Tom Sawyer salapoliisina - 1

  
  TOM SAWYER SALAPOLIISINA
  Huck Finnin kertomus
  
  Kirj.
  MARK TWAIN
  
  Suomentanut Hemminki Karjalainen
  
  Otava, Helsinki, 1918.
  
  
  
  ENSIMMÄINEN LUKU.
  
  Oli kulunut vuosi siitä, kun Tom Sawyer ja minä vapautimme vanhan
  neekerimme Jimin, joka oli setä Silasin farmilla Arkansasissa pantu
  kahleisiin karanneena orjana. Nyt tuli kevät; jäätynyt maa suli ja
  lauhemmat tuulet puhaltelivat. Yhä lähempää viittasi aika, jolloin taas
  sai käydä paljain jaloin; silloin tulisi kuulapelin aika, sitten hyrrän
  ja vanteen, tai annettaisiin leijan nousta, ja kun vihdoin kesä olisi
  tullut, silloin uimaan! Mutta siihen oli vielä mahdottoman pitkä aika,
  ja ajatus, kuinkahan kauan vielä täytyy odottaa, ennenkuin kesä tulee,
  tekee meikäläisen perin alakuloiseksi. Silloin tällainen poika parka
  maleksii mieli raskaana siellä täällä; hän huokailee ja ähkii eikä
  tiedä, mikä häntä vaivaa. Hän hakee itselleen yksinäisen paikan jossain
  korkealla mäenrinteellä, mistä hän voi nähdä kauas, kuinka suuri
  Mississippi kaartaa niemekkeen toisensa jälkeen, kunnes se haihtuu
  usvaiseen etäisyyteen. Kaikki on niin hiljaista ja juhlallista kuin
  hautajaisissa, ja toivoisi, että olisi itse kuollut ja kuopattu, jotta
  näillä maailman murheilla olisi loppunsa.
  Tiedättekö, mikä on tuon taudin nimi? Sitä sanotaan kevätkuumeeksi.
  Ja kun se saa jonkun valtoihinsa, on hänen sydämessään aina ikävä,
  ei oikein tiedä mitä. Tahtoisi kauas pois jokapäiväisen elämän
  iankaikkisesta yksitoikkoisuudesta, johon vallan kyllästyy. Nähdä
  jotain uutta ja matkaella vieraisiin maihin, jossa kaikki on ihmeen
  ihanaa, salaperäistä ja ihkasen uutta, -- niin, sitä tekisi mieli.
  Kuitenkin on tyytyväinen, kun saa tehdä pienemmänkin matkan, ja on
  iloinen, kunhan vain pääsee pois edes johonkin.
  No niin, meitä kahta vaivasi ankara kevätkuume, Tom Sawyeria ja minua.
  Mutta ei ollut mitään toiveita, että Tom voisi laiminlyödä koulunsa
  ja lähteä matkalle; hänen tätinsä Polly piti sitä ajantuhlauksena
  eikä olisi milloinkaan suostunut siihen. Hyvin alakuloisena ja mieli
  masennuksissa istuimme eräänä päivänä auringonlaskun aikaan ulkona
  kiviportailla ja murjotimme; silloin lähestyi meitä täti Polly kirje
  kädessä.
  "Tom", sanoi hän, "sinun täytynee panna kuntoon matkalaukkusi ja lähteä
  Arkansasiin -- täti Sally kaipaa sinua."
  Olin vähällä hypätä nahoistani ilosta enkä voinut uskoa muuta, kuin
  että Tom lankeisi tätinsä kaulaan ja halaisi hänet puolikuoliaaksi;
  mutta hän istui vaiti kuin tukki eikä hiiskahtanut halaistua
  sanaa. Kuinka hän olikaan sellainen narri, ettei tarttunut ihanaan
  tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui! Se voi helposti livahtaa hänen
  käsistään, jollei hän heti avaisi suutaan ja selittäisi, miten
  iloinen ja kiitollinen hän oli. Olin vallan suunniltani ja itkuun
  pillahtamaisillani, kun hän istui vain istumistaan paikallaan ja
  vihdoin hyvin levollisena sanoi:
  "Minun on ikävä sitä sanoa, täti, mutta siitä ei voi todella nyt olla
  puhettakaan!" -- Silloin minun teki mieli ampua hänet kuoliaaksi!
  Täti Polly oli kuin puulla päähän lyöty ja niin suuttunut tuosta
  röyhkeästä vastauksesta, että seisoi siinä kokonaisen minuutin
  sanaakaan sanomatta ja antoi minulle aikaa pukata Tomia kylkeen ja
  kuiskata hänelle:
  "Oletko menettänyt järkesi? Kuinka voit heittää pois tuollaisen onnen
  ja tallata sitä jaloillasi?"
  Mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. "Ole hiljaa, Huck Finn",
  murisi hän, "pitäisikö hänen ehkä huomata, että tahtoisin päästä sinne
  vaikka henkeni kaupalla? Heti hänessä heräisi tuhannen epäilystä --
  pelkkiä kuviteltuja tauteja, vaaroja ja esteitä. Käden käänteessä hän
  peruuttaisi lupauksensa. Anna minun vain olla, minä tiedän, miten hänen
  kanssaan on meneteltävä."
  No, mitään sellaista ei olisi minun päähäni pälkähtänytkään; mutta
  Tom oli oikeassa, kuten aina. Ensi luokan ovelapää eikä milloinkaan
  neuvoton -- sellainen ei niin pian häkelly! Nyt oli täti Polly
  tointunut kauhustaan, ja sitten se alkoi:
  "Vai niin -- eikö siitä voi olla puhettakaan? Onko kuultu kummempaa!
  Ja sen sanot minulle suoraan vasten naamaa? -- Paikalla menet ylös ja
  pakkaat hynttyysi. Ei sanaakaan enää, sen sanon -- muuten tulee keppiä!"
  Hän antoi hänelle vielä luunapin sormustimellaan, kun me kumarruimme
  ja kiidimme nopeasti hänen ohitsensa. Tom alkoi ulista ja me juoksimme
  portaita ylös. Ylhäällä huoneessaan hän lankesi kaulaani ja oli kuin
  hulluna ilosta, kun pääsi matkalle.
  "Hän katuu piankin, että on päästänyt minut lähtemään", sanoi hän.
  "Mutta nyt hänellä ei ole mitään muuta neuvoa eikä hän voi enää sitä
  peruuttaa, siihen hän on liian ylpeä."
  Kymmenessä minuutissa Tom oli pakannut tavaransa, paitsi mitä hänen
  tätinsä ja Mary aikoivat antaa mukaan; sitten hän odotti vielä kymmenen
  minuuttia, että täti Pollyn viha lauhtuisi ja hän tulisi taas lempeäksi
  ja ystävälliseksi.
  "Kun hän on vain puoleksi suutuksissaan", sanoi hän, "tarvitsee hän
  kymmenen minuuttia leppyäkseen; mutta jos olen saattanut hänet vallan
  raivoon, silloin menee kaksikymmentä minuuttia, ja nyt on tapaus
  sellainen."
  Nyt menimme nopeasti alas, koska paloimme uteliaisuudesta saada kuulla,
  mitä täti Sally oikeastaan oli kirjoittanut. Kirje oli täti Pollyn
  helmassa, ja hän istui siinä aivan ajatuksiinsa vaipuneena. Kun olimme
  istuutuneet, sanoi hän:
  "Sukulaisemme siellä etelässä ovat sangen huolissaan; he toivovat,
  että te ilahuttaisitte heitä, sinä ja Huck Finn, ja olisitte heille
  lohdutuksena. No, te kaksi olette juuri kauniita lohduttajia! -- Asia
  on nimittäin seuraavasti: Eräs heidän naapurinsa, Brace Dunlap, pyysi
  kolme kuukautta sitten heidän Bennynsä kättä. He vitkailivat kauan,
  ennenkuin antoivat vastauksen, ja selittivät vihdoin hänelle suoraan,
  ettei naimiskaupasta voinut tulla mitään. Siitä hän pahastui kovin,
  ja nyt he ovat siitä huolissaan. Minusta näyttää, etteivät he tahdo
  kokonaan rikkoa naapurivälejä, sillä häntä lepyttääkseen he ovat
  ottaneet hänen tyhjäntoimittajan veljensä palvelukseensa farmille,
  vaikka heidän varansa tuskin sallivat sitä ja tuo ihminen oikeastaan on
  vain tiellä. Keitä ovat sitte nuo Dunlapit?"
  "He asuvat noin mailin päässä setä Silasin maatilalta, täti -- kaikki
  farmit sielläpäin ovat yhtä etäällä toisistaan. Brace Dunlap on paljoa
  rikkaampi kuin toiset naapurit ja hänellä on koko joukko neekereitä.
  Hän on lapseton leskimies, kuusineljättä vuotta vanha, hyvin ylpeä
  ja kopea, niin että koko maailma ryömii hänen edessään. Luultavasti
  hän on ajatellut, että hänen tarvitsee vain kolkuttaa jonkun tytön
  ovelle, saadakseen hänet vaimokseen; hän hämmästyi kai aikalailla,
  kun ei voinut saada Bennyä. Bennyllä on ikävuosia vain puolet siitä
  kuin hänellä ja hän on herttaisin, viehättävin -- no, tunnethan
  itsekin Bennyn. Minun käy vain sääliksi vanha setä Silas parka, jonka
  täytyy elää mahdollisimman niukasti ja ottaa palvelukseensa sellainen
  vetelys kuin Jupiter Dunlap, vain tehdäkseen hänen kopealle veljelleen
  mieliksi."
  "Onpa sekin nimi -- Jupiter! Mistä hän on sen saanut?"
  "Se on vain haukkumanimi; mikä hänen oikea nimensä on, sitä
  tuskin tiennee enää kukaan. Häntä on kutsuttu sillä nimellä jo
  kaksikymmentäseitsemän vuotta, siitä pitäin, kun hän ensi kerran
  kävi uimassa. Silloin näki koulumestari, että hänellä oli vasemmassa
  reidessä polven yläpuolella kymmenpennisen kokoinen pyöreä, ruskea
  merkki ja sen ympärillä neljä pienempää merkkiä, ja sanoi, että
  se muistutti Jupiter tähteä ja sen kuita. Lapsista se tuntui
  naurettavalta, he alkoivat nimittää häntä Jupiteriksi, ja sen nimen
  hän on saanut pitää tähän päivään asti. Hän on iso ja laiska, viekas,
  kavala ja pelkuri, mutta samalla taas myös hyväntahtoinenkin.
  Omaisuutta ei hänellä ole pennin pyörylää; Brace ruokkii häntä
  armosta ja antaa hänelle vanhat vaatteensa ja halveksumisensa
  kaupanpäällisiksi. Jupiterilla on pitkä tukka, mutta ei partaa; hän on
  kaksoinen."
  "Vai niin? Minkä näköinen on sitte hänen kaksoisveljensä?"
  "Kerrotaan, että hän on hiuskarvalleen Jupiterin näköinen, ainakin
  ennen -- nyt ei häntä ole nähty seitsemään vuoteen. Kun hän oli
  yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen, joutui hän kiinni
  murtovarkaudesta ja pistettiin linnaan. Mutta hän pääsi pakenemaan
  pohjoiseen ja teki ryöstön tai varkauden milloin missäkin; siitä on jo
  sentään pitkä aika. Nyt hän on kuollut, s.o. ihmiset väittävät niin --
  hänestä ei ole enää kuulunut mitään."
  "Mikä hänen nimensä oli?"
  "Jack."
  Syntyi lyhyt äänettömyys; vanha täti oli nähtävästi ajatuksissaan.
  Vihdoin hän sanoi:
  "Eniten huolestuttaa täti Sallya se, että setä suuttuu aina niin
  kauheasti tuolle Jupiterille."
  "Mitä", huudahti Tom ihmeissään, "setä Silas? Se on kai vain pilaa --
  hänhän ei _voi_ suuttua!"
  "Täti kirjoittaa, että setä joutuu usein niin raivoihinsa, että hän
  pelkää hänen tekevän miehelle ruumiillista väkivaltaa."
  "Mutta tuopa on jo enemmän kuin kummallista! -- Setähän on lauhkea kuin
  lammas."
  "Hän lienee kuin muuttunut alituisesta riidasta ja torasta. Naapurit
  puhuvat jo siitä ja panevat kaiken syyn sedän niskoille, koska hän on
  saarnaaja ja hänen siis pitäisi ylläpitää rauhaa. Täti Sally sanoo,
  että setä oikein häpee nousta saarnastuoliin; myös on seurakunta
  kadottanut luottamuksensa häneen eikä hänestä pidetä enää ollenkaan
  niin paljo kuin ennen."
  "Kummallista! Setähän oli aina niin lempeä ja ystävällinen, niin
  hajamielinen, niin haaveksiva, niin täynnä yksinkertaisuutta ja sydämen
  hyvyyttä, sanalla sanoen oikea enkeli. Mitähän lieneekään tapahtunut?"
  
  
  TOINEN LUKU.
  
  Meillä oli mahdoton onni. Höyrylaivalla, joka kulki pohjoisesta suoraan
  Louisianan suoseutuun, matkustimme pitkin koko Mississippiä alas
  Arkansasiin farmille saakka eikä meidän tarvinnut edes muuttaa laivaa
  St. Louisissa. Melkein tuhannen mailia yhteen menoon!
  Höyrylaivalla tuntui sangen yksinäiseltä, sillä harvalukuiset
  matkustajat olivat vanhoja miehiä, jotka istuivat kannella kaukana
  toisistaan ja nukkuivat tai olivat ääneti. Neljä päivää kesti matka
  ylisellä Mississippinä, sillä jouduimme usein matalikolle, mutta
  ikävältä ei meistä pojista lainkaan tuntunut -- kuinka voisikaan olla
  ikävä, kun on matkalla! --
  Heti matkan alussa olimme minä ja Tom urkkineet, että joku varmaankin
  makasi sairaana viereisessä kajuutassa, koska ruoka aina kannettiin
  sinne sisään. Me tiedustelimme asiaa, ja tarjoilija sanoi, että mies
  siellä sisällä ei näyttänyt ollenkaan sairaalta.
  "Mutta hänen täytyy olla sairas."
  "Hyvin mahdollista -- en tiedä -- minusta näyttää, että hän tekeytyy
  kipeäksi."
  "Miksi niin luulette?"
  "No, jos hän olisi sairas, riisuisi hän toki vaatteet päältään, mutta
  sitä hän ei tee. Ainakin saappaat hänellä on aina jalassa."
  "Onko se mahdollista? Silloinkin, kun hän asettuu levolle?"
  "Silloinkin."
  Salaisuus! Se oli vettä Tomin myllyyn.
  "Mikä on miehen nimi?"
  "Phillips; hän tuli laivaan Alexandriassa."
  "Onko hänessä muuta merkillistä?"
  "Ei -- kovin peloissaan hän vain on. Yötä päivää hän pitää ovensa
  lukittuna, ja kun sille kolkutetaan, raottaa hän sitä vain ja tirkistää
  ensin, kuka oven takana on."
  "Totisesti, hänet tahtoisin mielelläni nähdä. Sanokaapa -- ettekö voi
  avata ovea selki selälleen, kun taas menette sinne sisään, jotta -- --"
  "Varjelkoon! Ja vähäpä siitä olisi hyötyä. Hän asettuu aina oven
  taakse."
  Tom mietti hetkisen.
  "Tiedättekö mitä? Antakaa minulle esiliinanne ja sallikaa minun viedä
  hänelle huomenna aamiainen. Saatte neljänneksen dollaria."
  Tarjoilija suostui siihen sillä ehdolla, ettei ylitarjoilijalla ollut
  mitään sitä vastaan.
  "Hänen kanssaan sovin kyllä asiasta", sanoi Tom. Ja aivan oikein,
  seuraavana aamuna oli meillä kummallakin esiliina ja kannoimme ruuat
  sisään.
  Tom oli maannut valveilla koko yön ja ajatellut päänsä puhki Phillipsiä
  ja hänen salaisuuttaan. Se oli minun mielestäni turhaa vaivaa; oli
  paljoa parempi tulla itsestään asioiden perille, tekemättä mitään
  vääriä johtopäätöksiä. "Voinhan odottaa", ajattelin enkä antanut uneni
  häiriytyä.
  Kun Tom aamulla koputti ovelle, tirkisti mies ovenraosta, päästi
  meidät sisään ja sulki nopeasti oven jälkeemme. Mutta, tuli ja leimaus
  -- kun me katsahdimme häneen, olimme vähällä säikähdyksestä pudottaa
  kahvivehkeet.
  "Herranen aika -- Jupiter Dunlap -- miten te olette täällä?" huudahti
  Tom.
  Tietysti mies oli hämmästynyt, ja ensin näytti siltä, kuin hän ei
  olisi tiennyt, pitikö hänen ilostua vai pelästyä. Hän oli käynyt aivan
  kalpeaksi, mutta pian palasi väri hänen kasvoilleen ja hän alkoi
  puhella kanssamme, samalla kun söi suurustaan.
  Hetkisen kuluttua hän sanoi: "En ole lainkaan Jupiter Dunlap, mutta
  nimeni ei ole myöskään Phillips. Jos vannotte, että pidätte suunne,
  tahdon ilmoittaa teille, kuka olen."
  "Me emme hiisku kellekään mitään", huudahti Tom; "mutta jos ette ole
  Jupiter Dunlap, ei teidän tarvitse sanoa minulle nimeänne."
  "Kuinka niin?"
  "Koska te ja hän olette toistenne näköiset kuin kaksi munaa. Te olette
  hänen kaksoisveljensä Jack."
  "Voit olla oikeassa. Mutta sanoppa, poika, mistä tunnet meidät
  kumpaisenkin?"
  Nyt Tom kertoi, mitä seikkailuja meillä oli ollut edellisenä kesänä
  setä Silasin farmilla. Kun hän kuuli, että me tunsimme kaikki hänen
  sukulaissuhteensa ja hänen oman elämäntarinansa, tuli hän aivan
  avomieliseksi ja puheliaaksi. Hän sanoi, että "hän oli aina ollut
  vetelys, nytkin hän oli huono mies ja tuli kaiketikin elämänsä loppuun
  pysymään epäkelpona tyhjäntoimittajana. Tosin se oli vaarallista
  ja -- --"
  Hän vaikeni yht'äkkiä ja kuunteli käsi korvan takana. Emme puhuneet
  sanaakaan; pari sekuntia olimme hiljaa kuin hiiret. Ei kuulunut muuta
  kuin puuseinien natina ja koneen jyske konehuoneesta.
  Rauhoittaaksemme häntä aloimme kertoa hänelle yhtä ja toista hänen
  sukulaisistaan: että Brace oli kadottanut vaimonsa kolme vuotta sitten
  ja että hän oli saanut rukkaset Bennyltä, kun oli pyytänyt tätä
  vaimokseen; että Jupiter oli työssä setä Silasilla, joka aina oli
  riidassa hänen kanssaan, ynnä muuta senkaltaista. Yht'äkkiä hän alkoi
  ääneensä nauraa.
  "Pojat", huudahti hän, "teidän lörpöttelynne siirtävät minut kokonaan
  entisiin aikoihin, tuntuupa oikein hyvältä. Seitsemään vuoteen en ole
  kuullut mitään senkaltaista. Mutta mitä puhutaan minusta naapuristossa?"
  "Teistä ei puhuta enää mitään; korkeintaan joka riemuvuosi mainitaan
  teidän nimenne kerran."
  "Onko se mahdollista! Ja mistä se johtuu?"
  "Siitä, että teitä on jo pitkät ajat pidetty kuolleena."
  "Tosiaanko? Puhutko totta?" Hän oli kiihtyneenä hypähtänyt pystyyn.
  "Sanani pantiksi! Ei yksikään ihminen luule, että vielä olette elossa."
  "Hurraa, sitten olen pelastettu! Uskallan mennä kotia. Varmaan
  sukulaiseni auttavat minua piilottautumaan. Eikö totta, te pidätte
  suunne kiinni? Vannokaa se minulle vielä kerta! Vannokaa, ettette minua
  kavalla nyt ettekä milloinkaan! Pojat, armahtakaa minua viheliäistä
  raukkaa, joka en saa lepoa päivällä enkä yöllä enkä uskalla näyttäytyä
  missään. En ole tehnyt teille milloinkaan mitään pahaa ja tahdon teille
  kaikkea hyvää, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vannokaa, että
  olette vaiti, ja pelastakaa henkeni!"
  Tietysti teimme hänelle mieliksi ja vannoimme. Hän kiitti meitä
  kaikesta sydämestä, mies parka: luulenpa, että hän olisi mielellään
  syleillyt ja suudellut meitä.
  Puhelimme vielä kauan keskenämme; sitten hän otti esille pienen
  matkalaukun, avasi sen ja pyysi, ettemme katsoisi sinnepäin. Käänsimme
  selkämme häneen päin, ja kun taas saimme luvan kääntyä, oli hän
  kokonaan muuttunut. Hänellä oli siniset silmälasit ja pitkät, ruskeat
  viikset, jotka sopivat hyvin hänen kasvoihinsa. Hänen oma äitinsä ei
  olisi tuntenut häntä.
  "Olenko vieläkin veljeni Jupiterin näköinen?" kysyi hän.
  "Ette", sanoi Tom, "ei mikään muistuta enää hänestä, paitsi pitkä
  tukka."
  "Sen annan leikata lyhyeksi, ennenkuin tulen kotia. Hän ja Brace
  säilyttävät salaisuuteni, ja voin asua heidän luonaan vieraana, ilman
  että naapurit rupeavat epäilemään. Mitä arvelette suunnitelmastani?"
  Tom ajatteli hetkisen, sitte hän sanoi:
  "Huck ja minä, me emme tietysti hiisku sanaakaan, mutta jos ette itse
  ole vaiti, olette vaarassa tulla tunnetuksi. Ihmiset huomaisivat,
  että teidän äänenne sointi on sama kuin Jupiterin, ja silloin he ehkä
  muistavat kaksoisveljen, jonka he ovat luulleet kuolleeksi ja joka on
  voinut koko ajan piileksiä väärän nimen turvissa."
  "Tuhat tulimmaista, oletpa sinä viisas!" huudahti hän. "Mutta oikeassa
  sinä olet. Minun täytyy tekeytyä kuuromykäksi, niin pian kuin joku
  naapuri tulee lähelleni. Olisipa ollut kaunista, jos en olisi sitä
  hoksannut. Mutta enhän oikeastaan aikonut kotia, vaan yleensä johonkin
  paikkaan, jossa olisin turvassa pojilta, jotka vainoavat minua. Sitte
  aioin ottaa silmälasit ja parran ja myös toiset vaatteet ja --"
  Samassa hän juoksi ovelle, painoi korvansa siihen ja kuunteli. Hän oli
  käynyt kalpeaksi ja hengitti nopeaan.
  "Kuului siltä, kuin olisi viritetty pyssyn hanaa", kuiskasi hän. "Herra
  Jumala, on tämäkin elämää!" Raukeana ja voimatonna hän vaipui tuolille
  ja pyyhki hikeä otsaltaan.
  
  
  KOLMAS LUKU.
  
  Senjälkeen olimme melkein aina hänen luonaan, useimmiten makasi toinen
  meistä hänen yläkojussaan. Hän oli tuntenut itsensä niin kauhean
  yksinäiseksi ja hänellä oli hädässä lohdutuksena, että hänellä oli
  seuranaan joku, jonka kanssa hän voi puhella. Me paloimme tietysti
  uteliaisuudesta päästä salaisuuden perille; mutta Tom sanoi, ettei
  meidän pitäisi antaa hänen huomata mitään; silloin hän kyllä joskus
  itsestäänkin alkaisi puhua siitä. Jos utelisimme häneltä, rupeaisi hän
  heti epäilemään ja olisi vaiti kuin simpukka. Vallan niin kävikin.
  Helposti huomasi hänestä, että hän olisi kertonut meille mielellään
  kaikki, mutta joka kerta, kun ajattelimme "Nyt se tulee!" valtasi hänet
  pelko ja hän käänsi puheen johonkin muuhun. Me saimme sen kuitenkin
  tietää ja se kävi seuraavasti:
  Hän oli ruvennut, näköjään ilman aikojaan, kyselemään meiltä välikannen
  matkustajista, jotka tulivat ylös ravintolapöydän ääreen paloviinaa
  ostamaan; me koetimme kuvailla heitä, mutta siihen hän ei tyytynyt,
  vaan tahtoi tietää kaikki yksityiskohdat. Tom pani parastaan, ja kun
  hän rupesi kuvaamaan yhtä raaimmista ja repaleisimmista miehistä,
  lyhistyi Jack Dunlap kauhuissaan kokoon.
  "Voi kauhistus, se on yksi heistä! He ovat varmasti laivassa -- johan
  sitä aattelinkin! Toivoin, että olin päässyt heistä, mutta epäilin sitä
  kuitenkin. Anna mennä vaan!"
  Kun Tom kuvasi vielä toisen raa'an ja renttumaisen
  välikannenmatkustajan, kalpeni Dunlap kauhusta. "Voi armias, se on
  toinen! Mitä nyt teen? Olisipa nyt edes myrskyinen, säkkipimeä yö
  ja pääsisin jotenkuten rantaan. Mutta he ovat varmaan lahjoneet
  jonkun, kengänpuhdistajan tai kantajan, pitämään minua silmällä. Jos
  onnistuisinkin heidän huomaamattaan pujahtamaan tieheni, ei kuluisi
  tuntiakaan, ennenkuin he sen tietäisivät."
  Levottomana hän käveli edestakaisin. Ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin
  hän alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt väliin hyvin, väliin
  huonosti, ja ennenkuin sitä huomasimmekaan, oli hän jo oikealla tolalla.
  "Olimme sopineet tarkkaan kaikesta", sanoi hän. "Oli kysymys kahdesta
  ihmeen kauniista timantista, jotka olivat suuria kuin pähkinät ja joita
  kaikki ihailivat eräässä St. Louisin jalokivikaupassa. Pukeuduimme
  hienoihin vaatteisiin ja suoritimme kepposen keskellä päivää. Annoimme
  lähettää timantit luoksemme hotelliin, ikäänkuin olisimme tahtoneet
  ostaa ne, jos ne miellyttäisivät meitä, ja lähetimme niiden sijasta
  jalokivikauppiaalle takaisin kaksi lasinkappaletta, jotka olimme sitä
  varten varanneet itsellemme, ilmoittaen, että timantit eivät olleet
  vallan puhtaita ja että pidimme kahdentoistatuhannen dollarin hintaa
  liian korkeana."
  "Kaksitoista -- tuhatta -- dollaria!" huudahti Tom. "Olivatko ne sitten
  todella niin paljon arvoiset?"
  "Ei senttiäkään vähemmän."
  "Ja te livistitte niiden kanssa tiehenne?"
  "Muitta mutkitta! Jalokivikauppias ei ehkä tänä päivänäkään
  vielä tiedä, että häneltä on varastettu. Mutta pidimme sentään
  epäviisaana jäädä St. Louisiin. Mietimme sinne ja tänne ja päätimme
  matkustaa yliselle Mississippille päin. Mutta sitä ennen käärimme
  timantit paperiin, kirjoitimme nimemme päälle ja annoimme paketin
  hotellinpalvelijalle määräyksellä, ettei hän antaisi sitä takaisin
  kenellekään meistä, jolleivät toiset kaksi olisi läsnä todistajina.
  Sitten teimme kävelyretken kaupungille, mutta kukin erikseen; luulen,
  että meillä kaikilla oli sama aikomus, vaikka en tahdo sitä väittää
  varmasti."
  "Mikä aikomus?" kysyi Tom.
  "Ryöstää toisilta."
  "Mitä -- ettäkö yhden piti ottaa kaikki, sitten kun hän oli sen ensin
  saanut toisten avulla?"
  "Niin juuri."
  Tom oli vallan kuohuksissaan siitä. Hän sanoi, että se oli häpeällisin,
  halpamaisin kepponen, mistä hän milloinkaan oli kuullut. Mutta Jack
  Dunlap vakuutti hänelle, ettei se ollut hänen ammatissaan mitään
  tavatonta. Joka kerran oli antautunut sille alalle, hänen täytyi itse
  katsoa eteensä, koska ei kukaan muu ihminen sitä tehnyt hänen edestään.
  Sitten hän jatkoi kertomustaan:
  "Oli tietysti vaikeata jakaa kaksi timanttia kolmen miehen kesken, sen
  kai arvaatte. Jos meillä olisi ollut kolme timanttia, niin silloin
  -- --. Mutta mitäpä puhua siitä sen pidemmältä; enempää niitä nyt ei
  ollut kuin kaksi. Kuljeskelin siis syrjäkaduilla ja mietin, miten
  voisin saada timantit kynsiini. Jos se onnistuisi, aioin pukeutua
  niin, ettei kukaan tuntisi minua, ja puikkia tieheni. Ostin sitä
  varten itselleni valeparran, siniset silmälasit ja maalaispuvun, jonka
  näette nyt ylläni, ja pistin kaikki matkalaukkuun, jonka olin ottanut
  mukaani. Kun kuljin erään puodin ohi, jossa myytiin kaikenlaista
  tavaraa, katsoin ikkunasta sisään. Siellä seisoi Bud Dixon, yksi meidän
  joukosta. 'Tahdonpa nähdä, mitä hän ostaa', ajattelin itsekseni ja
  piilouduin, mutta seurasin tarkasti kaikkia hänen hommiaan. No, mitä
  luulette hänen ostaneen? -- Sitä ette aavista ikipäivinänne, pojat. Ei
  muuta kuin pienenpienen ruuvimeisselin."
  "Kummallista! Mitä hän sillä teki?"
  "Sitä minäkin ajattelin itsekseni. Tuumin puhki pääni, mutta en voinut
  sitä keksiä. Vanhojen vaatteitten kauppiaalta hän osti vielä punaisen
  flanellipaidan ja risaiset vaatteet, samat, jotka hänellä nytkin on
  yllään teidän kuvauksestanne päättäen. Kun olin sen nähnyt, menin
  telakkaan ja piilotin tavarani jokilaivaan, jolla aioimme matkustaa.
  Kun sitten taas kuljeskelin pitkin katuja, näin toisenkin toverini
  tekevän ostoksiansa. Illan suussa haimme timantit hotellista ja menimme
  laivaan.
  "Nyt olimme pulmallisessa asemassa, sillä emme uskaltaneet ruveta
  levolle. Miten olisimme muuten voineet pitää silmällä toisiamme?
  Välimme olivat näet olleet jo pari viikkoa huonot, ja pidimme yhtä
  vain niin kauan, kuin asiat vaativat. Kaksi timanttia kolmea henkilöä
  kohti, siinä pulma! Ensin söimme illallista, sitten tupakoimme ja
  kävelimme kannella keskiyöhön asti. Vihdoin menimme minun kajuuttaani,
  tarkastimme, että timantit olivat vielä paperissa, ja asetimme ne
  alempaan vuoteeseen, jossa voimme kaikki kolme pitää niitä silmällä.
  Sitten istuimme sanaakaan hiiskumatta ja kävimme yhä unisemmiksi. Bud
  Dixon antautui ensin väsymyksen valtaan; hänen päänsä vaipui rintaa
  vasten, ja hän kuorsasi, niin että tärisi. Silloin osoitti Hal Clayton
  ensin timantteja ja sitten ovea. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti, kurotin
  käteni paperia kohti ja otin sen. Odotimme nyt hetkisen, mutta Bud
  nukkui edelleen eikä liikahtanut. Väänsin hiljaa avainta ja painoin
  ovea; sitten hiivimme varpaisillamme ulos ja suljimme oven perässämme
  äänettömästi.
  "Laiva lipui hiljalleen jokea pitkin; pilvet peittivät kuun, eikä kukaan
  huomannut meitä. Sanaakaan sanomatta menimme suoraan yläkannelle ja
  asetuimme istumaan aivan laivan reunalle kansi-akkunan luo. Tiesimme
  kumpikin, mitä se merkitsi; ei ollut tarvis mitään selityksiä. Jos
  Bud Dixon heräisi ja näkisi, että timantit olivat poissa, tulisi hän
  suoraan perässämme, sillä hän ei tiennyt, mitä pelko oli. Silloin oli
  aikomuksemme viskata hänet laidan yli tai uhrata yrityksessä henkemme.
  Minua pöyristytti, kun ajattelinkin sitä, sillä en ole niin rohkea
  kuin moni muu; mutta en uskaltanut näyttää pelkoani, sillä silloin
  olisi minulle käynyt huonosti. Toivoin yhä, että laiva laskisi johonkin
  laituriin, että voisimme hypätä maihin ja välttää kaiken hälinän, sillä
  Bud Dixonin kanssa ei ollut leikittelemistä.
  "Mutta tunti toisensa jälkeen kului, kuljimme yhä eteenpäin eikä miestä
  kuulunut kannelle. Kun päivä alkoi sarastaa eikä Budia vieläkään
  näkynyt, heräsi meissä epäluulo. 'Hän pitää meitä ehkä pilkkanaan',
  arveli Hal, 'avaapa paperi!' Sen tein ja, kautta sieluni, siinä ei
  ollut mitään, paitsi pari sokerinmurua! Siitä syystä hän siis oli
  saattanut kuorsata koko yön niin rauhallisesti! Ovela mies, niin totta
  kuin elän. Hänellä on täytynyt olla käsillä kaksi aivan samanlaista
  paperia, jotka hän on vaihtanut aivan nenämme edessä.
  "Hämmästyksemme ei ollut vähäinen, mutta pian meillä oli uusi
  suunnitelma valmis. Meistä näytti viisaimmalta hiipiä takaisin
  kajuuttaan, panna paperi entiselle paikalleen eikä olla huomaavinamme,
  että hän teeskennellyllä kuorsaamisellaan oli pitänyt meitä pilkkanaan.
  Emme tahtoneet poistua hänen vierestään; aioimme ensimmäisenä iltana
  maihinmenon jälkeen juottaa hänet juovuksiin, tarkastaa hänen
  vaatteensa, ottaa timantit ja, jos mahdollista, nitistää hänet
  hengiltä, sillä hän olisi aina ollut kintereillämme, riistääkseen
  meiltä takaisin saaliimme, emmekä olisi olleet hetkeäkään varmat
  hengestämme. Tuuman onnistuminen oli minusta kuitenkin sangen
  epäilyttävää. Ei ollut vaikeata juottaa Budia juovuksiin, mutta mitäpä
  meitä hyödyttäisi, jos hakisimme ja hakisimme emmekä sittenkään
  löytäisi mitään.
  "Yht'äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka miltei salpasi hengen minulta;
  mutta samassa muuttuikin mieleni taas iloiseksi ja kepeäksi. Pidin
  nimittäin saapastani kädessä, vetääkseni sen jalkaan, ja kun loin
  silmäyksen anturaan, johtui mieleeni salaperäinen pieni ruuvimeisseli.
  Muistatteko vielä sitä?"
  "Se on tietty", huudahti Tom aivan kiihtyneenä.
  "No, kun katselin korkoa, tiesin samassa, mihin Bud oli piilottanut
  timantit. Katsokaa tänne -- tämä teräslevy tässä on kiinnitetty
  pienillä ruuveilla; ainoat ruuvit, jotka tuolla miehellä oli, olivat
  hänen kenkänsä koroissa, ja kun hän tarvitsi ruuvimeisseliä, tiesin
  hyvin, mihin."
  "Eikö se ole mainiota, Huck?" huudahti Tom väliin.
  "Kun tulimme kajuuttaan, kuorsasi Bud Dixon vielä, ja myös Hal Clayton
  nukahti pian, mutta minä en -- eläissäni en ollut vielä ollut niin
  virkeä. Etsin lattialta pientä nahkapalasta. Pitkään aikaan en keksinyt
  mitään, mutta vihdoin sen äkkäsin. Se oli pyöreä, pieni palanen,
  melkein maton värinen ja noin pikkusormeni pään vahvuinen. Aha,
  ajattelin, pesässä, josta tämä on kotoisin, on timantti. Toisenkin
  palasen löysin hiukan etsittyäni.
  "Aatelkaapa nyt sitä hävyttömyyttä! Mies oli vallan tarkalleen arvannut,
  mitä me tekisimme, ja me tyhmeliinit olimme menneet sokeasti ansaan.
  Samaan aikaan kun me odotimme häntä ylhäällä yläkannella, heittääksemme
  hänet veteen, istui hän alhaalla, ruuvasi kaikessa rauhassa teräslevyt
  irti, leikkasi reiät korkoihinsa, pisti timantit niihin ja ruuvasi
  levyt taas paikoilleen. Ensi luokan kettu, eikö totta?"
  "Ei, sellaista en ole vielä ikinä kuullut", huudahti Tom täynnä
  ihmettelyä.
  
  
  NELJÄS LUKU.
  
  "Oli aikamoinen työ, kun olimme vielä koko päivän pitävinämme
  toisiamme silmällä, sen vakuutan. Illan tullen astuimme maihin eräässä
  pikkukaupungissa Missourissa, menimme erääseen ravintolaan ja otimme
  kaikki kolme illallisen jälkeen yhteisen makuuhuoneen yläkerrasta.
  Isäntä kulki valoa näyttäen edellä ja me hanhenmarssissa hänen
  jäljessään ylös portaita. Minä tulin viimeisenä ja pistin matkalaukkuni
  pimeässä eteisessä olevan kuusisen pöydän alle. Annoimme tuoda