Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900 - 01

  
  
  SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA IV
  1853-1900
  
  Kirj.
  M. ROSENDAL
  Tekijä on tätä teosta varten saanut avustusta "Suomalaisen
  kirjallisuuden avustamisrahastosta".
  
  Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1915.
  Oulun kirjapaino-, kirjansitomo- ja kirjakauppa-osakeyhtiön kirjapainossa.
  
  
  
   Hyvä ja vakaa on Herra, sentähden neuvoo Hän syntisiä tiellä.
   Hän johdattaa oikeudella raadolliset ja opettaa tiensä heille.
   Ps. 25: 8-9.
  
  SISÄLLYS:
   I. Pohjanmaan herännäisyys 1853-60.
   II. Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä
   1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.
   III. Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman
   jälkeen vuoteen 1860.
   IV. Henrik Renqvist 1853-1866.
   V. Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa "Historiska
   upplysningar om religiösa rörelserna i Finland äldre
   och senare tider".
   VI. Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien
   suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin
   uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä
   puoliskolla.
   VII. Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.
   VIII. Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX
   vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
   IX. Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan
   loppuaikoina.
   X. Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX
   vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
   XI. Pohjanmaan herännäisyys "ukkojen" johtamana.
   XII. Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan
   lopussa.
   XIII. Jälkikatsahdus.
  
  
  I.
  Pohjanmaan herännäisyys 1853-1860.
  
  Kova oli se murrosaika, johon herännäisyys 1852 vuoden tapahtumien
  kautta joutui. Sen lamauttavat ja särkevät vaikutukset tulivat
  lähinnä seuraavina vuosina näkyviin kaikkialla, missä liike oli
  voittanut alaa. Varsinkin Pohjanmaa vetää siinä suhteessa huomiomme
  puoleensa. Täällä, samoinkuin herännäisyyden muillakin sydänmailla,
  huomaamme jaon jälkeen monissa paikoin väsähtämistä ja lamautumista,
  mutta sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella ryhmittyvät
  hajonneet joukot uudelleen, kooten kaikki voimansa isien perinnön
  puolustamiseksi ja säilyttämiseksi. Mutta taistelutta tuo ei tapahdu,
  ja kiivaaksi muodostuu usein tämä taistelu.
  Samassa määrässä kuin Malmbergin johtama joukko uudelleen kasvoi,
  lisääntyivät ja levisivät syytökset hänen hairahduksistaan. Ja yhtä
  kiivaasti kuin vastustajat häntä soimasivat, puolustivat häntä hänen
  ystävänsä. Taistelu Suupohjan vanhan ja siellä jaon aikana syntyneen
  uuden suunnan välillä on edelleen suureksi osaksi taistelua hänen
  persoonastaan. Jos hänestä eronneet papit kiinnittivätkin huomionsa
  myöskin oppiin ja siitä riippuviin eroavaisuuksiin, eivät heidän
  sanankuulijansa paljon muuhun joutaneet kuin siihen, oliko Malmberg
  syyllinen vai syytön niihin moitteisiin, joiden esineenä hän oli.
  Ehkä vielä kiivaampana kuin varsinaisen jaon aikana riehui taistelu
  vuosina 1853 ja 1854. Malmberg kirjoittaa siitä J. I. Berghille:
  "Täällä minua kurkistellen tarkastellaan ja minusta kysellään, ei
  itseltäni eikä niiltä, jotka minut tuntevat, vaan niiltä, jotka eivät
  tunne minua. Käännellään ja väännellään, kierrellään ja viittauksia
  tehdään, ja tuo on sitten olevinaan minun kuvani. Onneton se, joka
  joutuu suruttomien tahi tekopyhien käsiin. Hänen maailmansa on
  tosiaankin kärsimysten maailmaa. Mutta olkoon niin. Eihän täällä
  saakaan parempaa odottaa". [N. K. Malmbergin kirje J. I. Berghille
  27/9 54.]
  Uusia muistutuksen syitä Malmbergia vastaan luulivat moittijat
  saavansa siitä, että hän meni naimisiin palvelijansa _Helena
  Huhtalan_ kanssa (huhtikuussa 1853). Ja kuitenkin oli tämä nainen
  monen luotettavan todistuksen mukaan [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
  kaikin puolin kunnioitettava henkilö. Etäälläkin olevilla seuduilla
  huhuttiin tämän avioliiton solmimisesta jos mitä. Niinpä kirjoitti
  Reinhold Helander Haapajärveltä muutamia viikkoja myöhemmin
  Malmbergille: "Avioliittosi herätti suurta melua varsinkin naisissa.
  Kuiskailtiin ja juoruja levitettiin. Ne, jotka eniten olivat sinua
  ylistäneet ja kiittäneet, olivat nyt alttiit ensimmäisinä syyttämään
  sinua kaikesta, mitä sinusta on puhuttu". [Reinh. Helanderin kirje
  N. K. Malmbergille 10/5 53.] Mitä Malmberg itse tästä avioliitosta
  ajatteli, näkyy seuraavista hänen J. I. Berghille syksyllä samana
  vuonna kirjoittamistaan sanoista: "Älä oudoksu, etten ilmoittanut
  teille avioliitostani. Syynä ei ollut ylenkatse, vaan mitä kauhein
  epätoivo minussa itsessäni. En siihen aikaan uskonut, että koko
  maailmassa löytyisi ketään, joka ystävyydellä minua ajattelisi.
  -- -- -- Säätyläisissä ei löytynyt ketään, jonka puoleen olisin
  voinut kääntyä. Ne olin kaikki menettänyt. Talonpoikia löytyi, mutta
  ei ketään, paitsi Lenaa, joka muinoin rakastamani Amandan opettamana
  oli perehtynyt talouteen. Sentähden tuli hänestä se, mikä hän nyt on.
  En kadu tätä kauppaa".
  Malmbergin suhde entisiin ystäviinsä Suupohjan papistossa ei näinä
  vuosina parantunut, vaan kävi päinvastoin yhä vieraammaksi ja
  huonommaksi. Näyttää siltä, ettei hän juuri milloinkaan käynyt
  heitä tervehtimässä, eivätkä he hänen luonaan. Poikkeuksena
  mainittakoon Alfr. Kihlmanin käynti Malmbergin kodissa syyskuussa
  1854. Tämä vierailu on sitä huomattavampi, kun sitä kesti toista
  päivää. Ei ole myöskään syytä muuta olettaa, kuin että Kihlman
  tuli vanhojen muistojen vaatimana ja siis hyvässä tarkoituksessa.
  Mutta mielipiteet eivät enää sulaneet yhteen, niinkuin entisinä
  aikoina, eikä näy ainakaan Malmberg olleen tyytyväinen vieraaseensa.
  Hän kirjoittaa siitä J. I. Berghille: "Kihlman oli takertunut
  mietiskelyihin tuhatvuotisesta valtakunnasta, odottaen siinä
  saavansa satakertaisesti taloja, isiä, äitejä, veljiä ja sisaria
  ruumiillisesti, sentähden että hän Kristuksen tähden täällä oli
  heistä luopunut. Hän väitti tämän tietoisuuden kehoittavan uskovan
  sielua ja varjelevan sitä penseydestä, hitaudesta y.m. Muutoin
  oli hän arka farisealainen". "Minä luin hänelle", lisää Malmberg,
  "Heprealaisepistolan 12 luvun, arvellen sen kyllä riittävän kaikille
  köyhille sieluille".
  Että Malmbergin eristetty asema monesti tuntui hänestä kovin
  raskaalta, on itsestään selvää. Huomattava on nim., että uuden
  suunnan papit eivät suinkaan olleet ainoat hänen entisistä
  ystävämielisistä virkaveljistään, jotka hänestä olivat eronneet,
  vaan että nekin heistä, jotka eivät tuohon suuntaan liittyneet,
  vieraantumistaan vieraantuivat hänestä. Niin esim. Jaakko Vegelius,
  O. H. Helander y.m., puhumattakaan Keskipohjanmaan Jonas Laguksen
  kantaan yhä ehdottomammin mieltyneistä heränneistä papeista.
  Ainoat, jotka Malmbergia vielä pitivät ystävänä, olivat Haapajärven
  kirkkoherra A. Helander ja hänen apulaisensa Reinhold Helander.
  Viimemainittu kirjoitti hänelle toukokuussa 1853: "Vanha käärme
  koettaa seuloa, heittää sinne tänne ja hajoittaa vielä jälellä
  olevat. Se on hänen halunsa ja pyrkimisensä. Surkeaa, ylen määrin
  surkeaa". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]
  Huhtikuussa 1853 kuoli Nivalan kappalainen K. A. Frosterus.
  Malmbergin lukuisat ystävät näillä hänen siunauksesta rikkaan
  kevätkylvönsä mailla kehoittivat häntä virkaa hakemaan, ja
  viimemainitussa kirjeessään lausui Reinhold Helander: "Sinä olet
  heidän taattu pappinsa kaikkien toivon mukaan". Menneitten aikojen
  rakkaat muistot sekä Suupohjan riitaiset olot vaikuttivat, että
  Malmberg päätti noudattaa kehoitusta. Paitsi häntä haki virkaa
  kolme muuta pappia, joista kahdella oli vähemmän virkavuosia kuin
  Malmbergilla.
  Kuopion tuomiokapituli käsitteli vaalikysymystä syyskuussa 1853. J.
  I. Berghin poistuttua jäävin vuoksi, laati se Malmbergiin nähden
  seuraavan päätöksen:
  "Koska Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamasta todistuksesta
  näkyi, että Malmbergia Lapualla syyskuun 16 p:nä 1852 pidetyssä
  piispantarkastuksessa, kun yleisesti tunnettu oli, että suuret
  ihmisjoukot myöskin vieraista seurakunnista, vaikka tarkastaja jo
  syksyllä 1850 Pietarsaaressa pidetyssä kontrahtikokouksessa oli
  lausunut mielipahansa senkaltaisista kansankokouksista, edelleen
  ja vielä tarkastuksen lähinnä edellisinä viikkoina tuon tuostakin
  olivat kokoontuneet Malmbergin luo, oli vakavasti muistutettu
  tarkemmin kuin näihin asti tunnollisesti noudattamaan esimiestensä
  neuvoja ja huomautuksia sekä pysymään erillään vierasten seurakuntien
  sielunhoidosta, jota paitsi tarkastaja, koska hänen tietoonsa
  oli tullut, ettei Malmberg niin huolellisesti, kuin vilpittömän
  sielunpaimenen tulee, ollut valvonut yksityistä elämäänsä viran
  ulkopuolella, oli muistuttanut häntä tarkkaan noudattamaan niitä
  velvollisuuksia, joita hän oli luvannut pitää pyhinä, jotta ei
  pahennusta, mikäli mahdollista on, Jumalan seurakunnassa syntyisi;
  -- niin ei tuomiokapituli katsonut voivansa myöntää Malmbergille
  oikeutta tulla äänestyksen alaiseksi tätä vaaliehdotusta tehtäessä".
  [Kuopion tuomiokapitulin arkisto.]
  Bergh ilmoitti heti Malmbergille tuomiokapitulin päätöksestä,
  kehoittaen häntä siitä valittamaan. Viimemainittu vastasi: "Kuopion
  tuomiokapitulin päätöksen kautta olen nyt julistettu kelvottomaksi
  koko elämäni ajaksi. Miten raskasta tämä onkin, en olisi valittanut,
  ellet olisi minua siihen kehoittanut. Tiedän kristinuskon tien
  johtavan sinnepäin sekä ettei saa maailmalle valittaa, että maailma
  puri. Mutta olkoon menneeksi, kehoituksesi mukaan. -- Pastorini antoi
  minulle loistavan todistuksen, paremman kuin olin odottanutkaan,
  sillä häntäkin on koetettu ärsyttää minua vastaan. Tämmöistä tekevät,
  rakas lankoni, entiset ystäväni, luullen sillä tekevänsä Jumalalle
  palveluksen". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]
  Senaatti hylkäsi Malmbergin valituksen. On merkille pantava, että
  Turun tuomiokapitulin yllämainittu todistus yksinomaan perustuu
  Lapualla vuotta aikaisemmin pidettyyn piispantarkastukseen, jonka
  jälkeen Malmbergia vastaan ei ollut tehty mitään muistutusta, ei
  ainakaan virallisesti. Lapuan kirkkoherran hänelle valitusta varten
  antama "loistava" todistus näyttää myöskin viittaavan siihen, ettei
  moitteen syitä häntä vastaan piispantarkastuksen jälkeen ollut
  ilmaantunut. Muussa tapauksessa Malmberg, joka kyllä tiesi, ettei hän
  ollut viranomaisten suosiossa, tuskin olisikaan mitään uutta virkaa
  hakenut. Huomattava on niinikään, ettei Bergh olisi kehoittanut häntä
  valittamaan, ellei hänen mielipiteensä mukaan siihen olisi ollut
  syytä. Arvosteltakoon Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamaa
  todistusta ja Kuopion tuomiokapitulin sekä senaatin päätöstä miten
  tahansa -- sen myöntänee jokainen, että tämä tuomio on ankara. Mies,
  jonka voimallinen saarna ja väsymätön työ Suomen kirkon palveluksessa
  on herättänyt tuhansia synnin unesta Jumalaa palvelemaan, pyytää
  kappalaisen virkaa syrjäisessä seurakunnassa vanhojen päiviensä
  turvaksi, mutta julistetaan kelpaamattomaksi sitä hakemaan!
  Saatuansa tiedon senaatin päätöksestä, kirjoitti Malmberg Berghille:
  "Etten saanut vaalisijaa Nivalaan, oli minulle vaikea ja kova isku;
  mutta jälestäpäin huomaan, että Jumalan sormi on ollut mukana tässä.
  Täällä löytyy suuria heränneitten joukkoja, jotka nyt, lihallisesti
  viisasten ja korkeasukuisten erottua, olisivat jääneet aivan oman
  onnensa varaan kerrassaan puutteellisine kokemuksineen. Koska he
  pyytävät neuvoa minulta, täytynee minun kaikessa kurjuudessani olla
  heidän johtajanaan, kunnes Herra voi saada paremman".
  Liikuttavaa ja samalla kehoittavaa on nähdä, miten Malmbergin
  ystävät, samoinkuin hän itsekin, pääsivät näkemään, että se
  nöyryytys, joka jaon aikana ja sitä seuraavina vuosina oli kohdannut
  häntä ja heitä, oli tarkoitettu heille siunaukseksi. Todistukseksi
  lainaamme tähän otteen ylistarolaisen Maria Kitinojan näinä aikoina
  Malmbergille kirjoittamasta kirjeestä:
  "Voi kuinka minä nykyaikoina olen nähnyt, miten terveellistä on
  tämä katkera lääkitysjuoma, jonka Herra nyt on meille lähettänyt.
  Se olisikin ollut nurinpuolinen järjestys, jos te ja me olisimme
  kunnian kautta ja kiitoksen taivaan valtakuntaan menneet, ja Jumalan
  oman Pojan, jolla ei yhtään syntiä ollut, täytyy ristillä henkensä
  heittää. Ei suinkaan tässä ole pienintäkään, joka meille hyvältä
  maistuisi tahi jota me tässä kohdassa saattaisimme rakastaa, kuin
  puhdas Jumalan tahto, joka meidät tähän on pannut. Kyllä näytti ensin
  varsin synkältä, kun näytti kaikki menevän. Ajattelin: kun opettaja
  nyt arvonsa kadottaa, niin eihän tästä enää mitään tule. Mutta nyt
  minusta näyttää, että saatatte paremmin ylönkatsotussa tilassa
  Jumalan valtakuntaa rakentaa kuin arvon ja kunnian aikana". [Maria
  Kitinojan kirje Malmbergille noin 1854 (päivämäärättä).]
  Miten paljon kehoitusta Malmberg saikin tämänkaltaisista ystäviensä
  kirjoituksista ja puheista sekä varsinkin siitä, että hänen
  saarnojensa ja seurapuheittensa kautta yhä enemmän uusia herätyksiä
  alkoi tapahtua Suupohjassa, oli hän kuitenkin hartaasti toivonut
  pääsevänsä papiksi Nivalaan. Ja yhtä hartaasti oli hänen ystävänsä
  Vilhelm Niskanen sitä toivonut. Kun lopullinen päätös viipyi, lähetti
  viimemainittu muutaman miehen Lapualle tiedustelemaan, millä kannalla
  valitusasia oli. Miehen siellä ollessa sai Malmberg asiamieheltään
  yllämainitun tiedon senaatin hylkäävästä päätöksestä. Monessa
  suhteessa merkillinen on se kirje, jonka Malmberg tämän johdosta
  kirjoitti Niskaselle. Lainaamme siitä muutamia otteita.
  "Eilisessä postissa tuli asiamieheltäni tieto, että olen tapannut.
  Hän sanoo päätöksen olleen hänelle odottamattoman. Nykyään kuuluukin
  konsistoriumeilla olevan se vapaus, että mitä ne tekevät, se on
  tehty; sillä niitten sanotaan paremmin ymmärtävän hengelliset
  asiat ja tarpeet kuin muiden. Niin meni sekin yritys. Kuitenkin on
  hupaista tietää, että tämä on Herran tahto. Sinä olet siellä, minä
  täällä, kelvottomat molemmat. Saatana liehtoo kummassakin kohden.
  Sinä näet, missä hän liikkuu siellä, minä missä hän liikkuu täällä.
  Ilmoita siellä hänen juonensa sille, joka voi ne ymmärtää, minä
  tahdon ilmoittaa ne täällä. Alas meidän pitää. Meillä pitää aina olla
  vääryys. Meidän Herramme on sellainen ja hänen tiensä ovat sellaiset.
  Annetaan oppineitten, annetaan lihallisesti viisasten, annetaan
  arvollisten ja miehiksi kasvaneitten olla oikeassa, olla arvollisia,
  olla kristityitä. Ollaan me vaan väärässä, ollaan me jumalattomia,
  ollaan me pakanoita, ollaan me väärän kristuksen joukkoa. Kyllä kerta
  näkyy, ylhäisetkö vai alhaiset Jumalan valtakunnan perivät".
  "Rakas Wilhelm! Sydämesi on täytetty murheella. Niin on minunkin.
  Mutta murheen laaksohan tämä maailma onkin. Itketään yhdessä!
  Kyllähän asia vielä toisinkin kääntyy. Muistakaamme Herraamme, joka
  oli niin ylönkatsottu ja niin halpa, ettei kukaan kehdannut katsoa
  hänen päällensä. Siinä on kuva, miksi meidän pitää tuleman ja jossa
  me olemme Herran armon alaiset. Voi, Vilhelm Niskanen! Iloitaan
  kumminkin, että näemme mitä me näemme! Autuaat ovat hengellisesti
  vaivaiset, autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat jotka isoovat ja
  janoovat vanhurskautta!" -- -- --
  "Minun täytyy nyt olla täällä, sinun siellä. Ollaan kumminkin
  Herran edessä yksi" -- -- --. [Malmbergin Vilh. Niskaselle v. 1854
  kirjoittaman kirjeen säilyneitä osia.]
  Niinkuin tästäkin kirjeestä selvästi näkyy, ei ole enää
  kysymystäkään minkään sovinnon aikaansaamisesta Pohjanmaan
  herännäisyydestä lähteneiden eri suuntien välille. Kahtia on
  särkynyt Kalajoen-varrenkin suuri liike. Sitä edustavat nyt
  toistupalaisten ja vilhelmiläisten toisiaan vikoilevat ja kiivaasti
  vastustavat, suvaitsemattomat joukot. Edellisten oppiin ja koko
  heidän uskonnolliseen katsantotapaansa on Jonas Laguksen henki
  painanut leimansa, ja yhtä yksipuolisesti kiinnittävät viimemainitut
  kaiken huomionsa niihin opinkohtiin, joita heidän oppi-isänsä heille
  teroittaa. Eroitus ei alkuansa ole läheskään niin suuri, kuin nämä
  toisiaan vastustavat suunnat itse väittävät, mutta kun kumpikin
  puolue kiinnittää miltei kaiken huomion muutamiin opinkohtiin --
  toistupalaiset Kristusta ikävöitsemiseen, niskaslaiset ihmisen
  luonnostaan kirotun tilan teroittamiseen -- ja niitä ilmaisevia
  lempilauseita käytetään aseina toisiaan vastaan, laajenee ja
  syvenee juopa vuosi vuodelta yhä enemmän. Tämän lisäksi tulee
  kiista johtajien persoonista, joka ehkä vielä suuremmassa määrässä
  kuin opilliset eroavaisuudet erottaa puolueet toisistaan.
  Mutta yhteistä kummallekin suunnalle on rakkaus herännäisyyden
  vanhoihin traditsiooneihin ja pysyminen jyrkästi erillään kaikista
  toisin-ajattelevista. Se vain on tässä suhteessa erotuksena, että
  toistupalaiset eivät enää toivo liikkeen voivan uudistua, kaivaten
  muistelevat menneitä aikoja, haikeasti surevat Josefin vahinkoa ja
  varoittaen kehoittavat toisiaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta,
  siten välttääksensä sitä hengellistä kuolemaa, jonka alaiseksi
  he arvelevat kaikkien heistä eronneiden joutuneen, niskaslaisten
  sitävastoin päättävästi ryhtyessä kokoamaan jaon kautta hajalle
  joutuneet joukot isien perinnön säilyttämiseksi. Laguksen kantaa
  kuvaavat seuraavat hänen muutamalle ystävälleen kirjoittamansa
  sanat: "Ei sille pidä puhua, jolle ei Jumala enää puhu. Missä liha
  ja sokeus hallitsevat, siinä on hyvä olla vaiti. Me elämme aikana,
  jolloin on vaarallista puhua, vaarallista olla vaiti. Jumalan
  kutsumisen voittoisina aikoina oli toista. Me puhumme nyt ainoastaan
  lyödyille ja aroille omilletunnoille ja me tunnemme ne helposti"
  [Laguksen kirje K. A. Malmbergille 5/2 56 (Evankeliumin ääni s.
  225-6).]. Nämä sanat selittävät, mikseivät toistupalaisten ryhmät
  pääse lisääntymään, vaan päinvastoin pienenemistään pienenevät.
  Vilh. Niskasen johtamaan suuntaan sitävastoin liittyy vuosien
  kuluessa maailmasta yhä uusia jäseniä, vaikka viimeisetkin sille
  ystävämieliset papit, A. Helander ja Reinhold Helander, siitä
  ennenpitkää vieraantuvat.
  Vielä kiihkeämmäksi, kuin Kalajoen varrella tapahtunut jako oli,
  kehittyi Suupohjassa Malmbergin johtaman liikkeen ja siellä
  syntyneen uuden suunnan välinen erimielisyys. Selvemmin kuin
  missään muualla tulee täällä näkyviin, että on kysymys siitä, onko
  herännäisyysliike semmoisena säilytettävä vai eikö. Siitä eronneet
  papit, varsinkin huomattavimmat heistä, näyttävät olevan sitä
  mieltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja että tosi kristillisen
  elämän nyt tulisi pukeutua uusiin muotoihin, jos se mieli välttää
  lahkon yksipuolisuuksia ja erehdyksiä. Kieltämätöntä on, että se
  syvällinen tosi parannukseen ja elävään persoonalliseen uskoon
  vaativa katsantotapa, jonka johtamina nämä papit herännäisyyden
  koulussa monta vuotta olivat olleet, heidän liikkeestä erottuaan
  pääsi vaikuttamaan laajemmalta kuin ennen, kuontuen siten entistä
  yleisemmin koko Suomen kirkon hyväksi. Tunnustettava on niinikään,
  että useimmat näistä papeista olivat todella eläviä kristityitä,
  jotka uskollisesti hoitivat paimentehtävänsä loppuun asti, sekä
  että tutustuminen J. T. Beckin raamatulliseen katsantotapaan, johon
  moni heistä perehtyi, oli omiaan laajentamaan heidän käsitystään
  Jumalan pelastusarmosta Kristuksessa. On merkille pantava, että
  kuuluisan tübingiläisen jumaluusoppineen mielipiteet, ani harvoja
  poikkeuksia lukuunottamatta, Suomessa saivat kannatusta yksinomaan
  herännäisyyteen kuuluneilta sekä myöhempinä aikoma pietistisistä
  kodeista lähteneiltä papeilta. Mutta toinenkin ja vielä tärkeämpi
  näkökohta vetää tutkijan huomion puoleensa, hänen arvostellessaan
  Suupohjan herännäisyydessä tapahtunutta suurta jakoa ja sen
  seurauksia. Se vaatii vastausta kysymykseen: olisiko ollut Suomen
  kirkolle eduksi, jos tämä liike nyt olisi niihin määrin menettänyt
  ominaisen luonteensa, että se olisi lakannut olemasta? Oliko se jo
  täyttänyt tehtävänsä, eikö sitä enää tarvittu? Vastauksen tähän
  kysymykseen antavat herännäisyysliikkeen myöhemmät vaiheet sekä
  näiden vaiheiden tulokset meidän päivinämme. Kieltämätön totuus on,
  että Malmbergin taistelu sen kokoamiseksi ja säilyttämiseksi jaon
  hapuiltavien vuosien jälkeen ansaitsee mitä suurinta tunnustusta,
  syytettäköön häntä sitten mistä vioista tahansa.
  Härmän pöytäkirjan allekirjoittajat (III, 411-415) olivat sanoneet
  herännäisyyttä lahkoksi. Liikkeestä erottuaan teroittivat he tätä
  yhä jyrkemmin toisilleen ja sanankuulijoilleen. Jos kohta ei voikaan
  kieltää, että sitäkin vikaa liikkeessä näinä aikoina näkyy, on
  toiselta puolen huomattava, että vastapuolueen kiivaat hyökkäykset
  eivät suinkaan olleet omiaan vähentämään niitä yksipuolisuuksia,
  joihin se johtomiesten katsantotapaa ja heidän vaatimuksiaan yhä
  orjallisemmin noudattaen vuosien kuluessa oli takertunut. Jota
  yleisemmin liikkeestä luovuttiin, sitä kiihkeämmästi riippuivat
  siihen jääneet ja siihen ulkoapäin liittyneet vanhoissa totutuissa
  tavoissa ja muodoissa. Maailma ja kuollut puhdasoppisuus liittyivät
  tietysti moitteeseen sitä suuremmalla syyllä, kun syytös näiltä
  tahoilta oli yhtä vanha kuin herännäisyyskin. Uuden suunnan pappien
  ero herännäisyydestä ja se tapa, millä he liikettä nyttemmin
  arvostelivat, saattoivat sen kristityissäkin piireissä huonompaan
  maineeseen, kuin se milloinkaan oli ollut. Ei siinä kyllin, että
  Malmbergin vioista yhä äänekkäämmin kaikkialla puhuttiin --
  Paavo Ruotsalaisenkin hairahduksia vedettiin säälimättä esille
  todistukseksi koko liikettä vastaan. Etteivät uuden suunnan papit
  suinkaan olleet syyttömät tämmöisten puheiden leviämiseen, todistaa
  esim. seuraava Ferd. Uhden kirje H. Renqvistille v. 1854. Hän näet
  kirjoittaa: "Näyttää kuin olisimme tähän kaupunkiin (Tampereelle)
  saaneet evankeelisemman papin. Maisteri (A. W.) Ingman on nimitetty
  armovuoden saarnaajaksi Messukylään ja asuu täällä kaupungissa,
  kun hän Messukylässä ei ole saanut huoneita. Sama Ingman oli ennen
  Grönbergin, Berghin, Durchmanin, Malmbergin y.m. mitä likeisin
  ystävä. Grönberg tervehti hänen tuloaan tänne suurella ilolla. Mutta
  kuinka hämmästyivätkään hänen ystävänsä, kuullessaan hänen saarnaavan
  aivan toisin kuin he olivat toivoneet. Näyttää todellakin kuin olisi
  jonkunlainen hajaantuminen heidän piirissään tapahtunut. Ingman kävi
  minun luonani, minä lausuin vapaasti ajatukseni ja huomasin, että
  hänen mielipiteensä varsinkin rukouksesta olivat toiset kuin muiden.
  Hän kertoi itse kymmenen vuotta sitten innokkaasti kannattaneensa
  Paavo Ruotsalaisen oppia; mutta muutamassa häätilaisuudessa, jolloin
  hän ensi kerran hänet tapasi ja iloitsi, kun hän yöksi sijoitettiin
  samaan huoneeseen Ruotsalaisen kanssa, sai hän nähdä, että Paavo
  oli kerrassaan väkevien juomien liikuttamana. Ja kun tämän käytös,
  kiroukset ja löysät puheet vaikuttivat hyvinkin epämiellyttävästi,
  huomasi Ingman heti, ettei semmoisen miehen oppi mitenkään voinut
  olla puhdas eikä hänen elämänsä puhtaan opin mukainen, koskapa
  puu tunnetaan hedelmistään. Tämän jälkeen luopui hän vähitellen
  Ruotsalaisen puolueesta ja alkoi rukoillen tutkia pyhää raamattua".
  [Ferd. Uhden kirje Renqvistille 23/9 54 (Akiander VII, 214).]
  Että tämä, samoinkuin muut uuden suunnan edustajain herännäisyydestä
  ja sen johtomiehistä lausumat epäedulliset arvostelut suuressa
  määrässä alensivat herännäisyyden mainetta yleisessä katsontatavassa,
  on sitä luonnollisempaa, kun useat heistä olivat eteviä, yleistä
  kunnioitusta nauttivia henkilöitä. Ja tunnettu on, että juuri ne
  heistä, joiden sanoille annettiin eniten arvoa -- Ingman, von
  Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman, F. O. Durchman -- ankarimmin sekä
  omissa että muissa piireissä arvostelivat liikkeen yksipuolisuuksia
  ja vikoja. [Kert. Karolina Bergroth, V. L. Helander, Liina ja
  J. W. Nybergh y.m.] Jollei olekaan syytä epäillä, että he näin
  esiintyivät vakaumuksensa vaatimina eivätkä huonoista vaikuttimista,
  on toiselta puolen valitettavaa, että taistelun helteessä jo
  ennestään kiihoittunut mieliala siten yhä enemmän kiihoittui.
  Huonon palveluksen he tämän kautta ainakin herännäisyydelle
  tekivät. Moni liikkeen ulkopuolella oleva, joka sitä näihin asti
  oli myötätuntoisuudella arvostellut, liittyi vikoilijoihin, ja
  monet arat omattunnot, jotka vanhojen rakasten muistojen tähden
  vielä olivat siihen kiintyneet, pahenivat ja luopuivat löytämättä
  senjälkeen enää muissa piireissä vastaavaa tyydytystä uskonnollisille
  harrastuksilleen. Ja mitä uuden suunnan johtomiesten ympärille
  kokoontuneihin kansanjoukkoihin tulee, eivät ne kauan pysyneet
  koossa. Vuosi vuodelta ne pienenivät ja hajosivat vähitellen
  maailmaan, pystymättä luomaan mitään pysyväistä elämää sen
  liikkeen sijaan, josta he olivat luopuneet ja jonka harjoituksia
  he soimaten tuomitsivat. Sananviljely kodeissa lakkasi, lasten
  kristillinen kasvatus ja heidän varjelemisensa maailman houkutuksilta
  unohtui, kanssakäyminen niiden välillä, joille uskonnonasia vielä
  oli kallis, lakkasi. Sanalla sanoen: uuden suunnan tarkoittama
  uskonnollisuus ei saanut jalansijaa kansassa. Kun herännäisyydestä
  eronnut vanha polvi poistui näyttämöltä, ei jäänyt mitään jälelle
  siitä uskonnollisuudesta, jota se oli edustanut. Niin kävi esim.
  Isossakyrössä ja Alahärmässä, joissa seurakunnissa liike, niinkuin
  olemme nähneet, ennen jaon aikoja oli niin huomattavan suuri.
  Ylihärmässä se kyllä hajaannuksen jälkeen nousi uudelleen, mutta
  edustaen yksinomaan Malmbergin johtamaa herännäisyyttä.
  Paljon elinvoimaisemmaksi osoittautui Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla
  jaon aikana syntynyt toistupalaisuus. Ei sekään säilynyt
  suurina joukkoina, varsinkaan ei niillä tienoin, missä Vilh.
  Niskasen edustama suunta voitti alaa, mutta siihen kuuluvat
  henkilöt riippuivat lujasti kiinni herännäisyyden vanhoissa
  traditsiooneissa ja noudattivat mitä huolellisimmin liikkeessä
  vallinneita tapoja sekä pysyivät jyrkästi Laguksen uskonnollisessa
  katsantotavassa, sallimatta pienintäkään poikkeusta siitä, mihin
  herätyksen alkuaikoina oli totuttu. Alusta alkaen vakaantui tässä
  herännäisyyssuunnassa se jyrkkä vanhoillisuus, joka viime aikoihin
  asti on ollut sille ominaista. Muihin suuntiin nähden noudattivat
  toistupalaiset, niiden joukossa useimmat heihin kuuluvat papitkin,
  jyrkästi Laguksen katsantotapaa. Millaiseksi tämä jaon myrskyissä oli
  kehittynyt, näkyy esim. seuraavista viimemainitun v. 1853 muutamalle
  ystävälle kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista:
  "Meidän on pidettävä vastapuolueita semmoisina kuin ne ovat, nim.
  kaikin puolin ja kokonaan eksyneinä, vaikka kuinka hurskailta he
  muutamissa kohdissa näyttäisivätkin. Kun perustaa ja elämää ei ole,
  on tarpeen oikein tarkata tätä, sillä muutoin käydään tinkimään
  heidän kanssaan, jonka kautta he vain saavat tilaisuuden ryöstää
  meiltä aran omantunnon ja sisällisen pelvon. Ja silloin olemme
  hukassa. Heitä on sentähden pidettävä suruttomina, joille emme
  mitään mahda, ja sentähden tulee meidän karttaa kaikkea varsinaista
  riitaa heidän kanssaan. Puhutaan ja opetetaan yksinkertaisesti ja
  puhtaasti. Jos joku kuulee totuuden ja omistaa sen, hän sen omistaa.
  Kun näemme näitä Lotin emäntiä, jotka katsovat taaksensa hengellisen
  järkeilemisen alalle, niin huutakaamme hartaalla alinomaisella
  rukouksella alimmalta portaalta rakkaalta Armahtajaltamme apua,
  valoa, halua ja elämää, jota hän rikkaista varoistaan tahtoo antaa,
  ja pitäkäämme kaikki hetket hukkaan menneinä, jolloin emme ole tässä
  harjoituksessa" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5
  53 (Evankeliumin ääni).].
  Nämä sanat tarkoittavat uuden suunnan edustajia. Sitä pelkäsi Lagus
  enemmän kuin mitään muuta, esiintyen sitä vastaan yhtä jyrkästi kuin
  aikaisemmin Hedbergiä vastaan. Hän piti sitä järkeisuskontona, kaiken
  elävän kristillisyyden verivihollisena. Häikäilemättömän suorasti
  oli hän, niinkuin olemme nähneet (III, 420-21), jaon aikana lausunut
  ajatuksensa siihen liittyneistä Suupohjan papeista eikä hän tästä
  mielipiteestä milloinkaan luopunut. Ei tahtonut hän olla missään
  tekemisissä heidän kanssaan ja kehoitti ystäviään pysymään heistä
  erillään. Niinpä kirjoittaa hän viimemainitussa kirjeessään: "Ei pidä
  välittää heidän oppijärjestelmistään, vaan jos he tahtovat väitellä,
  niin puhukaamme aivan yksinkertaisesti ja lyhyesti tiestä. Jos ei
  tämä kelpaa (niinkuin se ei kelpaakaan), niin ei ryhdytä muuhun.
  Sanariidoilla voimme kyllä elämän kadottaa, mutta emme sitä niillä