Sanomalehtimiesajoiltani - 01

  
  SANOMALEHTIMIESAJOILTANI
  Kirj.
  JUHANI AHO
  
  1911
  
  
  [Latojan huomautus: Korostusmerkinnät ovat: _alaviivaus_ harvennettu,
  /kauttaviivat/ kursivoitu, isot kirjaimet lihavoitu. Esipuhe on kokonaan
  kursiivia. Artikkelin alkuperäisen ilmestymisen merkinnät on siirretty
  alaviitteestä artikkelin otsikon yhteyteen.]
  [Transcriber's note: Emphasis markup as follows: _underscores_ are
  wide-spaced text, /slashes/ in italics, capitals in bold. The foreword
  is in italics. The original publication date of each story was
  originally a footnote; here they are presented with the heading of
  the article concerned.]
  
  
  SISÄLLYS:
   Mitä varten
  Sanomalehtimiehen muistelmia
   Kuinka minusta tuli sanomalehtimies
   »Suuri Suomalainen» ja ensimäiset tehtäväni sanomalehtimiehenä
   Tapahtumia »Suuren Suomalaisen» toimistossa
   »Suuren Suomalaisen» päätoimittaja
   Mitä »Suuri Suomalainen» sisälsi
   Kaksi lähetystöä
   Sanomalehtimies aatteiden palveluksessa
  Kuvauksia säätyvaltiopäiväin ajoilta
   Plenum plenorum huhtikuun 11 p:nä 1885
   Valtiopäivien »juhlallinen» aljetuksi kuuluttaminen Helsingissä
   tammikuun 1 p:nä 1888
   Valtiopäivätanssiaiset maanantaina tammik. 23 p:nä 1885
   Käynti talonpoikaissäädyn istunnossa
   Pappissäädyn istunnossa huhtikuun 13 p:nä 1888
   Suomalainen Klubi
   Ritarihuoneen lehterillä
   Saman katon alla
  Matkoilta omassa maassa
   Kesäkuvia
   Kirkonmäellä
   Kirkon rannassa
   Laivamatka
   Hovi ja sen herra
   Käynti Kolilla
   Pikimmältään Venäjän-Karjalassa
   Pankakoski ja Kalliolahti
   Erämaan taival
   Riion Pekka
   Tuulivaarassa
   Tuulijärvellä.--Satujen maailmassa
   Laatokalla ja Valamossa
   Yöllinen konsertti Kouvolassa
   Pyöräraivoilija
   Käynti »Herättäjän» kokouksessa
  
  
  MITÄ VARTEN.
  
  Mitä varten? Maksaako todellakin vaivan ruveta julkaisemaan entisiä
  sanomalehtikirjoituksia? Ryhtyä haravoimaan vanhoja latopohjia?
  Kun se nyt kuitenkin tapahtuu, jää lopullinen ratkaiseva vastaus
  tietystikin lukijan ja arvostelun annettavaksi. Saanen sentään esittää
  omatkin syyni. Niitä on montakin ja olkoon niiden lukuisuus kernaasti
  osoituksena niiden heikkoudesta.
  Ensiksikin--kun olen suurimman osan ikääni, enemmän kuin neljänneksen
  vuosisataa, toiminut sanomalehtimiehenä: maaseututoimittajana,
  valtiopäiväkertojana, juoksijana ja lentäjänä, koti- ja
  ulkomaankirjeenvaihtajana, kirjoittanut mitä erilaisimmista aineista,
  niin hyvin kirjallisuudesta ja taiteesta kuin metsästyksestä ja
  kalastuksesta, sekä tunkioista että navetoista, pelloista ja
  niityistä, politiikasta ja ekonomiiasta, kiihottanut yhdessä
  henkäyksessä riitaan ja toisessa sovintoon kehottanut--niin olen
  ajatellut, että näillä kirjoituksilla ehkä voisi olla jotain
  sivistyshistoriallista arvoa näiden sanain jossain ahtaammassa
  merkityksessä, niiden antaessa hajakuvia ajasta, oloista ja elämästä
  ja omista näkemistä ja kokemista tapauksista sieltä täältä tuon
  ajanjakson varrella.
  Siksi toiseksi--olen usein ollut koko innollani ja sydämmelläni
  mukana, joskaan en ohjissa enkä aisoissa, niin kuitenkin kannoilla,
  aatteiden ajamisessa ja harrastusten kannattamisessa ja
  arvostelemisessa, joista osa jo on poissa päiväjärjestyksestä, toiset
  siinä yhä vieläkin olemassa. Hetken innostuksessa, kiivaudessa ja
  katkeruudessakin syntynyt purkaus on usein ehkä oikeampi ja mehevämpi
  ajankuva kuin jälkeenpäin kylmällä harkinnalla ja arvostelevalla
  valinnalla kyhätty tutkielma. Kokoelma sanomalehtikirjoituksia on
  tavallaan kokoelma yksityisiä kirjeitä, ja nehän ovat aina olleet
  pikkuhistorikkojen himoruokaa. Helpotanhan siis, ainakin joltain
  osalta, kirjastohiirien kopioimiskustannuksia.
  Kolmas syy--aika, jonka kuluessa nämä kirjoitukset ovat syntyneet, on
  niin lähellä nykyistä, että nuoremmalla polvella, halutessaan siihen
  perehtyä, voi olla hyötyä vaillinaisemmistakin sen sisään viittovista
  pilkotuksista.
  Niin--ja kun kustantajakin mielellään tahtoo... Toisin sanoen:
  sälytän oikeastaan kaikki edellisetkin syyt hänen selkäänsä.
  Tässä tarjotun nidoksen jatkoksi--se on Otava, joka yhä puhuu--olisi
  aikomus raapia kokoon toisiakin, jotka tulisivat sisältämään, paitse
  kuvauksia ulkomaan matkoilta, päivän politiikkaa ja polemiikkaa,
  kirja-arvosteluja ja sen semmoista--jos näet ystävällinen yleisö ei jo
  tätä ensimäistä käännytä veräjiltään takaisin.
   J.A.
  
  
  SANOMALEHTIMIEHEN MUISTELMIA
  
  
  I
  
  KUINKA MINUSTA TULI SANOMALEHTIMIES.
  »Päivälehti», n:o 255, 2 p:nä marraskuuta 1893.
  
  Ei minulla oikeastaan ole ollut sen suurempaa synnynnäistä kutsumusta
  sanomalehtimieheksi kuin niin monella muullakaan, jotka ovat sille
  alalle antautuneet. Sattumus se on, joka on luonut sanomalehtimiehemme.
  Mikä on sille alalle joutunut varojen puutteesta, kun ei ole voinut
  jatkaa lukujaan ja tutkintojaan, mikä on onnistumatonna runoilijana tai
  kaunokirjailijana katsonut paremmaksi päästä arvostelemaan kuin olla
  arvosteltuna, mikä ihailemainsa suurten miesten kehotuksesta saanut
  päähänsä, että hänen täytyy »uhrautua», s.o. panna aikansa ja varansa
  yhteisen hyvän pyhälle alttarille. Toivo pienistä lisätuloista on ajanut
  monen maaseutuopettajan publisistiuralle ja näiden toiveiden pettymys
  on hänet siitä karkoittanut. Muutamia vain on meillä niitä, jos luetaan
  pois varsinaiset kirjailijat, jotka kynänsä avulla olisivat kohonneet
  suurempaan vaikutukseen ja jotka kirjoitustapaansa nähden eroaisivat
  suuresta joukosta.
  Ei minullakaan, niinkuin sanoin, ollut mitään aavistusta siitä, että
  minusta olisi sanomalehtimieheksi. Olin parin vuoden vanha ylioppilas,
  joka oli kuluttanut aikansa ja isältä saamansa ensimäiset oppirahat
  kaunokirjallisuuden lukemiseen ja ylioppilaskunnan puolueriitoihin.
  Ylioppilaskunnan lukusalissa kyllä kului paljonkin aikaa
  sanomalehtien lukemiseen, johon minulla aina on ollut vastustamaton
  halu, mutta sitä en kuitenkaan vielä osannut pitää merkkinä
  vastaisista taipumuksistani. Tämä aika tietysti päättyi niin kuin se
  tavallisesti päättyy: minun täytyi jäädä maalle isäni kotiin, kun muut
  matkustivat pääkaupunkiin. Olisi edes ollut /pro excercitio/
  kirjoitettu, niin olisi voinut alkaa lukea kandidaattitutkintoa
  varten. Mutta minulla ei ollut silloin vielä akateemisista
  opinnäytteistä takanani kuin »pikkuteologia» eikä ole vieläkään sen
  enempää. Ja niin minä kuljin syyslukukauden toimetonna, koettaen
  kuluttaa aikaani jäniksiä ampumalla ja kattoon syleksimällä,
  kummassakaan sanottavasti onnistumatta. Aloin jo luulla, ett'ei
  minusta olisi mihinkään. Mutta minä kelpasin kuitenkin
  sanomalehtimieheksi.
  Olihan minulla siinä virassa tosin jo pienoinen menneisyys takanani.
  Jo koulupoikana olin kirjoitellut runoja ja ollut käsin kirjoitetun
  sanomalehden toimittajana. Yliopistoon tultuani korotettiin minut
  osakunnan lehden ulosantajaksi. Ja näiden ansioiden perusteella oli
  minulla kylläksi hävyttömyyttä kirjoittaakseni eräälle tuttavalleni
  Helsinkiin, että hän hankkisi minulle työtä jossain sanomalehdessä.
  Mutta hämmästykseni oli kuitenkin vilpitön, kun vähää ennen joulua
  sain häneltä kirjeen, että toivomani paikka oli minua odottamassa
  tammikuun 1 p:stä. Se oli referentin paikka ja velvollisuuksiini
  kuului sen lisäksi kääntämistyötä ja uutisten hankkimista kaupungilta.
  En nukkunut koko sinä yönä, joka seurasi. Mitenkä minä oikean
  sanomalehden toimittajaksi? Mitä minä osaisin siihen kirjoittaa?
  Kuinka ennättäisin panna paperille kaikki, mitä kokouksissa puhutaan,
  ja mistä minä tietäisin, mitä siihen olisi pantava ja mitä ei?
  Hain käsiini vanhan sanomalehden ja aloin sitä lukea. Tuo vanha tuttu
  repale oli kuin uusi ikään. Yhtäkkiä oli se nyt minusta niin viisasta,
  niin syvää ja niin outoa, että en löytänyt mitään paikkaa, joka olisi
  voinut tulla minun älylläni kokoonpannuksi. Mistä minä tietäisin esim.
  milloin pitää panna »kuten H.D. kertoo» tai »H.D:n mukaan» tai vaan
  »H.D.»? Asioista, joita ennen tuskin olin huomannut, tuli minulle nyt
  mystillisiä seikkoja, joiden salaisuutta turhaan koetin ratkaista.
  Kuinka voisin kirjoittaa niin, että _toinen sana_ tulisi mustemmalla
  kuin toinen tai että _toiset paikat_ näyttäisivät valkoisemmilta kuin
  toiset? Nyt sen konstin jo kuitenkin olen oppinut, niinkuin näette.
  Koetin sitten miettiä, miten joku uutinen olisi kirjoitettava.
  Naapurikylässä oli äskettäin hukkunut lapsi huonoon jäähän. Minä
  tartun kynään ja alan kirjoittaa koetteeksi. Saan siitä näin kuuluvan
  uutisen: »Tämän kuun 30 p:nä hukkui Latvalan kylässä työmies Pekka
  Hartikaisen 5:llä oleva poika huonoon jäähän.» Pitäisihän sen riittää,
  mutta ei se minua kuitenkaan oikein tyydyttänyt. Puuttui siitä
  jotakin, mutta mitä? Aloin etsiä lehdestä, eikö siellä olisi jotain
  samantapaista tapausta kerrottuna, josta voisin ottaa oppia. Eikä
  tarvinnutkaan kauvan lukea, sillä hukkuuhan niitä lapsia syksyllä
  huonoon jäähän maassa, jossa on vettä niin viljalti kuin Suomessa. Ja
  aivan oikein, tuossa se jo onkin, siinä seisoo: »Surkea onnettomuus»:
  (Ka niin, »surkeaksi onnettomuudeksi» olisi Latvalan lapsenkin
  hukkumista voinut sanoa.) »Tämän kuun 20 päivänä, kun useat Heikkilän
  kylän lapset olivat menneet luisua laskemaan kylän alla olevan lammen
  jäälle, sattui surkea onnettomuus, että yksi heistä toisten
  huomaamatta oli juossut yksiöiselle riitalle, jossa hän melkein
  samassa upposi ja joutui ahtolan saaliiksi, ennenkun hänen apuunsa
  jouduttiin. Vainaja oli vanhempainsa ainoa lapsi, jotka jäivät häntä
  kauheasti suremaan. Tässä siis taaskin yksi varoittava esimerkki,
  ett'eivät lasten vanhemmat tai heidän holhoojansa jättäisi pienokaisia
  peräänkatsantoa vaille, niinkuin valitettavasti kovinkin usein
  tapahtuu.»
  Aivan samat asiat kuin minunkin uutisessani. Mutta siinä oli ollut
  toinen mies kirjoittamassa. Samasta asiasta, mistä minä en saanut kuin
  kolme riviä, teki hän yksitoista ja oli osannut lisätä pienen
  yleishyödyllisen neuvonkin. Milloinka minä voisin sellaisen kätevyyden
  saavuttaa? Minusta näytti, ett'en voisi milloinkaan. Ja minua alkoi jo
  kaduttaa, että olin ruvennut koko puuhaan. Eihän minulla ollut siihen
  kykyä eikä siitä mitään kokemusta. Ennen vaikka kansakoulunopettajaksi!
  Mutta silloin tuli minulle avukseni luonteen ominaisuus, joka
  sanomalehtimiehille on hyvin suuriarvoinen ja joka pelastaa heidät
  kaikista pulmista. Me saamme kirjoittaa ja me totummekin kirjoittamaan
  asioista, joita emme ollenkaan ymmärrä ja joista ei meillä ole
  etäisintäkään käsitystä. Ja minä päätin kuin päätinkin ottaa vastaan
  viran, jonka toimittamisesta minulla ei ollut aavistustakaan.
  Saisinhan käydä edes Helsingissä, jos ei muuta.
  Ja kohta joulunpyhäin jälkeen--taisi olla vuonna 1881--läksin minä
  »omalla hevosella» ajamaan pääkaupunkia kohti. Eihän se ollut mitään
  sanomalehtimiehen kyytiä. Mutta enhän minä vielä ollutkaan mikään
  sanomalehtimies, en totta tosiaan ollutkaan.
  
  
  II
  
  »SUURI SUOMALAINEN JA ENSIMÄISET TEHTÄVÄNI SANOMALEHTIMIEHENÄ.
  »Päivälehti», n:o 256, 3 p:nä marraskuuta 1893.
  
  »Suuri Suomalainen» oli siihen aikaan pääkaupungin ainoa
  suomenkielinen sanomalehti ja oli ollut jo kauvan, kuinka kauvan
  lienee ollutkaan. Se oli yhtä vakava kuin vanhakin. Vaikk'ei silloin
  vielä ollutkaan »nuoria» eikä »vanhoja», niin kutsuivat sitä kaikki
  »vanhaksi» suomalaiseksi. »Se vanha Suomalainen», se oli samaa kuin se
  rakas, se hyvä, se taattu, se vankka j.n.e. Ja sillä oli paljon
  ystäviä, jotka sydämmestään antoivat anteeksi kaikki sen viat ja
  puutteet.
  Nykyajan kannalta katsottuna niitä olisi noita puutteita ollut
  paljonkin, mutta silloin niitä tuskin huomattiin, sillä »Päivälehti»
  ei vielä ollut korottanut yleisön vaatimuksia suomenkielisen
  sanomalehden suhteen eikä puolueen arvo sallinut verrata sitä
  ruotsinkielisiin, jotka olivat ajanmukaisemmin toimitetut.
  Aivan äskettäin oli lehti tullut jokapäiväiseksi. Ensimäisenä
  ylioppilasvuotenani se oli vielä ilmestynyt ainoastaan kolme kertaa
  viikossa, silloinkin iltapäivällä. Mutta oli ollut Turkin sota ja se
  on suuri merkkivuosi suomalaisen sanomalehdistön historiassa, sillä
  siitä alkoi meidän sanomalehdistömme kehitys. Siitä pitäen alkoi
  »Suuri Suomalainenkin» kannattaa ja kuulema voittoakin tuottaa, kun
  pienet osakkeet oli muutettu suuriksi ja suuret osakkeet tulleet
  lehden omistajiksi.
  Me oltiin siis koko poikia, kun meilläkin oli--päivälehti. Ja ilomme
  oli niin suuri, ett'emme koskaan nurkuneet, vaikka lehti
  kaupunkitilaajoille olisi tullutkin vasta klo 12 päivällä. Sillä sehän
  oli _päivä_lehti ja noudattihan se oikeastaan siinäkin suhteessa vain
  ohjelmaansa, joka oli silloin ja on vielä nytkin: »kiireeseen ei ole
  luotu Suomen mies».
  Uuden vuoden päivänä itsenään 1882 astuin minä »Suuren Suomalaisen»
  toimistoon. Saattamassa ja päätoimittajalle esittämässä oli minulla
  mukanani ennen mainittu ystäväni. Me nousimme ensin kivirappuja,
  sitten tulimme konttorihuoneisiin, joita oli kaksi, ja niiden läpi
  toimitushuoneisiin, joita oli yksi. Siinä huoneessa oli kaksi suurta
  hyllyä täynnä sanomalehtiä, nahkasohva ja pyöreä pöytä keskellä
  lattiaa, jonka äärestä kohosi pikkuinen, harvatukkainen, hermostuneen
  näköinen mies, jota ystäväni kutsui ristimänimeltään Teotoriksi.
  Teotori pisti minulle kättä, katsahti sivumennen pukuani, joka ehkä
  oli liika kansallinen kansallisenkin lehden toimittajan puvuksi, se
  kun oli kaikkein kotikutoisinta sarkaa, ja käski menemään--kirkkoon.
  Kirkossa en ollut käynyt vuosikausiin, Helsingin kirkossa en koskaan.
  Täytyy tunnustaa, että minua hiukan kummastutti tämä, vaikka
  tiesinkin, että »Suuri Suomalainen» oli silloin niinkuin on nytkin
  kirkollismielinen. Vaan luultavasti täällä on tapana alottaa uusi
  vuosi kirkossa käymällä, ajattelin, ja sanoa tokaisin jotain
  sanoakseni: »Lähteekö ne muutkin miehet kirkkoon?»
  Teotori purskahti nauramaan, samoin ystäväni ja konttorinainen, ja
  minä sain tietää, että minun oli mentävä Nikolainkirkon sakaristoon
  kirkkoherran kuulutuskirjasta kopioimaan vuoden varrella syntyneet,
  kuolleet, vihityt ja poismuuttaneet.
  Mennä Nikolainkirkon sakaristoon! Se oli helpompi sanoa kuin tehdä.
  Kun minä kirkkoa kiertelin ja kaartelin, niin näytti minusta kuin
  siinä olisi ollut sakaristoja joka kulmalla. Mutta joka kerta kun
  yritin sisään, tulin kirkkoon, jossa urut soivat ja väki veisasi.
  Viimein löysin oikean oven. Minua oli alkanut vähän pelottaa, että jos
  ne kaikki Helsingin papit ovat siellä sisällä ja minä keskellä
  kirkkoaikaa tulen heitä maallisilla hommillani häiritsemään, niin
  saattavat suuttua. Mutta ne ottivat minut hyvin ystävällisesti
  vastaan, sillä olihan Teotorin lehti teoloogienkin lehti, ja aukasivat
  kuulutuskirjansa eteeni, kantoivat tuolin istuakseni ja kastelivat
  kynänkin. Ja sillä tavalla suoritin minä kuin aika poika ensimäisen
  publisistisen koetehtäväni.
  Toinen kävi yhtä helposti. Se oli matkustaja- ja laivalistan
  suomentaminen, jotka jostain, en koskaan saanut selkoa mistä, tulivat
  toimistoon ruotsinkielisinä.
  Sanomalehtimiesurani oli siis avattu, arpa oli heitetty, alani oli
  löydetty. Enkä minä enää voinut käsittää, kuinka olin kutsumustani
  epäillyt. Teotori oli vahvistanut minua uskossani. Kun työn lomassa
  hänelle ujosti arvelin, että mahtaisiko minulla olla siihen
  tarvittavia ominaisuuksia, vakuutti hän lohduttavasti, ett'ei
  hänelläkään ollut sen enempää ollut. Hän sanoi, ett'ei siihen muuta
  tarvita kuin uutteruutta, sitkeyttä, käden nopeutta ja käsialan
  selvyyttä, etenkin käsialan selvyyttä. Ja nehän minulla oli--vielä
  siihen aikaan!--ja mitä puuttui, sen voisin saavuttaa.
  Voitte ehkä arvata, ett'eivät askeleeni paljoa painaneet, kun palasin
  toimistosta asuntooni. Minä olin siis sanomalehtimies, minä kuuluin
  »Suuren Suomalaisen» toimitukseen! Jo huomenna saisin nähdä työni
  painettuna, lukea /minun/ kirjoittamani väkiluvun muutokset,
  syntyneet, kuolleet, vihityt ja kastetut, lukea /minun/ laivalistani,
  /minun/ matkustajani!
  Painettaisinko ehkä runonikin vielä kerran?
  
  
  III
  
  TAPAHTUMIA »SUUREN SUOMALAISEN TOIMISTOSSA.
  
  »Päivälehti», n:o 261, 9 p:nä marraskuuta.
  
  Niinkuin jo edellä mainitsin, oli meillä pienessä toimistohuoneessa
  yksi ainoa pyöreä pöytä. Sen ääressä oli meitä kolme miestä,
  päätoimittaja, ulkomaanosaston toimittaja ja minä. Vaihtamatta
  sanaakaan pitkään aikaan ratuuttelimme me kukin paperiamme ja menimme
  työmme toimitettuamme tiehemme. Kaikilla oli määrätyt tehtävänsä,
  minulla kaikista koneellisimmat. Se oli parhaasta päästä vain
  käännöstyötä, jossa vähänä vaihteluna oli se, kun aina parin viikon
  kuluttua sain käydä valtuusmiesten kokouksissa. Ulkomaanosaston
  toimittaja käänsi hänkin ja valitti välistä, että hätäkö niillä on
  noilla ruotsalaisilla lehdillä, jotka saavat käyttää saksia kaikkeen.
  Päätoimittajakin teki paljon käännöstyötä tai luki läpi kaikki mitä me
  muut olimme kääntäneet. Sen lisäksi hän korjaili maaseutukirjeitä ja
  muita lähetettyjä kirjoituksia, joilla lehti parhaasta päästä
  täytettiin.
  Pääartikkeleita hän kirjoitti harvemmin ja silloinkin suurella
  vaivalla. Hän puri partaansa ja poltteli paljon, pyyhki välistä pois
  kaikki, mitä oli kirjoittanut, kirosi haikeasti ja alkoi kaikki
  uudestaan. Silloin minä en uskaltanut liikahtaakaan, en
  hiiskahtaakaan. Hän se myöskin hoiti pikkupolemiikkeja muiden lehtien
  kanssa ja sitä oli aika paljon, yhtä paljon kuin nytkin. Mutta silloin
  sitä ei, jumalan kiitos, tarvinnut käydä muita kuin ruotsinmielisiä
  vastaan. Koko maaseutusanomalehdistön kesken vallitsi vielä rauha ja
  rakkaus. Vaan ruotsalaiset lehdet, ne ne saivat takkiinsa niin että
  pölisi.
  Näki jo etäältä Teotorista, milloin hän oli hyvällä
  polemiikkituulella. Hän ei purrut partaansa, ei kiroillut, ei
  liikahdellut hermostuneesti tuolillaan, vaan veteli tyytyväisen
  näköisenä viiksiään, tuon tuostakin hymähtäen ja purskahtaen välistä
  lyhyeen nauruunkin. Eikä hän malttanut pidättäytyä, jo luki meillekin,
  mitä oli kirjoittanut. Ne olivat lyhyitä, ilkeitä, ivallisia pätkiä,
  niissä oli sellaisia sanoja kuin »moinen vastustaja», »mutta
  rehellistä menettelyä emme tosin ole tottuneetkaan siltä taholta
  odottamaan», »taas uusi todistus liberaalisen puolueen kuuluisasta
  liberaalisuudesta», »/Qvod erat demonstrandum/» y.m.s. Meistä muista
  se oli tietysti yhtä sukkelaa ja onnistunutta kuin päätoimittajasta
  itsestäänkin, sillä olihan hän päätoimittaja. Eikä ainoastaan meistä,
  mutta nähtävästi kaikista muistakin, sillä kaikki, jotka siihen aikaan
  kirjoittivat sanomalehtiin, koettivat kirjoittaa niinkuin »Suuri
  Suomalainen.» Kaikki se, mikä meidän toimistosta kajahti maaseudulle,
  tuli sieltä monisteltuna takaisin. »Samat sanat, vaikka vähän
  kovemmin» saatiin lukea kaikissa maaseutulehdissä. Ja luultavasti oli
  tämä kirjoitustapa kansallista, koska se yhäkin vielä on pysynyt
  käytännössä »Suuren Suomalaisen» polemiikeissa, joissa sitä nyt
  eroituksetta käytetään sekä oman puolueen että vastapuolueen kanssa
  riidellessä.
  Mutta paitse pöytää oli toimistossa sohvakin, nahkasohva, joka
  erityisistä syistä on mieleeni painunut. Se on näet, niinkuin
  luonnollista onkin, hyvin likeisessä yhteydessä niiden vieraiden
  kanssa, jotka tuon tuostakin tulivat »Suuren Suomalaisen» toimitusta
  tervehtimään. Ja niiden joukossa olivat kaikki meidän nykyiset suuret
  miehemme. Silloin tosin eivät vielä suuret eikä pienet, vaan siltä
  väliltä, sillä Snellman eli vielä ja hänen nimensä piti muut
  varjossaan. He tulivat sinne tavallisesti kerta päivässä uutisia
  kuulemaan ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Niistä en saanut
  kuitenkaan minä paljon tietää ennen kuin ehkä seuraavan päivän
  lehdestä, sillä Teotori vapautti minut velvollisuuksistani sanoen:
  »saat mennä!» Useimmittain oli heillä käsikirjoitustakin mukanaan,
  sillä ne ne olivat, jotka pääartikkeleita kirjoittivat.
  Heitä tuli vanha Yrjö ja hänen veljensä Jaakko. Tuli rehevä, terhakka
  numeromies K.F.I. ja nopeakielinen, pulloposkinen pankkimies W.E.,
  joka aina puhui ruotsinkieltä, tuli tuo lasisilmäinsä yli katseleva
  Kangasalan karhu, aina iloinen »Matti» (Antti J.), jolla oli
  minullekin joku ystävällinen sana sanottavana, ja kirkassilmäinen
  Suonio, joka aina pisti kättä minullekin, samoinkuin puolueen ainoa
  kenraalikin. Puolueen ainoata luutnanttia, joka myöhemmin on astunut
  näyttämölle, ei vielä siihen aikaan näkynyt.
  Ahkeroita vieraita, vaikka vähemmän tervetulleita, olivat
  valtiopäivämiehet, varsinkin talonpojat, jotka näkyivät katsovan
  velvollisuudekseen tulla äänenkannattajaansa tervehtimään. Heitä tuli
  pitkin päivää, kiireisimpänäkin työ-aikana, ja he istuivat kauvan ja
  tupakoivat paljon niinkuin olisivat olleet omassa tuvassaan. Ja vasta
  sitten, kun oli kahlattu läpi kaikki maan asiat ja kaikki kansan
  toivomukset, tuli oikea asia esille: »miksi ei minun lausuntoani ole
  otettu lehteen?»--»Jaa, niin, en minä tiedä... minä kysyn
  referentiltä,» oli toimittajan tavallinen vastaus. Vaan ukot tiesivät,
  millaista se oli tuo referentiltä kysyminen ja vääntivät melkein
  jok'ikinen povitaskustaan paksun paperipinkan, jossa oli heidän
  lausuntonsa kirjoitettuna. Niitä kutsuttiin toimittajain kesken
  »vaalisaarnoiksi» ja melkein poikkeuksetta saivat ne vaeltaa kaappiin,
  josta ne sitten kesemmällä, kun sattui puutetta paremmasta
  käsikirjoituksesta, pääsivät julkisuuteen.
  Tuo alituinen edusmiesten tulva olisi voinut panna kovahermoisemmankin
  miehen kärsivällisyyden koetukselle, kuin mitä oli »Suuren
  Suomalaisen» toimittaja. Ja täytyi minun ihmetellä, kuinka
  kärsivällisesti hän osasi tätä yleisöään palvella. Oven käydessä ja
  raskaiden askelien junnahdellessa etuhuoneessa, hän kimmahti
  tuoliltaan, raastoi tukkaansa ja huokasi epätoivoisena: »Jo taas!»
  Mutta kun tulija seisoi selän takana, millä hellyydellä, millä
  sydämmellisyydellä hän osasikaan ottaa häntä vastaan ja millä maltilla
  kuunnella loppumattomia laverruksia! Ja tuskin oli yksi poistunut ja
  hän saanut kuivuneen kynänsä taas käymään, kun tuli toinen ja kolmas
  ja samat jutut alkoivat uudelleen.
  Eivätkä ne kuitenkaan ne olleet toimituksen pahimpia vitsauksia.
  Kuka meistä ei muistaisi Sipi-vainajata, jolla on niin suuret ansiot
  kansanrunoutemme rikastuttamisessa ja jonka sanotaan kielemmekin
  tutkimista rikastuttaneen! Mutta monien ominaisuuksiensa ohessa oli
  hänellä sekin, että hän tahtoi olla runoilija ja publisisti ja saada
  kumpaisenakin esiintyä. Ollen »Suuren Suomalaisen» entisiä
  toimittajia, tahtoi hän edelleenkin sen palstat käytettäväkseen. Ja
  hän saikin. Sai ensin runojansa ja sittemmin proosaansa varten.
  Muistan edellisistä muutaman ulkoakin. Se oli kirjoitettu erään
  rautatiejuhlan johdosta eikä ole hullumpia, vaikka sitä semmoisena
  siihen aikaan naurettiin. Kun rautatiejuhlat ovat tätä nykyä
  päivänkysymyksiä, panen sen tähän. Se on näin kuuluva:
   Nytpä Suomi suloin iloitse,
   Sekä riemuin riemuele,
   Kun olet vyötty riennon vyöllä.
   Riennon rintaseppeleillä,
   Suomen riennon rintavöillä
   Kansan kunniasiteillä!
   Riennon on juhla joutununna,
   Riennon on aurinko ylennyt,
   Riennon on aika auvennunna,
   Riennon on ikä alettu.
   Riennon on ikä ikuinen,
   Riennon on päivä päättymätön.
   Siis Suomi suloin iloitse,
   Sekä riemuin riemuele,
   Terve tiemme, terve työmme,
   Terve vyömme ja väkemme!
  Se oli runoa. Ja proosassa oli silloin tällöin monen palstan pituisia
  polemiikkeja ruotsinmielisiä vastaan. En niitä kuitenkaan koskaan
  lukenut enkä kuullut muidenkaan lukeneen. Erään kerran oli kuitenkin
  hänen kirjoituksensa varustettu esipuheella: »Emme ole tahtoneet
  kieltää sijaa seuraavalta sepustukselta, josta kirjoittaja itse
  vastatkoon.» Oikeampi olisi ollut sanoa: emme ole /uskaltaneet/ j.n.e.
  sillä nämä kirjoitukset pakotettiin pakottamalla lehteen. Ei tosin
  painolain nojalla, mutta lain, joka oli sitä paljoa tehokkaampi,
  niinkuin kohta tulen kertomaan.
  Kuulin jo ennen toimitukseen tuloani olleen pienempiä otteita »Suuren
  Suomalaisen» toimistossa. Ne olivat päättyneet siten, että Sipi
  miehissä työnnettiin ulos ja hänen kirjoituksensa paperikoriin. Mutta
  vuosi vuodelta tuli hän yhä rohkeammaksi. Hänestä kerrankin
  päästääkseen otettiin nyt tuo runo lehteen. Sitä ei kuitenkaan olisi
  pitänyt tehdä, sillä vaatimukset siitä vaan suurenivat. Isolla
  kiljunnalla ja hampaitten hionnalla sai hän aikaan sen, että hänen
  polemiikkinsakin tuli lehteen, mutta varustettuna yllä mainitulla
  esipuheella. Vaan siitä oli seurauksena tapaus, joka luultavasti on
  ainoa laatuaan meidän sanomalehdistömme historiassa.
  Sen jälkeisenä päivänä kuin kirjoitus oli ollut lehdessä julaistuna,
  istuttiin »Suuren Suomalaisen» toimistossa suljettujen ovien takana,
  sillä jo ennen toimitustunnin alkamista oli Sipi käynyt Teotoria
  tapaamassa. Pieninkin risahdus konttorissa sai meidät työstämme
  lakkaamaan ja kuuntelemaan. Jo kuului tuttu änkyttävä ääni kysyvän,
  onko toimittaja tavattavissa. Konttorinainen vastaa niinkuin oli
  neuvottu, ett'ei toimittaja ole tavattavissa. Mutta samassa tarttuu
  käsi lukkoon. Teotori tarttuu toiselta puolelta. Molemmat vääntävät
  voimiensa takaa, voitto on epätietoinen ja me seuraamme suurella
  jännityksellä tapahtumien kehitystä.--»Aukase!» kähisee ääni oven
  takana.--»Aukase, riivattu!» kähisee sama ääni uudelleen. Mutta
  Teotori ei aukase. Kolmatta kertaa ei ääni enää kähähdäkään, vaan sen
  sijaan lentää ovi auki kauhealla pamahduksella, sisään syöksyy ensin
  ojennettu petolinnun koura, sitten toinen samanlainen koura, pieni
  pää, piippoparta, pörrötukka ja tulta hehkuvat silmät. Hirviö parkuu,
  kiljuu, syleksii ja karkaa Teotorin tukkaan, partaan, kaulukseen, ja
  pienessä kammarissa syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta. Iskut,
  temmellykset, käännähdykset ja pyörähdykset ovat niin nopeat, että
  meidän on turha koettaakaan saada sormiamme väliin. Mutta yhtäkkiä
  tekee Teotori jonkun sukkelan käsitempun ja hänen vastustajansa lentää
  selälleen nahkasohvalle, samalla kun Teotori omia karvojaan pölisten
  pelastuu ovesta ulos. Vaan nähdessään saaliin käsistään päässeen
  joutuu hänen vainoojansa voimattoman kiukkukohtauksen valtaan, ja kuin
  pahankurinen lapsi--ja lapsihan hän oikeastaan olikin--heitäkse hän
  sohvalle pitkäkseen ja alkaa potkia jaloillaan, potkii rikki sohvan
  selustimen, särkee tuolin ulkomaanosaston toimittajan alta, kaataa
  kerta romauksella koko toimituspöydän, josta paperit ja kirjat
  lentävät hajalleen ja muste vuotaa lattiata pitkin. Mutta nyt on
  tullut meidän vuoromme, me tartumme villikkoa niskaan ja ohjaamme
  hänet ulos, jonne hän nyt siivosti lähteekin, saatuaan sydämmensä
  puretuksi.
  Mutta mistä on Sipi niin silmittömästi suuttunut? Sen hän selittää
  huomenna tullessaan katuvaisena tekoaan anteeksi pyytämään. Hänen
  kirjoituksensa olisi pitänyt panna pääartikkelin paikalle, tai ainakin
  olla sitä varustamatta häntä halventavalla esipuheella.
  Teotori antoi tietysti anteeksi ja lisäsi tähän lahjaansa
  kymmenmarkkasen pyydettyä tekijäpalkkiota, kuitenkin sillä
  pisteliäällä huomautuksella, ett'ei hän tule /lehteä/ velkomaan
  maksetusta summasta.
  
  
  IV
  
  »SUUREN SUOMALAISEN PÄÄTOIMITTAJA.
  »Päivälehti», n:o 267, 16 p:nä marraskuuta 1893.
  
  Saammehan me sanomalehtimiehet tehdä pientä pilaa toisistamme, mutta
  me sen kuitenkin kaikista parhaiten tiedämme, mitkä vastukset meillä
  on voitettavina ja kuinka työmme on vaivaloista ja kiittämätöntä.
  Sanomalehden päätoimittajan asema on melkein kuin teatterin johtajan.
  Koko koneisto, koko tuo loistava aparaatti, joka yleisön silmiä
  häikäsee, on tavallisesti yhden miehen miettimä ja järjestämä, mutta
  kun yleisö taputtaa käsiään ja huutaa hyvä-huutoja näyttelijöille tai
  kirjailijoille, unohtuu melkein säännöllisesti se mies, jonka ansio on
  suurin. Ei muisteta, että ne, jotka saavat näyttämöllä esiintyä,
  taikka käyttävät päätoimittajan hiellä ja vaivalla vuosikausia
  hoitamaa lehteä lahjojensa ja mielipiteittensä esille tuomiseksi, ovat
  tulleet siihen tilaisuuteen ainoastaan siten, että on ollut se sitkeä
  mies, joka heitä kaikkia n.s. on selässään kantanut ja joka on