Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III. 1845-1852 - 01

  
  SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA III
  1845-1852
  
  Kirj.
  M. ROSENDAL
  
  Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1912.
  Sanomalehtiosuuskunta Liiton I. L. kirjapainossa.
  
  
  
   -- minulla on sinua vastaan, että olet
   hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.
   Ilm. k. 2: 4.
  
  SISÄLLYS:
   I. Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.
   II. Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.
   III. Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.
   IV. Herännäisyyden oppi.
   V. Heränneitten sielunhoito.
   VI. Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun
   loppupuolella.
   VII. Savon herännäisyys 1845-50.
   VIII. Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.
   IX. Heränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.
   X. Herännäisyyttä koskevia arvosteluja ja riitakirjoituksia
   1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.
   XI. Pohjanmaan herännäisyydessä v. 1852 tapahtuneen suuren
   jaon enteitä.
   XII. Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista
   johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.
   XIII. Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista.
   Laguksen suhde heihin.
   XIV. Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikuisia arvosteluja hänestä
   ja herännäisyydestä.
   XV. Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo
   Ruotsalaisen kuoleman aikana.
   XVI. Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-52.
   XVII. Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista
   vuosina 1850-52.
   XVIII. Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen
   herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.
   XIX. Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun
   alkuvuosina.
   XX. Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun
   alkuvuosina.
   XXI. Jälkikatsahdus.
   Viiteselitykset.
  
  
  I.
  Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.
  
  Paljon katkeraa mieltä ja paljon riitaa peri v:sta 1845 alkava
  aikakausi edelliseltä. Sanomalehdissä, uusissa, pietismiä ja sen oppia
  käsittelevissä kirjasissa, heränneitten kirjevaihdossa ja heidän
  seurusteluissaan riehui taistelu kauan vielä ja ehkä yhtä kiivaana
  kuin jaon kovana vuotena. Paitsi jatkuvia, ulkoapäin tulevia
  hyökkäyksiä ja hedbergiläisen riidan aikaansaamaa hajaannusta,
  häiritsevät Renqvistin riitakirjoitukset Suomessa leviävän elävän
  uskonnollisuuden rauhallista kehitystä. Eripuraisuuden henki on
  päässyt repimään herännäisyyden rivejä, ja seuraukset näkyvät miltei
  kaikkialla.
  Kesällä v. 1844 oli Lauri Stenbäck julkaissut vihkosen, jonka nimenä
  oli _"Nya Morgonväkter, till de bildade"_ (Uusia Aamuvartioita,
  sivistyneille). Ehkä olivat maassamme vallitsevat ahtaat paino-olot
  syynä siihen, että kirjanen painettiin Tukholmassa. Mahdollista on
  myöskin, että tekijä sentähden kääntyi ruotsalaisen kustantajan
  puoleen, että tämä hänen kirjoituksensa käsitteli Ruotsissa siihen
  aikaan vireellä olevaa Straussin "Leben Jesu" kirjaa koskevaa
  väittelyä. Tunnettu kirjailija Fredrika Bremer oli näet julkaissut
  "Morgonväkter"-nimisen kirjoituksen, joka kyllä muutamassa suhteessa
  vastusti Straussin kantaa, mutta pääasiassa liikkui ratsionalismin
  pohjalla. Ehkä puuttui Stenbäck tähän riitaan senkin tähden, että J.
  V. Snellman, kuten olemme nähneet (II, s. 286), oli ottanut siihen
  osaa.
  Vaikka Stenbäck "Nya Morgonväkter'issa" seuraa erästä Franz Delitschin
  kysymyksessä olevaa riitakysymystä koskevaa julkaisua, on hän
  kirjaseensa siksi selvästi painanut oman henkensä leiman, että
  sitä erehtymättä ainakin monessa suhteessa voi sanoa hänen omien
  mielipiteittensä ilmaisijaksi. Kuvaten Lutherin lujaa luottamusta
  raamatun sanaan ja huomauttaen, miten kovissa taisteluissa ja
  kilvoituksissa hänen uskonsa Jumalan armoon Kristuksessa syntyi ja
  kehittyi, selvittää hän elävissä piirteissä hengellisen elämän
  tuntomerkit ja sen luonteen. Olemme maininneet, että Stenbäck alussa
  mieltyi Hedbergin evankeliseen katsantotapaan, mutta että hän likemmin
  siihen tutustuttuaan ja omaa tilaansa Jumalan sanan valossa
  tutkittuaan, pian siitä luopui. Että hän sitä jyrkästi vastusti, näkyy
  paitsi hänen ennen (II, s. 546) mainitsemastamme kirjeestä
  viimemainitulle, myöskin kysymyksessä olevasta kirjasesta. Hän näet
  esittää siinä herännäisyyden katsantotavalle uskollista käsitystään
  parannuksen tarpeellisuudesta, jyrkästi painostaen, ettei kukaan voi
  päästä uskossa omistamaan Kristuksen vanhurskautta ilman "vakavaa
  taistelua, raskasta hengellistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta
  itsensähillitsemistä ja ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle".
  Muulla tavoin syntyneellä uskolla on vain Jumalisuuden varjo, mutta ei
  sen voimaa. Selvästikin siitä syystä, että Suomessa syntyneen
  evankelisen suunnan edustajat, jotka olivat saaneet kannatusta
  Ruotsissakin, usein aivan yksipuolisesti ja miltei kerskaten puhuivat
  uskostansa, teroittaa Stenbäck voimallisesti sitä totuutta, että
  Kristus yksin on vanhurskauttamisen perustus, usko ainoastaan
  välikappale hänen armonsa vastaanottamiseksi. Väittelyn henki ei pääse
  turmelemaan kirjasen sisältöä eikä sen muotoa. Se on heränneen miehen
  avonainen, ujostelematon tunnustus raamatun ehdottomasta
  luotettavaisuudesta aikana, jolloin Straussin edustama ratsionalismi
  sai monen kristitynkin vakaumuksen horjumaan, ja samalla elävän,
  kokemukseen perustuvan uskon todistus hengellisen elämän taisteluista
  ja voitoista. Tässäkin julkaisussaan teroittaa Stenbäck, miten tärkeää
  on, että Jumalan ja maailman valtakunnan välinen raja pidetään auki.
  Ankarasti puhuu hän myöskin nimikristillisyydestä, muun ohessa
  lausuen: "Semmoisia kristityitä, joita pikemmin pitäisi sanoa
  pakanoiksi, on meidän aikamme kristillisyys täynnä. Se on meidän
  uskottomien koulujen kirous, jotka nuorison vielä avonaisiin mieliin
  työntävät vihaa tosikristillisyyttä vastaan". Yhtä jyrkästi arvostelee
  kirjanen ajan tiedettäkin, huomauttaen miten hyvä ja paha ovat siinä
  sekasin. Sanalla sanoen: Stenbäckin "Morgonväkter" edustavat
  herännäisyyden uskonnollista kantaa, yhtä jyrkästi vastustaen maailman
  ja ratsionalismin, kuin nimikristillisyydenkin väitteitä.
  Miten vapaa kaikesta polemikista tämä Stenbäckin kirjanen olikin,
  arvosteltiin sitä monelta taholta hyvin ankarasti. Kiivain kaikista
  vastaväitteistä esiintyi julkisuudessa eräässä pitkässä "Pietismi ja
  katolisuus"-nimisessä kirjoituksessa, jonka "Helsingfors Morgonblad"
  kevätkesällä 1845 julkaisi. "Katolilaisen kerettiläistuomarin
  auttamattomasti raaka huuto on selvästikin samankaltaista, kuin oikean
  pietistan", lausuu lehti, väittäen Stenbäckin kirjasen sisältävän
  paljon tuommoisia "mauttomia, aiheettomia kerettiläistuomioita" sekä
  "vääriä syytöksiä tiedemiehiä ja oppilaitoksia vastaan". Jo
  kirjoituksen otsake ilmaisee, millä tavoin siltä taholta arvosteltiin
  heränneitten käsitystä raamatun auktoriteetista. Puhuen heränneitten
  sokeasta auktoriteetti-uskosta, väittää kirjoittaja näiden tässä
  suhteessa olevan katolisen kirkon kannalla, sen kera noudattavan
  kirkkoisä Tertullianuksen tunnettua ohjetta "credo, qvia absurdum
  est". [Uskon, koska se on järjetöntä.] Varsinkin näkyy häntä
  loukanneen Stenbäckin arvostelu tieteen ja ihmisjärjen suhteesta
  raamattuun. Uskonpuhdistuksen päätehtävä -- niin hän arvelee -- oli
  järjen korottaminen oikeuksiinsa traditsioonia vastaan. Lutheria
  kiittää kirjoittaja siitä, että hän, käyttäen järjen tuomiovaltaa
  raamattua tulkitessaan, hylkäsi Jaakopin epistolan, lisäten:
  "puhuessaan joskus järkeä vastaan, hänkin osoittautuu erehtyväiseksi
  ihmiseksi". -- Sanoen pietistain tieteellisyyttä tieteen irvikuvaksi,
  syyttää kirjoitus heitä siitäkin, että he kehuvat muutamien
  herännäisyysliikkeen edustajien oppia, siten muka saadakseen
  luottamusta yksinkertaisten piireissä. ["Nya Morgonväkter";
  Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 38, 39, 40.]
  Jo niihin aikoihin, jolloin F. G. Hedberg alkoi esiintyä
  herännäisyyden oppia vastaan, heräsi hänessä ajatus edustamansa
  evankelisen suunnan äänenkannattajan perustamisesta. Aikeestaan
  kirjoitti hän sekä Lauri Stenbäckille että N. K. Malmbergille, pyytäen
  näitä apumiehikseen. Kummaltakin tuli kieltävä vastaus. [Akiander VII,
  373, 351.] Riidan jatkuessa huomasi Hedberg päivä päivältä yhä
  selvemmin, että hänen ja varsinaisen herännäisyyden edustajain välit
  auttamattomasti olivat rikkoontuneet ja että kaikki yhteistoiminta
  heidän kanssaan oli mahdoton. Juuri siihen aikaan, jolloin hän
  kirjeissä kiivaimmin taisteli Suomen heränneitä vastaan, julkaisi hän
  Ruotsissa ilmestyvässä "Pietisten"-nimisessä lehdessä kirjoituksen
  "Yksin Kristus autuuden tie ja järjestys". ["Pietisten" 1844 n:o 9.]
  Samana vuonna koetti hän Suomessa levittää "Ääni Siionista"-nimistä
  vihkoansa. Turun seuduilla sitä levisi paljon, niin että toinen painos
  ilmestyi v. 1846. Se sisältää lyhyitä hartauskirjoituksia, jotka
  kaikki teroittavat yksinomaan uskoa. Väittelyä ei tässä julkaisussa
  ensinkään löydy. Kirjanen painettiin Turussa. ["En röst ifrån Zion".]
  Aivan toisen laatuinen on se kirjanen, jonka Hedberg seuraavana vuonna
  (1845) julkaisi Uumajassa "evankeliumin vihollisia vastaan". Sen
  otsakkeena oli "Pietismi ja kristinusko". Juurta jaksain koettaa hän
  tässä riitakirjoituksessa todistaa, että pietismi jo Spenerin ja
  Francken aikoina eksyi puhtaan evankeliumin opista suuremmassa tahi
  vähemmässä määrässä syrjäyttämään uskon vanhurskauden horjumatonta
  totuutta Miten yksipuolisesti ja ankarasti Hedberg herännäisyyttä
  arvostelee, osoittaa esim. väite, että uskonpuhdistajain taistelu
  paavikirkon teko-oppia vastaan oli "pelkkää lapsenleikkiä sen valheen
  syvyyden rinnalla, joka nyt tulvii Kristuksen kirkon yli". [Pietism
  och Kristendom.] Norrlannin pietistailta ("lukijoilta") sai "Pietismi
  ja Kristinusko" osakseen suurta tunnustusta, niiden keskuudessa kun
  siihen aikaan, jolloin tämä kirjanen ilmestyi, vallitsi
  tyytymättömyyttä Ruotsissa käytäntöön otettuihin uusiin
  kirkkokirjoihin, jotka heistä kerrassaan poikkesivat Lutherin opista.
  Sitävastoin arvosteli J. Ternströmin toimittama "Nordisk Kyrkotidning"
  kirjasta hyvin ankarasti, yhtä vähän säästäen Hedbergin persoonaa,
  kuin hänen oppiansa. ["Nordisk Kyrkotidning" 1846, suppl. 5-13.]
  Oudolta tuntuu, että Suomen evankelinen suunta, menetettyään oman maan
  heränneitten luottamuksen, hankki itselleen kannatusta Ruotsista.
  Norrlannin "lukijat" kirjoittivat Hedbergille valituksia Ruotsin
  uusista kirkollisista kirjoista, ja hän puolestaan puuttui rohkeasti
  heidän uskonnollisiin oloihinsa. Vähitellen alkoi Hedberg kuitenkin
  itsekin katua sekaantumistaan vieraan kansan oloihin, varsinkin kun
  Norrlannin lukijoissa yhä selvemmin alkoi tulla näkyviin
  antinomistisia mielipiteitä sekä kirkosta eroamishankkeita.
  [Vennerström, F. G. Hedberg siv. 190-191; Akiander VII 467-471.] Nämä
  seikat eivät enää kuulu Suomen herännäisyyden historiaan, ja Hedberg
  itsekin jää näistä ajoista alkaen tämän historian ulkopuolelle. Hän
  kuuluu siihen nyttemmin yksinomaan Suomen herännäisyyttä vastaan
  kirjoittamillansa uusilla riitakirjoilla, joita lähinnä seuraavina
  vuosina yhä useammin ilmestyi. Näihin kuuluu tavallaan myöskin hänen
  vuodesta 1845 toimittamansa _"Allmän evangelisk tidning"_
  (Yleisevankelinen lehti), jota neljä vuosikertaa ilmestyi. Lehti oli
  kyllä aiottu hartauslehdeksi ja sitä leimaa se suurimmaksi osaksi
  kantaakin, mutta hyvin usein sekin eksyi väittelemään herännäisyyttä
  vastaan.
  Jos Hedberg ja hänen perustamansa uskonsuunta, erottuaan
  herännäisyydestä, kiivaasti hyökkäsivät Paavo Ruotsalaista ja hänen
  ystäviään vastaan, ei lakannut Renqvistkään heitä moittimasta ja
  tuomitsemasta. Hänen kiivautensa heitä vastaan vain yltymistään yltyi.
  Seuraavat otteet hänen ennen (II s. 436) mainitsemastamme kirjasta
  "Väärän opin kauhistus" todistakoot, miten yksipuolisesti ja väärin
  hän heitä arvosteli: "Jos ei tämän ukon (Ruotsalaisen) oppi ole
  lihalle ja verelle otollinen, niin ei sitten mikään; sillä hänen
  opetuksensa jälkeen saa ihminen mielensä mukaan elää kaikkinaisissa
  synneissä ja laiminlyödä kaikki jumalisuuden harjoitukset ja kuitenkin
  luetaan hän oikeaksi kristityksi, taikka ilman sitä ei hän olekaan
  kristitty, sillä lausumalla 'Ei pidä syntinä pitää sitä, mikä ei ole
  syntiä' antaa hän luvan kaikissa synneissä elämiseen ja sanallaan
  'Pois kaikki orjalliset harjoitukset' antaa hän luvan laiminlyödä koko
  parannuksen ja siihen kuuluvat, raamatussa käsketyt parannuksen
  harjoitukset". Halvalta ja Renqvistin kynästä lähteneenä hyvinkin
  oudolta kuuluu seuraava arvostelu: "Mikä ylpeys, röyhkeys ja muitten
  tuomitseminen tämän ukon lahkolla on, se havaittiin siitäkin, kun he
  ruotsinkielisten hengellisten sanomain (Evangeliskt Veckoblad)
  kirjoituksissa olivat niin paisuneet, ettei konsistoriumi monellekaan
  näistä saattanut antaa painolupaa, ja heidän röyhkeytensä paisui
  viimein niin suureksi, että korkean esivallan täytyi kieltää koko
  niiden kirjoittamisen ja painattamisen. Tämän väärän oppinsa kautta on
  tämä ukko myöskin maallisessa elämässä saanut aikaan paljon
  kiusauksia, liikoja vaivoja ja vahingoita sekä korkean esivallan
  käskyläisille että muille ihmisille; sillä saadaksensa väärän oppinsa
  leviämään, onhan vastoin Jumalan ja korkean esivallan kieltoa pitänyt
  luvattomia kokouksia ja saattanut muitakin semmoisia pitämään kaikissa
  niissä paikoissa, joissa hän on liikkunut (joita syystä luvattomiksi
  sanotaan, kun niissä on tämänkaltainen väärä oppi opetettavana). Tämän
  kautta on hän _herraudenkin_ eli korkean esivallan armollisine
  asetuksineen _ylönkatsonut, eikä ole peljännyt valtojakaan pilkata_ (2
  Piet. 2: 10) ja siihen muitakin yllyttänyt, josta sitten on tullut
  korkean esivallan käskyläisille liiat vaivat ja vietellyille suuret
  sakot". [Väärän opin kauhistus, s. 30 -- 33.]
  Paavo Ruotsalaisesta ja hänen edustamastaan suunnasta ei "Väärän opin
  kauhistus" vahingossakaan lausu ainoatakaan hyväksyvää sanaa. Alusta
  loppuun se vain heitä soimaten tuomitsee. Jos Renqvistillä olikin
  syytä Ruotsalaiselle teroittaa pyhityksen tarpeellisuutta, ei ollut
  hän oikeutettu sanomaan, että tämä puoli kokonaan puuttui
  viimemainitun edustaman suunnan opista ja elämästä. Niihin määrin
  väärin hän esittää Paavon opin, että väittää tämän syrjäyttävän kaiken
  puheen katumuksesta ja parannuksesta sekä neuvovan sanankuulijoitaan
  turvautumaan uskoon, jolle, jokapäiväinen kuoleminen synnille on vento
  vieras asia. Ja yhtä perusteeton on sekin väite, että Ruotsalainen,
  samoinkuin hänen suuntaansa kuuluvat papitkin, muka neuvoi ihmisiä
  pitämään kielillä puhumista erinomaisen korkeana armolahjana sekä
  ylimalkaan pyrkimään uskoon, jonka voimana ovat sielulliset tunteet,
  mutta ei raitis hengellinen elämä.
  Sivumennen vain "Väärän opin kauhistus" huomauttaa niistä
  eksytyksistä, joilla maailma ja suruton papisto turmelee Herran
  seurakuntaa. Tästä puhuessaan hän muun ohessa väittää monen
  huonolukuisen rippikoululapsen pääsevän Herran ehtoolliselle
  lahjomalla papin sekä monen rahalla saavan hyvinkin lohduttavan ja
  kiittävän ruumissaarnan julki jumalattomillekin omaisilleen.
  Suruttomien pappien huvituksista, juomisista, pelaamisesta y.m. puhuu
  hän niinikään ankarasti. Mutta miltei yksinomaan herännäisyyttä
  vastaan on kirjan kärki tähdätty, _sen_ "väärän opin kauhistus" on
  Renqvististä suurempi kuin mikään muu. Etenkin saa Paavo Ruotsalainen
  kuulla kunniansa. Pahempaa kerettiläistä Renqvististä tuskin
  milloinkaan on elänyt. Niinpä lausuu hän: "Vaikka tämän ukon
  opetuslapset sanovat häntä aito lutherilaiseksi, on hän yhtä paljon
  Lutherin oppia vastaan ja sen kautta Jumalankin sanaa vastaan, kuin
  paavi; sillä jos tällä ukolla olisi sama valta kuin paavilla on, niin
  ei raamattu olisi suomalaisten luettavana, vaan sen sijaan
  ihmisasetuksia yhtä paljon kuin paavikunnassa. -- Joka vähänkään
  tuntee tämän miehen ja jolla on vähänkään ihmisjärkeä ja tietoa
  Jumalan sanasta, eikä sittenkään huomaisi häntä yhdeksi noista
  viimeisen maailman vääristä profeetoista, joita kavahtamaan Jesus
  meitä varoittaa Math. 7: 15, olisi sen ihmisen kaltainen, joka ei
  tuntisi sutta sudeksi." ["Väärän opin kauhistus" s. 24, 23.] Varsinkin
  Paavon matkoista puhuessaan, koettaa hän häntä ja hänen opetuksiaan
  kaikin tavoin häväistä. Kirja päättyy vetoamalla tuomiokapituleihin ja
  piispoihin, kehottaen heitä tarkasti seuraamaan "näitä villityksiä",
  kutsumaan niiden päämiehet tutkittaviksi sekä käskemään kirkkoherroja
  "visusti ottamaan heistä vaari" ja estämään heitä oppiaan julistamasta
  omissa ja vieraissa seurakunnissa.
  Kiivaampaa uskonnollista riitakirjaa on tuskin kirjoitettu. Jos siinä
  löytyy paljon hyvääkin ja oikeutettua, pilaa tätäkin tuo leppymätön
  katkeruus, josta tämä, samoinkuin muut herännäisyydessä näihin
  aikoihin syntyneet riitakirjoitukset ylimalkaan tunnetaan.
  Taistellessaan kuollutta, hedelmätöntä uskoa vastaan, oli Renqvist
  kysymyksessä olevassa kirjassaan muun ohessa väittänyt, ettei Luther
  myöhempinä aikoina olisi hyväksynyt aikuisempaa, yksipuolisesti
  evankelista opetustapaansa, vaan päinvastoin valittanut, että puhe
  parannuksesta ja kääntymisestä monasti oli jäänyt häneltä miltei aivan
  syrjään. Tästä huomauttaen teroittaa Renqvist, miten tärkeää olisi,
  ettei evankeliumia julistettaessa Lutheria niin yksipuolisesti
  seurattaisi, kuin monessa paikoin tapana oli. Huomautus on epäilemättä
  jossain määrin oikeutettu sekä osoittaa itsenäisyyttä, ja
  pelottomuutta. Varsinaisen herännäisyyden johtomiehet eivät vielä
  siihen aikaan ylimalkaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, paljon
  Lutherin kirjoja lukeneet, ja heränneelle kansalle ne olivat aivan
  tuntemattomat, niitä kun vasta myöhemmin alettiin kääntää suomeksi.
  Sensijaan Hedberg ja hänen mukanaan Lounais-Suomen herännäisyydestä
  eronneet papit olivat alkaneet kiinnittää mitä suurinta huomiota
  niihin. Näin ollen oli luonnollista, että Renqvistin kirja kovasti
  loukkasi evankelisen suunnan miehiä. V. 1846 ilmestyi Turussa kirjanen
  "Väärän opin kauhistusta" vastaan. Vihkon kirjoittaja, joka ei
  ilmaissut nimeään, oli K. J. Nordlund. [Akiander VII, s. 87.] Niinkuin
  ennenkin (II s. 561), esiintyi tämä evankelisen suunnan lämmin
  kannattaja nytkin paljon maltillisemmin, kuin muut herännäisyyden
  oppiriitojen edustajat. Siitä vain hän Renqvistiä kiivaasti moitti,
  että tämä oli rohjennut koskea Lutherin auktoriteettiin, vieläpä
  "sanonut suuren uskonpuhdistajan itsekin peruuttaneen oppinsa".
  Varsinkin yhdessä suhteessa osaa Nordlund oikeaan, arvostellessaan
  Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen kantaa. Hän näet lausuu, että nämä
  miehet, miten kiivaasti toisiaan vastaan taistelivatkin ja toisiaan
  tuomitsivat, "pääasiassa olivat samaa mieltä". "Pata kattilaa soimaa",
  huudahtaa hän, puhuessaan "Väärän opin kauhistuksessa" Paavoa vastaan
  tehdyistä hyökkäyksistä. Kirjanen väittää kummankin opin, sekä
  Renqvistin että Ruotsalaisen, ehdottomasti johtavan tekopyhyyteen,
  eikä Kristuksen armon osallisuuteen. Mutta miten jyrkästi tekijä
  vastustaakin Ruotsalaisen oppia, puhuu hän hänestä itsestään tavallaan
  kunnioituksellakin, kiittäen varsinkin hänen suurta kykyään. Eikä hän
  Renqvistinkään persoonaa mitenkään tahdo alentaa, miten kipeästi tämän
  kehoitukset Lutherin opetustavan hylkäämiseen sitten ovatkin häneen
  koskeneet. ["Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta,
  jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana".]
  Tällainen maltillisuus ja asiassa pysyminen väittelyssäkin ansaitsee
  tunnustusta varsinkin siitä syystä, että se kysymyksessä olevien
  oppiriitojen aikana oli niin harvinaista.
  Mitä suurinta huomiota herätti pietistisissä piireissä J. V.
  Snellmanin esiintyminen herännäisyysliikkeen arvostelijana.
  "Saima"-lehden 13 n:ssa v. 1846 oli luettavana kirjoitus otsakkeella
  "Pietististä eriseuraisuutta". Snellman sanoo tämän kirjoituksen
  lähinnä aiheutuneen siitä, että Kuopion heränneitten luku oli
  kasvamassa sekä että nämä vasta olivat saaneet "luotettavan johtajan"
  (J. I. Berghin). Sitäpaitsi oli toimitukselle lähetetty Renqvistin
  "Väärän opin kauhistus", jota Snellman piti "sekä sisällön että
  kirjoitustavan puolesta erittäin mieltäkiinnittävänä". Tunnetulla
  tarkkanäköisyydellään oli "Saiman" toimittaja sitäpaitsi jo
  aikaisemminkin seurannut herännäisyyden kehitystä, ja hänestä "olisi
  väärin, jos niin tärkeä liike ei saisi osakseen mitään julkista
  huomiota".
  Huomauttaen että pietismi alusta alkaen oli väittänyt olevansa
  puhdasta lutherilaisuutta, lausuu Snellman: "Se on kieltänyt ja
  kieltää vieläkin kirkolta ja vallitsevalta tunnustukselta, semmoisena
  kuin sitä ylimalkaan opetetaan ja noudatetaan, oikeuden omistaa nimen
  lutherilainen. Selvää on, ettei tämä kieltäminen ole voinut tapahtua
  julkisesti, selvin sanoin. Ja tämä on meistä pietismin heikoin puoli".
  Miten oudolta tämä arvostelu monesta kuuluneekin, täytynee myöntää,
  että se sisältää jotakin oikeutettuakin. Niinkuin vasta olemme
  nähneet, oli Renqvist "Väärän opin kauhistuksessa" koskenut tähän
  kysymykseen huomauttamalla "Lutherin opetustavan puutteellisuudesta".
  Etenkin evankelinen suunta, joka jälleen oli korottanut Lutherin
  ehdottoman auktoriteetin valtaistuimelle, piti tätä väitettä törkeänä
  kerettiläisyytenä. Varsinaisen pietismin puolelta ei siitä mitään
  lausuttu. Mutta sitä suurempaa paheksumista herätti viimemainitussa
  suunnassa "Saiman" kirjoitus. Tärkeänä syynä tähän paheksumiseen oli
  kysymyksessä oleva kohta Snellmanin kirjoituksessa.
  Oikeaan paikkaan osaa "Saima" väitteellään, että Hedberg niin
  yksipuolisesti teroitti uskoa, että hän kokonaan kieltää katumuksen ja
  parannuksen merkityksen Jumalan armon saamisen ja säilyttämisen
  ehtona. "Ehkä olisi", lisää lehti, "tämä mielipide vieläkin jyrkemmin
  määrättävä siten, että se pitää itse uskonkin vain Jumalan armona,
  josta syntinen pääsee osalliseksi mitään tekemättä". Oikea on myöskin
  arvostelu Renqvistin edustamasta suunnasta, josta lehti lausuu:
  "Omituista tälle mielipiteelle on, että se vaatii elämän vanhurskautta
  uskon vanhurskauden rinnalla ja siitä syystä teroittaa rukouksen,
  raamatun lukemisen ja sakramenttien välttämätöntä tarpeellisuutta".
  "Saiman" arvostelu Paavo Ruotsalaisesta sisältää sekä tunnustusta että
  moitetta: "Ei ole aivan tavatonta, että talonpoika esiintyy muiden
  johtajana ja opettajana hengellisissä kysymyksissä. Hänen
  esiintymisensä ja muutamat hyvin tunnetut seikat hänen elämässään
  antavat aihetta siihen käsitykseen, että hän on teeskentelijä. Mutta
  hänen opetuslastensa joukkoon kuuluu paitsi paljon pappeja muitakin
  sivistyneitä, teräväjärkisiä ja oppineita miehiä; ja nämäkin pyytävät
  häneltä opetusta sekä ylistävät suuresti hänen ymmärrystään ja
  hengellistä kokemustaan. Moni seikka näyttää kuitenkin viittaavan
  siihen, että Ruotsalainen on runollinen sielu ja elää kaksinaista
  elämää, toista innoituksessa ja vakavassa vireydessä, toista siten,
  että hänen on pakko, mikäli mahdollista, säilyttää se luonne, minkä
  hän kerran on omakseen ottanut". Ei sovi kummastella, että "Saima",
  nojautuen noihin lukemattomiin, juuri niihin aikoihin levitettyihin
  juttuihin Ruotsalaisen loukkaavasta esiintymisestä, luottaa "Väärän
  opin kauhistuksen" antamiin liioiteltuihin ja silminnähtävästi
  kulkupuheisiin paljon enemmän kuin omaan kokemukseen perustuviin
  kertomuksiin. Sitävastoin tuntuu lehden selostus Ruotsalaisen opista
  oudolta, se kun on hyvinkin erehdyttävä. Snellman näet sanoo
  pietistain "sovittavan ei vain herätystä, vaan myöskin katumusta,
  vanhurskauttamista, parannusta määrättyyn kohtaan ihmisen elämässä",
  väittäen heidän tämän vuoksi vaativan itselleen suurempaa vapautta
  lain siteistä. Olettaen Renqvistin esitystä oikeaksi, näkyy Snellman
  tulleen siihen käsitykseen, että Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa
  "kerran päästyään varmuuteen saavuttamastaan sovinnosta, eivät pidä
  rukousta, raamatun lukemista ja sakramentteja, jotka edistävät
  parannusta ja pyhitystä, suuressakaan arvossa sekä että he ylimalkaan
  luottavat uskon vanhurskauteen ja liika vähän harrastavat elämän
  vanhurskautta".
  "Väärän opin kauhistus" oli puhunut paljon kielilläpuhumisesta, sanoen
  Ruotsalaisen ja hänen hengenheimolaistensa pitävän sitä mitä
  suurimpana armolahjana sekä väittäen sitä Ruotsalaisen opin leviämisen
  tehokkaimmaksi vaikuttimeksi. Snellman sanoo Renqvistin kera
  uskoneensa heränneitten pappien tahallaan kannattaneen tuota omituista
  sairaloista ilmiötä, mutta saaneensa kuulla, etteivät sanotut papit
  olleet tahtoneet estäen asiaan puuttua, se kun oli arkaluontoista
  laatua ja sentähden oli suurella varovaisuudella käsiteltävä.
  Hyväksyen tämän selityksen, moitti Snellman herännäisyyden edustajia
  siitä, etteivät he julkisuudessa olleet vastanneet tähän ja muihin
  "Väärän opin kauhistuksessa" heitä vastaan tehtyihin syytöksiin. [J.
  V. Snellmans Saml. arbeten, IV s. 256-261.] Mikäli tiedetään, oli J.
  F. Bergh ainoa heränneistä, joka mietti perusteellista vastausta
  "Väärän opin kauhistukseen". Mutta sekin yritys supistui siihen, että
  Bergh, luettuaan "Saiman" kiittävän arvostelun tuosta kirjasta,
  kirjoitti Renqvistille: "No nyt sinä vasta voit ymmärtää, minkälainen
  kirjasi on, kun antikristillinen maailman viisas sitä hyväksi
  kiittelee. Tokko sellainen kiittelisi, jos se olisi hengellinen
  kirja". Renqvist, joka eräässä ystävälleen Monellille kirjoittamassaan
  kirjeessä kertoo tästä Berghin moittivasta huomautuksesta, lisää
  siihen: "Niinkuin minä olisin ystävyydessä tahi liitossa 'Saiman'
  toimittajan kanssa". [Renqvistin kirje Monellille (Suom. Kirkkohist.
  seuran Pöytäkirjat 1898-1902 s. 186).] -- Jonkunlainen kyllästyminen
  alituisiin väittelyihin näkyy näihin aikoihin vallinneen pietistisissä
  piireissä. Tämä seikka, sekä vanha kokemus siitä, että Renqvistin
  kanssa väitteleminen oli hyödytöntä, oli ehkä syynä heränneitten
  vaitioloon. Mutta paikallaan on Snellmanin huomautus, että sellainen
  vaikeneminen oli "kehnoa", varsinkin koska monesta muusta syystä
  yhtenäinen esitys herännäisyyden opista olisi ollut tarpeen.
  Vastaukseksi "Saiman" arvosteluun herännäisyydestä lähetettiin vuoden
  lopussa pietistiseltä taholta lehdessä julkaistavaksi kirjoitus
  otsakkeella "Mitä on pietismi?" jossa selvitetään herännäisyyden
  käsitystä uskosta sekä näytetään toteen, etteivät tähän suuntaan
  kuuluvat suinkaan voi kehua uskonsa varmuutta, koska he päinvastoin
  ovat vakuutetut siitä, että jokainen uskon voitto, jokainen hetkenkään
  tunnettu autuuden varma toivo elvyttää kilvoitusta ja monasti hyvinkin
  kovaa taistelua epäilystä vastaan. Sanotun kirjoituksen johdosta
  korjasi "Saima" tämän sekä muutamat muut Renqvistin selostukseen
  perustuvat väitteensä herännäisyyden opista, päättäen vastauksensa
  seuraavilla sanoilla: "Jos pietistat, jotka likellä ja kaukana tekevät
  työtä kansalaistensa kääntämiseksi, häpeevät tekoansa, niin saattaa
  heidän mainitsemisensa julkisuudessa häiritä heitä. Mutta mikään
  ei oikeuta heitä toimimaan pimeydessä. Heidän kieltämätön
  velvollisuutensa olisi julkisesti esittää oppinsa. Jos he tämän
  laiminlyövät, saavat he tyytyä siihen esitykseen, jonka 'Saima' on
  koettanut antaa". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 262.]
  Myöskin K. I. Nordlundin "Väärän opin kauhistuksen"
  johdosta kirjoittama yllämainittu vihkonen lähetettiin "Saiman"
  arvosteltavaksi. Luettuaan sen, tunnusti Snellman Renqvistin kirjasta
  saaneensa väärän käsityksen Ruotsalaisen opista ja oikasi edellisessä
  kirjoituksessa esittämänsä arvostelun "Saiman" 48 n:ssa 1846. Hän
  lausuu muun ohessa: "Kysymyksessä oleva lahko pitää työtä hengen
  sovinnon ja rauhan saavuttamisen edestä koko elämän ajan kestävänä
  työnä, niin ettei ihminen milloinkaan voi saavuttaa täyttä luottamusta
  Jumalan armoon. -- Ei voine kukaan sanoa mitään näin maltillista ja
  järjellistä käsitystä vastaan kääntymisestä, jos vain tähän ei liity
  erikoisneuvoja, kuten kehotuksia luopumaan muutamista tavaksi
  tulleista menoista, omituisen vaateparren käyttämisestä, toisin
  ajattelevien tuomitsemisesta eikä lahkon sivistyneissä jäsenissä
  vallitsevaa taiteen, tieteen, yhteiskuntaelämän ylönkatsomista ja
  epäilystä historiassa vallitsevasta kaitselmuksesta. On näet hyvä,
  että ihmisen mieli alituisesti nöyrtyy. Mutta tämä ei tapahdu