Talvi-iltain tarinoita 5 - 01

  
  TALVI-ILTAIN TARINOITA 5
  Sumutarinoita.
  
  Kirj.
  Z. TOPELIUS
  
  Suom. Ilmari Jäämaa
  
  Ilmestynyt ensimmäisen kerran
  Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1911.
  
  
  SISÄLLYS:
  
   Johdanto.
   1. Augustan vaapukat.
   2. Ikuinen ylioppilas.
   3. Drifva neiti.
   4. Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.
   5. Toholampi.
   6. Vedenkorkeusmerkki.
   7. Nuorallatanssija.
   8. Briitta Skrifvars.
   9. Tyhjät sydämet.
   10. Vuodenajat.
  
  
  JOHDANTO.
  
  Siitä, joka on nykyajan nopeilla höyrylaivoilla tottunut
  uiskentelemaan edestakaisin Atlantin valtamerta tai matkustamaan kerran
  vuodessa Melbourneen ostamaan villoja, Itämeren yli kulkeminen tuskin
  tuntuu muulta kuin vähäiseltä aamukävelyltä. Kolmipäiväiset mahdolliset
  ikävyydet, mitkä aiheuttaa kiikkuminen mainitun sisämeren laisessa
  pienessä pesuvadissa, ovat meidän aikamme tottuneista matkustajista
  tuskin savuavan uunin katkunkaan veroisia, ja vaikkapa matka
  syysmyrskyjen ja jäiden tähden joskus veisi koko viikonkin, rauhoittaa
  matkustaja tavallisesti mieltään hyvinvarustetun pöydän antimilla ja
  lukemalla hyvää kirjaa mukavasti sisustetussa laivassa. Mutta onpa
  toinenkin merimahti, joka toisinaan saattaa koetella karaistunuttakin
  kärsivällisyyttä, ja se mahti on usva eli sumu. Sen hallitusaikana ovat
  tavallisesti kevät ja syksy; se tulee ja pakenee, pimenee ja kirkastuu
  kuin ihmisen mielentilat, mutta välistä sattuu, että tuuli nukkuu
  Aioloksen patjoilla, ja silloin voi sumu päivät päästänsä hautoa
  kuolleen meren pintaa. Purjehtija pysäyttää kulkunsa, höyrylaiva
  seisauttaa koneensa, turvaudutaan mittaluotiin, tähystäjä seisoo
  mastokorissa jäykkänä vahdissa; kaikki on tuomittu toimettomaan lepoon
  ja samalla kuitenkin alinomaiseen valppauteen, sillä meren virrat
  saattavat joka hetki huomaamatta kuljettaa tahdotonta alusta
  tuntemattomia kareja kohti.
  Kauniina toukokuun aamuna vuonna -- samantekevää milloin, ei siitä
  pitkää aikaa ole -- irroitti pieni Hengist höyrylaiva köytensä
  Helsingin satamasillasta ja lähti merelle tehdäkseen matkan Tallinnan
  kautta Lyypekkiin. Vientilasti oli vähäinen, sillä noitten laivojen
  tarkoitushan onkin parhaasta päästä tuoda kaikkia hyödyllisiä ja
  hyödyttömiä tavaroita, joilla vanha hansakaupunki yhä vielä pukee,
  koristelee ja sulostuttaa kylmyydestä värisevää pohjolaa, tätä
  pohjolaa, joka myy metsänsä kahvista, karhuntaljansa dohvelista ja
  voinsa hiusvoiteesta. Aluksen parras oli hyvin korkealla vedestä, joten
  laiva epäilemättä oli pyörivä kuin tynnyri jokaisesta navakanlaisesta
  tuulenpuhalluksesta; mutta ei sekään arveluttava seikka ollut
  peloittanut muutamia matkustajia käyttämästä hyväkseen tätä sopivaa
  suoran ulkomaanmatkan tilaisuutta ennemmin kuin miellyttävämpää, mutta
  pitempää Tukholman tietä tai vielä pitempää eikä suinkaan hupaista
  Pietarin, Varsovan ja Berliinin kautta sivistyneeseen maailmaan vievää
  puoliympyrää.
  Vastoin tapaansa oli Suomenlahti melkein rasvatyyni, ja vieno
  pohjatuuli, joka päivemmällä sai merenpinnan värehtimään, vei meidät
  vain sitä nopeammin vanhaan Tallinnaan, missä Hengist levähti ensi
  yönsä. Yhtä tyyni oli meri, yhtä kirkas taivas ja yhtä hilpeä
  matkustajain mieliala, kun seuraavana päivänä jatkettiin matkaa
  puolenpäivän rinnassa. Matkustajat viettivät iltapuolen peräkannella,
  ja pian oli solmittu tuo lyhytaikainen, mutta puhelias tuttavuus, joka
  miellyttävällä merimatkalla syntyy niiden kesken, jotka sattumus kokoaa
  yhteen hauraalle alukselle tuntemattomien syvyyksien pinnalle.
  Onnellinen kohtalo oli tälle alukselle koonnut melkoisen määrän niitä
  rakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevät keskustelun viehättäväksi,
  ja me kaikki ymmärsimme olevan edullista käyttää niitä hyödyksemme.
  Neiti Hemming, sukkela, puhelias nainen, jonka ikää oli vaikea
  tarkalleen arvata, ensimmäisenä ehdotti, että laskettaisiin perähyttien
  matkustajat. Hänen kuiskailtiin jo salanimellä julkaisseen kolme
  romaania ja matkustavan parhaillaan kokoamaan aineksia neljänteen.
  -- Aloittakaamme kolmesta sulottaresta, puuttui puheeseen kanslianeuvos
  Rabe, oppinut kielentutkija, joka oli matkalla Leipzigiin toimittamaan
  kouluja varten uutta parannettua painosta Vergiliuksesta.
  -- Tai seitsemästä viisaasta, vastasi neiti Hemming. Eihän meitä liene
  enempää kuin kymmenen; siis kolme naista ja seitsemän miestä.
  -- Anteeksi, kaksitoista meitä on, huomautti kapteeni Videstrand,
  iloinen ja hyväluontoinen vanha merimies, jolla oli Veritas-toimiston
  asioita ajettavana ja joka tunsi Itämeren paremmin kuin kalastaja
  tuntee lähimmän apajavetensä. -- Aloittakaamme eversti Hemmingistä ja
  teistä itsestänne, armollinen neiti. Emsiin matka, luullakseni.
  -- Niin, Emsiin. Konsuli Rönnevall rouvineen Pohjanmaalta, matkalla
  Ranskaan. Sitten te, kapteeni Videstrand...
  -- Hampuriin, Antwerpeniin ja Lontooseen.
  -- Hyvä, siinä on jo viisi. Mamseli Hedmansson, joka seuraa
  Rönnevalleja Pariisiin oppimaan laulua Masset'n johdolla...
  -- Niin, sanoi rouva Rönnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo
  raukka, joka ensi kerran koettelee siipiänsä tuntemattomassa
  maailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hänellä on viehättävä ääni.
  Viehkeä, vaaleaverinen tyttö katseli kiitollisena ja kainona
  suojelijaansa. Hän oli melkein päätään pitempi rouva Rönnevallia, joka
  ollen parhaillaan kolmenkymmenen iässä oli mitä suloisin pikku rouva.
  -- Siis kuusi, jatkoi puhelias laskija. -- Sitten ... mutta meidänhän
  olisi pitänytkin aloittaa teistä, oppinut kanslianeuvos Rabe.
  Seitsemän. Enkö jo sanonut, että teille oli tuleva viisasten numero. Ja
  jottemme enää toistamiseen rikkoisi oppia vastaan, otamme nyt heti
  lukuun dosentti Sumun...
  -- Englantiin, vastasin minä.
  -- Kahdeksan. Mikä on tuon nuoren, siivon miehen nimi, joka puhuu
  suomea ja nyt parhaillaan lukee kirjaa tuolla vintturin luona?
  -- Lautamies Santala, varakas isäntä Pohjois-Hämeestä, vastasi kapteeni
  Videstrand. -- Hän näyttää tuskin kolmenkymmenenkään vanhalta, mutta on
  sentään ainakin jo yli neljänkymmenen, koska hän on matkalla noutamaan
  tytärtänsä Lausannen kasvatuslaitoksesta.
  Eversti Hemming, joka tähän asti oli puhellut lautamiehen kanssa, tuli
  tällöin muiden luo ja ilmaisi kummastuksensa siitä, että oli tavannut
  suomalaisen talonpojan, joka tunsi Saksan historian paljoa paremmin
  kuin hän itse.
  -- Santala, sanoi hän, on niitä, jotka ovat omin neuvoin hankkineet
  melkoiset tiedot, ja kuitenkin hän on vaatimattomampi kuin kukaan
  meistä. Kirja, jota hän lukee tuolla, on saksan kielioppi. Hänessä on
  oikeata kunnianhimoa, hän tahtoo tulla matkallaan toimeen ilman
  tulkkia.
  -- Mutta Lausannessako kasvatetaan talonpoikaistyttöjä talouden ja
  karjan hoitoon? tokaisi neiti Hemming pisteliäästi.
  -- Luultavasti ei, vastasi eversti. -- Santala koettaa kaikin tavoin
  saada kansakoulua paikkakunnalleen ja tytärtään siihen opettajaksi.
  -- Meidänhän piti laskea. Siis Santala yhdeksäs. Entä tuo vanha
  biisamiturkkinen herra, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän muuta kuin
  nuottinsa, joita hän lakkaamatta tutkii?
  Kukaan ei tuntenut häntä. Kukaan ei ollut kuullut hänen lausuvan
  sanaakaan. Hän oli otaksuttavasti vanha soittotaituri, joka ahmii
  nuotteja, niinkuin joku toinen ahmii sanomalehtiä, ja kuulee korvissaan
  kokonaisen orkesterin soittavan. Me päätimme nimittää häntä
  yksinkertaisesti vain Biisamiksi.
  -- Mutta sittenhän meitä kumminkin on kymmenen, virkkoi
  luvunlaskija-neitsemme.
  -- Eipäs, huomautti kapteeni Videstrand. -- Oletteko, armollinen neiti,
  koskaan läsnäolollanne kunnioittanut minkä maanosan höyrylaivaa
  saksalaisten kauppamatkustajain huvittamatta teitä miellyttävällä
  seurallaan?
  -- Te olette oikeassa. Täällähän niitä on kaksikin.
  -- Herrat Seiffe ja Dattelbaum, jotka jakavat kalliin aikansa vuoroin
  ihailemalla naisia, vuoroin tarjoilemalla tavaroitaan konsulille,
  vuoroin hankkimalla "_was anzubeissen_", jotakin pureksimista, joka
  viimeksimainittu heistä on meri-ilmassa tarpeen joka toinen tunti.
  Kun seura sitten oli päässyt tasaisen tusinan rauhoittavaan lukuun,
  istuttiin illalliselle mistään pahoista aavistuksista tietämättä;
  silloin kuulimme neiti Hemmingin puoleksi vilpittömästi, puoleksi
  leikillisesti hämmästyneenä kuiskaavan veljelleen:
  -- Mutta meitähän onkin pöydässä kolmetoista.
  Sitä vastaan ei käynyt väittäminen, meitä oli todellakin kolmetoista.
  Onneton, joka siten vastoin tahtoaan häiritsi onnellista rauhaamme, ei
  ollut kukaan muu kuin Hengistin päällikkö, kapteeni Müller, jota emme
  olleet muistaneet ottaa lukuun. Saattoihan huomauttaa, että jos
  hänetkin luettiin mukaan, niin olisi myöskin ollut pantava laivaväki ja
  palvelijat kohtalon verokuittiin, mutta ei, eipä sittenkään saatu
  olemattomaksi, että meitä istui kolmetoista pöydässä. Jotakin oli
  tapahtuva. Puoli seuraa lähti mystillisin mielin levolle.
  Aivan oikein! Aikaisin seuraavana aamuna kuului potkurin yksitoikkoinen
  jyskinä lakkaavan, sitten epäröiden alkavan jälleen, sitten taas
  lakkaavan, alkavan ja vihdoin vaikenevan -- ainiaaksikohan? Me olimme
  aukealla merellä, emme tunteneet mitään tärähdystä, emme vähintäkään
  heilumista; mikä sitten aiheutti tuon odottamattoman hiljaisuuden?
  Tietysti kolmetoistaluku.
  Hetkisen odotuksen jälkeen voitti uteliaisuus. Hyttien asukkaat tulivat
  porraskäytävään ja kysyivät puoliuniselta palvelijalta, miksi oli
  pysähdytty.
  -- Sumua, kuului vastaus.
  Eikö sen pahempaa! Muutamat palasivat alas, toiset lähtivät
  peräkannelle. Sumu ympäröi aluksen loistavan punaisena nousevan
  auringon säteistä ja niin tiheänä, ettei nähnyt kaapelinpituudenkaan
  päähän. Oltiin juuri Dagerortin kohdalla, eikä ollut viisasta laskea
  sokeasti sumuun.
  Aika kului, juotiin kahvia, syötiin aamiainen, jopa päivällinenkin; yhä
  pysyi sama liikkumaton, tiheä pilvimuuri meren pinnalla. Matkustajat
  kävivät kärsimättömiksi ja kysyivät kapteenilta, milloin hän luuli
  voivansa jatkaa matkaa.
  -- Heti kun alkaa tuulla, kuului oraakkelinvastaus.
  Onnettomat höyrylaivojen kapteenit! Muistanpa erään heistä, aina
  rauhallisen, aina hyväluontoisen kelpo miehen. Joku puhelias nainen oli
  väsyttänyt häntä tavallisilla viisailla kysymyksillään ja kummasteli
  lopuksi, miks'ei nähnyt laivan entistä päällikköä, vanhaa tuttuaan.
  -- Missä kapteeni K. nyt on?
  -- Hän on kuollut.
  -- Mitä? Kuollutko? Miten hän kuoli?
  -- Hänet kyseltiin kuoliaaksi.
  Hengistin matkustajain ei onnistunut tuolla raakalaisten tavalla
  surmata kapteeniaan, mutta johonkin piti heidän ryhtyä. Sormia
  kasteltiin, jotta huomattaisiin vähäisinkin tuulenhenki, mutta aina
  turhaan. Aiolos oli sulkenut kaikki säkkinsä. Ilma oli liikkumaton,
  meri kuin jäätynyt. Päivä kului usmaverhon yhä pysyessä yhtä
  läpitunkemattomana, aurinko oli jo laskeutumaisillaan, matkustajat
  istuivat tyynen epätoivoisina kannella ja olivat vähitellen
  tyhjentäneet kaikki moisissa tilaisuuksissa tavalliset puheenaineet.
  Silloin syntyi kapteeni Videstrandissa, Boccaccion ihailijassa,
  onnellinen ajatus: ehdottaa jonkinlaisen Decameronin, kymmenosaisen
  kertomuksen aikaansaamista. Jokaisen tuli kertoa jotakin joko omasta
  elämästään tai muuta muististaan.
  Ehdotus herätti epäilyjä. Kuka ei sanonut olevansa valmistunut, kuka ei
  tiennyt mitään, mikä olisi kertomisen arvoista; lyhyesti sanoen,
  useimmat olivat kyllin kainoja ilmoittaakseen pysyvänsä vain
  kuulijoina. Tosinhan laivassa oli herrat Seiffe ja Dattelbaum, joita ei
  liiallinen kainous vaivannut, mutta he olivat juuri ryhtyneet
  kaksintaisteluun sakkipöydän ääressä peräsalongissa.
  -- Minä ehdotan -- virkahti rouva Rönnevall -- että naisille annetaan
  oikeuksia, mutta ei mitään velvollisuuksia.
  -- Se on naisten luonnollinen etuoikeus, vastasi eversti Hemming.
  Sillä välipuheella sovittiin Decameronista.
  Merkittiin kymmenen arpalippua, ja jokainen otti numeronsa mamseli
  Hedmanssonin käsilaukusta. Sopimus oli oleva voimassa joka ilta
  Travemündeen asti, olipa sitten sumua tai ei. Äänetön biisamiturkkinen
  herra ei katsonut ehdotusta sen arvoiseksi, että olisi viitsinyt
  virkkaa sanaakaan, mutta hänkin otti vastaan numeronsa, yhä vain
  katsella tuijottaen käsittämättömiä nuottejaan.
  Arvan, missä oli numero yksi, sai konsuli Rönnevall, joka tilattuaan
  punssia ja seltteriä ja katsahtaen syrjästä hymyillen rakastettavaan
  vaimoonsa aloitti ensimmäisen kertomuksen.
  
  
  ENSIMMÄINEN KERTOMUS.
  Augustan vaapukat.
  
  En tiedä, onko luonnon järjestyksen mukaista, että kahdenkymmenen
  ikäinen nuorukainen ja seitsentoistavuotias tyttö inhoavat toisiaan,
  varsinkaan silloin, kun molemmilla näyttää olevan kaikki mahdolliset
  syyt päinvastaisiin tunteihin. Niin sattuu kuitenkin, ja minä saatan
  ilmoittaa erään pettämättömän keinon moisen välin aikaansaamiseksi.
  Siihen ei tarvita muuta kuin että asianomaiset kihlataan keskenään
  heidän vielä lapsina ollessaan.
  -- Valitsisit jonkin muun kertomuksen, keskeytti rouva Rönnevall.
  -- Annahan minun jatkaa, se on historiallinen tapahtuma. Pienessä
  merikaupungissa etäällä, samapa missä, oli kaksi varakasta
  kauppahuonetta, jotka tietysti olivat kilpailijoita. Ne kilpailivat
  kaikessa, terva- ja piki-, karttuuni- ja kahvi-asioissa, raastuvassa ja
  lastauspaikassa, Kööpenhaminassa ja Liverpoolissa. Se ei kuitenkaan
  estänyt kauppahuoneitten isäntiä osoittamasta oman konttorinsa ja
  toimensa ulkopuolella toisilleen kaikkea sitä kohteliaisuutta, mikä
  soveltuu vankoille liikemiehille, sanomasta toinen toistaan "hyväksi
  veljeksi" ja rauhallisesti sopimasta samaan kirkonpenkkiin, niinkuin
  eivät liikeasiat ollenkaan olisi koskeneet Jumalaa. Sotaa
  kävivät kirjanpitäjät tai laivurit kotosalla ja asiamiehet
  ulkomaisissa satamissa, eikä se päättynyt ilman molemminpuolisia
  konttokuranttihaaksirikkoja tai saldoerehdyksiä vuoden tilinpäätöstä
  tehtäessä. Kun sitä oli jonkin aikaa kestänyt vaihtelevin voitoin ja
  tappioin, sekaantuivat naisetkin asiaan, ja vaikka myönnän, ettei sitä
  aina pidetä varsin edullisena liikeasioihin nähden, oli tällä kertaa
  tuloksena edullinen tilinpäätös. Lyhyesti sanoen, neuvokas täti, jonka
  nimeä minun ei tarvitse mainita...
  -- No, se vielä puuttuisi! huudahti nuori rouva hullunkurisen
  epätoivoisena.
  -- Oh, älä pelkää, kyllä minä olen hellävarainen ja kerron vain
  historiallisen tapauksen. Lyhyesti puhuen, täti -- oikea asioitsijatäti
  -- keksi, että isälläni, toisella kilpailijalla oli vain yksi poika,
  joka silloin oli yhdentoista iässä, ja Augustan isällä, toisella
  kilpailijalla, ainoastaan yksi kahdeksanvuotias tytär. Tädin viisaalla
  välityksellä keksittiin pettämätön keino, millä saatettiin yhdistää
  molempien kilpailevain kauppahuoneitten pyrinnöt niin, että salainen,
  molemmille turmiollinen sota voitiin lopettaa mitä suotuisimpaan
  rauhaan ja entinen kilpailukin muuttaa mahtavaksi liitoksi. Ei mikään
  ollut yksinkertaisempaa: lapset oli kihlattava. Ja kun siten molempien
  kauppahuoneitten varat vast'edes kokoontuisivat yhteen käteen, niin
  tietysti olisi toisen voitto tai tappio todella myöskin toisen voitto
  tai tappio. Asia oli niin selvä, tilinpäätös niin eittämätön, ettei
  mikään kamarineuvos olisi voinut löytää ainoatakaan erehdystä tästä
  laskusta.
  Eräänä iltapäivänä kutsuttiin molemmat tämän rauhansopimuksen
  viattomat liittokumppanit vanhempiensa luo, jotka juhlallisina
  istuivat asioitsijatädin rinnalla pitkässä juhlasohvassa meidän
  vierashuoneessamme; heille ilmoitettiin, että he olivat kihlatut, ja
  heitä kehoitettiin suutelemaan toisiaan. Sulhanen ja morsian katselivat
  toinen toistaan hieman kummastellen, mutta eivät pitäneet asiasta
  varsin suurta lukua, suutelivat, koska kerran suudeltava oli, ja saivat
  sitten kihlajaistensa kunniaksi ohukaisia. He olivat tutustuneet
  toisiinsa kelkkamäessä, joululeikeissä ja vappuna tavallisissa
  palloleikeissä. Tietämättä juuri mistään hellemmistä tunteista he
  olivat sangen hyvin sietäneet toisiaan, vieläpä haukkasilla ja
  rosvosilla ollessaan tunteneet toinen toistaan kohtaan myötätuntoakin,
  mitä hyvä juoksija ei voi olla tuntematta yhtä nopsaa ja sukkelaa
  kumppania kohtaan. Siispä heillä ei sillä hetkellä ollutkaan mitään
  kihlaustaan vastaan, päinvastoin se oli heistä hyvin mieluinenkin,
  koska siitä hyvästä saivat ohukaisia.
  Rauhanteon ja kihlauksen johdosta kävi molempain talojen vanhempien ja
  lasten välinen seurustelu tutunomaisemmaksi. Kihlatut ajattelivat niin
  vähän uutta liittoaan, että he luultavasti olisivat kokonaan
  unohtaneetkin sen, ellei siitä olisi heille alinomaa muistutettu.
  "Otto, mene solmimaan Augustan kengännauha, pitää olla kohtelias
  morsiamelleen"... "Augusta, anna omenastasi Otolle, pitää suoda
  sulhaselleen kaikkea hyvää"... Ottoa, suurta poikaa, hävetti tytön
  kengännauhojen sitominen, ja Augusta jakoi vastenmielisesti omenansa
  Oton kanssa. Lapset eivät pitäneet velvollisuuksista eivätkä
  muistutuksista. Kohta kuultiin heidän kinastelevan, mitä he eivät
  olleet tehneet ennen; he alkoivat pikemmin kartella kuin etsiä
  toisiaan.
  Otto oli kolmea vuotta vanhempi morsiantaan Augustaa, ja kolme vuotta
  merkitsee tuossa iässä äärettömän paljon. Yksitoistavuotias poika ei
  etsi lemmittyä kahdeksanvuotisten tyttöjen, vaan neljäntoista tai
  kuudentoista ikäisten neitosten joukosta. Hän pitää itseään jo puoleksi
  miehenä; hänen miehekästä itsetuntoaan hivelee vanhempien tyttöjen
  taholta tuleva mielistely ja edes jonkinkin suosiollisen katseen
  saavuttaminen heiltä. Tunnustanpa suoraan, ettei tämän pikku
  kertomukseni Otto ollut mikään poikkeus tuosta yleisestä säännöstä.
  Hänet pantiin kouluun toiselle paikkakunnalle, ja hän tietysti
  rakastui milloin mihinkin, milloin sinisilmäiseen Mariaan, milloin
  ruskeasilmäiseen Lottaan, mutta aina vain vanhempiin tyttöihin. Ja kun
  hän palasi koulusta kotiin kehittyneemmin naiskäsityksin, havaitsi hän
  kauhukseen, että hänen morsiamellaan oli punertava nenä, että hän oli
  kasvanut ja vaatteet käyneet pieniksi, että hän astui kenkänsä länttään
  ja että hänen kaksi pitkää, hartioilla riippuvaa palmikkoaan eivät
  suinkaan enentäneet hänen kehittymätöntä sulouttaan. Augusta
  puolestaan...
  -- Ei sinun ollenkaan tarvitse kuvailla hänen tunteitaan; hänestä sinä
  olit inhoittava, keskeytti taas viehättävä pikku rouva koko seuran
  suureksi iloksi.
  -- Oletko siitä niin aivan varma? jatkoi konsuli. Eivätpä kymmenen tai
  kahdentoista ikäiset tytötkään ole kivestä, hekin tavallisesti
  ihailevat poikia, jotka ovat muutamia vuosia vanhempia. Myönnän kyllä,
  ettei pitkätukkainen poikanulikka, jolla on käsniä käsissä ja
  ärsyttävää, helposti närkästyvää etevämmyyttä uudessa kuohuvassa
  miehuudessaan, ole mikään miellyttävä ilmiö. Vaikka siis voi pitää
  anteeksiannettavana, ettei Augusta huomannut valittuaan kovinkaan
  ihastuttavaksi, joutuivat sulhon asiat vielä melkoista huonommalle
  kannalle siitä varman varmasta halveksimisesta, jota hän joka tilassa
  osoitti morsiamelleen. He olivat kuitenkin sulhanen ja morsian,
  ja heitä muistutettiin lakkaamatta noista oikeudettomista
  velvollisuuksista, jotka saattoivat heidät vähitellen epätoivoon, ja
  välttämättömänä, matemaattisena seurauksena oli todellakin, että he
  alkoivat tuntuvasti inhota toisiaan. Voiko kukaan teistä huomata arpea
  oikeassa poskessani?
  Naiset, paitsi rouva Rönnevall, sanoivat nopeasti poskea
  tarkastettuaan, ettei mitään arpea näkynyt.
  -- Eikö? Mahdollisesti se on sitten jo kasvanut umpeen. Mainittua
  nuorta sulhoa käskettiin eräässä juhlatilaisuudessa suutelemaan
  morsiantaan. Morsian kääntyi selin häneen. Sulhanen otti häntä kiinni
  pitkistä palmikoista, veti hänen päänsä taaksepäin syliinsä ja suuteli
  häntä yli pään. Silloin morsian ... mutta ehkä sinä muistatkin sen
  paremmin, ystäväiseni?
  -- Hän vastasi sulhaselle niinkuin kaksitoistavuotias suuttunut tyttö
  vastaa hävyttömyyteen. Hän kynsi pojan kasvoja, sanoi rouva Rönnevall
  hymyillen.
  -- Aivan niin, melkeinpä luulen hänen käyttäneen luonnollisia
  puolustusaseitaan. Ja tämä kaksitoistavuotias pikku Augusta oli hyvin
  kasvatettu, iloinen ja hyväluontoinen tyttö, joka ei ennen koskaan
  ollut ryhtynyt moisiin ystävyydenosoituksiin. Minä mainitsenkin tämän
  poikkeuksen vain sen epätoivoisen aseman kuvaamiseksi, mihin nuoret
  saattavat tulla, kun joutuvat toisiinsa lapsina kytketyiksi. Syylliset
  saivat tietysti ankarat nuhteet, mutta syvimmin katkeroitti heidän
  mieltään asioitsijatädin selitys, että suuteleminen kävisi aivan
  toisin, kunhan ei kukaan olisi heitä näkemässä. Täti pettyi: kihlatut
  olivat sinä hetkenä veriviholliset.
  -- Mutta, Otto...
  -- Malttia; lehti kääntyy. Kohta tämän tapauksen jälkeen lähetettiin
  minut Saksanmaalle kauppaopistoon, ja minä viivyin poissa neljä vuotta,
  jona aikana me käskystä kirjoitimme toisillemme yhden kirjeen
  vuosineljänneksessä, niin lyhyen ja tyhjänpäiväisen kuin suinkin
  mahdollista. Kun minä palasin partasuuna nenälaseineni ja parikymmentä
  tanssiaislemmittyä mielessä, olin lujasti päättänyt rikkoa tuon
  inhoittavan kihlauksen, jota minä syystä pidin vapauteni kahleena.
  Samaan aikaan oli Augusta palannut Tukholmasta kasvatuslaitoksesta.
  Myönnän, että päätökseni horjui hetkisen, kun ensi kerran näimme
  toisemme hänen vanhempainsa kodissa. Nuo neljä vuotta olivat muuttaneet
  hänet niinkuin neljä toukokuun viikkoa muuttaa maiseman täällä
  pohjolassa.
  Samassa muisti rouva Rönnevall unohtaneensa saalinsa hyttiin ja katosi,
  vaikka neljä viisi läsnäolijoista tarjoutui etsimään tuota illan sumun
  ja viileyden välttämätöntä torjujaa.
  -- Nyt olen jo esteellinen lausumaan arvostelua -- jatkoi konsuli
  Rönnevall häiriytymättä -- mutta siihen aikaan, josta kerron, sovelluin
  arvostelijaksi niin hyvin, ettei mikään tullivahtimestari voisi
  huolellisemmin tarkastella tavaraluetteloa, kuin minä etsin vikoja
  morsiamestani. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, ettei milloinkaan
  suloisempi perhonen ole suorinut siipiään päästessään kotelostaan. Minä
  tarkastelin mitä vihamielisimmin ennakkoluuloin hänen kauniita,
  ruskeita hiuksiaan, lempeitä sinisilmiään, entistä punertavaa nenäänsä
  ja viehättävää veitikkaa, joka väikkyi hänen huulillaan. Turhaan, minä
  en löytänyt vikaa, jonka olin päättänyt löytää. Minä vertailin häntä
  milloin mihinkin kaunottareen, joka oli saavuttanut minun ja maailman
  ihailun; hän ei kyennyt kilpailemaan heidän kanssaan, mutta minun
  kiusakseni oli hänessä jotakin, mitä heissä ei ollut, viatonta
  suloutta, jonka viehätykseltä en voinut suojella itseäni. Ohoh, sanoin
  minä itsekseni, koettakoonpahan tuo pikkukaupungin tyttö esiintyä
  Hampurin tanssiaisissa! Mutta samana hetkenä minulta pääsi helpotuksen
  huokaus: Jumalan kiitos, ettei hän ole sitä koskaan koettanut! Vihdoin
  keksin suureksi mielihyväkseni, että Augusta astui rumasti, niin
  olisinpa voinut vaikka vannoa, että hän ontui. Voi, tuo viimeinenkin
  voitonriemu oli päättyvä tappioon. Minä havaitsin, että jos hänessä
  mitään oli aivan moitteetonta, niin oli ainakin hänen kevyt, suloinen
  käyntinsä täysin vikoja vailla. Hän oli edellisenä päivänä astunut
  jalkansa orjantappuran okaaseen, joka oli tunkeutunut ohuen kengän
  lävitse.
  Me annoimme toisillemme kättä kohteliaasti, kylmästi. Kaksi virran
  kuljettamaa kaarnanpalasta ei voi kohdata toisiaan välinpitämättömämmin
  kuin me. Vapisiko hänen kätensä? Minä melkein kuvittelin sen vavisseen,
  mutta se olikin vain närkästystä, joka heijasti minun omaa
  vastenmielisyyttäni. Jo samana iltana minä tahdoin vapauttaa meidät
  molemmat tuosta sietämättömästä taakasta.
  Parikymmentä katsetta oli kiintynyt meihin. Kaikki olivat
  varustautuneet näkemään yhtymisen hellää hetkeä kuin julkista
  näytelmää. Tällä kertaa sitä pidettiin aivan selvänä asiana, me
  käskemättä suutelisimme toisiamme. Mutta ei, urkkivain omaistemme toivo
  petti. Mikä kylmyys! Mitä se merkitsi? Olisivatkohan nuoret
  nelivuotisen eron aikana unohtaneet toisensa tai ehkä kumpikin
  tahollaan rakastunut johonkuhun sivulliseen?
  Asioitsijatäti, ollen aina kekseliäs, arvasi syyn, kuten hän kerran
  ennen oli osannut selittää pään yli tapahtuneen suutelemisen ynnä sen
  kovakouraiset seuraukset.
  -- Rakkailla lapsillamme -- huomautti hän, niin suuresti huolehtien
  meidän ujoista tunteistamme, että se olisi ansainnut paremmankin
  kiitoksen -- rakkailla lapsillamme on luultavasti paljon puhuttavaa
  niin pitkän eron jälkeen. Tuossa on äidin huone tyhjänä. Emme me pane
  pahaksemme niin kohtuullista toivetta, kuin on puolen tunnin
  puheleminen kahden kesken.
  -- Tahdotko? kysyin minä Augustalta voidakseni niin pian kuin suinkin
  sanoa hänelle: ole vapaa, minä en aio sinua vaivata!
  -- En, vastasi hän lyhyesti.
  -- Miten haluat, sanoin minä.
  Hänen vastauksensa oli kuin kylmä maaliskuun tuuli kerrassaan
  jäädyttänyt lempeämpäin tunteitteni ensimmäisen idun.
  Kuitenkaan ei kihlausta purettu sinä iltana eikä myöhemminkään. En
  tahdo ryhtyä tyydyttävästi selittämään, kuinka se oli mahdollista.
  Siinä iässä, jossa me silloin olimme, rakastetaan tuskin mitään niin
  suuresti kuin vapautta. Ahdas kenkä, sopimattomaan aikaan tapahtunut
  vierailu tai aiotun huviretken keskeytyminen voi jo saattaa nuorukaisen
  epätoivoon. Ja kuitenkin tapahtuu useammin kuin luullaankaan, että
  kaksi nuorta saattaa vuosikausia kantaa kaikista kahleista
  rasittavinta, onnetonta kihlausta, rohkenematta tai voimatta murtaa
  sitä. Oliko minussa, vai oliko hänessä jotakin, mikä pelkäsi
  ratkaisevaa välien rikkoutumista? En tiedä, sen vain tiedän, että
  tottumus on suuri voima ja että kun koko hallitseva ympäristö pitää
  asiaa niin päätettynä, ettei mistään muusta voi koskaan olla
  puhettakaan, niin voi vain joko hyvin luja tahto tai odottamaton
  kohtalon sysäys repäistä hajalle sotkeutuneen vyyhden. Toista
  vuotta palaamiseni jälkeen me tunsimme olevamme asioitsijatädin
  luvunlaskutaidon toivottomina orjina, keksimättä mitään muuta
  pelastuskeinoa kuin häämme siirtämisen rajattomaan tulevaisuuteen,
  kunnes molemmat ehkä ehdimme vanhettua ja harmaantua. Ja koko tuon
  iäisyyden pituisen vuoden ajan me kohtelimme toisiamme yhtä kylmästi,
  ja sitä kylmyyttä keskeyttivät vain pistopuheet ja kiusanteot, minun
  taholtani suuttumus ja hänen puoleltaan kyynelet. Kun kaikkea tarkoin
  punnitsen, niin pelkäänpä turhamaisuudellakin olleen osansa tuossa
  onnettomassa ilveilyssä. Ei kumpikaan meistä tahtonut näyttää
  purkaneensa silloin jo kohta kymmenvuotista lupaustaan. Kumpikin
  odotimme toisiltamme ensimmäistä sanaa, ja koska sitä ei tullut, niin
  me yhä kiusasimme, suututtelimme ja inhosimme toinen toistamme.
  Vihdoin iski kohtalon leimaus, jonka täytyikin iskeä, koska ilma oli
  niin kauan ollut sähköinen. Se tuli -- niinkuin senlaatuiset
  ukonjyrinät useimmiten tulevat -- hiljaa hiipien mitään aavistamattomia
  uhrejaan kohti. Se ei ollut sen huomattavampi ilmiö kuin äsken leivottu
  varatuomari, joka saapui paikkakunnallemme hoitamaan avonaista
  tuomiokuntaa. Hän oli jokseenkin hyvännäköinen, käytökseltään varma,
  hänellä oli muodinmukainen hännystakki, mitä moitteettomimmat
  irtokaulukset ja kieli sukkelampi kuin kellään muulla kymmenen
  penikulman alalla; tietysti hänellä oli velkoja, ja hän katseli, missä
  voisi tehdä hyvät naimiskaupat. Augusta ei suinkaan jäänyt hänen
  haukankatseeltaan huomaamatta, eikä Augustan kihlaus ollut hänestä
  vähimmäksikään haitaksi. Arvattavasti hän ei tarvinnut pitkääkään aikaa
  täydelleen ymmärtääkseen meidän välimme, ja hän huomasi veden kyllin
  sekavaksi, jotta saattoi hyvällä menestyksellä laskea siihen verkkojaan
  kultakalan pyyntiin.
  Jos siihen aikaan oli mitään, jota enemmän halveksin kuin rakkauden
  keinottelua, niin se oli raivoisa ja verinen pahahenki, jota sanotaan
  mustasukkaisuudeksi. Minä olin nähnyt niin monta hullunkurista ja
  naurettavaa, niin monta mieletöntä ja järjetöntä esimerkkiä tuon
  verenimijän hurjuudesta, että olin pyhästi luvannut: minun kimppuuni se
  ei koskaan ole käyvä. Ja kuitenkin kaikesta ivasta ja kaikista
  päätöksistä huolimatta huomasinkin sen eräänä päivänä täysikasvuisena
  ja verenhimoisena korppikotkana raatelevan sydäntäni. Minä kuvittelin,
  että verkkojen laskeminen oli onnistunut ja kala saatu, ja sanoin
  itsekseni: sitä parempi, minä en rupea kilpailemaan saaliista! Mutta
  seuraavana hetkenä, sen sijaan että olisin pitänyt sitä loppua aivan