja lähestyi Megestä, joka jakeli käskyjä palvelijoille ja
  leikkasi lihoja. Vieraat olivat jo kerääntyneet lieden luo ja olivat
  hyvällä mielellä odotellessaan runsaita ruokia. Heidän joukossaan
  oli paljon kuninkaita ja sankareita. Mutta se vieras, jota Meges
  tahtoi kunnioittaa tällä aterialla, oli eräs Khios-saaren kuningas,
  joka oli rikkauksia hankkien purjehtinut kauan merellä, monet kovat
  kokien. Hänen nimensä oli Oineus. Kaikki vieraat silmäilivät häntä
  ihaillen, koska hän oli, kuin jumalainen Odysseus muinoin, pelastunut
  lukemattomista haaksirikoista, ollut saarissa tietäjänaisten
  vuodekumppanina ja tuonut kotiin kalleuksia. Hän kertoi retkistään ja
  vaivoistaan ja lisäsi seikkoihin valheitaan, koska oli nokkelaälyinen.
  Tuntiessaan Vanhuksen laulajaksi hänen kupeellaan kiikkuvasta lyyrasta
  äveriäs Meges lausui hänelle:
  — Ole tervetullut. Mitä lauluja osaat lausua?
  Vanhus vastasi:
  — Minä osaan Kuninkaiden riidan, josta koitui suuret onnettomuudet
  akhaialaisille, ja osaan Muureille hyökkäyksen. Se laulu on kaunis.
  Osaan vielä Petetyn Zeun, Lähetystön ja Ruumiitten kokoamisen. Ne
  laulut ovat kauniit. Osaan vielä kuusi kertaa kuusikymmentä erittäin
  kaunista laulua.
  Niin sanoen hän teki tiettäväksi, että osasi niitä paljon. Mutta hän ei
  tietänyt itsekään niiden lukua.
  Äveriäs Meges vastasi ivallisesti:
  — Vaeltavat laulajat sanovat aina, hyvää ateriaa ja runsaita lahjoja
  toivoen, osaavansa paljon lauluja, mutta heitä tutkiessaan huomaa
  heidän muistavan vain vähän säkeitä, joita toistamalla he väsyttävät
  sankarien ja kuninkaiden korvia.
  Vanhus vastasi taitavasti.
  — Meges, sanoi hän, sinä olet kuuluisa rikkauksistasi. Tiedä, että
  osaamieni laulujen luku on yhtä suuri kuin niiden härkien ja hiehojen,
  joita paimenesi kaitsevat vuorten rinteillä.
  Meges ihaili Vanhuksen viisautta ja virkkoi leppoisasti:
  — Tarvitaan varmaan melkoinen äly niin monien laulujen muistamiseen.
  Mutta sanohan, onko totta se, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta?
  Näistä sankareista näet kerrotaan kaikenlaisia valheita.
  Laulaja vastasi:
  — Mitä näistä sankareista tiedän, olen kuullut isältäni, jolle sen
  olivat kertoneet itse Runottaret; kuolemattomat Runottaret näet
  vierailivat muinoin jumalallisten laulajien luona luolissa ja metsissä.
  Minä en sekoita mitään valheita vanhoihin kertomuksiin.
  Hän puhui niin varovaisuudesta. Hänellä oli kuitenkin tapana lisätä
  lapsuudessaan oppimiinsa lauluihin säkeitä, joita otti toisista
  lauluista tai keksi mielessään. Hän sepitti itse melkein kokonaisia
  lauluja, mutta ei tunnustanut niitä tekemikseen, koska pelkäsi niissä
  havaittavan moitteen sijaa. Sankarit kehoittivat häntä esittämään
  varsinkin ikivanhoja lauluja, joita pitivät jumalan sanelemina ja
  epäilivät uusia sepitelmiä. Lausuessaan oman älynsä tuottamia säkeitä
  hän siis salasi huolellisesti niiden alkuperän. Ja koska hän oli
  erittäin hyvä runoilija ja tarkoin noudatti vakaantunutta käytäntöä,
  eivät hänen säkeensä ollenkaan eronneet vanhojen sepittämistä, vaan
  olivat niiden veroiset muodoltaan ja kauneudeltaan ja syntymästään
  saakka kuolemattoman kunnian ansainneet.
  Äveriäs Meges ei ollut mikään älytön mies. Hän arvasi Vanhuksen oivaksi
  laulajaksi, tarjosi hänelle, arvokkaan sijan lieden luona ja sanoi:
  — Kuulehan, Vanhus, kun ehdimme tyydyttää nälkämme, voit laulaa meille,
  mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta. Yritä viehättää vierastani
  Oineus-kuningasta; hän on ylen viisas sankari.
  Oineus, joka oli kauan harhaillut merellä, kysyi lyyransoittajalta,
  tunsiko hän Odysseun retket.
  Mutta Troian luona taistelleiden sankarien paluu oli silloin vielä
  hämärän peitossa, ja kukaan ei tietänyt, mitä Odysseus oli kärsinyt
  harhaillessaan aukeilla ulapoilla.
  Vanhus vastasi:
  — Minä tiedän, että jumalainen Odysseus kävi Kirken vuoteeseen ja petti
  Kykloopin viisaalla juonella. Naiset siitä kertoelevat keskenään.
  Mutta sankarin paluu Ithakaan on laulajoilta salattu. Toiset sanovat
  hänen saaneen takaisin vaimonsa ja tavaransa, toiset kertovat hänen
  karkoittaneen Penelopeian, joka oli ottanut kosijat vuoteeseensa, ja
  väittävät hänen itsensä harhailleen jumalten rankaisemana kansasta
  toiseen, airo olkapäällä.
  Oineus vastasi:
  — Minä kuulin matkoillani, että Odysseus oli kuollut, oman poikansa
  surmaamana.
  Meges jakoi sillävälin vierailleen häränlihaa ja tarjosi jokaiselle
  soveliaan kappaleen. Oineus kiitti häntä siitä kovin.
  — Meges, sanoi hän, helppo on huomata, että olet tottunut pitämään
  kemuja.
  Megeen härät ravitsivat itseään vuorten kupeilla kasvavalla mehevällä
  ruoholla. Liha oli täynnä nurmen tuoksua, ja sankarit nauttivat sitä
  kyltymättään. Ja koska Meges täytti yhä uudelleen syvän maljan, joka
  kiersi miehestä toiseen, jatkui ateria pitkin päivää. Kukaan ei
  muistanut olleensa niin kauniissa kemuissa.
  Aurinko oli jo mereen painumassa, kun paimenet, jotka kaitsivat
  Megeen karjoja vuoriniityillä, tulivat saamaan osaansa lihoista ja
  viinistä. Meges kunnioitti heitä, koska he eivät kainneet karjoja
  huolettomasti, niinkuin lakeuden paimenet, vaan vaskipeitsillä ja
  rintahaarniskoilla varustettuina voidakseen puolustaa härkiänsä Aasian
  kansojen hyökkäyksiltä. He olivat sankarien ja kuninkaiden kaltaiset ja
  rohkeudeltaan heidän veroisensa. Heitä johtamassa oli kaksi päällikköä,
  Peiros ja Thoas, jotka isäntä oli asettanut heidän päämiehikseen, koska
  olivat pelottomimmat ja älykkäimmät. Eipä tosiaankaan ollut kauniimpia
  miehiä kuin he molemmat. Meges otti heidät vastaan lietensä luona
  rikkauksiensa kuuluisina varjelijoina ja salli heidän nauttia lihaa ja
  viiniä mielin määrin.
  Oineus virkkoi isännälle, miehiä ihaillen:
  — En ole nähnyt matkoillani miehiä, joiden käsivarret ja reidet
  olisivat olleet niin voimakkaat ja kaunismuotoiset kuin näiden kahden
  paimenpäällikön.
  Silloin Meges lausui varomattoman sanan. Hän virkkoi:
  — Peiros on väkevämpi painissa, mutta Thoas voittaa hänet juoksussa.
  Tuon kuullessaan härkäpaimenet katsahtivat toisiinsa kiukkuisesti, ja
  Thoas sanoi:
  — Olet varmaan juottanut isännälle juoman, joka tekee miehen
  mielettömäksi, Peiros, koska hän sanoo sinun voittavan minut
  painiottelussa.
  Ärtynyt Peiros vastasi:
  — Olen ylpeä siitä, että voitan painissa sinut, Thoas. Juoksussa
  luovutan sinulle palkinnon, jonka isäntä on sinulle myöntänyt. Eipä
  ihmekään, että miehellä, jolla on peuran sydän, on peuran sääretkin.
  Mutta viisas Oineus viihdytti härkäpaimenten riidan. Hän kertoi
  älykkäitä tarinoita, jotka osoittivat, kuinka vaarallista oli torailla
  pidoissa, ja puhui niin hyvin, että häntä toteltiin. Rauhan palattua
  Meges virkkoi Vanhukselle:
  — Laula meille, ystäväni, Akhilleun vihasta ja kuninkaiden kokouksesta.
  Vanhus viritti soittimensa ja antoi äänensä raikua pitosalin sakeassa
  ilmassa.
  Hänen rinnastaan huokui voimallinen hengitys, ja kaikki vieraat
  vaikenivat kuunnellakseen määrämittaisia säkeitä, jotka herättivät
  eloon muistamisen arvoisia aikakausia. Useat ajattelivat: »Onpa
  ihmeellistä, että noin vanha mies, vuosiensa kuihduttama kuin
  viininvarsi, joka ei enää kanna hedelmää eikä lehteäkään, saa
  povestansa esiin niin raikuvan äänen.»
  Toisinaan kuului kuuntelijoiden joukosta kiittävä hyminä kuin
  voimallisen läntisen humu metsän puissa. Mutta aivan pian leimahti
  härkäpaimenten hetkeksi tyyntynyt riita ilmiliekkiin. Viinin
  kuumentamina he haastoivat toisiansa painiotteluun ja kilpajuoksuun.
  Heidän tuimat huutonsa peittivät kuulumattomiin laulajan äänen, joka
  turhaan koroitti seuran yli sointuisaa pauhuansa lyyran säestämänä.
  Peiros ja Thoas olivat tuoneet tullessaan paimenia, jotka nyt viinin
  kiihtäminä paukuttivat käsiänsä ja röhkivät kuin siat. He olivat jo
  aikoja sitten jakaantuneet kahteen kiistailevaan joukkoon ja olivat
  toistensa vihollisia samoinkuin heidän päällikkönsä.
  — Sinä koira! huusi Thoas.
  Samassa hän iski Peirosta kasvoihin niin että veri vuoti virtanaan
  suusta ja sieraimista. Peiros puski silmittömänä vastustajaansa
  rintaan, ja Thoas horjahti selälleen, kylkiluut katkenneina.
  Kummaltakin puolelta syöksyivät otteluun härkäpaimenet jakaen
  toisilleen solvaavia sanoja ja iskuja.
  Meges ja kuninkaat yrittävät turhaan erottaa vimmastuneita. Viisaan
  Oineunkin torjuvat härkäpaimenet, joilta viini on riistänyt järjen.
  Vaskimaljoja sinkoilee kaikkialla. Isot häränluut, savuavat soihdut,
  pronssiset kolmijalat kohoavat ja heilahtavat. Painiskelevia miehiä
  kuppuroi liedellä, joka sammuu haljenneiden viinileilien sisällön