Terve mies: Romaani - 1

  
  TERVE MIES
  Romaani
  Kirj.
  JALMARI FINNE
  
  
  
  Helsingissä,
  Kustannusosakeyhtiö Otava,
  1915.
  
  
  ENSIMÄINEN LUKU.
  
  -- Ei siinä ole viittätoista kiloa enempää.
  -- No, se nyt on ihme ja kumma, kun minä kahdeksastatoista olen
  maksanut, ja kauppiaan vaaka näyttää oikein.
  -- Tässä ei ole viittätoista enempää!
  -- Mutta kun minä vein voita kauppiaalla se pantiin ensin samaan
  vaakaan, mihin sitten rautatanko, ja kun se kerran näytti, että voita
  oli juuri se määrä, minkä muija kotona oli sanonut siinä olevan, ja
  kun sitten rautatanko pantiin...
  -- Niin, mutta tässä ei sittenkään ole viittätoista enempää.
  Pajan ovella miehet kinastelivat. Talonisäntä oli toinen, ja toinen,
  hän, joka viidestätoista puhui, oli nuori seppä. Hän piteli kädessään
  rautatankoa ja kätensä voimalla punnitsi sen painavuutta.
  -- Saatte ottaa vaikka ruumiistani ne kilot, jotka tässä ovat päälle
  viidentoista, sanon minä.
  Talonpoika löi oikean käden nyrkin vasempaan käteensä, ja ääneen tuli
  vinkaiseva sävy, kun hän huusi:
  -- Ja päästä minä alotan, vaikka se onkin huonointa sinussa, senkin
  itsepäinen vesa!
  Nuori seppä katsoi suuttuneeseen talonpoikaan ja nauroi. Ja kun
  hän sen teki ja valkoiset terveet hampaat tulivat näkymään tuosta
  hiukan liian suuresta suusta ja silmien veitikkamainen välke osui
  talonpoikaan, niin tämä tunsi jo hiukan lauhtuvansa. Hänkin jo
  hymähti, mutta samassa kiukku tarrasi täydellä voimalla sieluun
  kiinni ja pakotti sanat huulille:
  -- Sinä itsepäinen nulikka, sanon minä. Vai sinä tässä tulet
  opettamaan minua! Tiedätkö sinä kuka minä olen?
  Nuori seppä antoi raudan pudota maahan ja vastasi rauhallisesti:
  -- Kyllähän tuo tiedetään. Ja ellei isäntä nyt kohta lakkaa
  rähisemästä, niin muutan jalkanne tuonne aidan toiselle puolen.
  Samassa pajasta, josta tähän asti oli kuulunut tasaista alasimen
  kilinää ja nakutusta, pisti päänsä esiin nokinen, vanhanpuoleinen,
  laiha ja jo hiukan kumarassa asteleva seppä. Hän lausui tyynesti:
  -- Ei saa turhia pöyhistellä siinä. Ensiksikin sinä, Kalle! Mitä sinä
  suotta vanhempien ihmisten kanssa kinastelet? Olisit siinä hiukan
  hiljaa!
  Kalle sipaisi kädellään lakkinsa lippaa, painoi sitten reuhkan
  syvempään päähänsä ja meni pajaan.
  -- Ja mitä teihin, isäntä, tulee, jatkoi vanha seppä, niin sen minä
  sanon, että turhaa tässä on tulla kenenkään minun poikani kanssa
  riitelemään painoista. Hänen kätensä on elävä vaaka. Kyllä se aina
  oikein näyttää.
  -- Mutta kun minä kauppiaan luona...
  -- Näitte silloin väärin tai oli vaakaan pantu toinenkin tangon
  kappale.
  Riitelevän isännän suu jäi aivan selälleen. Hän kääntyi äkkiä
  ympäri, hyppäsi rattaittensa luo, pöyhi pohjaa ja otti sieltä lyhyen
  raudankappaleen esiin.
  -- Totisesti olikin. Sen minä unohdin.
  Hän heilutti raudankappaletta kädessään ja huusi pajan ovesta sisään:
  -- Sinä olit oikeassa, Kalle, ihan oikeassa! Tämä puuttui siitä!
  -- Jahaa, vastasi nuori seppä vain ja jatkoi pajassa työtään.
  Vanha seppä jäi oven ulkopuolelle keskustelemaan töistä isännän
  kanssa. Sinä aikana kuului pajasta tasainen takominen. Säännöllisesti
  löi suuri moukari iskunsa, ja väliin kuului aina kaksi lyöntiä,
  joista ensimäinen oli jälkimäistä hiukan vahvempi, toinen kun tuli
  aivan kuin sen seuraksi.
  Takojat olivat Kalle, joka moukaria heilutti, ja hänen nuorempi
  veljensä Mikko, viisitoistavuotias poika, joka pienemmällä vasaralla
  nakutteli alasimella olevaa hehkuvaa rautaa, pidellen sitä pihdeillä.
  Ulkosalla vanha seppä isännän kanssa puhetta jatkoi. Kun vähäksi
  aikaa taonta taukosi ja kuului vain palkeitten vihainen puhkunta,
  katsoi hän ovesta sisään ja kysyi:
  -- Tarvitaanko minua?
  -- Isä on vaan siellä, ei täällä tarvita, sanoi Kalle. -- Johan tämä
  kohta loppuukin.
  Seppä kääntyi isännän puoleen ja sanoi puoliääneen, jotta pajaan ei
  kuuluisi:
  -- Kuulitteko, isäntä? Sellaisia minun poikani ovat. Eivät päästä
  minua kohta enää työhön laisinkaan.
  Ja hän pudisti säälitellen päätään, mutta suupielissä leikki
  tyytyväisyyden ja onnen väre, jonka isäntäkin huomasi.
  -- Parempihan tuo, että poika isänsä ajaa työstä pois, kuin että isä
  poikansa, sanoi isäntä.
  -- Eihän tuota pitäisi lastaan kiittää, hulluhan sellainen mies
  on, sanoi seppä. -- Mutta kyllä minä sen sentään sanon, että olisi
  pitänyt olla nuorempana ahkerampi, jotta olisi enempi tuollaisia kuin
  Kalle on ja millaiseksi Mikko lupaa tulla. Tai ehkä on hyväkin, ettei
  ole monta sellaista kuin tuo meidän Kalle. Se pitää niin tiukasti
  oman päänsä, että...
  -- Isäkinkö saa taipua?
  -- No, eihän tuota juuri vielä ole saatu tehdä. Mutta herra tiesi,
  millainen metakka olisi talossa, jos tuollaisia olisi liian monta.
  Työssä sisu kyllä on hyvä asia, mutta työn ulkopuolella se on kuin
  hevonen ensi kertaa valjaissa, vie rattaat helposti ojaan. Mutta
  työssä! Kerronko isännälle mitä viime viikolla tehtiin. Tuli tässä,
  kun on näin juuri työaseitten korjuu-aika ja kylä suuri, sellainen
  työnruhka meille, että jo alkoi pelottaa. Ja Kalle otti vastaan työtä
  ja lupasi määräpäiväksi valmiiksi. Jo minua alkoi panna ajattelemaan,
  että tappaako se tässä meidät toiset työllä, ja sanoin, että ei
  pitäisi ottaa enää lisää työtä, mutta hän vastasi vain, että kyllä se
  valmistuu. Ja sitten hän eräänä päivänä, se oli niinkuin tiistaina
  viime viikolla, alkoi aamusta alkaen panna sellaisen tulisen puhdin
  kaikkeen, että minä jo luulin maailman saranojen menneen nastoistaan
  ja niitä kiireimmän kautta pitävän korjata. Minut he panivat
  palkeisiin, en kelvannut, nähkääs, enää muuhun heidän mielestään.
  Mutta siinäkin oli sellainen kiire ja touhu, että sylki tahtoi suussa
  kuivua. Ja kun minä olen tottunut henkeä vetämään aina sen mukaan
  kuin vasara lyö, lyön sitten itse tai toinen sen tekee, niin siinä
  minä koko päivän läähätin kuin rintatautinen. Sellaisella kiireellä
  poikien käsissä moukarit ja vasarat iskivät. Ja valmista työtä tuli!
  Hyvä jumala, kuinka sitä tuli! Minä jo pelkäsin, että tässä tulee
  huonoakin, kun kiire on niin kova. Mutta täyttä tehtiin, aivan
  täyttä. Ne isännän uudet viikatteet olivat siinä samassa myllyssä
  silloin.
  -- Ja oikein hyviä tulivatkin, ne ovat parhaita koko talossa.
  -- Kas, sen Kallen käsi, se on niin ihmeen varma. Kun hän iskee,
  niin sitten ei siihen ole enää hyvä mennä toisen sorkkimaan. Mutta
  tulihan siitä viimein päivän päätös, sillä jumala on niin asettanut,
  että meidän joskus levätäkin pitää. Ja lepo siitä tulikin. Kalle meni
  järveen uimaan ja sitten heti makuulle. Ja kannattikin levätä, sillä
  minä sanon sen suoraan, että nuoruudessani, jolloin minäkin olin
  taitavimpia seppiä näillä tienoin, en kahden apulaisen kanssa olisi
  kahdessa päivässä saanut sitä valmiiksi, minkä nyt saimme yhdessä.
  Mikko kun on vielä tuollainen kasvava poika, vaikka visaa sekin on
  ja sisu silläkin on, niin että ihan hirvittää toisinaan, hän ei
  jaksanut syödä illallistakaan, vaan kellahti heti vuoteelle, kun oli
  päältään ottanut. Mutta eihän sitä nyt sentään naama pesemättömänä
  nukkumaan saa mennä. En minä vanhaa Hetaa viitsinyt käskeä sellaiseen
  hankaamiseen, eikä siinä sitten mikään muu auttanut kuin tehdä se
  itse.
  -- Mikä?
  -- No, se poikani naaman peso, sanoi seppä nauraen. -- Olen minä jos
  jossain toimessa ollut, mutta en ole vielä lapsen naamaa pessyt. Kun
  vaimoni eli, niin hänhän ne lapset pesi. Mutta nyt istuin ja pesin
  Mikon naamataulua. Ja niin väsynyt oli vekara, ettei edes herännyt,
  vaikka minä hankasin oikein veden ja saippuan kanssa ja karkea pyyhe
  kädessäni.
  Seppä naurahti ja sanoi:
  -- Narrihan minä olen ja jo vanhuudenhöperö, kun vieraille lapsiani
  kiitän.
  -- Ei sentään, asia on aina asia.
  -- Ja täytyyhän minun vieraille kiittää, kun en heille saa sanoa
  kiitoksen sanaakaan.
  -- Ettekö?
  -- No, en niin alkuunkaan pääse, kun jo tulee oikein pahalla äänellä:
  Pitäkää suunne kiinni! Kyllähän ne muuten muistavat tuon käskysanan,
  missä lapsia vaaditaan kunnioittamaan isäänsä, mutta ei silloin, ei
  silloin koskaan.
  -- Mahdatte te itse asiassa olla hyvin onnellinen?
  -- Onnellinenko? En.
  -- Mutta oletteko te hassu? Seppä hymyili vastatessaan:
  -- En juuri sitä. Mutta sanokaas, isäntä, mistä tässä pitäjässä
  riittää niin paljon työtä, kuin nuo pojat tahtovat tehdä? Pois Kallen
  jo pitäisi päästä muualle. Mutta minne? Sitä minä tässä olen tuuminut.
  Pajasta alkoi kuulua niin kiivasta takomista, että keskustelevat
  miehet katsoivat parhaaksi vaieta ja odottaa. Isäntä otti käteensä
  rautatangon ja kohotteli sitä. Kun puheenloma jälleen tuli, sanoi hän:
  -- Viisitoista kiloa! Nyt muistan, kun kauppias sen punnitsi, se oli
  prikulleen niin paljon.
  -- Kalle ei koskaan siinä erehdy, sanoi seppä. -- Kun vain hän
  elämässä osaisi kaiken muun yhtä hyvin punnita. Kun osaisi!
  Vaitiolo oli katkaissut entisen keskustelun, eivät he enää sen lankaa
  löytäneet, puhelivat pitäjän ja kunnan asioista. Erotessa isäntä
  kuitenkin vielä käänsi puheen Kalleen sanoen:
  -- Jos minun Emmani olisi edes viittä vuotta vanhempi, mutta kun se
  vasta on kymmenen korvissa, niin kyllä minä poikanne meille kiskoisin
  vävyksi. Mutta kun Emma siihen ikään tulee, jolloin pojalle kelpaa,
  niin on poikanne jo ottanut omansa, sillä kai tuollaisen jälestä
  tytöt ravaavat.
  -- En minä tuota niin tiedä sanoa, mutta taitaa Kallella olla omansa
  jo katsottuna ja varattuna.
  -- Tuollainen mies kuin poikanne, on enemmän kuin suuret perut. Hän
  on itse pääoma, joka tuottaa hyvin runsaan koron.
  -- Kai se niinkin on, mutta moni näyttää hyvältä nuorena, tuleekin
  huonoksi vanhempana. Ei sitä päästä pitkälle paljaalla työkyvyllä,
  älyä ja ymmärrystä sitä pitää olla, jotta maailman suuri hyrrä ei
  pääse pyörittämään mielensä mukaan. Ja onko hänellä älyä, kuka noin
  nuoresta vielä tietää, kun älyä ei ole koeteltu.
  Miehet erosivat, ja seppä palasi pajaan. Hän tarttui vasaraan ja
  aikoi kolmantena tulla lyömään hehkuvaan rautaan. Mutta silloin Kalle
  antoi moukarinsa vaipua alas ja sanoi:
  -- Mitä tuo vanha krääkkä täältä hakee?
  -- Mitä sinä sanot? tiuskaisi seppä.
  -- Emme me tuollaista apua tarvitse! Pois näistä nurkista ja heti
  paikalla.
  -- Sinä helvetin korvennettava, etkö läpätä siivommin!
  -- Ulos nyt täältä tai me kyöräämme! Eikö niin, Mikko?
  -- Tietysti me lennätämme ukon ulos! vastasi Mikko äänellä, joka ei
  enää ollut pojan, mutta ei vielä nuorukaisenkaan.
  -- Tämä käy jo kunnian päälle, sanoi seppä. -- Minä manaan teidät
  käräjiin molemmat.
  -- Olettehan te lautamies, manatkaa vaan. Kyllä me tulemme ja siellä
  me laulamme lisää, sanoi Kalle...
  -- Minä ajan teidät molemmat pitäjästä pois, niin tulista kyytiä,
  että koirat kintuissanne räksyttävät!
  -- Jos arvoisa kunnallislautakunnan jäsen sen tahtoo, niin voi sen
  tehdä. Mutta silloin me nostamme ilmi sodan ja vihaisen villityksen
  kylässä. Eikä pidä lähtiessämme olla yhtäkään ikkunaa tai ovea
  ehjänä, kun nämä kaksi kulkevat raittia.
  -- Ja kaikki aidat me kaadamme kumoon ja tytöt me otamme seuraksemme,
  sanoi Mikko nauraen lapsellisella ilolla.
  Näin he riitelivät siinä suuressa ilossaan, joka heidän sydämensä
  täytti toisiaan ajatellessaan. Ja kun he ujostelivat sanoa helliä
  sanoja toisilleen, niin he tarttuivat riidan muotoon. Ja niinpä he
  viimein uhkailivat vanhaa seppää moukareillaan niin kovasti, että
  tämä hädissään kiersi alasinta ja viimein ryntäsi ulos ovesta.
  -- Senkin hävyttömät roikaleet! Senkin lurjukset! huusi hän oven
  ulkopuolelle päästyään.
  -- Vai loksutat sinä vielä leukojasi! huusi Kalle pajan ovelta. --
  Missähän sinä luulet olevasi, kun kerran kimppuusi käymme?
  Ja sydämensä suuressa ilossa syytäen mitä hirveimpiä haukkumasanoja
  kippasi seppä tupaansa kohden. Mutta vielä portaille päästyään hän
  kumartui, aivan kuin siten heittääkseen sanat kovemmalla voimalla, ja
  huusi pajan ovella nauraville pojilleen:
  -- Ryökäleet!
  Mutta samassa jo poikain päät katosivat, ja ennenkuin ukko oli
  päässyt tupaansa, nousi jo pajan katon aukosta kirkas kipinäsade
  syksyistä iltataivasta kohden.
   * * * * *
  Pajan ahjo oli jo sammutettu, nuoret miehet käyneet uimassa,
  pestäkseen ruumiinsa pajan tomusta ja liasta, illallinen syöty ja
  talo valmistautui ottamaan vastaan sunnuntaita. Vanha seppä istui
  tuvan portailla, kun Kalle, joka oli ollut aitassa ja ottanut ylleen
  siistit vaatteet, kulki hänen ohitseen ja läksi kylälle päin. Ukko
  ei mitään kysellyt eikä poika mitään sanonut. Vähän ajan päästä tuli
  Mikko tuvasta ja aikoi hänkin mennä.
  -- Minne sinulla on matka? kysyi seppä.
  -- Verkkoja kokemaan, vastasi Mikko.
  -- Kiekkoa lyömään sinä menet, kyllä minä sinut tunnen! sanoi seppä
  tiukasti.
  -- Sitäkin. Mutta verkkoja ensin kokemaan. Missä Kalle on, jotta
  tulee soutamaan?
  -- Meni.
  -- Tyttöjenkö luo?
  -- Meni minne meni, en kysynyt.
  -- Miksi ette, isä, koskaan häneltä kysy, minne hän menee, mutta aina
  minulta? Tässä ei saa ottaa askeltakaan ilman että on tehtävä tili
  kaikesta.
  -- Pidä suusi kiinni! Kun Kalle oli sinun ikäisesi, niin kysyin
  häneltäkin. Kun olet hänen iässään ja hänen tapaisensa, saat tehdä
  mitä tahdot! Sinun ikäiseesi ei vielä voi luottaa.
  Mikko vaikeni.
  -- Minä otan Hetan soutamaan, sanoi hän viimein.
  -- Ota vaan, jos hän tulee.
  -- Kyllä Heta tulee vaikka naimisiin minun kanssani, jos pyydän,
  sanoi Mikko nauraen.
  -- Vensperi! lausui seppä nauraen. -- Mikähän sinustakin tulee?
  -- Jotain, ellei omalla voimalla, niin naisten avulla!
  -- Nyt pidät suusi suipemmalla, sanoi seppä, jonka nauru taukosi. --
  Mies olkoon miesten kautta jotain, pois naiset pelistä.
  Mikko palasi tupaan ja tuli kohta vanhan Hetan seurassa, joka
  kiireesti seurasi häntä, sitaisten mennessään huivin päähänsä. Hän
  oli jo hiukan kumarassa kulkeva nainen, joka hoiti sepän taloutta.
  Jo oli hän päässyt jonkun matkaa, kun seppä raapi tikulla maata
  portaitten pielestä ja huusi:
  -- Heta! Et sinä kaloja saa, ellet kotipihalta lähtiessä ensin
  onkimatoa näe. Tule tänne katsomaan, tässä on sellainen sinulle.
  Heta palasi, otti onkimadon käteensä ja heitti sen mennessään
  portilla päänsä yli.
   * * * * *
  Tasaisesti asteli Kalle tietä pitkin ja saapui kylän halki
  kuljettuaan sen toiseen laitaan, nousi siellä olevalle mäelle, istui
  tien laidassa kivelle, katsoi kelloaan ja alkoi odottaa. Ei hän
  katsellut minnekään, istui vain tyynesti paikallaan ja mietti aivan
  liikkumattomana.
  Siististi puettu palvelijatar lähestyi miestä. Kalle kuuli askeleet
  ja astui vähän matkaa häntä vastaan. He kättelivät, ja nuori mies
  kysyi:
  -- Joko pääsit töistä?
  -- Jo, vastasi tyttö.
  -- Istutaan tähän, minulla on sinulle vähän asiaa. He kävivät tien
  viereen istumaan.
  -- Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi Kalle.
  Tyttö katsoi häneen kummastuneena.
  -- Mitä sinä sinne menet? Eikö täällä ole työtä?
  -- Ei niin, että minulle riittäisi. Onhan nyt jo syksy ja kohta
  loppuvat pajatyöt. Se vähä mitä on kengittämistä ja semmoista, sen
  jaksavat kyllä isä ja Mikko tehdä hyvästi. Mutta ei yksistään se
  pakota minua pois. Täytyy ajatella vähän pitemmällekin. Muutaman
  vuoden päästä on Mikko jo aivan varttunut, ja silloin ei tässä
  pitäjässä enää riitä työtä kolmelle sepälle kiireimpänäkään aikana.
  Ja sitäpaitsi, enhän minä voi jäädä tänne elinajakseni.
  -- Kyllähän minä tuon ymmärrän vallan hyvin, sanoi tyttö. -- En
  minä koskaan ole ajatellutkaan, että sinä aina täällä olisit. Mutta
  minä en olisi uskonut sinun lähtevän juuri nyt, vaan vasta sitten
  myöhemmin.
  -- Milloin myöhemmin?
  Tyttö oli vaiti.
  -- Sanohan nyt, Alma, milloin olet ajatellut minun lähtevän täältä?
  -- Silloin kun olemme ensin menneet naimisiin. Onhan silloinkin vielä
  aikaa.
  -- Minä olen ajatellut lykätä sen asian tuonnemmaksi. Kyllä siihen on
  sittenkin aikaa, myöhemmin. Jos se sitten tulee.
  -- Ja miksi ei se tulisi, jos kerran nyt jo olet sitä ajatellut.
  -- Voihan jommankumman mieli muuttua.
  Alma oli vaiti, hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä, ja sormensa
  hypistelivät esiliinaa.
  -- Älä siinä vaan rupea itkemään sellaista pikku asiaa, sanoi Kalle.
  -- Tiedäthän, etten minä voi sietää itkua. Se saattaa minut aivan
  raivoon.
  -- En minä itke, vastasi Alma, vaikka äänensä tätä lausuessaan
  värisikin. -- Sinähän tietysti teet, niinkuin sinulle on parasta.
  -- Juuri niin, mikä minulle on parasta!
  -- Eikä minulle?
  -- Kuka sen tietää nyt vielä, mikä sinulle on parasta? Näet hyvinkin
  toisia ja silloin...
  -- Ei puhuta siitä, Kalle. Ja millä sinä aiot ansaita siellä enemmän
  kuin täällä? Puhutaan siitä.
  -- En tiedä vielä, mutta kai työtä tekevälle tulee eteen.
  -- Ainahan sanotaan, ettei talvella työtä ole Helsingissä. Sitähän
  kaikki valittavat.
  -- No, on se ihme ja kumma, ellei sitä minulle tule.
  Paljon he tästä puhelivat ja tyynesti kaikkea harkitsivat. Odottihan
  nuori Alma, että Kalle sittenkin olisi jollain tavoin luvannut palata
  häntä noutamaan, mutta kun Kalle ei sitä sanonut, ei hänkään tohtinut
  kysyä.
  He erosivat, eikä Kalle ollut mitään luvannut eikä Almalla ollut siis
  mitään, mille olisi elämänsä rakentanut vastaisuudessa.
  Kyllähän Kalle lähtiessään ajatteli juuri sitä, että hänen olisi
  pitänyt jotain kuitenkin Almalle luvata, ja tämä ajatus hidastutti
  käyntiä kotia kohden ja mieli teki kääntyä puhelemaan siitä Alman
  kanssa. Mutta ajatukset eivät päästäneet häntä palaamaan:
  -- Eihän sitä tiedä kuinka käy, sanoi hän. -- Nyt voi Alma näyttää
  parhaalta tytöltä, minkä voi saada. Mutta kun pääsen toisaanne
  elämään, niin ehkä voi sattua siellä eteen vielä parempia. Annettu
  sana on annettu sana, sitä ei pidä heittää tarpeettomasti toiselle ja
  sitoa itseään. Jos siksi kääntyy, etten toista, parempaa tapaa, niin
  saatanhan silloin tulla tänne takaisin.
  Ja tämä ajatus rauhoitti mieltä ja sen avulla hän pääsi kaikista
  ristiriidoista. Eikä hän nyt paljoa joutanutkaan Almaa enää
  ajattelemaan, sillä kotiaan lähestyessään hänen tuli miettiä, millä
  tavoin isälleen kaiken selittäisi. Ei isä vastusta, sen hän tiesi,
  mutta eihän tiennyt, mitä äijä oli ajatellut. Ja Kalle pani suuren
  painon isänsä mielipiteille.
  Kun hän kotiaan tuli, oli isä jo levolla. Kallea ei nukuttanut. Hän
  istui tuvan portailla, ja vasta myöhäiseen, kun Mikko palasi kylältä,
  hän tämän seurassa siirtyi tupaan.
  Aamulla aterioitua Kalle otti asian puheeksi.
  -- Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi hän. -- Mitä te, isä,
  siitä ajattelette?
  -- Kyllä minä olen arvannut, että kerran tämä ajatus sinuun tulee,
  kun olet jo kolmenkolmatta. Mutta mitä varten sinne menet, eikö
  täällä ole hyvä olla?
  -- Minä tahdon ansaita enemmän kuin täällä.
  -- Onhan se hyvä halu, mutta ei rahalla parasta saa.
  -- Ja sitäpaitsi ei täällä ole työtä minulle kylliksi.
  -- Kaikenlaista lisätyötä voi hankkia.
  -- Minä kaipaan suurempaa työalaa.
  -- No, se oli ensimäinen kunnollinen vastaus. Kyllä sinut siksi hyvin
  tunnen, että tiedän sinun sitä tarvitsevan. Ethän sinä terveenä pysy,
  ellet saa rynnistää. Ja milloin aiot lähteä?
  -- Huomenna vaikka.
  -- Parasta on heti koettaa, ajattelen minäkin. Ellei onnistu, niin
  pianhan pääset sitten takaisin.
  -- En minä takaisin tule. Ukko hymähti.
  -- Ei sisu kai anna myöten?
  -- No, ei anna.
  -- Arvasinhan sen.
  He puhelivat asiasta vielä jonkun aikaa, ja pian oli päätös valmis.
  -- Tarvitset tietysti alkua varten rahaa, sanoi isä.
  -- Ehkä vähän. Mutta eiköhän tuota työtä piankin siellä saa.
  -- Se ei ole varmaa. Onhan minulla säästöjä, ja ovathan ne isoksi
  osaksi sinunkin ansiotasi. Paljonko tahdot?
  -- Jos satasen saisin.
  -- Ota kaksisataa. Voithan säästää, jos siksi tulee. Mutta voihan
  olla, että rahaa hyvinkin tarvitset. Ja niinkuin sinut tunnen, et
  sinä täältä pyytämään tule kesken ainakaan.
  -- No, ei kai haluttaisi, vastasi Kalle nauraen. Vakava oli seppä
  sen päivää, katseli vain, miten poikansa etsi tavaroitaan kokoon
  ja ne järjesti matkalaukkuun, jonka itse oli kerran valmistanut
  nähtyään toisilla samanlaatuisia. Hän oli takonut sen kulmiin
  kauniit koristeet, ja lukkokin siinä oli aivan omatekoinen, siro ja
  vahva. Mikon kanssa Kalle puheli paljon matkastaan ja oli reippaalla
  ja hyvällä tuulella. Ei hän suuria tahtonut ajatella näin ensi
  aluksi saavansa aikaan, mutta aivan varma hän oli siitä, että työtä
  hänelle tulee ja sen mukana rahaa runsaasti, ja hän lupasi katsella
  veljelleenkin sopivaa tointa ja kutsua hänet silloin seuraansa.
  Mutta kun ilta tuli ja matkavalmistukset olivat päättyneet, lähtö
  aamulla edessä ja kotikylästä luopuminen alkoi tuntua raskaalta,
  silloin Kallessa heräsi kaipaus Alman luo.
  -- Tuskin häntä parempaa mistään kohtaan, ajatteli hän. -- Niin
  rauhallisesti kuin hän eilen otti asian, joka varmasti hänen
  sydäntään kovasti koski Sellainen tyttö ei kesken säikähdy muutakaan
  elämässä, sillä kai kaikki muu on pientä tällaisen rinnalla. En
  minä häntä saa päästää pois. Kai minä rikkaammankin voisin saada,
  sillä komea mies aina saa mitä hän tahtoo, mutta mikä apu minulla
  semmoisesta olisi?
  Hän läksi astelemaan Alataloa kohden, missä Alma palveli.
  -- Jos minä kerran voin minkä painon tahansa kädelläni punnita ja
  sen määrän tarkkaan sanoa, niin täytyy kai minun osata ihmisiäkin ja
  niiden arvoa punnita, jos aion onnistua maailmassa. Ja painaa kai
  Alma muiden rinnalla enemmän kuin muut.
  Hän saapui taloon ja asettui aidan viereen. Lehmiä juuri lypsettiin.
  Alma ei häntä heti huomannut, sillä hän oli kyyryllään työssään. Kun
  hän rainta kädessään astui kaatamaan maitoa saaviin aidan toiselle
  puolelle, huomasi hän Kallen.
  -- Minä lähden sitten huomenna, sanoi Kalle.
  -- Aamujunassako?
  -- Niin on aikomus.
  Alma tuli hieman kalpeaksi, ja hänen kaataessaan maitoa läikähti sitä
  hiukan syrjään. Kalle sen huomasi eikä voinut selittää, miksi tuo
  pieni seikka teki häneen syvän vaikutuksen.
  -- Hän suree, mutta ei tahdo sitä näyttää, ajatteli hän, jotta minun
  olisi helpompi lähteä.
  Ja vaikka hän ei koskaan ollut kiihkeästi tohtinut hyväillä Almaa,
  niin tällä kertaa oli hänellä aivan mieletön halu tarttua tuohon
  sorjaan tyttöön, jonka pään kauneuden hän mielestään vasta nyt ensi
  kertaa oikein huomasi, nostaa hänet kepeästi aidan yli ja sulkea
  hänet lujasti syliinsä.
  -- Minä olen tullut sanomaan sinulle hyvästiä, lausui hän.
  Alma ojensi hänelle kätensä.
  -- Onnea sitten matkalle ja onnistukoon kaikki, mitä tahdot.
  -- Kiitos.
  Kalle pidätti tytön kättä omassaan.
  -- Ja sitten pyytäisin sinua odottamaan minua.
  Kalle tunsi tytön käden värähdyksen omassaan.
  -- Kyllä minä tulen kerran takaisin.
  -- Kyllä minä odotan. He vaikenivat.
  -- Kirjoitat kai sitten minulle, miten käy? kysyi Alma.
  -- Kirjoitan varmasti.
  Eivät he osanneet toisilleen mitään muuta enää sanoa.
  -- Minun täytyy palata työhön, sanoi Alma.
  -- Niin kai täytyykin.
  Kalle olisi tahtonut pyytää, että Alma sinä iltana olisi tullut
  vielä häntä tapaamaan, mutta ei tohtinut sitä sanoa. Tuntui niin
  kummallisen oudolta hänen mielessään.
  -- Kai minä sitten menen, sanoi hän.
  -- Hyvästi vaan ja onnea matkalle.
  He puristivat vielä toistensa kättä, ja Kalle läksi. Kun hän
  oli päässyt aitan taakse maantielle, kuuli hän jonkun juoksevan
  jälestään. Hän kääntyi. Alma riensi hänen luokseen. Hän seisahtui ja
  katsoi miestä suoraan silmiin.
  -- Kiitos siitä, että tulit ja sanoit sen.
  Kalle ei osannut sanoa mitään. Hän otti arasti tytön syliinsä ja
  pelkäämättä vähääkään sitä, että joku voisi heidät nähdä, suuteli
  häntä melkein ujosti. Toisinaan hän kyllä oli Almaa suudellut, mutta
  ei koskaan tämä hyväily ollut niin suloiselta tuntunut kuin nyt.
  Kun hän läksi astelemaan, tuntui aivan kuin jalat olisivat tulleet
  raskaammiksi. Mutta pian se katosi ja suuri, ehjä riemu täytti hänet.
  -- Hitto vieköön sentään, millainen tyttö hän on! Ei sano liikoja,
  mutta juuri sen, mitä sanoa pitää. Ellen minä häntä ota elämääni,
  niin tyhmä mies olen. Hänen rinnallaan ollessani saa elämä hanskata
  minua niin paljon kuin tahtoo, kyllä minä aina sille takaisin annan.
  Ja kulkiessaan kotiaan kohden hän oli mielestään ensi kertaa
  kuulevinaan kaikki ne äänet, mitkä soivat hänen ympärillään. Pihoista
  kuului karjan kellojen kilinää, jostain kaukaa koiran haukuntaa,
  johon läheltä toinen koira vastasi. Illan syksyisessä ilmassa soivat
  muutamat ihmisäänet omituisen pehmeinä. Mitä lienevätkään toisilleen
  puhuneet. Olivat kai onnellisia ja iloitsivat siitä, että saivat elää
  ja tehdä työtä.
  Kotona oli illallinen valmiina. Paljoa eivät tuvassa-olijat
  puhelleet. Kaikista tuntui aivan luonnolliselta vaitiolo. Kalle kyllä
  huomasi, että Heta oli valmistanut kaikki ne ruuat, joista tiesi
  hänen pitävän, ja tuntui niin leppoisan suloiselta ajatella, että
  senkin kaiken hyvyyden sai osakseen näin ennen lähtöään.
  Kun ateria oli päättynyt ja isä poikineen istui tuvassa tupakoiden,
  sanoi vanha seppä:
  -- Kai minun joitakin neuvoja tulisi sinulle antaa matkan varrelle,
  mutta mitä niistä, kyllä elämä neuvoo, jos miehellä järki on
  tallella. Ja jos selkääsi saat, niin kai siitä viisastut. Oppirahansa
  saa jokainen maksaa. Yhden asian sentään sinulle painaisin mieleen,
  koska se on tärkeä ja koska elämä ei näy sitä ihmiselle opettavan,
  vaan saarnaa aivan toista. Muista aina, että toisen raha on toisen
  rahaa!
  Ei isällä muuta ollut pojalleen sanottavaa. Hän etsi lupaamansa
  kaksisataa markkaa ja antoi ne pojalleen. Varhain he menivät levolle.
  Aamulla ei pajaan sytytettykään ahjoa. Isä oli ottanut ylleen parhaat
  vaatteensa ja valmistui saattamaan Kallea lähellä olevalle asemalle.
  Mikko otti Kallen matkalaukun, ja yhdessä he läksivät astumaan. Heta
  vetisteli pihalla ja toivotti jumalan siunausta lähtevälle. Kun Kalle
  portille tuli, huomasi hän sen lähellä seipäässä olevaan rakoon
  pannuksi muutamia kukkia. Hän arvasi kyllä mistä ne olivat tulleet.
  Hävetti hiukan ottaa niitä, mutta sittenkin käsi ojentui niitä kohden
  ja hän pisti ne takkinsa taskuun.
  He saapuivat asemalle. Sanoivat toisilleen hyvästi, ja Kallen teki
  mieli lausua jotain hyvää isälleen, mutta ei löytänyt mitään sopivaa.
  -- No, äijä rähjä, sanoi hän, älkää rehkikö liikoja pajassa, jotta
  minun ei tarvitse tulla takaisin pitämään teitä kurissa.
  Seppä nauroi ja vastasi:
  -- Pidä suusi kiinni, hävytön lurjus! Luuletko minun tässä aikovan
  koota rahoja, jotta saisit kaupungissa herroiksi elää?
  -- Joko lyön? sanoi Kalle vuorostaan nauraen.
  -- Lyö vaan, mutta takaisin tulee, vastasi ukko.
  He ymmärsivät toisensa varsin hyvin leikinlaskusta, puristivat
  toistensa kättä, ja Kalle nousi junaan.
  
  
  TOINEN LUKU.
  
  Saavuttuaan Helsinkiin Kalle tunsi aivan huumaantuvansa. Kaikki oli
  uutta, hyörinä ja ihmisten tulinen kiire herätti hänessä terveen
  toiminnan iloa. Täällä oli hänellä varmasti paljon tehtävää, kun
  hänkin voimansa sai panna liikkeelle.
  Aseman edessä hän katseli lukuisia ajoneuvoja ja nähtyään
  automobiilin hän itsekseen lausui:
  -- Kyllä minäkin jonkun vuoden päästä vielä tuollaisella, ja silloin
  aivan omalla koneellani, asemalle ajan, se on aivan varmaa!
  Hän löysi erään huokean matkustajakodin, käveli pari päivää kaupunkia
  katselemassa ja ihailemassa sen komeutta. Hän osti kaupungin kartan
  ja tutki sen tarkoin, painaen päähänsä kaikkien katujen nimet.
  Kolmantena päivänä hän alkoi etsiä itselleen tointa.
  Kun hän oli seppä ja mielestään ammatissaan taitava, läksi hän
  kaikissa konepajoissa käymään. Hän sai kaikkialta saman vastuun,
  työtä ei ollut eikä työmiehiä siis lisää tarvittu. Muutamin paikoin
  kysyttiin häneltä todistuksia entisistä paikoistaan, missä hän oli