Salammbo: Historiallinen romaani - 01

  
  SALAMMBO
  Historiallinen romaani
  Kirj.
  GUSTAVE FLAUBERT
  Suomensi Jalmari Finne
  
  
  
  Helsingissä,
  Kustannusosakeyhtiö Otava
  1908.
  
  
  SISÄLLYS:
   I. Juhla.
   II. Siccassa.
   III. Salammbo.
   IV. Karthagon muurien juurella.
   V. Tanit.
   VI. Hanno.
   VII. Hamilkar Barkas.
   VIII. Makarin taistelu.
   IX. Sotaretkellä.
   X. Käärme.
   XI. Teltassa.
   XII. Vesijohto.
   XIII. Molok.
   XIV. Piilu-sola.
   XV. Matho.
  
  
  I.
  JUHLA.
  
  Juhlaa vietettiin Megarassa, Karthagon esikaupungissa, Hamilkarin
  puistossa.
  Ne sotilaat, joiden johtajana hän Siciliassa oli ollut, pitivät
  upeita pitoja viettääkseen Eryxin taistelun vuosipäivää, ja kun
  päällikkö oli poissa ja kun heitä oli lukuisasti koolla, niin he
  söivät ja joivat täysin vapaasti.
  Osastopäälliköt, joilla oli pronssikothurnit jalassaan, olivat
  sijoittuneet keskikäytävälle purppuraisen, kultaripsuisen
  telttakatoksen alle, joka tallien seinän luota ulottui palatsin
  alimmalle penkereelle asti; tavalliset sotilaat olivat hajaantuneet
  puiden siimekseen, joiden suojasta näkyi suuri joukko tasakattoisia
  rakennuksia, viininpuserrusvajoja, kellareita, aittoja,
  leipomahuoneita ja asevarastoja, norsujen tarha, villipetojen
  häkkiluolia ja orjien vankila.
  Viikunapuita kasvoi kyökkien ympärillä; sykomoorimetsä ulottui
  lehtoon, jossa granaattiomenat hohtivat puuvillapensaan valkoisten
  höytyvien keskellä; viiniköynnökset raskaine terttuineen kiersivät
  pinioiden runkoja; ruusukenttä loisti plataanien alla; siellä
  täällä nurmikoilla huojui liljoja; musta hiekka, johon oli
  survottua korallia sekoitettu, peitti tiet, ja keskellä muodosti
  sypressikäytävä läpi puiston kuten kaksinkertaisen viheriäisen
  obeliskirivin.
  Palatsi, joka oli keltatäpläisestä numidialaisesta marmorista
  rakennettu, näkyi puiston perällä, ja sen neljä kerrosta kohosi
  penkerittäin leveältä perustalta. Sen leveät, ebenpuusta tehdyt
  portaat, joiden jokaisen astimen kulmassa oli voitetun galeerin
  keula, sen punaiset, mustan ristin jakamat ovet, sen vaskiset
  piikkirivit, jotka alhaalta estivät skorppiooneja palatsiin
  pääsemästä, sen kullatuista tangoilta laaditut ristikot, jotka
  ylhäältä sulkivat sen aukkoja, koko palatsi kaikkineen tuntui tuossa
  räikeässä loistossaan sotilaista yhtä juhlalliselta ja salaperäiseltä
  kuin Hamilkarin kasvotkin.
  Neuvosto oli määrännyt heille hänen puistonsa juhlapaikaksi;
  haavoittuneet, jotka makasivat Eshmunin temppelissä, olivat jo
  aamun koittaessa lähteneet liikkeelle ja olivat kainalosauvojensa
  nojalla laahaantuneet sinne. Joka hetki saapui uusia juhlijoita.
  Joka tietä myöten tulvehti niitä taukoamatta, kuten virtoja, jotka
  vuolaina laskevat samaan järveen. Puiden lomitse näkyi puolialastomia
  kyökkiorjia hätäillen juoksevan; nurmikoilla gasellit pakenivat
  määkyen; päivä laski ja sitruunapuiden tuoksu teki vielä raskaammaksi
  tämän hikoilevan joukon ympärillä olevan ilman.
  Tänne oli kokoontunut kaikkia kansallisuuksia, ligurialaisia,
  lusitanialaisia, balearilaisia, neekerejä ja roomalaisia karkulaisia.
  Leveän doorilaisen murteen rinnalla helähtivät keltiläisten kalskuvat
  tavut kuin taisteluvaunut, ja ioonilaiset päätteet sekaantuivat
  erämaan kerakkeihin, teräviin kuin shakaalin kiljunta. Kreikkalaiset
  tunsi heidän hoikasta vartalostaan, egyptiläiset vaakasuorista
  olkapäistään, kantabrialaiset paksuista pohkeistaan. Karialaiset
  leyhyttivät ylpeinä kypärinsä sulkatöyhtöjä, kappadokialaiset
  jousimiehet olivat kasvien nesteellä maalanneet suuria kukkia
  ruumiisensa, ja muutamat lydialaiset aterioivat naisten puvuissa,
  pehmeät jalkineet jaloissaan ja renkaat korvissaan. Muutamat olivat
  juhlan kunniaksi sivelleet koko ruumiinsa sinoberilla ja muistuttivat
  korallista veistettyjä kuvapatsaita.
  He lojuivat tyynyillä, tai söivät kyyryllään istuen suurista
  vadeista tai maaten vatsallaan vetivät niistä lihapaloja, ja
  kyynärpäihinsä nojaten muistuttivat leijonia, jotka rauhallisessa
  asennossa paloittelevat saalistaan. Viimeksi tulleet nojautuivat
  puiden runkoihin katsellen matalia pöytiä, jotka puoliksi peittyivät
  tulipunaisiin peitteisiin, ja odottivat vuoroaan.
  Hamilkarin kyökit eivät olisi riittäneet, siksi Neuvosto oli
  lähettänyt tänne orjia, astioita ja lepovuoteita; ja keskellä
  puistoa näkyi, kuten taistelukentällä kuolleita poltettaessa, suuria
  loimuavia tulia, joilla härkiä paistettiin. Aniksella siroitetut
  leivät olivat suurien juustojen vieressä, jotka olivat diskuksia
  raskaammat. Suurissa maljoissa oli viiniä ja metallikannuissa vettä
  ja kultalangoista punotuissa koreissa kukkia. Kaikkien silmistä
  välkehti ilo, kun kerrankin saatiin mielin määrin ahmia; siellä
  täällä alkoi laulu kaikua.
  Ensin tarjottiin viheriäisellä kastikkeella höystettyjä lintuja
  punaisilla savivadeilla, jotka olivat mustilla maalauksilla
  kirjailtuja, sitten kaikellaisia simpukoita, joita kootaan
  punilaiselta rannalta; vehnä-, papu- ja ohrakeitosta, kuminalla
  höystettyjä etanoita ma taloissa meripihka-vadeissa.
  Sitten tuotiin pöydät täyteen lihaa: antilopeja sarvineen,
  riikinkukkoja sulkineen, kokonaisia makeassa viinissä keitettyjä
  lampaita, kameelin ja puhvelihärän reisiä, suolakalakastikkeella
  höystettyjä siiliä, paistettuja heinäsirkkoja ja maustettuja
  metsähiiriä. Tamrapanni puusta tehdyissä maljoissa ui keskellä
  saframia rasvapaloja, kaikkialla tulvi suolaliemen, tryffelin ja
  assafoetidan haju. Hedelmäpyramiidit vyöryivät hunaja kaakkujen
  päälle, eikä oltu unohdettu noita pieniä suurivatsaisia ja
  punervakarvaisia koiria, joita lihotettiin oliivivanukkeella, jota
  karthagolaista ruokalajia muut inhosivat. Oudot, hämmästyttävät
  ruokalajit kiihoittivat vatsan ahneutta. Gallialaiset, joiden
  pitkät hiukset olivat solmitut päälaelle, sieppasivat arbuuseja
  ja sitruuneja, joita he pureskelivat kuorineen kaikkineen.
  Neekerit, jotka eivät koskaan olleet nähneet meriäyriäisiä, repivät
  kasvonsa niiden punaisiin kuoriin. Mutta sileäksi ajellut marmoria
  valkoisemmat kreikkalaiset heittivät taakseen jätteet lautaseltaan,
  jota vastoin brutiumilaiset paimenet sudennahkapukimissaan ahmivat
  vaiti, kasvot ruuan sekaan painuneina.
  Tuli yö. Sypressikäytävän yli pingoitettu telttakatos otettiin pois
  ja tuotiin soihtuja.
  Maaöljyn porfyrimaljoissa leimuavat liekit peloittivat sedripuissa
  olevia kuulle pyhitettyjä apinoita. Ne alkoivat kirkua, ja se huvitti
  sotilaita.
  Suikeat liekit kuvastuivat vaskivarustuksiin. Erilaisia valosäteitä
  sinkoili jalokivillä koristetuista maljoista. Viinimaljojen
  sivujen pyöreä pinta kuvasti esineet levenneinä; potilaat
  tunkeilivat niiden ympärille, katselivat ällistellen kuvaansa ja
  irvistelivät remahtaakseen nauruun. He heittelivät pöytien yli
  norsunluu-jakkaroita ja kultaisia lastalusikoita. He joivat täysin
  siemauksin kaikkia kreikkalaisia viinejä, joita nahkaleileissä
  säilytettiin, campanialaisia saviastioissa pidettyjä viinejä,
  kantabrialaisia tynnyreissä tuotuja viinejä, rintamarja-, puu-,
  kaneeli- ja lotusviinejä. Maassa oli viini-lätäkköjä, joissa jalka
  luiskahti. Lihan höyryt ja syövien hengitys nousivat ilmaan puiden
  oksien lomitse. Samalla aikaa kuului syömisen maiskutusta, sanoja,
  laulua, pikarien kilinää, campanialaisten maljojen särkyessä
  tuhansiksi sirpaleiksi tai hopeisen vadin pehmeästi helähdellessä.
  Jota enemmän heidän juopumuksensa lisääntyi, sitä selvenit, min
  he muistivat Karthagon tekemiä vääryyksiä. Tasavalta oli sodan
  uuvuttamana koonnut kaupunkiinsa kaikki palaavat joukot. Gisko,
  heidän sodanjohtajansa, oli kuitenkin ollut niin viisas, että
  oli heidät lähettänyt Karthagoon pienemmissä ryhmissä tehdäkseen
  palkansuorituksen helpommaksi, ja Neuvosto oli uskonut, että sotilaat
  lopulta suostuisivat jossain määrin, palkan vähennyksiin. Mutta nyt
  oli suuttumus herännyt siitä, ettei palkkoja voitukaan suorittaa.
  Tämän velan sekoitti kansa yhteen niiden kolmentuhannen kahdensadan
  euboialaisen talentin kanssa, jotka Lutatius oli vaatinut, ja siksi
  he pitivät armeijaa samoin kuin Roomaakin Karthagon vihollisena.
  Palkkasoturit huomasivat sen; siksi heidän suuttumuksensa
  purkautuikin uhkauksiin ja omavaltaisuuksiin. Lopuksi he vaativat
  saada yhtyä juhlimaan muuatta voittoaan, ja rauhanpuolue suostui
  siihen kostaakseen Hamilkarille, joka oli niin kauvan ylläpitänyt
  sotaa. Sota oli loppunut vastoin Hamilkarin kaikkia ponnistuksia,
  ja siksi hän epätoivoissaan oli luovuttanut Giskolle palkkasoturien
  johdon. Kun nyt hänen palatsinsa määrättiin heidän juhlapaikakseen,
  niin suunnattiin häneen osa siitä vihasta, joka kohdistui heihin.
  Sitäpaitsi menot siitä nousivat suunnattoman suuriksi; ja hän sai ne
  melkein yksinään suorittaa.
  Palkkasoturit ylpeilivät saatuaan tasavallan taipumaan ja
  uskoivat vihdoinkin pääsevänsä kotimaahansa verensä palkka viitan
  niskapussissa. Mutta kun he nyt juopumuksen höyryjen läpi muistelivat
  kaikkia ponnistuksiaan, niin ne olivat heidän mielestään kerrassaan
  ihmeellisiä ja heille oli siis maksettu liian pieni palkka. He
  näyttelivät arpiaan, kertoivat taisteluistaan, matkoistaan ja
  kotiseutujansa metsästyksistä. He matkivat villipetojen huutoja
  ja niiden hyökkäystä. Sen jälkeen he panivat toimeen mielettömiä
  vedonlyöntejä; he pistivät päänsä viiniruukkuihin ja joivat
  taukoamatta kuin janoiset kameelit. Eräs jättiläiskokoinen
  lusitanialainen, kantaen kummassakin kädessään miestä, juoksi pöytien
  yli pärskyttäen koko ajan tulta sieramistaan. Lakedaimonilaiset,
  jotka eivät olleet laisinkaan riisuneet varustuksiaan, hyppivät
  raskaasti. Muutamat lähentelivät naisten tavoin, tehden rivoja
  liikkeitä; muutamat asettuivat aivan alasti taistelemaan
  gladiaattorien tavoin viiniruukkujen sekaan ja eräs joukko
  kreikkalaisia kiersi tanssien vaasia, johon oli kuvattu nymfejä,
  samalla kun muuan neekeri löi härän luulla pronssikilpeen.
  Äkkiä kuulivat he valittavaa, vuoroin voimakasta ja vuoroin vienoa
  laulua, joka nousi ja laski ilmassa kuin haavoitetun linnun siivet.
  Se oli työvankilassa olevien vankien laulua. Sotilaat syöksyivät
  äkkiä ylös ja riensivät heitä vapauttamaan.
  He palasivat huutojen kaikuessa ajaen keskellä tomupilveä
  pariakymmentä miestä, jotka eroittautuivat kalpeutensa kautta
  kaikista muista. Pieni, musta, suppilon tapainen huopalakki peitti
  heidän paljaaksi ajeltua päätään; heillä kaikilla oli puiset
  sandaalit jalassaan ja heidän kulkiessaan kalisivat kahleet kuin
  rämisten kulkevat rattaat.
  He saapuivat sypressikäytävälle ja hajosivat joukon keskeen, joka
  alkoi heiltä kysellä. Eräs heistä jäi syrjään seisomaan. Hänen
  risaisen tunikansa läpi näkyi hartioissaan pitkiä arpijuovia.
  Painaen päänsä alas katsoi hän epäluuloisena ympärilleen ja sulki
  silmänsä soihtujen häikäisevässä valossa; mutta kun hän näki, ettei
  kukaan näistä aseellisista miehistä aikonutkaan hänelle mitään pahaa
  tehdä, niin syvä huokaus nousi hänen rinnastaan; hän änkytti, nauroi
  kirkkaiden kyynelten huuhdellessa hänen poskiaan; sitten tarttui hän
  suuren viinikannun korviin, nosti sen suoraan ylös käsillään, joista
  kahleet riippuivat ja katsoen taivasta kohden ja yhä pidellen maljaa,
  hän lausui:
  -- "Terve ensiksi sinulle, Baal-Eshmun vapauttaja, jota synnyinmaani
  kansa kutsuu Aesculapiukseksi! ja teille, lähteiden, valon ja metsän
  haltijat! ja teille, vuoristoissa ja maaluolissa piilevät jumalat!
  ja teille, voimakkaat, loisto varusteiset miehet, jotka olette minut
  vapauttaneet!"
  Ja sitten antoi hän maljan vaipua alas ja kertoi tarinansa. Hänen
  nimensä oli Spendius. Karthagolaiset olivat ottaneet hänet vangiksi
  Eginatisaarten meritaistelussa, ja kreikan, ligurian ja punian
  kielellä kiitti hän kerta vielä palkkasotureita; hän suuteli heidän
  käsiään; sitten onnitteli hän pitojen johdosta, samalla ihmetellen,
  ettei hän nähnyt siellä pyhän legionan maljoja. Nämä maljat,
  joiden kullakin kuudella särmällä oli smaragdeista tehty viinipuu,
  kuuluivat asekunnalle, joka muodostettiin yksinomaan hyvin kookkaista
  ylimyksistä. Niiden käyttäminen oli etuoikeus, melkein papillinen
  kunnia; sen tähden eivät palkkasoturit himoinneetkaan mitään
  tasavallan aarteista niin kuin juuri niitä. He vihasivat niiden
  vuoksi legionaa ja oli nähty muutamien panevan henkensä alttiiksi
  saadakseen kerran mielettömäksi nautinnokseen juoda noista maljoista.
  Siksi lähettivät he niitä hakemaan. Niitä säilyttivät syssitit; nämä
  olivat kauppiasliittoja, jotka söivät yhteisiä aterioita. Orjat
  palasivat. Tähän aikaan kaikki syssitien jäsenet nukkuivat.
  -- "Herättäkää ne!" vastasivat palkkasoturit.
  Toisen kerran käytyään selittivät orjat niitä säilytettävän
  temppelissä.
  -- "Avatkaa se!" vastattiin heille.
  Ja kun orjat vavisten myönsivät, että ne olivat sotapäällikkö Giskon
  huostassa, niin huusivat palkkasoturit:
  -- "Tuokoon hän ne tänne!"
  Gisko ilmestyi vähän ajan päästä puutarhan perältä pyhän legionan
  seuraamana. Hänen laaja, musta viittansa, jonka jalokivillä
  koristettu mitra kiinnitti pään päälle, ja joka valui hänen
  ympärilleen hänen hevosensa kavioihin asti, liittyi etäältä
  katsottaessa yön väriin. Ei näkynyt muuta kuin hänen valkoinen
  partansa, hänen säteilevä päähineensä ja kolminkertainen, suurista
  sinisistä levyistä tehty kaulanauhansa, joka valui, hänen rinnalleen.
  Nähdessään hänet, tervehtivät sotilaat häntä suurella riemuhuudolla,
  kaikki kiljuivat:
  -- "Maljat! Maljat!"
  Hän alkoi selittämällä, että jos heidän rohkeutensa otetaan varteen,
  niin he ne ansaitsivat. Joukko ulvoi ilosta käsiään taputtaen.
  Hän sen kyllä tiesi, hän, joka taistelussa oli heitä johtanut ja joka
  viimeisen joukon kera oli palannut viimeisellä galeerilla!
  -- "Se on totta! se on totta!" sanoivat he.
  Mutta, jatkoi Gisko, tasavalta oli antanut kunkin kansakunnan
  pysyä omana ryhmänä, oli kunnioittanut heidän tapojaan,
  jumalanpalvelustaan; he olivat vapaita Karthagossa! Mitä noihin
  maljoihin tulee, niin ne olivat yksityistä omaisuutta. Äkkiä
  Spendiuksen vierestä syöksyi muuan gallialainen pöytien yli ja juoksi
  suoraan Giskoa kohden, jota hän uhkasi heiluttaen kahta paljasta
  kalpaa.
  Keskeyttämättä puhettaan iski sotapäällikkö häntä raskaalla
  norsunluusauvallaan päähän: barbari kaatui. Gallialaiset karjuivat,
  ja heidän raivonsa tarttui toisiin; he olivat vähällä hyökätä
  legionan kimppuun. Gisko kohotti olkapäitään nähdessään näiden
  kalpenevan. Hän ajatteli, että hänen rohkeutensa oli voimaton
  vastustamaan noita raakoja, vimmatuita petoja. Parempi oli
  jälestäpäin kostaa jonkun ansan avulla; sen vuoksi hän viittasi
  sotilailleen ja poistui hitaasti. Sitten, portilla, kääntyi hän
  palkkasoturien puoleen ja huusi, että he vielä saavat tekoansa katua.
  Juhla alkoi uudelleen. Mutta Gisko saattoi palata, ja piirittäen
  etukaupungin, joka oli aivan kallion reunalla, murskata heidät muuria
  vastaan. Silloin tunsivat he suuresta joukostaan huolimatta itsensä
  avuttomiksi; ja suuri kaupunki, joka nukkui heidän alapuolellaan
  yön pimeässä, äkkiä peloitti heitä lukuisine portaineen, mustine,
  korkeine taloineen ja outoine jumalineen, jotka olivat vielä
  julmemmat kuin sen asukkaat. Etäällä liikkui muutamia laivalyhtyjä
  satamassa, ja Khamonin temppelistä välkkyi valo. He muistivat
  Hamilkaria: Missä hän oli? Miksi hylkäsi hän heidät rauhan tultua?
  Hänen erimielisyytensä Neuvoston kanssa olikin epäilemättä vain
  tekosyy voidakseen heidät tuhota. Heidän tyydyttämätön vihansa
  suuntautui häneen; ja he kirosivat häntä yllyttäen vihanvimmaisten
  puheittensa kautta toinen toisiaan. Tällä hetkellä kokoontui paljon
  väkeä plataanien alle. He riensivät katsomaan neekeriä, jonka jäsenet
  sätkähtelivät, silmät tuijottivat, pää heittäytyi taapäin, ja suusta
  valui vaahto. Joku huusi, että hän on myrkytetty. Kaikki luulivat
  olevansa myrkytettyjä. He hyökkäsivät orjien kimppuun; kamala melske
  syntyi ja hävityksen huumaus vallitsi juopuneen armeijan. He iskivät
  umpipäätä ympärilleen, särkivät ja surmasivat: muutamat viskoivat
  soihtuja pensaistoihin; toiset kumartuivat leijonahäkkien aidan yli
  ja surmasivat leijonat nuolilla; uhkarohkeimmat hyökkäsivät norsujen
  tarhaan, he tahtoivat katkoa niiden kärsän ja syödä norsunluuta.
  Mutta balearilaiset linkomiehet, jotka saadakseen rauhassa ryöstää
  olivat kiertäneet palatsin nurkan taakse, kohtasivat tiellään korkean
  Indian kaislasta tehdyn aitauksen. He leikkasivat tikareillaan
  lukon hihnat poikki ja olivat silloin palatsin Karthagon puolisen
  päädyn puolella, uudessa taiteellisesti leikellyssä puutarhassa.
  Valkoiset, pitkässä, tiheässä rivissä kasvavat kukat muodostivat
  taivaansinisellä maalla pitkiä tähdenlennon muotoisia kaarevia
  viivoja. Pimeistä pensaikoista lainehti kuuma, hunajainen tuoksu.
  Muutamien puiden rungot oli sivelty sinoberilla muistuttaen siten
  verisiä pylväitä. Keskellä oli kahdentoista kuparipylvään päässä
  lasipallot, ja punertava valo täytti heikosti nämät ontot pallot,
  jotka muistuttivat vavahtelevia jättiläissuuria silmiä. Sotilaat
  valaisivat soihduilla tietään hapuillessaan pitkin loivaa rinnettä,
  joka oli täynnä syviä vakoja.
  Pian he huomasivat pienen lammen, joka oli sinisillä kivimuureilla
  jaettu useampaan osastoon. Vesi oli niin kirkasta, että soihdun kuva
  väreili aivan pohjalla, jonka muodosti valkoiset kivet ja kultahieta.
  Vesi alkoi liikehtiä ja välkähtäviä suomuja näkyi, ja suuria kaloja,
  joilla oli jalokiviä kidassa ilmestyi veden pinnalle.
  Remahtaen nauruun sotilaat pistivät sormensa niiden kiduksiin ja
  kantoivat ne pöydille.
  Ne olivat Barkas perheen kaloja. Kaikki ne polveutuivat niistä
  alkuaikaisista mateista, jotka olivat hautoneet sen pyhän munan,
  jossa jumalatar oli ollut kätkössä. Tietoisuus siitä että tekivät
  pyhäinrikoksen kiihotti palkkasoturien ruokahalun; he sytyttivät
  nopeasti tulta kuparisten maljojen alle ja katselivat ilokseen miten
  kauniit kalat sätkähtelivät kiehuvassa vedessä.
  Lainehtiva sotilasjoukko tungeskeli. He eivät enää pelänneet.
  Heidän otsaltaan valuva tuoksurasva tippui suurina pisaroina
  risaisille tunikoille, ja molemmin käsin nojautuen pöytään, joka
  tuntui heistä kiikkuvan kuin laiva, loivat he humalaiset katseensa
  ympärilleen, silmillään edes ahmiakseen sen, mitä eivät voineet
  saada käsiinsä. Toiset, kulkien keskellä purppurapeitteistä pöytää
  ruokavatien välitse, särkivät norsunluujalustoja ja tyrialaisia
  lasipulloja. Laulu yhtyi särkyneiden maljojen joukossa kuolevien
  orjien korinaan. He vaativat itselleen viiniä, lihaa, kultaa. He
  huusivat itselleen naisia. He juopuneina intoilivat sadalla eri
  kielellä. Muutamat luulivat, höyryn lainehtiessa heidän ympärillään,
  olevansa kylpyhuoneissa, tai puut nähdessään kuvittelivat he olevansa
  metsästämässä ja karkasivat toveriensa kimppuun kuin villipetoihin.
  Tuli levisi puusta puuhun ja korkeat lehdikot, joista nousi ilmaan
  pitkiä valkoisia, kierteisiä savupilviä, näyttivät herääviltä
  tulivuorilta. Huuto yhä kasvoi; haavoittuneet leijonat karjuivat
  pimeässä.
  Palatsin ylin terassi vaikeni äkkiä, keskiö vi aukeni ja nainen,
  Hamilkarin oma tytär, mustaan pukuun puettuna ilmestyi kynnykselle.
  Hän astui portaita alas, jotka laskeutuivat sivuttain alemmalle
  terassille, sitte toiselle, sitten kolmannelle ja hän pysähtyi
  viimeiselle terassille, galeerinkeuloilla koristetuille portaille.
  Liikkumattomana ja pää painuneena katseli hän sotilaita.
  Hänen takanaan kummankin puolin, oli kaksi pitkää riviä kalpeita
  miehiä, joilla oli punahetaleiset, valkoiset, aivan maahan asti
  ulottuvat puvut. Heillä ei ollut partaa, ei tukkaa, ei silmäripsiä.
  Sormuksista kimaltelevissa käsissään oli heillä kaikilla suuret
  lyyrat ja he lauloivat kaikki kimeällä äänellä hymniä Karthagon
  suojelusjumalattaren kunniaksi. Ne olivat Tanitin temppelin
  eunukki-pappeja, joita Salammbo usein kutsui palatsiinsa.
  Vihdoin laskeutui hän galeeriportaita alas. Papit seurasivat
  häntä. Hän astui sypressikäytävää pitkin, ja kulki hitaasti
  osastopäällikköjen pöytien lomitse, ja päälliköt hiukan väistyivät
  katsellen hänen kulkuaan.
  Hänen punasinisellä jauholla siroitettu tukkansa oli kanadalaisten
  impien tavan mukaan sidottu torniksi, joka lisäsi hänen pituuttaan.
  Ohimoille kiinnitetyt helminauhat ulottuivat suupieliin asti; suu oli
  hiiluva kuin puoliksi avattu granaatti. Rinnalla oli valohohtavista
  kivistä sommiteltu koriste, jonka kirjavat muodot matkivat mureenan
  suomuja. Jalokivillä koristetut käsivarret näkyivät paljaina
  hiattomasta tunikasta, jonka pikimustalle pohjalle oli siroitettu
  punaisia kukkia. Hänellä oli nilkkojen välillä kultaketju määräämässä
  askeleiden pituutta, ja tumma purppurainen oudosta kankaasta
  valmistettu vaippa viilsi maata hänen jälessään, valahtaen hänen
  astuessaan kuin liikuntaa seuraava laine.
  Papit tuon tuostakin näppäilivät lyyroistaan sointuja, ja soiton
  välillä kuului kultaisen ketjun helske ja papyrussandaalien
  säännöllinen astunta.
  Kukaan ei vielä tuntenut häntä. Hänen tiedettiin vain elävän yksinään
  antautuneena hartaaseen jumalanpalvelukseen. Sotilaat olivat
  hänen huomanneet öisin palatsin katolla polvistuvan tähtien eteen
  sytytettyjen suitsutusmaljojen ympäröidessä häntä, kuu oli tehnyt
  hänet niin kalpeaksi, ja jotain jumalallista ympäröi häntä hienona
  usvana. Hänen silmänsä näyttivät katsovan kauvas kaiken maallisen
  yli. Hän kulki pää kumarassa ja oikeassa kädessä pieni ebenpuinen
  lyyra.
  He kuulivat hänen kuiskaavan: -- "Kuolleet! Kaikki kuolleet! Te ette
  enää ennä äänelleni kuuliaisina niinkuin ennen, kun lammen rannalla
  istuen teille suuhun heitin meluunin siemeniä. Tanitin salaisuus
  väreili silmienne pohjalla, jotka olivat vesikuplia kirkkaammat."
  Ja hän kutsui heitä nimeltään, jotka olivat kuukausien nimet. --
  "Siv! Sivan! Tammus! Elul! Tischri! Shebar! -- Oi! armahda minua,
  jumalatar!"
  Sotilaat, vaikka eivät ymmärtäneet mitään hänen sanoistaan,
  tunkeutuivat hänen ympärilleen. He aivan ällistyivät hänen pukunsa
  komeutta; mutta hän loi heihin pitkän pelästyneen katseen, sitten
  antaen päänsä vaipua hartioiden väliin ja levittäen kätensä hän sanoi
  useamman kerran:
  -- "Mitä te teitte! mitä te teitte! Olihan teillä iloitaksenne
  leipää, lihaa, öljyä, kaikki aittojen villikaneeli! Minä tuotin
  härkiä Hecatompyluksesta, minä lähetin metsämiehiä erämaahan!" Hänen
  äänensä paisui, hänen poskilleen nousi puna. Hän jatkoi: "Missä
  te täällä olette? Valloitetussako kaupungissa, vai valtijaanne
  palatsissa? Ja kuka on tuo valtijaanne? suffeetti Hamilkar, isäni,
  Baalin palvelija! Teidän aseitanne, jotka nyt ovat punaisia noiden
  orjien hurmeesta, niitä kieltäytyi hän antamasta Lutatiukselle!
  Tunnetteko syntymämaassanne ainoatakaan, joka paremmin osaa
  taisteluja johtaa? Katsokaa, palatsimme portaat ovat koristetut
  voittojemme merkeillä! Jatkakaa! polttakaa! Minä vien mukanani pois
  huoneemme haltijan, mustan käärmeeni, joka tuolla ylhäällä nukkuu
  lotuslehdillä! Minä vihellän ja se seuraa minua; ja jos galeeriin
  nousen, niin kiitää se purteni jälestä aaltojen harjalla."
  Hänen hennot sieraimensa vavahtelivat. Hän murskasi kyntensä povensa
  jalokiviä vastaan. Silmien hehku himmeni; hän jatkoi:
  -- "Oi! Karthago raukka! säälittävä kaupunki! Sinulla ei ole enää
  puolustukseksesi entisajan voimakkaita miehiä, jotka kulkivat
  valtameren toiselle puolelle rakentamaan rannoille temppeliä. Maat
  tekivät työtä sinun ympärilläsi ja meren ulapat, joita airosi
  halkoivat, kiikuttivat laihoasi."
  Sitten hän alkoi laulaa Melkarthin, sidonilaisten jumalan ja sukunsa
  kantaisän seikkailuista.
  Hän kertoi Ersiphonian vuorille nousemisesta, matkasta Tartessukseen,
  ja kostosodasta Masisabalia vastaan käärmeiden kuningattaren puolesta:
  -- "Hän seurasi syvälle metsään tuota naishirviötä, jonka käärmehäntä
  lainehteli kuihtuneilla lehdillä kuin hopeinen puro; ja hän saapui
  kentälle, jossa lanteilta asti louhikäärmeen kaltaiset naiset
  loimuavan lieden ympärillä istuivat pyrstönsä varassa. Verenhohtava
  kuu loisti kalpean kehän sisällä, ja hirviöiden kielet, jotka olivat
  haaraisia kuin kalastajain ahraimet, lipuivat suusta aivan liekin
  viereen."
  Sitten Salammbo keskeyttämättä lauluaan kertoi miten Melkarth,
  voitettuaan Masisabalin, pisti laivansa keulaan sen katkaistun pään.
  -- "Laivan keinahdellessa vaipui se joka kerta aaltoihin, mutta
  aurinko kivetti sen: se tuli kultaakin kovemmaksi; mutta sen silmät
  eivät ehtyneet itkemästä, ja kyyneleet taukoamatta valuivat alas
  laineisiin."
  Hän lauloi tämän kaiken vanhalla kananealaisella murteella, jota
  eivät barbaarit tajunneet. He ihmettelivät, mitä hän mahtoi heille
  sanoa noilla pelottavilla liikkeillään, joilla hän kertomustaan
  säesti; -- ja nousten hänen ympärilleen pöydille, lepovuoteille,
  sykomorin oksille, suu auki ja pää kurolla he koettivat ymmärtää
  näitä hämäriä kuvauksia, jotka leijuivat heidän mielikuvituksensa
  edessä jumalataruston läpi kuten pilvihirviöt taivaalla.
  Parrattomat papit yksin ymmärsivät Salammbota. Lyyran kielien päällä
  riippuvat ryppyiset kädet vavahtelivat ja toisinaan kaiuttivat
  niistä synkkiä sointuja, sillä vanhoja naisia heikompina vapisivat
  he samalla mystillisestä liikutuksesta että peläten noita miehiä.
  Barbaarit eivät heistä välittäneet; he kuuntelivat vain laulavaa
  neitosta.
  Ei kukaan katsellut häntä niin kuin eräs nuori numidialainen
  päällikkö, joka oli ollut osastopäällikköjen pöydässä oman kansansa
  sotilaiden keskellä. Hänen vyössään oli niin taajassa tikareja,
  että ne nostivat koholle laajaa viittaa, joka oli ohimoille sidottu
  nahkahihnalla. Olalle lainehtiva vaippa verhosi hänen kasvonsa
  varjoon eikä muuta näkynyt kuin terävien silmien väike. Hän oli
  sattumalta juhlassa, -- hänen isänsä antoi hänen elää Barkaksen
  luona, kuninkaiden tavoin, jotka lähettivät lapsensa kuuluisiin
  perheisiin valmistamaan liittoja; mutta niinä kuutena kuukautena,
  jotka Narr' Havas oli täällä viettänyt, ei hän vielä ollut nähnyt
  Salammbota; ja istuen kantapäillään, nojaten poskeaan keihäänsä
  varteen hän katseli häntä sieraimen vavahdellessa kuin leopardilla,
  joka vaanii bamburuokojen suojassa.
  Pöytien toisella puolen oli muuan hyvin kookas, kähärä- ja
  mustatukkainen libyalainen. Hänellä oli yllään sotisopansa, jonka
  kuparisuomut repivät lepovuoteen purppurapeitettä. Hopeinen puolikuun
  muotoinen kaulanauha sotkeutui rinnan ihokarvoihin. Hyytynyttä verta
  oli hänen kasvoillaan, hän nojasi vasenta kyynärpäätään vasten; ja
  suu auki hän hymyili.
  Salammbo ei enää ollut pyhän laulelman vallassa. Äkkiä käytti hän
  kaikkia barbarien murteita, naisellisella hienotunteisuudella
  koettaen lauhduttaa heidän vihaansa. Kreikkalaisille hän puhui
  kreikan kieltä, sitten kääntyi hän ligurialaisten, campanialaisten ja
  neekerien puoleen; ja jokainen kuunnellessaan löysi hänen äänestään
  synnyinmaansa ihanuuden. Karthagon muistojen huumaamana hän nyt
  lauloi entisistä taisteluista Roomaa vastaan; sotilaat kalskuttivat
  aseitaan. Hän tulistui paljaiden kalpojen väikkeestä; hän huusi kädet
  ojennettuina. Hänen lyyransa putosi, hän vaikeni; -- ja painaen
  molemmin käsin sydäntään, hän muutaman hetken silmät ummessa nautti
  kaikkien miesten innostuksesta.
  Matho libyalainen kumartui häntä kohden. Vaistomaisesti Salammbo
  lähestyi häntä ja kiitollisena kun oli saanut ylpeytensä
  tyydytetyksi, hän kaasi hänelle pitkän viinisuihkun kultaiseen
  maljaan siten tehdäkseen sovinnon armeijan kanssa.
  -- "Juo!" sanoi hän.
  Matho otti maljan ja nosti sen huulilleen. Samassa eräs gallialainen,
  sama, jota Gisko oli haavoittanut, lausui omalla murteellaan iloisen
  näköisenä hänelle jonkun sukkeluuden. Spendius oli lähellä; hän
  tarjoutui tulkitsemaan.
  -- "Puhu"! sanoi Matho.
  -- "Jumalat sinua suosivat, sinusta tulee rikas mies. Milloin vietät
  häitä?"
  -- "Mitä häitä?"
  -- "Sinun häitäsi! sillä meidän maassamme", sanoi gallialainen, "kun
  nainen antaa sotilaalle juotavaa, niin tarjoo hän miehelle vuoteensa."
  Hän ei ollut vielä lopettanutkaan, kun Narr' Havas syöksyi ylös,
  sieppasi tikarin vyöstään ja nojaten oikeaa polveaan pöydän reunaan
  heitti sen Mathoa kohden.
  Tikari suhahti maljojen lomitse, ja lävistäen libyalaisen käsivarren
  naulitsi sen niin lujaan pöytään kiinni, että tikarin kahva vavahteli.